Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

''Jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa kättäni ja tuntea lihan puristavan omaanne ja kenties myös vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole. Minussa ei ole järkeä oikeastaan millään tasolla.'' 

Päässä  kiehuu. Sisällä elää järkensä menettänyt psykopaatti, joka janoaa murhia, kidutusta ja nekrofiliaa. Patrick heiluttelee kirvestä, raiskaa, repii irti, käräyttää, kaivaa, kuristaa, kuvaa kaiken ja syö.

Patrick Bateman on 26-vuotias yltäkylläistä elämää nautiskeleva pörssijuppi Wall Streetillä. Arki-illat kuluvat tehden varauksia kaupungin kalliimpiin ja buukatuimpiin ravintoloihin ja sanattomaan, joskus sanalliseen kilpailuun ystävien kesken milloin mistäkin. Kenellä on parasta hiusgeeliä? Kuka tuntee parhaiten pullotetut vedet? Kenellä on paras käyntikortti? Entä kenellä paras rusketus? Puolituttujen nimet ja kasvot sekoittuvat, mutta Patrick osaa kertoa niin miesten kuin naistenkin vaatteiden mallistot:

''Hamlinilla on Lubiamin puku, upean näköinen avokauluksinen paita Burberryltä, Resikeion silkkisolmio ja Ralph Laurenin vyö. Reevesillä on Christian Diorin kuusinappinen kaksirivinen puku, Claibornen puuvillapaita ja kuviollinen silkkisolmio, Allen-Edmondsin rei'itetyt kärkikoristeiset nauhakengät, puuvillanenäliina hänen taskussaan on luultavasti Brooks Brothersilta. Lautasliinalla hänen drinkkinsä vieressä ovat Lafont Parisin aurinkolasit ja tyhjällä tuolilla pöytämme ääressä attaseasalkku T.Anthonylta. Minulla on kaksinappinen yksirivinen liituraitainen villaflanellipuku, värikäs karamelliraitainen puuvillapaita ja silkkinen taskuliina, kaikki Patrick Aubertia, Bill Blassin pilkullinen silkkisolmio ja sävyttämättömät reseptilasit, joissa on Lafont Parisin kehykset.''

Yhtä jetsulleen tarkan kuvauksen Patrick antaa asunnostaan, aamurutiineistaan, seksisessioistaan ja kidutuksistaankin totta kai. Innostuupa hän tekemään monen sivun tarkkanäköiset levyarviot 80-luvun suosikkiartistiensa albumeistakin. 

Loppua kohti hullun lihamylly kiihtyy yhä absurdimmaksi, paine olla paras kaikessa nousee sietämättömämmäksi ja Patrick ei pysy lopulta omista teoistaan ja menneistä kärryillä: Mikä on totta, mikä hänen sairasta fantasiaansa?

Batemanista on tehty kuvottavan vastenmielinen hahmo, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Erityisen kieroutunutta oli elää rinnan arkea psykopaatin kanssa, hänen päivästä päivään-rytmiään: Aamulla salille, Patty Wintersiä, päivällä flirttiä sihteerin kanssa, videoiden palauttelua ja murhia. Minä-muodossa, päiväkirjan omaisesti kerrottuna.

Ei empaattista tosin saa oikein kenestäkään muustakaan hahmosta. Kaikkia kun katsotaan Patrickin silmin. Kaikki tuntuvat kuuluvan samaan ihmiskastiin, joka arvostelee ihmisen vaatteiden kalleuden ja ulkonäön mukaan. Piukkabodyja vertailevat itseriitoiset, kodittomia kiusaavat jupit ovat mielettömiä tyhjäpäitä, joista ei löydy empatiaa taikka minkäänlaista muutakaan inhimillistä lämpöä. Yli tunnin puhelinkiistat siitä missä illallistetaan tuntuvat absurdeilta: Todellako?

Aika, jossa eletään ei jää kirjassa epäselväksi ja ehkä kirjaa tulkitaan vuosien päästä myöskin tärkeänä ajanjakson kuvaajana 80-luvusta. Yltäkylläisyys näkyy kaikessa, vaatesunnittelijoiden nimien vilinässä ja fiineissä ruoissa. Kun materia valtaa, tuleeko tilalle sielullinen, moraalinen, myötätunnosta ja muusta inhimillisyydestä ymmärtämätön rappeuma? Loppupuolelta kirjaa tulkitsin, että yltäkylläistä elämää Bateman on elänyt lapsesta asti.

Nimi on viittaus toiseen kajahtaneeseen psykopaattiin, Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko hahmoon Norman Batesiin. Bates ja Bateman. Hitchcockin hahmon Norman Batesin innoittajana puolestaan toimi 50-luvulla elänyt todellisuudesta harhaantunut, hautoja ryöstelevä murhaaja Ed Gein, josta kertovia kirjoja Bateman lukee Amerikan Psykossa ja idolinsa innoittamana innostuu hänkin tekemään ruumiinjäänteistä käyttöesineitä.

Pidin siitä miten Patty Wintersin ohjelma kuvastaa Patrickin mielenjärkkymistä ja kulki  rinnakkain kirjan tunnelman kanssa: Alussa ohjelman aiheet ovat perus Ophrah Winfrey-tyyppistä talk show-viihdettä, kunnes menevät sekopäisemmiksi Batemanin seotessa: ''Patty Winters showssa haastateltiin Cheerio-merkkistä murokeksiä, joka oli asetettu istumaan hyvin pieneen tuoliin. Haastattelu kesti melkein tunnin.''

Kirjassa yhdistyy musta huumori ja aggressiivinen kerrontatyyli. Murhat, kiduttaminen ja painee kuvataan vimmatusti ja kuvottavasti, kun taas seuraelämää koomisesti:
''Millaisia kirjoja Jean lukee? Päässäni vilistävät nimet: Kuinka mies saadaan rakastumaan. Kuinka mies pidetään rakastuneena ikuisesti. Kuinka kaupat lyödään lukkoon: Naimauppa. Kuinka päästä naimisiin vuoden sisällä tästä päivästä. Kuinka miehen pää käänetään. Hypistelen taskussani Luc Benotin strutsinnahkaista kondomirasiaa, jonka ostin viime viikolla, vaan tota noin...kun ei.''

Luin pitkästä aikaa omasta hyllystä. Muutama vuosi takaperin ostin Amerikan Psykon kirjamessuilta elokuvaversion innoittamana. Leffan olen nähnyt useaan otteeseen ja pidän siitä paljon, erityisesti Christian Balen suorituksesta Patrick Batemanina. Ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kuitenkin kesken, silloin taisivat juurikin nuo jatkuvat muotisuunnittelijoiden nimeämiset ja tarkat salitreenien kuvaukset laskea lukuintoa. Ne ovat kirjan isoin miinus omasta mielestäni, tosin sekin mainittakoon, että ei sovi herkille ihmisille. Tästä varoittaa lukemani painoksen takakansikin.

Pidin kirjasta. Se ravisutti ja sillä oli sanottavaa. Pidin sen verran, että säästän kirjahyllyyn ja luen joskus luultavasti uudestaankin.

Erlend Loe - Doppler

Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?

Stephen King - Kuvun Alla

King on laittanut monta kattilaa porisemaan yli tuhatsivuiseen tiiliskiveensä. Sen ansiosta kirjan lukeminen ei ollut yhtään sellainen koettelemus mitä pelkäsin. Kahden tuhannen asukkaan Chester's Millissä nimittäin tapahtuu paljon ja nopealla sykkeellä.

 Kirjan kantavin voima on myysteeri kuvusta: Mistä tämä tarkkaan kaupungin rajoja mukaileva kupu on tullut? Kuka sen on pystyttänyt? Kupu sulkee kaupungin asukkaat häkkiin kuin koe-eläimet. Seurauksena lentokoneet, eläimet ja ihmiset menevät mäsäksi siihen törmätessään, ilma saastuu, generaattorit alkavat käydä vähiin ja tarkkaan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Päteviä lääkäreitä ei ole tarpeeksi ja paikallinen poliisi alkaa käyttää valtaa mielivaltaisesti. Hallitus ja armeija eivät pysty selittämään eivätkä lopettamaan USA:n suurinta katastrofia sitten WTC-iskujen . Kaupungin valta päätyy pelottaviin käsiin ja pieni joukko päättää aloittaa taistelun kaupungin diktaattoria vastaan.

''Ketä sinä etsit
Mikä oli hänen nimensä
Löytänet hänet
jalkapallo-ottelusta
kaupunki on pien
tiedät mistä puhun
kaupunki on pien
ja kaikki kannattavat samaa joukkuetta''

Pienien paikkakuntien sielunmaisema on tuttu jokaiselle sen eläneelle ja King kuvaa tätä hyvin. Ihmisten luotto toisiinsa on turvaa antavaa, mutta myös pelottavan naiivia Chester's Millissä. Vallan ahneus pääsee kirjan pääpahiksella, Big Jim Renniellä, valloilleen tilanteen ollessa itselleen suotuisa.

Kuten muissakin Stephen Kingin kirjoissa, hahmot eivät ole kovinkaan monitulkintaisia tai monimutkaisia, vaan jakautuvat yksinkertaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Varsinkin jälkimmäisistä King osaa tehdä todella vastenmielisiä. Itse kirjat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, vaan herättävät ajatuksia ja Kingillä on aina isompi teema raakojenkin tarinoittensa takana. Big Jim Renniessä tiivistyy ihmisen pahuus: Ahneus, vallanhimo, armottomuus. Ohuesti hopeaa, hennon ohuesti, kirjan inhottavimpana hahmona saa hänen poikansa Junior Rennie.

Hyviksiin kuuluvat entinen sotilas Dale ''Barbie'' Barbara ja paikallislehden päätoimittaja Julia Shumway sekä joukko muita symppishahmoja, kuten kaupungin pastori, kaupan omistaja, teini-ikäinen nörttinero ynnä muita. Aluksi henkilöhahmojen määrä sai pään pyörälle, kun ei muistanut kuka oli kukin. Kirjan alusta löytyy onneksi luettelo tärkeimmistä hahmoista. (King on laittanut myös kartan kaupungista.)

Lukemisen edetessä hahmojen määrä muuttuu rikkaudeksi. Kuvun alla kaikki käännellään ja väännellään monelta eri näkökantilta, mikä pitää sykkeen korkealla ja koko ajan olemaan varpaisillaan: Kuka heistä onnistuu aikeissaan? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Rapian tuhannen sivun, mikä vastaa vain muutamaa päivää Chester's Millissä, hahmoista tulee rakkaita ja heille todella alkaa toivoa parasta. Sinnikkään pikkupoika Ollie Dinsmoren ja empaattisen sotilaan kohtaaminen saastunut kupu välissään oli minulle itselleni erityisen koskettava hetki:

''Hän oli polvistuntu kuvun viereen kaapimaan pintaan kovettunutta mustaa karstaa, oli tiennyt, että seassa oli ihmisen jäänteitä. Se tuli väkisinkin mieleen, kun luunsirut pistivät häntä alinomaa. Hän ajatteli, että ilman sotamies Amesin jatkuvaa kannustusta hän olisi varmasti antanut periksi. Mutta Ames ei antanut periksi, vaan patisti häntä kaivamaan, hitto vie, lehmipoika, kaavi se paska pois, siun on pakko, jotta tuulettimet vaikuttavat.''

Pidin kirjasta todella paljon, koska sivumäärästä huolimatta lukeminen ei missään kohtaa käynyt puuduttavaksi. Kuten jo sanoinkin, kirjassa tapahtuu koko ajan ja hahmot ovat hyvin rakennettuja. Stephen Kingin tyyliin kirjasta löytyy myös paljon hauskoja vertauskuvia ja muuta huumoria, mikä tuo lukijalle hengästystaukoja kaiken kylän kokeman kurjuuden keskellä. Lopussa tarina muuttuu syvällisemmäksi ja pohtivammaksi.

Mitään spoilaamatta lopussa sain ajatuksia ihmisen pahuudesta. Teema jota King käsittelee paljon. Löytyykö jokaisesta ihmisestä pahuus, joka pääsee tai jää pääsemättä ''vallitsevaksi ominaisuudeksi'' tietyissä elämän käännekohdissa? Miksi me päätämme olla joko armollisia tai armottomia? Kuinka inhimillistä tietynlainen sadistisuus ja vahingonilo on? Kidutamme lapsina leikkisästi muurahaisia, jotkut siirtyvät kasvaessaan ihmisiin.

Kathryn Stockett - Piiat

''Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua.''

Eletään 60-luvun alkua paahtavassa Mississippissä, jossa mustien ja valkoisten erottelu on voimissaan. Eri koulut, ruokakaupat, kirjastot, asuinalueet. Toiset opettelevat seurapiirien tavoille: Miten juhlia järjestetään, miten olla hyvä vaimo ja pukeutua nätisti. Toiset taas miten olla mahdollisimman toimelias piika ja  näkymättömissä.

Skeeter, nuori kirjailijan alku, kiinnostuu hiljetyistä tarinoista: Millaista on elämä mustana naisena ja palvella valkoisia perheitä? Skeeterillä on itsellään ollut läheinen suhde perheen palvelijaan, Constantineen, jonka katoamisen syyt perhe pitää pimennossa. Alku on takkuisa, kun Skeeter yrittää saada etelävaltion kaupungin naisia jakamaan elämäänsä kirjaansa varten, sillä riskit ovat suuret. Jos nimettömyydestä huolimatta henkilöllisyys paljastuu kirjasta, työpaikan menetys on vähintä mitä voi tapahtua ja hengenlähtö pahinta..


Aika on kuitenkin oikea, sillä eletään varovaista  murroskautta: Martin Luther King pitää kuuluisia puheitaan ja kutsuu koko Amerikan marssimaan mustien oikeuksien puolesta: Sekä mustat että valkoiset. Jacksonia muutoksen tuulet eivät ole vielä saavuttaneet: Fiinit leidit eivät kuvittele olevansa rasisteja, kun vaativat palvelusväelle erillisiä vessoja. Mustathan tartuttavat tautinsa tätä kautta heihin! Joulujuhlassa kerätään rahaa  nädänhädästä kärsiville afrikkalaisille, mutta oman maan tummaa väestöä kaupungin seurapiiri kohtelee typerinä varkaina, jotka eivät rotunsa vuoksi muuksi muutu.

Kirjassa seurataan kolmen naisen näkökulmasta tapahtumia: Skeeterin lisäksi piikojen Aibileenin ja Minnyn. Kurjista oloistaan ja eriarvoisuudesta huolimatta kirjasta löytyy myös todellista lämminhenkisyyttä yli roturajojen, joka kuorii pois kaupungin päällimäisenä näkyvän rasismin.

Vaikkei enemistö sitä Jacksonissa usko, kaikki ovat pohjimmiltaan samanlaisia.
 Mielekkäimpiä kohtia olivat Minnyn ja Miss Celian kohtaamiset. Minny on joutunut vaihtamaan temperamenttinsa vuoksi työpaikkaa usein ja  joutunut syrjittyyn asemaan entisen emäntänsä vuoksi. Miss Hilly on tehnyt uuden työpaikan löytämisen haastavaksi. 

Miss Celia palkkaa Minnyn ja koska ei ole ennen palkannut piikaa, suhtautuu tämä kokemuksen puutteesta  piikaansa ennemminkin ystävänä, joka opettaa tätä kokkaamaan.. Miss Celia on tietämättään joutunut saman naisen johdosta myöskin hylättyyn asemaan: seurapiirin hylkimäksi ja naurun aiheeksi, lopulta yksinäiseksi ja masentuneeksi. Minny on Celialle kantava voima, joka auttaa ja kannustaa tämän vaikeiden aikojen läpi ja heidän kehittyvää ystävyyttään on liikuttava lukea.
  

Kirja kertoo mielestäni rasismin lisäksi naisista. Ei pelkästään siksi, että kaikki merkittävimmät hahmot ovat naisia, vaan siksi miten osuvasti Stockett kuvaa naisia. Miten me pystymme tukemaan ja auttamaan toisiamme, olemaan kuin siskoja, kuten Minny  ja Miss Celia. Kykenemme halutessamme myös lujaa vetämään maton jalkojen alta, kuten kirjassa Miss Hilly tekee Skeeterille. Ilkeään supinaan selän takana, mustamaalaukseen ja kylmyyteen.

Rasismi ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat aiheita, jotka tälläkin hetkellä puhuttavat. Historian tarinoiden muistaminen on tärkeää, vaikka kyseessä olisivatkin niinkin tuoreet kuin 60-luvun tapahtumat. Sillä jos me unohdamme taaksejääneen, mikä estää historiaa toistamasta itseään?

Sue Townsend - Kenkää Kuningattarelle

 ''Hän oli joskus sattumoisin nähnyt television kakkoskanavalta dokumenttiohjelman kaupunkien kurjuudesta, kuullut vastenmielisten köyhien puhuvan katkonaisin lausein kammottavasta elämästään, mutta hän oli pitänyt ohjelmia sosiologisina kuriositeetteina, sijoittanut ne samaan sarjaan Amazonin intiaanien ympärileikkausseremonioiden kanssa, niin kauas ettei niistä oikeastaan tarvinnut välittää.''

Kuningatar Elisabeth, Charles ja kumppanit ovat pulassa kun uusi pääministeri laittaa politiikkaa uusiksi ja muuttaa Englannista tasavallan. Poppoo joutuu muuttamaan Buckinghamin palatsista kaupungin vuokrataloihin tavallisen rahvaan joukkoon ja tutustumaan sosiaaliavustuksilla elämiseen. Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää on  päivystyksessä tuntikausia jonottaminen ja eri byrokratiasäännösten pyörittely. Entä mistä vessapaperia ostetaan? Miten ruokaa laitetaan?

Townsendin hahmot ovat liiotteilulinssin ja satiirin läpi kuvattuja: Lähiön hahmot on kuvattu sivistymättömiksi, mutta hyväsydämisiksi junteiksi, jotka auttavat aina mielellään naapuria pulassa. Kuningasperhe taas on täysin pallo hukassa tavallisen arjen kanssa ja joutuu kärsimään aiemmasta välinpitämättömyydestään kansaa kohtaan.

Englannin luetuin romaani vuodelta 1992 tuo mieleen nykylaman keskustelut ja tyytymättömyyden hallitukseen. Jokunen aika sitten sosiaalisessa mediassa levisi kamppanja, jossa Suomen poliitikot haastettiin elämään kuukauden ajan työttömyyskorvauksilla. Tyytymättömyys ''Helsingin herroihin'' on maasta ja ajasta riippumaton universaali närkästyksen aihe ja tässä kirjassa se on kuvattu hauskasti. Toki englantilaiset, jolle kuningasperhe ja on erityisen tuttu, saavat tästä sitäkin makeammat naurut.

P.S: Kirjailijan huomautus: ''Kenkää kuningattarelle on silkka sepite. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käytetty täysin sepitteellisesti.''  Satiiri tulee alleviivata. Iha vaa et kukaa ei vedä hernet nenuun.