Jared Cade - Agatha Christie katoaa

''Kadonnut kotoaan Stylesistä Berkshiren Sunningdalesta, rouva Agatha Christie, ikä 35, pituus 166, singlattu punertava tukka, vaalea iho, normaali vartalo.''

Dekkarikirjailija Agatha Christie oli uransa alussa kadotessaan 11 päiväksi kuin tuhka tuuleen. Aloitettiin mittavat poliisietsinnät, toimittajat kirjoittivat isoja otsioita eri teorioista. Lopulta rouva Christie löytyi vahingoittumattomana kylpylähotellista. Hän oli kirjautunut miehensä salarakkaan nimellä väittäen olevansa etelä-afrikkalainen- vedoten muistinmenetykseen. Tähän selitykseen eivät uskoneet poliisi, fanit eivätkä toimittajat. Katoaminen jätti jälkensä Christieen loppuelämäksi. Hän kieltäytyi puhumasta tapauksesta, sivuutti kadonneet yksitoista päivää jopa omaelämäkerrassaan ja ylipäätään vältteli julkisuutta. Katoamistemppu paisui suuremmaksi skandaaliksi kuin alunperin oli tarkoitus...

Katoaminen oli nimen omaan temppu. Christie katosi tarkoituksellisesti lavastaen jälkeensä pahaenteisiä johtolankoja. Hän oli saanut selville ensimmäisen aviomiehensä Archien suhteesta nuorempaan naiseen. Naiseen, jota Christie piti ystävänään. Tarkoituksena ei ollut nostaa kirjojen myyntiä, vaan järkyttää Archieta, näpäyttää kunnolla. Mediasirkus tuli Christielle järkytyksenä. Poliisien etsinnät olivat mittavat, toimittajat tekivät omia nuuskintojaan, Arthur Conan Doyle kävi meediolla pyytämässä helppiä. Kostonhalu kostautuikin Agathalle itselleen, hän sai huomiota jota ei halunnut. Kirjojen myynti kasvoi kyllä hetkeksi, mutta yksityisyys oli mennyttä.

Elämäkerrassa Agatha Christie katoaa pääpaino on katoamisella, sen syillä ja seurauksilla sekä vaikutuksella kirjoihin. Agatha ei koskaan suoraan kertonut tapahtumasta, mutta hippuja kirjailijan tuntemuksista avioliitoistaan ja katoamisesta on niin dekkareissa kuin Mary Westmacott-salanimellä kirjoitetuissa rakkausromaaneissa. Cade onnistuu mielestäni erinomaisesti raottamaan salaperäisyyden verhoa yksityisyyttään suojelevasta naisesta, näyttämään aika syvällisiäkin puolia kirjailijasta.

Cade maalaa Agathasta älykkään, mielikuvituksellisen, uskonnollisen ja uskollisen naisen kuvan. Vilkkaan mielikuvituksen hän peri äidiltään, johon hänellä oli tiivis side. Häntä vaivasikin, ettei saanut muodostettua samalla tavalla läheistä suhdetta omaan tyttäreensä Rosalindiin, joka oli isän tyttö. Clarissa-äiti kuoli muutama kuukausi ennen katoamista. Agatha koki siis kaksi isoa muutosta lyhyessä ajassa; äitinsä kuoleman ja aviomiehensä petoksen. Toinen tärkeä ihminen dekkaristin elämässä oli sydänystävä Nan, joka oli katoamisen salajuonessakin mukana. Elämän läpi kestävässä ystävyydessä jaettiin salaisuudet, täytettiin sanaristikoita ja naurettiin paljon, jaettiin äitiyden tuomat tunteet ja haasteet.

Rakkaudessa Agatha ei löytänyt onnea. Toinen aviomies, arkeologi Max Mallowan, petti hänkin vaimoaan. Archien tapauksessa ymmärrän miksi Agatha yritti kynsin hampain pitää kiinni liiton rippeistä, hän halusi pitää perheen koossa tyttärensä vuoksi. Toisessa liitossa Agatha hiljaa hyväksyi kohtalonsa vuodesta toiseen. Toinen nainen oli aivan lähipiirissä, koko ajan läsnä ja nai Maxin heti Agathan kuoltua. Christie jäi liittoon luultavasti mukavuuden halusta. Hän ei halunnut kokea enää uutta eroa ja halusi jonkinlaista jatkuvuutta ja varmuutta elämäänsä. Agatha sai elämänsä viime vuosina voimaa uskostaan ja huonoista suhteistaan huolimatta itse koki eläneensä hyvän, onnellisen elämän.

Kirja sopii Agatha Christien faneille, no tietenkin. Niille, jotka haluavat tietää millainen kirjailija ja hänen yksityiselämänsä oli. Murhamysteerien synnyt, ideat ja inspiraatiot lukijan pään pyörälle pistämiseen jäävät taka-alalle. Itse olisin halunnut tietää lukemieni tarinoiden taustoja, mutta sitä varten on luultavasti olemassa toinen teos. Tässä kirjassa on eri näkökulma ja keskityspiste, oikeastaan hyvä niin. Agathan katoaminen on yhden kirjan kokoinen aihe. Kirjalliset saavutukset ovat valtavat, niiden ahtaminen samaan teokseen luultavasti olisi tehnyt lopputuloksesta sekavan.

Blaine Harden - Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta

Tiedät Pohjois-Korean. Tiesitkö, että diktatuurivaltiossa on ollut vuosikymmenien ajan pakkotyöleirejä, pitkälti verrattavissa 2.maailmansodan keskitysleireihin? Tiesitkö, että näillä leireillä elää ehkä jopa 200 000 vankia tälläkin hetkellä?

'' 'En tiennyt, mitä myötätunto ja surullisuus olivat', hän kertoi. 
'Meidät kasvatettiin syntymästä lähtien siten, että inhimilliset tunteet jäivät meille täysin vieraiksi. Vasta täällä vapaudessa olen oppinut kokemaan tunteita. Olen oppinut itkemään. Luulen, että olen muuttumassa inhimilliseksi olennoksi.' ''

Yhdysvaltalaisen toimittaja Blaine Hardenin Leiri 14-Pako Pohjois-Koreasta kertoo Shin Dong-hyukista, joka on tiettävästi ensimmäinen pakkotyöleirillä syntyneistä, joka on onnistunut pakenemaan. Hän ei tiennyt ulkopuolisesta maailmasta yhtään mitään ennen erästä merkittävää kohtaamista. Eikä Shin ollut erityisen neuvokas tai utelias oppimaan omasta maastaan tai maailmasta. Hän pakeni sähköaidan ympäröimältä leiriltä, koska hän haaveili paistetusta lihasta ja täydestä vatsasta. Hän onnistui, koska hänellä oli tuuri. Shin pakenee Kiinaan, Etelä-Koreaan ja lopulta Amerikkaan ja aloittaa työnsä ihmisoikeuksien puolestapuhujana ja pakkotyöleireistä luennoitsijana.

Olen kuullut diktatuurin pakkotyöleireistä, mutta kirjassa järkytti se, miten isoa joukkoa asia koskee ja miten epäinhimillisissä oloissa vangit elävät. On vaikea kuvitella miten kukaan pystyisi säilyttämään ihmisyyden rippeitä olosuhteissa, varsinkaan leirillä syntyneet, jotka eivät tiedä muusta. Leirillä syntyneet suljetaan ulkomaailmasta niin tiiviisti ulos, ettei edes Pohjois-Korean aivopesulorujakaan opeteta. Leiri on elämä kokonaisuudessaan, sen ulkopuolista maailmaa ei yksinkertaisesti ole. Se missä Kiina tai edes pääkaupunki Pjongjang on, ei tiedetä.

Nälkiintyminen ja huonot elinsuhteet ovat järkyttäviä, mutta maissien kaivaminen ulosteista tai päivittäinen kidutuksen ja väkivallan pelko ei ollut kirjassa shokeeraavinta. Kamalaa ja epäinhimillistä, järkyttävää se on, mutta sitäkin karmivampaa on jatkuva turvattomuus ja luottamuksen puute. Lapset opetetaan kavaltamaan jopa omat vanhempansa, eivätkä pienet lapset järkyty kun opettaja tappaa silmien edessä luokkatoverin. Reaktio on pikemminkin: ''Saipa ansaitsemansa kun ei osannut käyttäytyä.'' Leirien pakkotyöläisiä kohdellaan huonommin kuin eläimiä ja heistä koulitaan epäinhimmillisiä, kylmiä olentoja, joille empatia on vierasta kieltä, rakkaudesta puhumattakaan.

Shin Dong-hyuk on kirjan julkaisun jälkeen myöntänyt, että joiltain osin hänen kokemuksiaan on väritetty, koska totuus on hänelle itselleen liian kipeä. Shin kiertää maailmaa kertomassa elämäntarinaansa saadakseen pakkotyöleireille huomiota. On rohkeaa kertoa oman elämänsä painajaiset uudelleen ja uudelleen.

Kun minulle selvisi, että Shinin tarina ei ole kaikilta osin tosi, se söi lukukokemusta. Vaikka Harden kertoo paljon Shinin tarinan lomassa faktatietoa Pohjois-Korean valtiosta ja pakkotyöleireistä, (viitteitä on paljon, tutkimustyötä on tehty) jäin miettimään mikä Shinin kokemuksista oikein on totta ja mikä ei. Shinin mukaan vain merkityksettömiä kohtia, joilla hän ajatteli ettei olisi väliä, on muutettu. Mutta miksi valehdella, kun on jo avautunut uskomattoman kipeistä muistoista? Jos rohkenee kertoa, että on aiheuttanut oman äitinsä teloittamisen tarkoituksellisesti vasikoimalla tämän pakoaikeista, niin mikä voisi olla vielä kamalampaa? Vaikea kuvitella.

Mikä sitten olikaan faktaa ja mikä fiktiota, tämä on kyllä tärkeä aihe. Tiesin leireistä ja Pohjois-Koreasta ja osasin odottaa kamalaa ja kuvottavaa elämää kirjan sivuilta. Kaikista järkyttävintä on se, kuinka kauan leirit ovat olemassa ja se, miten koko maailma ummistaa silmänsä niiden olemassaololta.

200 000 ihmistä...
Kuinka monia on ollut ja tulee olemaan?

Kukaan ei uskalla tehdä mitään, koska Pohjois-Korealla on ydinase, jolla uhota. Etelä-Koreassakaan ei paljoa välitetä pohjoisen rupupakolaisista. Koreoiden yhdistymistä ei toivota, koska siitä tulisi liian pitkä lasku. Netissä leirit ovat kenen tahansa nähtävissä satelliittikuvissa. Koska kukaan ei tee mitään, ainoa mahdollisuus leirien lakkauttamiselle on jonkinlainen ihme tai koko valtion romahtaminen. Ja milloin se on luvassa, sitä ei tiedä kukaan. Haluaisin ajatella, että asian esille nosto ja valtion painostaminen toisi konkreettista muutosta ja leirit lakkautettaisiin, mutta ydinase on vakavasti otettava uhka, varsinkin näin hulluissa käsissä. Ja koska Kimit eivät ole olleet vähääkään kiinnostuneet tavallisesta kansastaan, on mahdottomuus, että pakkotyöläisten ihmisoikeudet alkaisivat kiinnostaa.

Me emme ehkä voi tehdä mitään, mutta Amnesty internationalin Suomen johtajan Frank Johanssonin loppusanoissa on tärkeä sanoma. Hän rohkeasti myöntää, että emme luultavasti saa muutosta lähiaikoina. Vaikkei vetoomuksen allekirjoittaminen vapauttaisi yhtäkään vankia, pidämme kuitenkin omaa ihmisyyttämme yllä. Osoitamme, että tiedämme ja yritämme. Osoitamme sen itsellemme. Ja toivotaan, että myös tuleville sukupolville. Kun leirit, vaikka kuinka kaukana se olisikin tulevaisuudessa, vapautuvat, voimme sanoa, että välitimme.

Stephen King - Mersumies

Eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges löhöilee sohvalla katsellen tv:tä päivä toisensa perään. Pahaksi äityvän mökkihöperöitymisen pysäyttää yllättävä kirje Mersumieheltä, vaaralliselta murhaajalta ja terroristilta, jota poliisi ei ole onnistunut saamaan kiinni. Hodges aloittaa ylimielisen miehen kanssa ajatustenvaihdon netin keskustelufoorumilla ja alkaa omin luvin nuuskia johtolankoja miehen luo.

Kingin tarina on vahva, kansien mukaan perinteikäs dekkari. Kliseinenkin, lisäisin. Mutta ajoittainen kliseisyyskään ei liikaa hiertänyt, sillä juoni veti mukaansa heti. Luin ensi-istumalta kirjan puoleenväliin ja janosin lisää. Tarinaa avattiin hiljaa, välillä seuraten jahtaajaa ja välillä jahdattavaa,  kökkönä kielikuvana vertaisin maatuskan avaamiseen (oho, uusi juonenkäänne taas!) tai sipulin kuorimiseen. Se mikä sieltä sitten löytyi (joko maatuskan tai sipulin sisältä) loppuhuipentumana ei ollut paras Kingin kliimakseista, mutta kelpo. Loppupuolella tarinaan ahdettiin vähän liikaakin kaikkea, esim. Hollya pidin aivan turhana hahmona. Olivian pakkomielteisyydellä oli merkittävä osa juonessa, kun taas Holly...Niin. Miksi hänet on kirjoitettu? Hodgesilla ei ole mitään tarvetta toiselle apuri-etsivälle loistavan naapurinpojan rinnalle. (Toivottavasti Jerome on mukana jatko-osissakin.)

Astetta kamalammiksi Bradyn veriteot teki ainakin itselleni se, että molemmille löytyy lähiajoilta vastine oikeasta elämästä. Ihmisten päälle kaahailu City centerissä tuo mieleen Nizzan tapahtumat viime keväänä, Bradyn konsertti-iskusta taas tulivat muistikuvat Pariisin Batachlan-konserttisaliin tehdyistä iskuista. On raskasta miten terrorismista on tullut osa uutistulvaa ja joka teko, vaikka miten hirveä, tuntuu saavan vähemmän uutistilaa kuin edellinen isku. Ihan kuin olisimme turtuneet väkivaltaan ja terrorismiin.

Kirja kuvaa kriittisen osuvasti maailmaa ja sen menoa (helvettiin), se ei varmastikaan jää yhdeltäkään lukijalta huomaamatta. Työttömyysprosentit ovat korkealla, asuntokauppa on jäässä ja teknologian kehittyminenkään ei ole ongelmatonta. Tarinassa mainittiin pettyminen Obaman presidentinkausiin. Bradykin eli lapsuutensa äidin tasapainoillessa vammaisen lapsen hoidon ja vähäisten varojen kanssa, mutta en usko hänen pahuutensa kummunneen kuitenkaan ankeasta lapsuudesta. Tämä mies syntyi tasapainottomaksi, mutta lapsuuden kokemukset varmaan olivat lisätyöntö kohti syrjäytymistä ja terrorin suunnittelua.

Bradyn äitisuhde on oksettava ja siitä lukiessa tulee mieleen, että mielenvikaisuus on varmaan periytynyt juurikin äitikullalta. King osaa harvinaisen hyvin luoda pahoja ja iljettäviä hahmoja, joita tekisi mieli potkaista, lyödä...tai juosta pakoon. Tällaisia sairaan vinksahtaneita äiti-poika-suhteita on olemassa, on vain vaikea järkeistää miten ne alkavat, kehittyvät ja ennen kaikkea jatkavat olemistaan, yhteisymmärryksessä vuodesta toiseen.

Mersumies oli sietämättömän jännittävä puoleen väliin, niin jännittävä etten olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni ollenkaan. Sen jälkeen into vähän laski, mutta langat eivät kuitenkaan liikaa menneet Kingillä solmuun. Tämä on ihan mielenkiintoinen trilogian avaus ja aion varmasti hakea ensi vuonna julkaistavan Etsivä Löytää käsiini.

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tove Jansson - Muumilaakson marraskuu

''On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.''

Aloitin muumikokoelmani lukemisen nurinkurisesti, sillä päätin ensimmäiseksi tarttua Janssonin viimeiseen muumikirjaan, Muumilaakson marraskuuhun. Muumeja on luettu minulle lapsena paljon ja kovassa kulutuksessa on ollut myös se japanilainen tv-sarja, 90-luvun lapsi kun mä oon. Aion lukea kaikki muumikirjani läpi, sillä hahmot, muumien maailma ja viisaudet ihastuttavat. Tämän kirjan valitsin yksinkertaisesti siksi, että nyt on marraskuu. Ja pian kirjan lopetettuani satoi ensilumi, joten ehkä seuraavaksi Taikatalvi? Ja juhannuksena Vaarallinen juhannus?

Kuten eräässä veemäisessä ajatusten virtaamassa aivopierupäivityksessä kerroin, vihaan syksyä ja talvea. Tai no, voi olla että vihata on voimakkaasti ilmaistu. Mutta en panis pahakseni jos voisin nukkua talviunet. (Vatsani vaan täyttäisin jollain muulla kuin kuusenneulasilla.)

Monilahjakkaan Janssonin kuvitus
on piste iin päälle.

Muumiperhe on lähtenyt matkoille kertomatta minne. Muumitalon tulevat täyttämään Hemuli, Vilijonkka, Mymmeli, orpo homssu Tuhto ja umpihöppänä Ruttuvaari. Jopa Nuuskamuikkunen kääntää matkansa takaisin Muumilaaksoon. He tutkivat taloa, tekevät suursiivouksen ja järjestävät juhlat. Samalla valmistaudutaan lähestyvään talveen.

Kirjasta huokuu odotus ja turvan hakeminen, joka on ominaista vuodenajalle. Kaivamme vilttimme, toppatakkimme ja kynttilämme varastoista esiin. Muumitalossa odotetaan talvea ja muumiperhettä palaavaksi. Vaikka talonvahdeilla onkin hauskaa, on rutiinissa ja arjessa turvaa. Tuhto on erityisen hellyyttävä ja läheisyyden kipeä arkuli, joka toisaalta kyllä viihtyi erakkonakin kalaverkossa uineskellessa. Mutta Muumimammaa, sijaisäitiään, hän ikävöi kipeästi.

Muumeissa on mahtailematonta viisautta ja pieniä, mutta tärkeitä havaintoja elämästä, joille voi hymyillen nyökätä. Sen vuoksi ne ovat klassikkoja ja sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin.