Lukuopas-palvelu, jättekiva!

Kyseessä on siis sähköinen palvelu, varsin yksinkertainen sellainen. Täytät pienen lomakkeen lukumieltymyksistä, mistä pidät ja mistä et. Esimerkkiteoksiakin saa pistää. Menee muutama päivä ja saat sähköpostiisi suosituslistan kirjastonhoitajalta. Omassa lähikirjastossani ei ole palvelua käytössä, lomakkeeni kiiti Ouluun. .http://www.ouka.fi/oulu/kirjasto/lukuopas

Tässäpä näin näitä suosituksia.

Collins, Suzanne: Nälkäpeli-trilogia
Olen nähnyt pari Nälkäpeli-elokuvaa ja pidin niistä ainakin kovasti! Niissä on paljon aineksia mistä pidän. Jännitystä, yhteiskunta- ja viihdekritiikkiä ja vahva naispäähenkilö.

Orwell, George: Eläinten vallankumous
Pyörinyt mielessä jo monta vuotta tämä satiiriklassikko. Eläimet tekevät maatilalla vallankumouksen.

Nousiainen, Miikka: Vadelmavenepakolainen
Äitini on suitsuttanut tätä maasta taivaisiin. Kyllä äiti tietää? Hauskaa juttua Nousiainen ainakin heittää Hyvissä ja pahoissa uutisissa. Suomalaisten kateus ja alemmuuskompleksi länsinaapureihin on aika hulvaton aihepiiri, odotan tältä kirjalta paljon.

Selby Jr., Hubert: Päätepysäkki Brooklyn
Kirjailijan elämää ovat täyttäneet vastoinkäymiset, kuten heroiiniriippuvuus. Lähellä kuolemaakin on käyty. Tämä kirja on ilmestymisaikanaan aiheuttanut kohua karskilla tyylillään, mutta nykyisin pidetään klassikkona. Nappasin kirjastosta mukaan. Silmäillessäni sisälle huomasin tekstin olevan jotenkin vaikealukuisen oloista. Löysin Selbyltä myös Unelmien sielunmessun, joka ehkä kiinnostaa enemmän kuin tuo suositeltu.

Khemiri, Jonas Hassen: Ajatussulttaani
Ruotsalaisen Khemirin teos käsittelee siirtolaisuutta ja asenteita teini-ikäisen pojan näkökulmasta. Kaikki television tai internetin aukaisseet tietävät, että tämä jos joku on ajankohtaista ja jakaa kansan mielipiteet. Jyrkästikin. Siksi mielenkiintoinen aihe.

Sachar, Louis: Paahde
Nuortenkirja kertoo köyhästä pojasta, joka päätyy syyttömänä autiomaahan huonoihin oloihin työleirille kaivamaan kuoppia. Tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ilmeisesti suosittu kirja.

Page, Martin: Kuinka minusta tuli tyhmä
Päähenkilö päättää ''typerryttää'' itsensä, onhan nykymaailma tyhmyyttä arvossa pitävä. Väkisinkin tulee mieleen tuo juuri lukemani Doppler. Kuulostaa hyvältä tämäkin.

Dashner, James: Maze runner-Labyrintti
Labyrintti, josta ei tunnu olevan ulospääsyä ja päähenkilö, joka on menettänyt muistinsa. Tämä kuulostaa mystiseltä. Ja tämäkin on nuortenkirja. Itse luin varhaisteininä lähinnä Neiti etsiviä, nykyisin tarjolla tuntuu olevan kaikkea mielenkiintoista!

Harstad, Johan: Buzz Aldrin-Taviksena olemisen taito
Päähenkilö haluaisi olla tavallinen, mutta elämä muuttuu kun hän menettää työnsä ja rakkauden. Tässäkin menetetään muisti, mutta päädytään Tehtaaseen, terapiayhteisöön Färsaarilla.

Ambjorsen, Ingvar: Yö unelmoi päivästä
Norjalainen erakko Sune ja pulassa oleva vietnamilainen Vale pakenevat poliisia ja entisiä yhteisöjään Norjan metsiin.

Lukuoppaasta tuli ihan mielenkiintoisia ehdotuksia ja kaksi jo lainasinkin kirjastosta. Myöhemmin luvassa mietteitä teoksista.

Esa Sariola - Miehelle kuuluu kaikki

Vuoden 2004 ehdokas Runeberg-palkinnon saajaksi

Provosoiva nimi, hauska juonen kuvaus. Seuraavaksi olinkin kassalla.

Päähenkilö Heinonen on menestynyt liikemies ja yrittäjä, joka joutuu omituiseen tilanteeseen kaupassa. Tuntemattomat henkilöt aiheettomasti syyttävät häntä itsensäpaljastelusta. Myymäläpäällikönkään kanssa absurdiin tilanteeseen ei saada tolkkua. Heinonen tulee nolatuksi. Mikä kamalinta, naisten edessä.

Tapauksesta järkyttyneenä Heinonen saa miehisen identiteettikriisin ja kasaa työryhmän. Missio on: Miehelle kuuluu kaikki. Naisia ei oteta mukaan projektiin, joka on niin talk showta kuin lautapeliäkin. Koko homma ajautuu ongelmiin, kun töissä nokitaan järjestystä ja Heinonen päätyy lööpeihin.

Hahmot ovat stereotyyppisiä, ärsyttäviäkin. Miehet juoksevat nuorten naisten perässä pakoon vaimojaan, jotka nalkuttavat ja syyttelevät tyhjästä. Parikymppiset naiset ovat jännittäviä ja liikahtavat vasta puolenpäivän jälkeen mihinkään suuntaan. Pojan klopit hölmöilevät, pojat on poikii.

Tämän Sariola saa omasta puolestani kuitenkin tehdä, sillä hän osaa kirjoittaa asiantuntevasti, Sariola on kirjoittanut tietokirjoja sekä toiminut psykologina ja tutkijana. Ja ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa humoristisesti:

''Östlund jätti pojan nukkumaan ja meni ruokapöydän ääreen lukemaan lehteä. Siellä kerrottiin, että Englannissa miesten hedelmällisyys oli laskenut romahdusmaisesti. Se johtui siitä, että vessat huuhdottiin jokiin. Naisten syömistä ehkäisypillereistä valui virtsan mukana niin paljon estrogeeniä juomaveteen, että miesten siittiöntuotanto lakkasi. Vedenpuhdistamot eivät pystyneet erottamaan hormoneja vedestä. Östlund luki uutisen toiseen kertaan. Miehet pakotettiin ottamaan hormoneja naisten virtsasta. Jumalauta mitä meille tehdään. Joku oli saatava vastuuseen.''

Mitään naistenvihaajia nämä hahmot eivät kuitenkaan ole. Pikemminkin hämmentyneitä. Oma vaimo onkin vihamielinen ja aivan eri ihminen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Naiset yrittävät muuttaa vastentahtoisia miehiään ja pettyvät kun eivät onnistu.

Toinen asia joka on hyvin kuvattu on työyhteisö. Nokkimisjärjestys, suhteiden vaikutus, kuppikuntailu ja sukupuolten eri menetelmät siitä miten asiat töissä hoidetaan.

Kirjaa oli ihan hauskaa lukea. Sariolalla on pohtiva ja tieteellinen ote ihmissuhteisiin ja sukupuolien välisen kommunikaation ongelmiin. Käpyrauhaset, projisoinnit sun muut. Vaikka inhottikin lukea siitä miten Korpi juoksee vaimon ja nuoren rakastajan välillä, hänenkin tilannettaan loppupeleissä ymmärsi ja myötäeli tuskaisia riitoja vaimon kanssa.

John Berendt - Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa kertoo ennen kaikkea Savannahista, eteläisen Georgian osavaltion pikkukaupungista. Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen, että romaanin kirjoittanut Berendt on itse päähenkilö ja tarina on totta, vaikkakin kaunokirjalliseen tyyliin kirjoitettu ja joidenkin hahmojen nimet on muutettu. Esimerkiksi  transvestiitti lady Chablis on todellinen henkilö, joka esittää itseään  elokuvaversiossa ja on itsekin kirjoittanut kirjan.

Newyorkilainen Berendt kiinnostuu Savannahin kaupungista ja sen värikkäistä hahmoista niin paljon, että päättää muuttaa kaupunkiin ja kirjoittaa kirjan. Ensimmäinen osa keskittyy kuvailemaan kaupungin historiaa, seurapiirivaikuttajien suhteiden dynamiikkaa ja kaupungin vanhoillisia asenteita ja sisäänpäinkääntyneisyyttä. Tunnelma on seisahtunut. Paljoa ei tapahdu, päähenkilö tuntuu lähinnä tekevän havaintoja eri ihmisistä ja nauttivan olostaan.

Toinen osa onkin sitten aivan erilainen. Kaupungissa tapahtuu yllättäen murha, josta joutuu syytteeseen kaupungin kermaan kuuluva antiikkikauppias. Rikoksen selvittely johtaa neljään spektaakkelimaiseen oikeudenkäyntiin sekä voodoomenoihin, joissa puoltayötä ennen tehdään puoli tuntia hyvää ja jälkeen puolituntia pahaa.

'' 'Ajattele vähän!' hän sanoi. 'Nyt meillä on lisäksi murhaaja herraskartanossa. Jumalauta! Tehdäänpä tilannekatsaus. Meillä on vinksahtanut ötökkäspesialisti, joka hiippailee ympäri kaupunkia hengenvaarillinen myrkkypullo kourassa. Meillä oli musta homotransu, ukonkäppänä joka ulkoiluttaa kuviteltua koiraa, ja nyt hinttimurhajuttu. Ystävä hyvä, kyllä sinä helvetinmoiseen elokuvaan Mandyn ja minut heität.' ''

Ensimmäinen osa kirjasta tuntui pitkäveteiseltä ja turhan  paljon matkailumainokselta Savannahiin. Eri hahmoihin tutustuttaminen on parasta antia, suosikeiksi nousivat murhasta syytetty Jim Williams psykonoppineen ja lady Chablis (joka varastaa shown useampaankin otteeseen). Henkilöt luultavasti ovat tapahtuma-aikana tarkoituksellisestikin tehneet itsestään mielenkiintoisempia ja antaneet materiaalia kun kerran ovat tienneet olleensa tekemisissä romaania suunnittelevan kirjailijan kanssa...

Berendt lienee ajatellut ensin tutustuttavansa lukijan kaikessa rauhassa paikkaan ja hahmoihin ja vasta sitten ''räjäyttävänsä pommin'' murhalla, voodoolla ja niistä seuraavilla käänteillä.

Valitsin tämän, koska lapsena omistin Clint Eastwoodin ohjaaman Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa-vhs:n. Elokuvaan en ala kirjaa vertaamaan, muistikuvat siitä ovat suht hatarat. Muistin kirjastossa patsaan kuvan kannessa nähdessäni kuitenkin jonkinlaisen positiivisen muiston leffasta ja siksi päätin tarttua kirjaan.

Loppuvaikutelmaksi jäi ihan jees-tunnelmat. Jos ensimmäinen osa olisi ollut vähän lennokkaampi, kirja olisi itselleni ainakin herännyt eloon aiemmin.

Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

''Jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa kättäni ja tuntea lihan puristavan omaanne ja kenties myös vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole. Minussa ei ole järkeä oikeastaan millään tasolla.'' 

Päässä  kiehuu. Sisällä elää järkensä menettänyt psykopaatti, joka janoaa murhia, kidutusta ja nekrofiliaa. Patrick heiluttelee kirvestä, raiskaa, repii irti, käräyttää, kaivaa, kuristaa, kuvaa kaiken ja syö.

Patrick Bateman on 26-vuotias yltäkylläistä elämää nautiskeleva pörssijuppi Wall Streetillä. Arki-illat kuluvat tehden varauksia kaupungin kalliimpiin ja buukatuimpiin ravintoloihin ja sanattomaan, joskus sanalliseen kilpailuun ystävien kesken milloin mistäkin. Kenellä on parasta hiusgeeliä? Kuka tuntee parhaiten pullotetut vedet? Kenellä on paras käyntikortti? Entä kenellä paras rusketus? Puolituttujen nimet ja kasvot sekoittuvat, mutta Patrick osaa kertoa niin miesten kuin naistenkin vaatteiden mallistot:

''Hamlinilla on Lubiamin puku, upean näköinen avokauluksinen paita Burberryltä, Resikeion silkkisolmio ja Ralph Laurenin vyö. Reevesillä on Christian Diorin kuusinappinen kaksirivinen puku, Claibornen puuvillapaita ja kuviollinen silkkisolmio, Allen-Edmondsin rei'itetyt kärkikoristeiset nauhakengät, puuvillanenäliina hänen taskussaan on luultavasti Brooks Brothersilta. Lautasliinalla hänen drinkkinsä vieressä ovat Lafont Parisin aurinkolasit ja tyhjällä tuolilla pöytämme ääressä attaseasalkku T.Anthonylta. Minulla on kaksinappinen yksirivinen liituraitainen villaflanellipuku, värikäs karamelliraitainen puuvillapaita ja silkkinen taskuliina, kaikki Patrick Aubertia, Bill Blassin pilkullinen silkkisolmio ja sävyttämättömät reseptilasit, joissa on Lafont Parisin kehykset.''

Yhtä jetsulleen tarkan kuvauksen Patrick antaa asunnostaan, aamurutiineistaan, seksisessioistaan ja kidutuksistaankin totta kai. Innostuupa hän tekemään monen sivun tarkkanäköiset levyarviot 80-luvun suosikkiartistiensa albumeistakin. 

Loppua kohti hullun lihamylly kiihtyy yhä absurdimmaksi, paine olla paras kaikessa nousee sietämättömämmäksi ja Patrick ei pysy lopulta omista teoistaan ja menneistä kärryillä: Mikä on totta, mikä hänen sairasta fantasiaansa?

Batemanista on tehty kuvottavan vastenmielinen hahmo, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Erityisen kieroutunutta oli elää rinnan arkea psykopaatin kanssa, hänen päivästä päivään-rytmiään: Aamulla salille, Patty Wintersiä, päivällä flirttiä sihteerin kanssa, videoiden palauttelua ja murhia. Minä-muodossa, päiväkirjan omaisesti kerrottuna.

Ei empaattista tosin saa oikein kenestäkään muustakaan hahmosta. Kaikkia kun katsotaan Patrickin silmin. Kaikki tuntuvat kuuluvan samaan ihmiskastiin, joka arvostelee ihmisen vaatteiden kalleuden ja ulkonäön mukaan. Piukkabodyja vertailevat itseriitoiset, kodittomia kiusaavat jupit ovat mielettömiä tyhjäpäitä, joista ei löydy empatiaa taikka minkäänlaista muutakaan inhimillistä lämpöä. Yli tunnin puhelinkiistat siitä missä illallistetaan tuntuvat absurdeilta: Todellako?

Aika, jossa eletään ei jää kirjassa epäselväksi ja ehkä kirjaa tulkitaan vuosien päästä myöskin tärkeänä ajanjakson kuvaajana 80-luvusta. Yltäkylläisyys näkyy kaikessa, vaatesunnittelijoiden nimien vilinässä ja fiineissä ruoissa. Kun materia valtaa, tuleeko tilalle sielullinen, moraalinen, myötätunnosta ja muusta inhimillisyydestä ymmärtämätön rappeuma? Loppupuolelta kirjaa tulkitsin, että yltäkylläistä elämää Bateman on elänyt lapsesta asti.

Nimi on viittaus toiseen kajahtaneeseen psykopaattiin, Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko hahmoon Norman Batesiin. Bates ja Bateman. Hitchcockin hahmon Norman Batesin innoittajana puolestaan toimi 50-luvulla elänyt todellisuudesta harhaantunut, hautoja ryöstelevä murhaaja Ed Gein, josta kertovia kirjoja Bateman lukee Amerikan Psykossa ja idolinsa innoittamana innostuu hänkin tekemään ruumiinjäänteistä käyttöesineitä.

Pidin siitä miten Patty Wintersin ohjelma kuvastaa Patrickin mielenjärkkymistä ja kulki  rinnakkain kirjan tunnelman kanssa: Alussa ohjelman aiheet ovat perus Ophrah Winfrey-tyyppistä talk show-viihdettä, kunnes menevät sekopäisemmiksi Batemanin seotessa: ''Patty Winters showssa haastateltiin Cheerio-merkkistä murokeksiä, joka oli asetettu istumaan hyvin pieneen tuoliin. Haastattelu kesti melkein tunnin.''

Kirjassa yhdistyy musta huumori ja aggressiivinen kerrontatyyli. Murhat, kiduttaminen ja painee kuvataan vimmatusti ja kuvottavasti, kun taas seuraelämää koomisesti:
''Millaisia kirjoja Jean lukee? Päässäni vilistävät nimet: Kuinka mies saadaan rakastumaan. Kuinka mies pidetään rakastuneena ikuisesti. Kuinka kaupat lyödään lukkoon: Naimauppa. Kuinka päästä naimisiin vuoden sisällä tästä päivästä. Kuinka miehen pää käänetään. Hypistelen taskussani Luc Benotin strutsinnahkaista kondomirasiaa, jonka ostin viime viikolla, vaan tota noin...kun ei.''

Luin pitkästä aikaa omasta hyllystä. Muutama vuosi takaperin ostin Amerikan Psykon kirjamessuilta elokuvaversion innoittamana. Leffan olen nähnyt useaan otteeseen ja pidän siitä paljon, erityisesti Christian Balen suorituksesta Patrick Batemanina. Ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kuitenkin kesken, silloin taisivat juurikin nuo jatkuvat muotisuunnittelijoiden nimeämiset ja tarkat salitreenien kuvaukset laskea lukuintoa. Ne ovat kirjan isoin miinus omasta mielestäni, tosin sekin mainittakoon, että ei sovi herkille ihmisille. Tästä varoittaa lukemani painoksen takakansikin.

Pidin kirjasta. Se ravisutti ja sillä oli sanottavaa. Pidin sen verran, että säästän kirjahyllyyn ja luen joskus luultavasti uudestaankin.

Erlend Loe - Doppler

Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?

Stephen King - Kuvun Alla

King on laittanut monta kattilaa porisemaan yli tuhatsivuiseen tiiliskiveensä. Sen ansiosta kirjan lukeminen ei ollut yhtään sellainen koettelemus mitä pelkäsin. Kahden tuhannen asukkaan Chester's Millissä nimittäin tapahtuu paljon ja nopealla sykkeellä.

 Kirjan kantavin voima on myysteeri kuvusta: Mistä tämä tarkkaan kaupungin rajoja mukaileva kupu on tullut? Kuka sen on pystyttänyt? Kupu sulkee kaupungin asukkaat häkkiin kuin koe-eläimet. Seurauksena lentokoneet, eläimet ja ihmiset menevät mäsäksi siihen törmätessään, ilma saastuu, generaattorit alkavat käydä vähiin ja tarkkaan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Päteviä lääkäreitä ei ole tarpeeksi ja paikallinen poliisi alkaa käyttää valtaa mielivaltaisesti. Hallitus ja armeija eivät pysty selittämään eivätkä lopettamaan USA:n suurinta katastrofia sitten WTC-iskujen . Kaupungin valta päätyy pelottaviin käsiin ja pieni joukko päättää aloittaa taistelun kaupungin diktaattoria vastaan.

''Ketä sinä etsit
Mikä oli hänen nimensä
Löytänet hänet
jalkapallo-ottelusta
kaupunki on pien
tiedät mistä puhun
kaupunki on pien
ja kaikki kannattavat samaa joukkuetta''

Pienien paikkakuntien sielunmaisema on tuttu jokaiselle sen eläneelle ja King kuvaa tätä hyvin. Ihmisten luotto toisiinsa on turvaa antavaa, mutta myös pelottavan naiivia Chester's Millissä. Vallan ahneus pääsee kirjan pääpahiksella, Big Jim Renniellä, valloilleen tilanteen ollessa itselleen suotuisa.

Kuten muissakin Stephen Kingin kirjoissa, hahmot eivät ole kovinkaan monitulkintaisia tai monimutkaisia, vaan jakautuvat yksinkertaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Varsinkin jälkimmäisistä King osaa tehdä todella vastenmielisiä. Itse kirjat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, vaan herättävät ajatuksia ja Kingillä on aina isompi teema raakojenkin tarinoittensa takana. Big Jim Renniessä tiivistyy ihmisen pahuus: Ahneus, vallanhimo, armottomuus. Ohuesti hopeaa, hennon ohuesti, kirjan inhottavimpana hahmona saa hänen poikansa Junior Rennie.

Hyviksiin kuuluvat entinen sotilas Dale ''Barbie'' Barbara ja paikallislehden päätoimittaja Julia Shumway sekä joukko muita symppishahmoja, kuten kaupungin pastori, kaupan omistaja, teini-ikäinen nörttinero ynnä muita. Aluksi henkilöhahmojen määrä sai pään pyörälle, kun ei muistanut kuka oli kukin. Kirjan alusta löytyy onneksi luettelo tärkeimmistä hahmoista. (King on laittanut myös kartan kaupungista.)

Lukemisen edetessä hahmojen määrä muuttuu rikkaudeksi. Kuvun alla kaikki käännellään ja väännellään monelta eri näkökantilta, mikä pitää sykkeen korkealla ja koko ajan olemaan varpaisillaan: Kuka heistä onnistuu aikeissaan? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Rapian tuhannen sivun, mikä vastaa vain muutamaa päivää Chester's Millissä, hahmoista tulee rakkaita ja heille todella alkaa toivoa parasta. Sinnikkään pikkupoika Ollie Dinsmoren ja empaattisen sotilaan kohtaaminen saastunut kupu välissään oli minulle itselleni erityisen koskettava hetki:

''Hän oli polvistuntu kuvun viereen kaapimaan pintaan kovettunutta mustaa karstaa, oli tiennyt, että seassa oli ihmisen jäänteitä. Se tuli väkisinkin mieleen, kun luunsirut pistivät häntä alinomaa. Hän ajatteli, että ilman sotamies Amesin jatkuvaa kannustusta hän olisi varmasti antanut periksi. Mutta Ames ei antanut periksi, vaan patisti häntä kaivamaan, hitto vie, lehmipoika, kaavi se paska pois, siun on pakko, jotta tuulettimet vaikuttavat.''

Pidin kirjasta todella paljon, koska sivumäärästä huolimatta lukeminen ei missään kohtaa käynyt puuduttavaksi. Kuten jo sanoinkin, kirjassa tapahtuu koko ajan ja hahmot ovat hyvin rakennettuja. Stephen Kingin tyyliin kirjasta löytyy myös paljon hauskoja vertauskuvia ja muuta huumoria, mikä tuo lukijalle hengästystaukoja kaiken kylän kokeman kurjuuden keskellä. Lopussa tarina muuttuu syvällisemmäksi ja pohtivammaksi.

Mitään spoilaamatta lopussa sain ajatuksia ihmisen pahuudesta. Teema jota King käsittelee paljon. Löytyykö jokaisesta ihmisestä pahuus, joka pääsee tai jää pääsemättä ''vallitsevaksi ominaisuudeksi'' tietyissä elämän käännekohdissa? Miksi me päätämme olla joko armollisia tai armottomia? Kuinka inhimillistä tietynlainen sadistisuus ja vahingonilo on? Kidutamme lapsina leikkisästi muurahaisia, jotkut siirtyvät kasvaessaan ihmisiin.

Kathryn Stockett - Piiat

''Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua.''

Eletään 60-luvun alkua paahtavassa Mississippissä, jossa mustien ja valkoisten erottelu on voimissaan. Eri koulut, ruokakaupat, kirjastot, asuinalueet. Toiset opettelevat seurapiirien tavoille: Miten juhlia järjestetään, miten olla hyvä vaimo ja pukeutua nätisti. Toiset taas miten olla mahdollisimman toimelias piika ja  näkymättömissä.

Skeeter, nuori kirjailijan alku, kiinnostuu hiljetyistä tarinoista: Millaista on elämä mustana naisena ja palvella valkoisia perheitä? Skeeterillä on itsellään ollut läheinen suhde perheen palvelijaan, Constantineen, jonka katoamisen syyt perhe pitää pimennossa. Alku on takkuisa, kun Skeeter yrittää saada etelävaltion kaupungin naisia jakamaan elämäänsä kirjaansa varten, sillä riskit ovat suuret. Jos nimettömyydestä huolimatta henkilöllisyys paljastuu kirjasta, työpaikan menetys on vähintä mitä voi tapahtua ja hengenlähtö pahinta..


Aika on kuitenkin oikea, sillä eletään varovaista  murroskautta: Martin Luther King pitää kuuluisia puheitaan ja kutsuu koko Amerikan marssimaan mustien oikeuksien puolesta: Sekä mustat että valkoiset. Jacksonia muutoksen tuulet eivät ole vielä saavuttaneet: Fiinit leidit eivät kuvittele olevansa rasisteja, kun vaativat palvelusväelle erillisiä vessoja. Mustathan tartuttavat tautinsa tätä kautta heihin! Joulujuhlassa kerätään rahaa  nädänhädästä kärsiville afrikkalaisille, mutta oman maan tummaa väestöä kaupungin seurapiiri kohtelee typerinä varkaina, jotka eivät rotunsa vuoksi muuksi muutu.

Kirjassa seurataan kolmen naisen näkökulmasta tapahtumia: Skeeterin lisäksi piikojen Aibileenin ja Minnyn. Kurjista oloistaan ja eriarvoisuudesta huolimatta kirjasta löytyy myös todellista lämminhenkisyyttä yli roturajojen, joka kuorii pois kaupungin päällimäisenä näkyvän rasismin.

Vaikkei enemistö sitä Jacksonissa usko, kaikki ovat pohjimmiltaan samanlaisia.
 Mielekkäimpiä kohtia olivat Minnyn ja Miss Celian kohtaamiset. Minny on joutunut vaihtamaan temperamenttinsa vuoksi työpaikkaa usein ja  joutunut syrjittyyn asemaan entisen emäntänsä vuoksi. Miss Hilly on tehnyt uuden työpaikan löytämisen haastavaksi. 

Miss Celia palkkaa Minnyn ja koska ei ole ennen palkannut piikaa, suhtautuu tämä kokemuksen puutteesta  piikaansa ennemminkin ystävänä, joka opettaa tätä kokkaamaan.. Miss Celia on tietämättään joutunut saman naisen johdosta myöskin hylättyyn asemaan: seurapiirin hylkimäksi ja naurun aiheeksi, lopulta yksinäiseksi ja masentuneeksi. Minny on Celialle kantava voima, joka auttaa ja kannustaa tämän vaikeiden aikojen läpi ja heidän kehittyvää ystävyyttään on liikuttava lukea.
  

Kirja kertoo mielestäni rasismin lisäksi naisista. Ei pelkästään siksi, että kaikki merkittävimmät hahmot ovat naisia, vaan siksi miten osuvasti Stockett kuvaa naisia. Miten me pystymme tukemaan ja auttamaan toisiamme, olemaan kuin siskoja, kuten Minny  ja Miss Celia. Kykenemme halutessamme myös lujaa vetämään maton jalkojen alta, kuten kirjassa Miss Hilly tekee Skeeterille. Ilkeään supinaan selän takana, mustamaalaukseen ja kylmyyteen.

Rasismi ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat aiheita, jotka tälläkin hetkellä puhuttavat. Historian tarinoiden muistaminen on tärkeää, vaikka kyseessä olisivatkin niinkin tuoreet kuin 60-luvun tapahtumat. Sillä jos me unohdamme taaksejääneen, mikä estää historiaa toistamasta itseään?

Sue Townsend - Kenkää Kuningattarelle

 ''Hän oli joskus sattumoisin nähnyt television kakkoskanavalta dokumenttiohjelman kaupunkien kurjuudesta, kuullut vastenmielisten köyhien puhuvan katkonaisin lausein kammottavasta elämästään, mutta hän oli pitänyt ohjelmia sosiologisina kuriositeetteina, sijoittanut ne samaan sarjaan Amazonin intiaanien ympärileikkausseremonioiden kanssa, niin kauas ettei niistä oikeastaan tarvinnut välittää.''

Kuningatar Elisabeth, Charles ja kumppanit ovat pulassa kun uusi pääministeri laittaa politiikkaa uusiksi ja muuttaa Englannista tasavallan. Poppoo joutuu muuttamaan Buckinghamin palatsista kaupungin vuokrataloihin tavallisen rahvaan joukkoon ja tutustumaan sosiaaliavustuksilla elämiseen. Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää on  päivystyksessä tuntikausia jonottaminen ja eri byrokratiasäännösten pyörittely. Entä mistä vessapaperia ostetaan? Miten ruokaa laitetaan?

Townsendin hahmot ovat liiotteilulinssin ja satiirin läpi kuvattuja: Lähiön hahmot on kuvattu sivistymättömiksi, mutta hyväsydämisiksi junteiksi, jotka auttavat aina mielellään naapuria pulassa. Kuningasperhe taas on täysin pallo hukassa tavallisen arjen kanssa ja joutuu kärsimään aiemmasta välinpitämättömyydestään kansaa kohtaan.

Englannin luetuin romaani vuodelta 1992 tuo mieleen nykylaman keskustelut ja tyytymättömyyden hallitukseen. Jokunen aika sitten sosiaalisessa mediassa levisi kamppanja, jossa Suomen poliitikot haastettiin elämään kuukauden ajan työttömyyskorvauksilla. Tyytymättömyys ''Helsingin herroihin'' on maasta ja ajasta riippumaton universaali närkästyksen aihe ja tässä kirjassa se on kuvattu hauskasti. Toki englantilaiset, jolle kuningasperhe ja on erityisen tuttu, saavat tästä sitäkin makeammat naurut.

P.S: Kirjailijan huomautus: ''Kenkää kuningattarelle on silkka sepite. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käytetty täysin sepitteellisesti.''  Satiiri tulee alleviivata. Iha vaa et kukaa ei vedä hernet nenuun.

Inger Frimansson - Kissa joka ei kuollut

Beth ja Ulf ovat tavallinen ruotsalaispariskunta, joka viettää kesälomaa mökin rauhassa. Aluksi he eivät ole tietoisia siitä, että heitä seurataan. Sitten he huomaavat tavaroitaan kadonneen ja tietävät perstuntumalla jonkin olevan vialla. Heitä tarkkailee lähistöllä asuva mies.

Tässä kohtaa tulee yllätyskäänne. Stalkkaajamies päätyykin itse uhriksi, kun Beth itsepuolustuksena kumauttaa miestä kirveellä päähän. Pariskunta joutuu ongelmien äärelle: Olisiko puolustautuminen poliisin mielestä liian voimakasta? Ihmisiä varmasti jatkuvasti katoaa ja jää kadoksiin...Pariskunta hautaa ruumiin tonttinsa rajalle ja ensimmäiset sydämen hypähdykset tulevat, kun Bethin sisko miehensä kanssa pamahtaa paikalle etuajassa.

Beth menettää yöunensa ja työnteko tuntuu raskaalta. Ulfilta, rasittavalta tuppisuulta, ei tukea heru. Pariskunta on jo valmiiksi kärsinyt kovia: He ovat kokeneet kaksoistyttöjen keskenmenon, Bethin äiti on pahasti dementoitunut ja Beth tuntuu olevan mustasukkainen Ulfin hyvästä suhteesta entiseen vaimoon Ylvaan ja kenties kateellinen siitä, että he ovat yhdessä saaneet lapsen.

Stalkkaajamiehestä ei kerrota paljoakaan, edes nimeä ei paljasteta ja kysymykseksi jääkin: Oliko hänellä tarkoituksenaan hyökätä pariskunnan kimppuun ja oliko Bethin teko siis oikeutettu? Beth velloo syyllisyyden kärsimyksessään ja se saa myötäelämään hänen tuskaansa voimakkaasti.

Kirja oli jännittävää luettavaa alusta asti, mutta päähenkilöiden päätökset kuolleesta miehestä jäivät ärsyttämään. Siitäkin huolimatta, että Beth on sympaattinen hahmo ja kärsii kovalla hinnalla. Lopussa suoritettu reissu Afrikkaan tuntui jotenkin kirjaan sopimattomalta. Viimeistään tässä kohtaa toki selviää ettei Beth pääse tekoaan ja syyllisyyttään pakoon kaukomaillakaan, mutta leireily masai-heimon luona ja gigolon luona visiteeraus tuntuivat siltikin turhalta ekstramausteelta.

Kissa kirjassa mainitaan useampaan otteeseen, mutta ei oikein auennut mikä symboliikka on takana. Kuvastaako tämä Bethiä, kerta hän tässä henkiin jäi?

Aapeli - Pikku Pietarin piha

Eletään Suomen sisällissodan jälkeistä aikaa pienessä korttelipihapiirissä, jonka tapahtumia seuraa tarkkaavainen Pietari Jormalainen. Pietarin tarkka ikä ei tule romaanissa missään vaiheessa ilmi, mutta arvioisin hänen olevan 8-9-vuotias. Tarinassa seurataan yhden kesän tapahtumia. Pietarin äiti on juuri kuollut tuperkkeliin (tuberkuloosi?). Pojan suruaika ja kaipuu ei muutoin näy kuin mielikuvituksellisissa kohtauksissa, joissa Pietari käy kyselemässä äitiään Jumalalta. Tästä syystä nämä kohtaukset ovat kirjan koskettavimpia:

''-Mihinkä sinä panit minun äitini, kun minä olin kipeänä silloin kun se haudattiin?
-Se on tuolla salin puolella. Se on vielä vähän heikkona sen kuolemisen jälkeen, sanoi Jumala Taivaassa.
-Olisiako te hyvä ja päästäisiä...päästätkö käymään siellä? kysyi Pietari.
-Ei me päästetä. Meillä on sellaiset säännöt, että ei päästetä kengät jalassa. Mutta minä saatan kertoa terveisiä, sanoi Jumala Taivaassa.''

Jormalaisten talouteen muuttaa pian Karoliina, josta tulee Pietarin äitipuoli. Rempseästä Karoliinasta tulee Pietarille uusi äitihahmo, vaikka hän heti alkuunsa sanoo ymmärtävänsä, ettei pysty korvaamaan menetettyä äitiä. Hän parhaansa mukaan koittaa tehdä Pietarin iloiseksi, ostamalla tälle leluja tuliaisiksi ja hienot housut. Kirjan lopussa selviää, että Karoliinan äiti on hirttänyt itsensä tämän ollessa lapsi. Karoliina luultavasti osaa samaistua Pietariin ja siksi ottaa äitipuolen roolin ylleen hyvin.

Muutoin Karoliina jää vähän mysteeriksi. Lopussa selviää myös sellainen seikka, että hänen lapsuudenkotinsa on juurikin Jormalaisten talo. Miksi hän on halunnut palata,  ja miksi hän lopussa lähtee? Nostalgioimaan? Yhden kesän aikana Pietari menettää oikean äitinsä sekä tärkeäksi muodostuneen Karoliinan. Pietari jää kaipaamaan äitipuoltaankin. Käydessään taas juttelemassa Jumalan kanssa Pietari ymmärtää Karoliinan ''vain ottaneen ja lähteneen.''

Kirjassa kuvataan hyvin myös sisällissodan jälkeiset tunnot, valkoisten ja punaisten erottelu, leimaaminen ja paheksunta:
''Harakka ei ontunut, mutta siitä oli tullut punikki ja punikki se oli vieläkin, vaikka olisi luullut jotain oppineen. Niin että ei tämä suinkaan mitään, kun Harakka taas intti, ettei Jumalaa ole olemassa. Kaikkihan sen tiesivät, pihan pennutkin. Harakka parka oli niin väärässä kuin olla saattaa.''

Kirjasta tulee hyvin ilmi, miten lapset ymmärtävät asioista paljon enemmäin kuin aikuiset uskovatkaan. Ja osaavat kuvailla asiat rehellisesti ja suoraan. Ja käsittelevät tragediat omilla sulattelutavoillaan. Tämän Aapeli osaa kertoa hellyyttävästi ja humoristisesti. Osittain luin kirjan melkeinpä puolinukuksissa. En malttanut lopettaa, vaikka olin astumaisillani Nukku Matin matkaan. Kirjassa tuntuu olevan paljonkin asioita rivien välissä ja siksi tulen varmasti palaamaan tämän teoksen ääreen.

F. Scott Fitzgerald - Kultahattu

Vuodelta 1925 oleva Kultahattu kertoo tarinan mystisestä, upporikkaasta Jay Gatsbysta, joka asuu loistokkaassa ökyhuvilassa lahden rannalla. Gatsby pitää pröystäileviä kekkereitä lukaalissaan, mutta juurikaan kukaan ei tunnu tietävän mistä hän on tullut ja miten kerännyt mahtavan omaisuutensa, kuka hän oikein on.

Naapurissa asuu tarinan kertoja, osakekauppias Nick Carraway. Kauempana lahden toisella puolen asuu pariskunta Tom ja Daisy Buchanan. Tomin Nick tuntee yliopistoajoiltaan, Daisy on hänen pikkuserkkunsa. Buchananit lukeutuvat samaan upporikkaiden kastiin kuin Gatsby, Nick on alemmasta luokasta ja ulkopuolisena heidän elämäntyylistään tarkkailee muita hahmoja. Nickille selviää, että hänen pikkuserkullaan on vuosia sitten ollut suhde köyhään Gatsbyyn ja mies on koko ajan halunnut naisen takaisin itselleen...

Olen nähnyt vuodelta 1974 peräisin olevan Kultahattu-elokuvan ja juoni palautui mieleen kirjaa lukiessa. Elokuva on myös erinomaisen hyvä, mutta ei pääse yhtä hyvin käsiksi tunnelmaan ja teemoihin kuin kirja. Jo alussa kuvattaessa Tomin salasuhdetta huoltoaseman vaimoon käy selväksi mikä ajaa teoksen hahmoja eteenpäin. Myrtle itkee avioliittoaan mieheen, joka on naimisiinkin mennyt vuokrapuvussa ja joka ei ansaitsisi edes nuolla hänen kenkiään. Daisy oli ennen nykyistä liittoaan täysin rakastunut Gatsbyyn, mutta rikkaan perheen kasvattina ei voinut huolia köyhää miestä. Gatsby puolestaan on hankkinut varallisuutensa sitkeällä määrätietoisuudellaan kuten lopussa paljastuu.

Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että ehkei Gatsby varsinaisesti halua takaisin itse Daisyä, vaan kokea uudestaan merkittävän ajanjakson elämästään  ja kenties ensirakastumisen tunteen? Hän on ehkäpä ennemmin rakastunut rakastumisen tunteeseen ja muistoon siitä. Nykyhetkessä upporikas Gatsby on valtavasta omaisuudestaan huolimatta elänyt elämänsä parhaat hetket rutiköyhänä. Ja kun hän viimein saa hankittua itselleen sen, mikä aikaisemmin jäi puuttumaan täydelliseksi kuvitellun onnen tieltä, on ajan muututtua ja kohtalon puututtua peliin liian myöhäistä.

Siltikin ihminen yrittää kurottaa takaisin jo mennyttä aikaa, Fitzgerald käyttää tästä ihmisen kaipuusta hienoa vertauskuvaa:
''Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.''

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

''Sangen usein on maallinen synti pinnalta katsottuna kuin makea hedelmä, mutta se on turmiota...''

    Teoksessa seurataan pienen kylänpahasen elämää sodanjälkeisessä Lapissa. Päähenkilö on nuori Martta Mäkelä, jonka seksuaalisuus alkaa herätä - pahoin seurauksin. Muita tärkeitä hahmoja ovat isä-Juhani, äijä (Martan isoisä), äiti Alli sekä Martan ainoa ystävä Elina. Mäkelän perheeseen otetaan myös kasvattipojaksi nuori Hannes, kun tämän oma äiti kuolee synnytykseen.

     Martta menettää neitsyytensä hetken huumassa, peuhaa useampien miehien kanssa ja tuntuu olevan himon hallitsema. Toinen hurmos, joka kirjassa esiintyy on uskonnollinen hurmos.

      Kyläläiset ovat samanaikaisesti kiihkouskovaisia sekä seksuaalisesti erittäin aktiivisia. Uskonnollisissa seuroissa saarnaaja puhuu syyllistävästi ja ankarasti ihmisten syntisyydestä ja kuitenkin itse hairahtuu asemaansa hyväksi käyttäen Elinaan. Saarna saa kyläläiset sekavaan hurmostilaan, jossa he puhuvat sekavia jumalan rakastamisesta ja anteeksiannosta. Ja päätyvät joukkosekstailemaan. Kirjan pohdintana on se, miten mikään ihmiselle täysin luonnollinen asia, voi olla niin synnillistä kuin uskonto väittää?

       Dialogia oli mukava lukea sen murretäytteisyyden vuoksi ja se sai vuoropuhelun tuntumaan aidolta. Muutoin suorasukaista tekstiä kaunistavat Mukan suloiset runot. Kirjan kaksi osaakin on nimetty runnollisesti: 1.Sinua kaipaa sydämeni ja 2.On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni. Ah!

       Mukka on ollut tämän kirjoittaessaan vasta poikanen. Kirja julkaistiin hänen ollessaan 19-vuotias. Kuvitella, että niin nuorena on kyennyt tuottamaan näin soljuvan tarinan, kauniita runoja ja käsittelemään näinkin suuria teemoja. Uskonto, seksi, kuolema. Muistan yläasteikäisenä nähneeni jossakin kuvan Mukan karvaisesta naamasta. Muistikuvissani tuo mies on vanha. Tänään tutkiskelin Mukasta tietoa ja sain selville, että hän kuoli vain 28-vuotiaana. Hän ehti kuitenkin lyhyen kirjailijauransa aikana tuottamaan yhdeksän teosta.

Edgar Allan Poe - Pelon ja kuoleman kertomuksia

Poen hahmoon ja Korppiin viitataan paljon popkulttuurissa, mutta oma mielikuva on, ettei miehen teoksia kauheasti ole Suomessa luettu (?). Valitsin kirjastosta Pelon ja kuoleman kertomuksia-novellikokoelman, koska halusin selvittää millainen kirjailija on kyseessä. Suomentaja Harri Haarrikko on valinnut novellit ja lisäksi kirjoittanut mielenkiintoisen saatteen, jossa valotetaan Poen hahmoa ja vaiheita.

    Kirja sisältää kymmenen novellia ja yllätyin monimuotoisuudesta. Poe on tunnettu kauhukirjailijana, mutta novelleista löytyy muitakin tyylejä. Merkillinen laatikko tuo mieleen salapoliisimysteerit, Soikeakehyksinen muotokuva ja Kampura vanhat kansankertomukset ja sadut. Muissa kertomuksissa näkyvät sitäkin selvemmin kauhuelementit ja kuoleman pohdinta eri näkökulmista. Sanojen mahti meni puolestaan kaikessa pohdinnassaan jo filosofian puolelle (lue: yli hilseeni).

Voisin lukea Edgar Allan Poeta jatkossakin! Vuolaat ovat olleet suositukset H.P. Lovecraftinkin suuntaan.

John Steinbeck - Hiiriä ja ihmisiä

George ja Lennie ovat kiertäviä työläismiehiä, jotka ansaitsevat tienestinsä tehden lyhytaikaisia töitä eri maatiloilla. Lennie on jälkeenjäänyt ja huonomuistinen, mutta ruumiinrakenteeltaan erityisen voimakas. Mies on hellyyttävän kiinnostunut pörröisistä eläimistä, mutta suurilla kourillaan ja äkkipikaisuudellaan vie tahattomasti hengen jokaiselta paijattavaltaan. Lenniellä ei ole elämässään muuta kuin George. Clara-tädin kuoltua George on ottanut Lennien vastuulleen. George selvästi välittää Lenniestä, vaikka turhautuu siitä miten tämä yksinkertaisuudellaan sotkee suunnitelmat toisensa jälkeen ja toisinaan kuvittelee miten viettäisi päivänsä huorissa ja ryypiskellen ilman holhottavaansa.

 Unelmana on ikioman tilan ostaminen, jossa parivaljakko pystyisi tienaamaan elantonsa omasta maasta ja Lennie saisi hoitaa pörröisiä kaneja. George onkin löytänyt sopivan tilan ja suunnitellut kaiken valmiiksi. Parivaljakko suuntaa töihin Curley-nimisen miehen tilalle, jossa kaikki tuntuvat menettäneen unelmansa tai epätoivoisesti kurottelevan niitä kohti.Yksi työmiehistä haluaa osakkaaksi tilahankkeeseen ja unelma tuntuu nyt olevan tavoitettavissa. Lennie onnistuu aluksi olemaan Georgen käskystä hiljaa ja kiltisti, mutta lopulta ei voi luonteelleen mitään ja Georgella ei tunnu olevan muuta vaihtoehtoa kuin päästää mies hengiltään.

 Parasta kirjassa oli päähenkilöiden vuorovaikutus ja kemian seuraaminen. Lennie on sympaattinen ja naiivi. Ehdottomasti väärinymmärretty, eletäänhän kirjassa 30-lukua. Ilman Georgea raukka ei selviäisi ja suurta massaansa, ainoaa valttiaan, mies ei osaa käyttää. George saa lisäetua Lennien voimista, mikä auttaa työnsaannissa ja -suorituksessa, eli tavallaan käyttää miestä myös vähän hyväkseen.

 Kirjan loppu mietityttää. Tekikö George mitä teki suunnitellusti, jotta saisi Lennien pois jaloistaan ja paremman mahdollisuuden toteuttaa unelmansa? Vai säälittikö Lennie niin paljon, että George ymmärsi, ettei vähän ymmärtävä jättiläinen tulisi koskaan hallitsemaan itseään? Viimeinen kohtaus on joka tapauksessa koskettava ja tunnelma jää haikeaksi kirjan sulkiessa.
        

Ei huono idea?

Lars Bugge - Parhaat salaliittoteoriat

Illuminati, Raamatun salaiset koodit, alue 51, miehet mustissa, viiltäjä-Jack. Maailma on täynnä enemmän ja vähemmän uskottavia salaliittoteorioita. Ja niitähän on mielenkiintoista lukea! Jopa Elvis elää-legendaan tartutaan. Tätä ennen olen lähinnä pitänyt väittämää hauskana huudahduksena, joten oli mielenkiintoista lukea kuinka joku on tosissaan etsinyt asian puoltamiseen todisteita. Entäs sitten Jim Morrison..?(Elääkö hän jossakin erakoituneena ja onnellisena kun vapautui kultaisesta häkistään?)

     Olen varma, että salaliitot ovat todellisuutta. Helpoin selitys ei aina ole totta, vaan syyt ja seuraukset tehdään helpommin uskottaviksi peitellessä jotakin monimutkaisempaa ja mahdollisesti massoja järkyttävää. Jos Illuminatissa ei ole mitään hämärää, niin miksi sen tarkoitus ja olemassaolon syy on salattu?

    Parhaat Salaliittoteoriat on hauskaa luettavaa, mutta retki ei kauaa kestä. 191-sivuinen tiivistelmä on luettu alle parissa tunnissa. Nopeampi lukija imaisee teoksen välähdyksessä. Salaliittoteorioista jo valmiiksi kiinnostuneille teos ei valitettavasti tarjoa niinkään paljoa uutta ihmeteltävää. Uusiin tuttavuuksiin olisi paneutunut mielellään useamman kuin muutaman hassun sivun verran. Likemmäs neljäkymmentä eri teoriaa käsitellään lyhyessä sivumäärässä, joten vaikutelma jää kevyen kevyeksi pintaraapaisuksi. Teorioiden määrän olisi vähintäänkin voinut puolittaa ja kunnolla paneutua kaikista herkullisimpiin mysteereihin.

Stephen King - Naisen Raivo

Puremista, raiskaamista, alistamista. Rosie on elänyt vuosikausia väkivaltaisessa avioliitossa. Norman (Ei se Psykon Bates) on todellinen psykopaatti. Rosie pelkää miestä, eikä osaa, uskalla eikä kykene irrottautumaan high school romanssina alkaneesta painajaisesta. Kunnes eräänä päivänä hän löytää sisäisen rohkeutensa veripisarasta.

          Rosie varastaa miehensä pankkikortin ja lähtee pakoon vailla suunnitelmaa. Norman on ammatiltaan poliisi ja loistava jäljittämään karkulaisia. Rosie on lakkaamatta katketa kauhusta. Eräs avulias mies ohjaa hänet bussiasemalta järjestöön, joka auttaa pahoinpideltyjä naisia. Asiat alkavat järjestyä nopeasti uudella paikkakunnalla. Työpaikka, kannustavia ystäviä ja romanssinpoikanenkin. Mutta Norman on jäljillä.

         King ottaa lukijan haaviinsa ensisivuilta alkaen. Juoni lähtee ponnekkaasti liikkeelle ja parasta teoksessa on kissa-hiiri-ajojahti. Vuoroin seurataan Rosien uuden elämän rakentamista ja vuoroin Normanin pakkomielteistä metsästystä. Samalla valotetaan lisää tätä vastenmielistä liittoa ja Normanin mielipuolisuus valkeaa kokonaisuudessaan. Ajojahtia olisi voinut viedä pidemmälle, sen loputtua koko homma lässähtää: Loppu on aika lailla odotettavissa.

        Teema on selvä. Alistettu nainen ja oman sisäisen voiman löytäminen. Tätä ei ole kuitenkaan tuotu esiin millään lailla feministisellä paasauksella, vaan näyttämällä Normanin ja seksististen ajatusten yksinkertainen typeryys. Todella vastenmielinen hahmo. Hyvin kingmäinen, yksiselitteisesti läpeensä paha. Vastapainona Rosie puolestaan on kiltti ja alistuva.

       Odotin kirjalta parempaa kliimaksia. Tapahtui paha, parin viikon jämähtäminen, vaikka oli alle sata sivua lukemati. Hyppimiset tauluntakaisessa mielikuvitusmaailmassa jäivät sekaisen tuntuisiksi eikä kaikki symboliikka täysin auennut.

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Vatasen elämä ei ole vastannut odotuksia. Toimittajan työ ei anna tyydytystä ja vaimo on abortoinut lapsen-jonkun toisen miehen. Työreissulla kolmekymppinen Vatanen ja työkaveri ajavat jäniksen päälle. Vatanen alkaa pitää huolta haavoittuneesta luontokappaleesta ja lähtee jäniksen kanssa päämäärättömälle seikkailulle  ympäri Suomen.

 Vatanen tutustuu reissullaan monenmoisiin kulkijoihin, mutta ainoa kestävä ja merkittävä suhde hänellä on jänikseen. Vatanen kohtelee jänistä kuten emo poikastaan eri koettelemuksilta, oman henkensäkin uhalla ja välillä kuvittelee inhimillisiä piirteitä tälle, jänis on välillä esim. nauravinaan. Myös jänis kiintyy omistajaansa.

 Uhkatekijät kuvaavat hyvin ristiriitaista suhdetta luontoon. Fiini ruotsalaisleidi tahtoo itselleen lemmikkijänön, kunnes löytää eläimen papanoita keitostaan. Hurahtanut hiihdonopettaja puolestaan tahtoo jäniksestä uhrilahjan muinaisjumalille. Jäniksen paikallaolo ruokapöydässä on illallisseurueelle myös epämukava ja vaivaannuttava, onhan lajitoveria tarjolla lautasella.

 Karhun uhatessa Vatasta ja jänistä alkaa useita päiviä kestävä, uuvuttava ajojahti. Kaksikko päätyy myrskyn peitossa huomaamattaan Neuvostoliiton puolelle. Viranomaiset ottavat kiinni Vatasen ja lopulta muodostuu pitkä syytelista, jossa on mainittu mm. kalastus ilman kalastuslupaa ja pirtun nautiskelu. Rikkeet ovat liioiteltuja ja pieniä, mutta ne vievät Vatasen takaisin Suomen puolelle vankilaan.

 Teksti on tähän mennessä ollut humoristista, liioiteltuakin. Samanaikaisesti  mietityttävää ja haikeahkoakin. Mutta realistista, sanoisin. Tästä irtaudutaan vankilapaossa, kun Vatanen jänis mukanaan karkaa vankilasta vapaudenkaipuullaan läpi seinien ja muurien. Teema täydessä kokonaisuudessaan tulee lukijalle ilmi vasta loppumetreillä, ''ahaa-elämyksenä'': Ihminen on erkaantunut luonnosta ja omasta vapaudestaan ja on byrokratian ja yhteiskuntansa vanki.

 Seuraavaksi voisin ottaa lukulistalle Paasilinnalta Hurmaavan joukkoitsemurhan. Nimi herätti mielenkiinnon! Toinen ajatuksissa jo pitkään kummitellut projekti (lue: tiiliskivi) on Stephen Kingin Kuvun alla. Viimeisin yli tuhatsivuinen urakka oli Taru sormusten herrasta ja huh hei, siinäpä menikin aikaa JA siitä on aikaa.

Joe Ambrose - Iggy Pop: Raakaa Voimaa

Sitten vähän eri tunnelmiin. Iggy Pop, rockjumala. Kokeillut luultavasti kaikkia mahdollisia huumeita mitä maa päällään kantaa ja tullut kuuluisaksi itsensä viiltelystä ja maapähkinävoilla voitelusta lavalla. Iggy myös sylki yleisön päälle ennen Seksipistooleja. Sekoilutarinat ovat aivan uskomattomia ja myötähäpeäisen hauskaa luettavaa. Lempparisekoiluuni liittyy Elton John ja gorillapuku.

Moneen otteeseen hän puhuu innoittajastaan  Jim Morrisonista. Toisin kuin nykyajan tähdet, jotka haluavat olla oma itsensä lavalla ja sen ulkopuolella, Iggy tahtoo olla rockin jumala lavalla. Aivan kuten entisten aikojen suuruudet. Mies vihaa nyky-yhteiskunnan mainoskeskeisyyttä, mutta miehen musiikki pauhaa ties kuinka monien eri yritysten mainoksissa.

Nykyisin Iggy on jokseenkin rauhoittunut huumeista vapaa, kirjoista innostuva golffari. Hän nousi rappiosta ylös, eikä oletusten mukaan kuollutkaan ennen varhaiskeski-ikää!

Kirja on pitkälti samantyylinen kuin Please Kill Me, jossa käsiteltiin laajasti punkin syntyjuuria haastattelujen kautta. Teksti on yhtä hulvatonta, mutta ei anna vastauksia oikein mihinkään. Millainen Iggy, punkin kummisetä, oikein on? Itse pääpiru tuntuu pehmenevän mielipiteittensä kanssa vuosien saatossa ja eri haastateltavilta tulee täysin päinvastaisia kommentteja miehestä, ettei oikein osaa sanoa enempiä juuta eikä jaata. Totuus löytyy luultavasti jostakin keskeltä.

Stephen King- Liseyn Tarina

Luin vuodelta 2006 peräisin olevan  Stephen Kingin Liseyn Tarinan. Aiemmin olen tutustunut Kingin tuotantoon Carrien, Raivon ja muutaman muun teoksen kautta. Ja toki nähnyt Kingin tuotantoon perustuvia sarjoja ja elokuvia. Kingin teokset ovatkin mahtimatskua niihin. Lukioiden äidinkielen opettajat sun muut tuppaavat luokittelemaan Kingin yhden tempun mieheksi. Ainakin näin muistan itse todistaneeni.
 ''Kauhuroskaa'', Olen tästä eri mieltä. Carrie oli kauhutarinan lisäksi raastava kertomus ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta ja naiseksi kasvamisesta. Ja Liseyn Tarina on kaikkea muuta kuin yksioikoinen stoori.

Liseyn Tarina kertoo menestyksekkään ja menehtyneen kirjailija Scott Landonin vaimosta. Kaikki alkaa työhuoneen siivousoperaatiosta. Alkaa matka muistoihin. Iloisiin, surullisiin ja tukahdettuihin. Niihin kuuluvat Scottin jättämät salaisuudet, mielenterveysongelmat ja Lumokuu. Paikka, jossa ruoka pilaantuu puolenyön jälkeen ja yö voi ottaa ihmisestä vallan. Mukana heiluvat myös pakkomielteinen fani sekä Liseyn Amanda-sisko, joka on romahduspisteessä.

 Ihana, haikea kertomus. Pidin siitä, miten rakkaan menetys on kuvattu kirjassa. Ajassa hypittiin kuten tosielämässä: Ei kronologisesti vaan siten miten muistot kumpuavat mieleen tosielämässäkin. Paikoista, vanhoista papereista, tuoksuista. Liki koko kirjan läpi Lisey elääkin menneisyydessä. Raja todellisen maailman ja Lumokuun välillä on hiuksen hieno. Ja se on ristiriitainen paikka. Pahojen muistojen, mutta myöskin menestyskirjojen luovuuden lähde.

  Kingin omaperäinen tyyli on tässäkin täysin huomattavissa. Vertauskuvat ovat hauskoja ja saavat tirskumaan ääneen. Viittauksia elokuviin ja musiikkiin on paljon. Vattu-sanan jatkuva käyttö v*tutti kirjan alussa. Hitto olisi särähtänyt korvaan leppoisammin (makuja ja suomennostyylejä on monia). Tarina herätti paljon ajatuksia. Ihminen jää henkiin muistoihin, muihin ihmisiin ja tavaroihin, vaikka fyysisesti kuoleekin. Ja irti päästäminen on tuskallista. Entä miten pienestä lipsutaan täältä mielen kadotukseen? Mitä kaikkea me emme tiedä omista rakkaistamme?