sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon



''Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset ei välttämättä unohda sitä koskaan.''

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon kiinnitti huomioni heti. Kansi valkoiseen jakkuun pukeutuneesta mustasta naisesta on kaunis ja vangitseva. (Harmittavaan kohtaan vain tuo Jokeri-tarra sijoitettu.)

Kuvan nainen on Lula Ann Bridewell, joka on äitinsä Sweetnessin kauhuksi sudaninmusta. Maitokahvin värinen äiti hylkii tytärtään, vältellen kosketusta muutoin kuin pakon edessä ja lyhyen heikkouden hetken ajan harkitsee jopa oman lapsensa tukehduttamista. Isä syyttää pettämisestä ja jättää perheen. Vuosien kuluessa Lula Ann alkaa janota enemmän rakkautta ja hellyyttä äidiltään. Lula Ann hakee huomioita väärin tavoin ja hänen tekojensa vuoksi viaton nainen maksaa kovan hinnan.

Lula Ann vaihtaa nimensä Brideksi. Kuten morsian hän alkaa ylpeydellä pukeutua pelkästään valkoiseen, korostaen lapsuudessa hätkähdyttänyttä mustuuttaan. Moderni ja eksoottinen Bride hukkuu kehuihin ja ihailuun. Uuden stailin ja itsevarmuuden avittamina työelämä lähtee nousuun. Bride kehittää uuden kosmetiikkasarjan, eikä rahasta ole puutetta. Sweetnessiin välit ovat edelleen kylmät. Bride lähettää äidilleen rahaa, mutteivat he ole juurikaan yhteyksissä. Bride on puoli vuotta tapaillut komeaa saksofonistia Bookeria - miestä, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään, mutta joka kuitenkin saa sydämen ja pään sekaisin.

Bookerin vähäsanaisesti jättäessä Briden vanhat torjunnan ja halveksunnan tunteet lapsuudesta palaavat vainoamaan. Miksi hän ei kelpaa? Bride päättää viimeinkin nostaa omat kissansa pöydälle ja lähteä vaatimaan vastauksia. Hän yrittää myös tehdä sovintoa vankilaan passittamansa naisen kanssa.

'' ' Värihän se vain on', oli Booker sanonut. 'Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti.' 
'Mutta', Bride oli vastustanut, 'monien mielestä rotu-'
Booker oli keskeyttänyt hänet. 'Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä.'''

Morrisonin kirja on lyhyt ja ytimekäs. Tarinassa tapahtuu paljon, mutta kirja onnistuu välttämään ahtauden tai kiirehdinnän. Kaikki hahmot ja tapahtumat tukevat Morrisonin sanomaa, samaa päämäärää. Hahmojen nimet merkitsevät kaikki jotakin englanniksi ja sitä kautta ne oli helppo muistaa - Sweetness makeus, Bride morsian, Raisin rusina, Queen kuningatar jne.

Kirjaa oli nautinnollista lukea, sillä juoni piti otteessaan koko ajan. Tarinaan heitetään koko ajan kysymyksiä, joihin lukija haluaa vastauksen. Tapaavatko Bride ja Sweetness? Miksi Booker lähti? Mitä Bookerille on lapsuudessa tapahtunut? Mistä Briden fyysiset oireilut johtuvat? Tarinallisia asioita miettiessä päässä pyörivät myös kirjan painavat sanomat lapsuudesta, rasismista ja menneisyyden kohtaamisesta.

Kaikki kirjassa esiintyvät lapset ovat kokeneet riistoa, rasismia, hylkäämistä tai surua. Bride äitinsä Sweetnessin kanssa jää mm. hännille asuntoa hankkiessa - ihonvärin takia. Morrison nostaa hyvin esiin sen, että vähemmistöjen sisälläkin esiintyy rasismia. Sweetnessin kylmä kohtelu tummemman mustaa tytärtään kohtaan on surullista. Äidinrakkauden kun ei pitäisi olla ehdollista. Briden täytyy ansaita rakkautta ja huomiota teoillaan, oikeudenkäynnissä todistamisella ja elämässä menestymisellä.

Hippiperheen luona toipuessaan Bride tapaa Raisin-nimisen ottolapsen, joka on pakotettu prostituutioon ja jätetty elämään kaduille oman onnensa nojaan. Lopussa Bride löytää Bookerin. Syy hänen käytökselleen löytyy väärinymmärryksistä ja lapsuudessa koetusta käsittämättömän pahuuden kohtaamisesta sekä surusta, joka on rikkonut hänen perheensä. Kaikki ovat kärsineet eri lailla, mutta heitä yhdistää rikkinäinen lapsuus, joka ei unohdu.

Lapsuuden merkitys on hirvittävän tärkeä. Pohja kaikelle elämännäkemykselle ja -kokemukselle rakennetaan elämän alussa ja minäkuva rakentuu ihan kaikesta koetusta. Vaikkei elämää ja maailmaa lapsena ymmärräkään, sitä alkaa katsoa lähtökohtiensa kautta. Hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen tunne on raskas taakka kantaa, eikä syvälle juurtuneita tunteita aina kykene järkeistämään. Varsinkin kun useissa tapauksissa syitä ja vastauksia ei välttämättä ole edes mahdollista saada. Miksi ihmiset laiminlyövät lapsiaan? Onko taustalla pahuutta, laiminlyöjän omia lannistavia kokemuksia, epätoivoa, vaiko vain välinpitämättömyyttä? Lapsen ei pitäisi kohdata kohtuutonta kärsimystä.

Itselleni tämä on liki täydellinen kirja.

Mitä mieltä te muut olette tästä?



lauantai 28. toukokuuta 2016

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha




Roger Ackroydin murha on vuonna 2013 valittu kaikkien aikojen parhaaksi rikosromaaniksi brittien rikoskirjailijoiden toimesta. Odotukseni olivat siis korkealla.

King's Abbotin kylässä Ferrarsin aviopari on kuollut jo ennen tarinan alkua. Mies vatsakouristuksiin ja pian perään hänen vaimonsa - oletettavasti oman käden kautta. Sitten hulppeassa kartanossa tapahtuu kolmas murha. Kartanonomistaja Roger Ackroydia on pistetty tikarilla selkään. Murhahetkellä paikalla on Ackroydin perhettä, perhelääkäri, liuta palvelusväkeä sekä yksi naamioutunut herra. Epäilykset kohdistuvat tapahtumien jälkeen kadonneeseen vainajan ottopoikaan sekä tunnistamattomaan ulkomaalaiseen mieheen. Paikalla ollut lääkäri James Sheppard oppii pian pikkuruisen kurpitsoihin mieltyneen naapurinsa olevan maailmankuulu etsivä Hercule Poirot ja hän huomaa ajautuvansa tämän avustajaksi rikoksen selvittelyssä.

Kirja ei yllä Eikä yksikään pelastunut, Murha idän pikajunassa tai muiden Christien helmien tasolle, mutta ihan hyvä dekkari se on. Odottamattomia juonenkäänteitä Christie saa nivottua vähän huonompiinkin teoksiinsa, mutta mikään lattialle leukaa tiputtava loppuratkaisu ei tässä ollut. Syynä mm. se, että samanlainen loppuratkaisu on eräässä myöhäisemmässä Christiessä...

Oli ihanaa antaa Poirotin harmaiden aivosolujen kuljettaa murhatutkimusta eteenpäin. Miten joku hahmo voikin olla samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta myöskin niin rakastettava? Kovin sivistyneen pöyhkeästi käyttäytyvä kananmunapää, joka toistelee eh bieniä ja muita ranskan lausahduksia kuin mikäkin ylimielinen fransmanni. Mutta ongelmanratkaisutaito on uskomaton ja mies ei suostu luovuttamaan. Ei koirakaan jäljistä luovu, Poirot selittelee vakaumustaan rikoksenselvittämiseen Flora-neidille.

Kirjan hahmoista suosikikseni nousi Jamesin sisko Caroline, joka oli laittamassa nenäänsä joka soppaan ja jolla ainakin omasta mielestään oli harvinaisen hyvä ihmistuntemus. Naisen mahjongin opetuksen lomassa juoruilu pisti hymyilyttämään. Kaikesta nuuskimisesta huolimatta hän ei osannut arvata murhaajaa. Eniten hymyilin murhaajan katkeruutta lopussa:

''Minä toivon ettei Hercule Poirot olisi milloinkaan jäänyt eläkkeelle ja tullut tänne viljelemään kurpitsoita.''


torstai 26. toukokuuta 2016

Aki Ollikainen - Nälkävuosi



''Isäntä varoittaa syömästä liikaa, nälkäisen vatsa ei kestä. Marja katselee Lehdon tupaa. Kaikki näyttää siistiltä ja puhtaalta verrattuna Korpelaan. Tuli avoimessa takassa luo kodikasta, lämmintä valoa.
-Juhanistako lähti henki?
-Henki siitä lähti jo aikaa sitten. Sinne se jäi tekemään kuolemaa. 
-Jätitte sinne?
-Ei siitä ollut lähtijäksi enempää kuin eläjäksikään. Lopettaako minun olis se pitänyt?
-Sanovat, että jossain on syöty kuolleitakin, emäntä puuttuu keskusteluun. 
Lehto vilkaisee vaimoaan vihaisesti.
-Akkain puheita.
-Ei kai isää syödä, Juho kuiskaa.
-Ei tietenkään, isä menee taivaaseen.''

Nelihenkinen perhe riutuu Suomen talvessa 1867 ruokapulan ollessa pahimmillaan. Ihmiset kuolevat nälkään ja sen puutteesta aiheutuneihin tauteihin. Perhe liittyy kerjäläislauman jatkeeksi kiertäen milloin missäkin. Päämääräksi he ottavat Pietarin. Mutta päästäänkö sinne koskaan? Helsingissä Renqvistit nauttivat punssista ja shakin peluusta erossa köyhälistön kurjuudesta.

Odotukseni eivät olleet ihan huipussaan alkaessani lukea Nälkävuotta, sillä tätä ennen luin Ollikaisen Mustan sadun. Se oli ihan hyvä, muttei erityisen mieleenpainuva. Tarina oli mielenkiintoinen ja Ollikaisen kieli ah niin kaunista. Halusin lukea Nälkävuoden, sillä se on saanut niin paljon kehuja. Nälkävuosi on myös kiinnostava aihe.

Alkusivuilla tuskastuin huora- ja kikkelijutuista. Ärsyynnyin muutenkin näistä kansasta erkaantuneista rikkaista. Se on ollut toki tarkoituskin. Se saa pohtimaan nykypäivän Suomea. Onko yhteiskuntaamme tulossa luokkajako? Onko meillä kenties jo? Toiset nälkiintyvät toisten erkaantuessa ongelmista. Mutta, kuten Ollikainenkin hienosti kirjallaan sanoo: Kohtaamiselta ei lopulta voi välttyä, kurjuus tulee lopulta meidän kaikkien eteemme jossakin muodossa. Kukaan ei voi loputtomiin sulkea silmiään.

Parasta kirjassa on Ollikaisen kieli. Hän kirjoittaa runollisesti ja tunnelmallisesti. Välillä liiankin harkitun oloisesti ja hidastempoisesti. Itse tarinalle sytyinkin hitaasti. Perheenjäsenten kaatuessa yksi kerrallaan en lopulta kuitenkaan voinut olla liikuttumatta. Kuka voisi olla liikuttumatta tällaisesta kitumisesta?


tiistai 24. toukokuuta 2016

Mende Nazer & Damien Lewis - Orja





Orjuudesta tulee mieleen ihan ensimmäiseksi amerikkalaisten laivamatkat Afrikkaan ja se mitä siitä seurasi. Vahvasti sanasta orja mieleeni tulee Alex Haleyn Juuret, joka kertoo yhden suvun tarinan kautta amerikkalaisen orjuuttamisen historian. On surullista, uskomatonta ja lannistavaa että samaa tapahtuu edelleen ja itse asiassa, enemmän kuin koskaan. Arviolta 27 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa elää orjuudessa.

27 miljoonaa ihmistä! Miksei tästä puhuta enempää?

'' 'Oooooo. Onpa keittiösi puhdas, yksi heistä sanoi. 'Se kiiltelee kuin uusi.'
'Niin', sanoi Rahab. 'Olen opettanut hänelle, miten kaikki tehdään ruoanlaittoa lukuun ottamatta. Joka päivä hän siivoaa talon, tiskaa astiat ja pesee myös vaatteemme.'
'Hmmm...Sehän on ihmeellistä. Eikä sinun tarvitse maksaa hänelle mitään? Aina kun tarvitset häntä, hän on täällä? Niinkö se toimii? Hänellä ei koskaan ole vapaapäiviä tai jotain sellaista?'
'Ei', sanoi Rahab. 'Ei vapaapäiviä, ei lomia, ei palkkaa. Hän on aina täällä. Hän kuuluu minulle.' ''

Orja - Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen on tarina sudanilaisesta Mendestä, joka 11-vuotiaana brutaalin kaappauksen jälkeen myytiin orjaksi. Hänet myytiin Khartumin kaupunkiin Rahab-nimiselle naiselle siivojaksi, tiskaajaksi ja lapsenvahdiksi. Vasta lapsi teki siis töitä ilman lomia tai vapaapäiviä lukittujen ovien takana. Ruoaksi Mende söi perheeltä jääneitä ruoantähteitä. Hän koki väkivaltaa niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa. Perhe solvasi häntä, koska hän oli nuba ja tämän vuoksi vähempiarvoinen ja saastainen. Rahabin mukaan Mende ei ollut edes tarpeeksi arvokas harjoittamaan omaa uskontoaan islamia. Mendeä kiellettiin myös puhumasta äidinkieltään. Ajan saatossa hän piilotti käytöksestä ja ulkomuodostaan loputkin piirteet alkuperästään.

Seitsemän vuoden jälkeen Rahab lähettää Menden siskonsa perheelle Lontooseen. Mende oppii pian perheen isän olevan Sudanin suurlähetystössä töissä. Diplomaatti perheineen ei kuitenkaan kohtele Mendeä sen paremmin, vaan päinvastoin työmäärä kasvaa. Hän elää edelleen lukittujen ovien takana, mutta perheen lähtiessä matkalle Sudaniin Mende lähetetään väliaikaisesti tuttavaperheelle töihin. He eivät ole tietoisia tytön kokemasta riistosta, vaan kuvittelevat tämän olevan lakisääteistä palkkatyötä tekevä kotiapulainen. Mende saa väliaikaisessa sijoituksessaan enemmän vapauksia ja alkaa järjestelemään pakoa, epätoivoisesti pyytäen apua ventovierailta.

Avuliaiden ihmisten ponnistuksilla Mende onnistuu pakenemaan viedessään roskia ulos. Hän juoksee henkensä edestä vapauteen. Uusi elämä vapaudessa alkaa. Turvapaikan haku osoittautuu odotettua vaikeammaksi. Nopeasti tulleesta kansainvälisestä mediahuomiosta huolimatta päätös on kielteinen. Mende on kokenut suurimman osan elämästään riistoa, mutta koska hänen kotiseudullaan on välirauha, hänen ei uskota olevan välittömässä hengenvaarassa. Vaikka hän on tuonut maailman tietoon maansa orjatilanteen ja sen, että kätensä ovat lianneet korkea-arvoiset diplomaatit sekä hallitus hyssyttelemällä ongelmaa. Vaikka hänen perhettään uhataan, hänen ei koeta olevan vaarassa. Asianajajansa, kustantajansa ja kirjailija Damien Lewisin avustuksella mediahuomio kasvaa ja humanitääriset järjestöt tavallisten lehdenlukijoiden rinnalla alkavat järkyttyneinä vaatia Mendelle turvapaikkaa.

Hän saa turvapaikan, mutta onko hän todella vapaa? Vuosikausia kestävä nöyryyttäminen ja alistaminen jättävät jälkeensä pelkoa ja ahdistusta. Eläminen on opeteltava uudelleen ja vieläpä vieraassa suurkaupungissa. Se on vaikeaa, kun ei ole koskaan käyttänyt rahaa tai ylipäätään päättänyt yhdestäkään itseään koskevasta asiasta. Kun on tottunut olemaan itse omaisuutta, jäljelle jää jatkuva pakenemisen tunne.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Se muistuttaa kovasti Waris Dirien elämäkertaa Aavikon kukka, jonka juuri luin uudelleen. Molemmat kirjat syleilevät afrikkalaista lapsuutta kaihoisasti ja kertovat pakenemisesta, naisten sukupuolielinten silpomisesta ja kulttuurishokista. Mende kuvaa onnellisen lapsuutensa erittäin tarkkanäköisesti, mikä tekee sen yht'äkkisen lopun lukemisesta kenties vieläkin raastavampaa.

Kun mahdollisuus pakoon sitten lopulta Lontoossa avautui, huomasin sydämeni hakkaavan jännityksestä ja sivujen kääntyvän nopeammin. Pääseehän Mende viimein vapaaksi? Paon onnistuttua pieni helpotus tuli, mutta epätoivon tilalle tuli raivo siitä millaista kohtelua hän turvapaikanhakijana sai. Huolimatta julkisuudesta ja kannatusjoukoista. Onneksi taustajoukoista oli lopulta apua ja painostus kantoi tulosta. Mutta en voinut olla miettimättä kaikkia niitä, jotka elävät kuukausia epätoivossa peläten joutuvansa takaisin sortoon. Ilman yhtäkään ystävää tai avustajaa, vieraassa maassa.





























maanantai 23. toukokuuta 2016

25 bookish facts about me tag

Bongasin Ajatuksia kirjamaasta-blogista kivan tagin. Ideana on keksiä 25 lukemiseen liittyvää, vapaavalintaista asiaa itsestään. Aloitin historiikilla lukemisharrastuksestani ja hups keikkaa kun aasinsiltoja alkoikin vain vyöryä muistojen syövereistä. Ajattelin 25:n kohdan keksimisen olevan haastavaa, mutta yllättävän helppoa se olikin. Tarttukaa siis muutkin tähän tagiin. Kohtien keksiminen on vapaata ja hauskaa. Muiden listausten lukeminen on vähintään yhtä mielekästä!

1. Vanhempani lukivat mulle paljon ennen kuin itse opin lukemaan. Suosittuja olivat ainakin Mauri Kunnaksen kirjat ja Muumit.

2. Opin lukemaan 1.luokalla ja muistaakseni vasta vuoden loppupuoliskolla. Muistan kateuden niitä kohtaan, jotka olivat oppineet taidon ennen minua ja siskoni kanssa kirjainten opettelun.

3. Teininä luin paljon nuorille suunnattuja sarjoja. Goosebumpseja, Nightmare roomeja, Replicoja, Neiti Etsiviä, Pikku vampyyreja, Eva & AdamejaPrinsessapäiväkirjoja.

4. Lukiossa lukeminen jäi, mutta muutaman vahvan kirjan muistan. Luin ensimmäisen Steinbeckini, Eedenistä itään. Kirjailija on yksi suosikkejani nykyisin. Toinen erityisen hyvin muistiin jäänyt kirja on William Goldingin Kärpästen herra. Siitä kumpusi kiinnostus yhteiskunnallisesti kantaa ottaviin kirjoihin.

5. Pidin paljon äidinkielestä, lukemisesta ja kirjoittamisesta peruskoulussa, mutta into lopahti täysin lukiossa. Luulin olevani hyvä aineessa aiemmin saatuani ysejä ja kymppejä. Lannistuin kun lukiossa sainkin jäävettä niskaan esseistäni. Ehkä yläasteella paijattiin liikaa päähän eikä valmistettu lukion vaatimuksiin? Ehkä en osannut skarpata paremmalle tasolle? Ehkä en sitten vain ollutkaan niin hyvä? Ehkä lannistuin liian helposti?  Luultavasti vastaus on näiden neljän kombo. Kritisoin lukion äidinkieltä yo-keskeisyydestä. Ensimmäisestä tunnista alkaen ponnistuksella peloteltiin ja jokaisen asian opiskelua perusteltiin kirjoituksiin valmistaumisella. Kaikki tuntui olevan valmistamista pelkästään yhteen koitokseen eikä ollenkaan luovaa kirjoittamista, kun taas peruskoulussa kirjoitettiin paljonkin tarinoita ''omasta päästään.''


6. Luin lukion jälkeenkin aika vähän, keskimäärin varmaan alle kymmenen kirjaa vuodessa. Viime keväänä innostuin uudelleen kun luin Liseyn tarinan, enkä oikein tiennyt kelle sitä hehkuttaa. Aloitin blogin pitämisen. Ajattelin tämän olevan hyvä väylä jakaa ajatuksia ja myös pikkuinen tuli persuksen alle, ettei harrastus pääse taas jäämään. Huomasin tänä keväänä myös sen miten paljon nautin kirjoittamisesta! Uppoan flow-tilaan, jossa ajankulu sumenee ja keskityn pelkästään ajatuksiini ja kirjainten juoksuttamiseen. Olisi hienoa, jos tässäkin kehittyisin.

7. Tällä hetkellä kesken on Mende Nazerin ja Damien Lewisin Orja. Olen vasta alkutekijöissä, mutta kirja pitää otteessaan. En vielä tiedä mihin se minut oikein viekään.

8. Vuoroaan odottavat:
Agatha Christie - Norsun muisti
Agatha Christie - Roger Ackroydin murha
Richard Adams - Shardik - Berklan herra
Mo Yan - Viinamaa
Aki Ollikainen - Nälkävuosi
Esa Sariola - Tiedän mitä ajattelette
Mary Shelley - Frankenstein
Ulla-Lena Lundberg - Jää
Stephen King - Uinu, uinu lemmikkini
J.W. Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset
Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon
Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi

Mainio
kirjanmerkki!

9. Nuorena käytin kirjanmerkkinä paperinpalasta, johon kirjoitin kirjoittajan ja kirjan nimen. Ideana taisi olla, että lukemisen jälkeen keräsin kirjanmerkin sitten aina talteen, jotta myöhemmin voisin käydä läpi lukemisiani. Sittemmin olen ottanut postikortit uusiokäyttöön kirjan väleihin. Aiemmissa haasteissa välähtänyt luottomerkkini, papukaijakortti, on nyt saanut haastajan! Sain lahjaksi Aurinko-kustannuksen kirjanmerkin, joka pääsi ensimmäisen kirjan väliin. Se ei käpristy ja on kääntöpuoleltaan jonkinlaista magneettia (?), joten se pysyy kirjan välissä karkailematta.

10. Hankin lukemiseni kirjastosta. Silloin tällöin ostan kirjoja myös kirppiksiltä, enkä oikeastaan ikinä kirjakaupasta.

11. Omassa hyllyssäni ei ole tästä syystä paljoa kirjoja.

12. Lempi lukupaikkani on sohvamme nurkka. Pinoan pari tyynyä selkäni alle ja käyn makuulle. Kirjapinot ja juomamukit saa kätevästi pinottua sohvapöydälle.

13. Luen enimmäkseen käännösromaaneja.

14.Pidän romaaneista, jotka pohtivat ihmisyyttä, vuorovaikutusta ja moraalia. Olen lukenut aika paljon myös elämäkertoja. Ajattelin kauhuisampien kirjojen jääneen, mutta blogihistoriaa selatessani huomasin lukeneeni yllättävän paljon kauhua ja jännitystä!

15. Ruokakirjoja luen ahkerasti, sillä rakastan ruoanlaittoa ja leipomista. Etsin jatkuvasti uusia reseptejä, enkä ehdi kaikkia testaamaan. Kirjoitan reseptejä kuitteihin, vanhojen laskujen kirjekuoriin, tallennan koneella milloin mihinkin... (Sama homma kirjasuositusten kanssa) Lainaan ruokakirjoja ahkerasti kirjastosta. Tällä hetkellä olen selaillut Japanilaista keittokirjaa ja Puuroa ja mysliä. Poukkoilen jatkuvasti herkuttelu- ja terveily-kausien välillä. Olen nimittäin todella surkea pitämään näppejäni irti herkuista ja niitä tulee napsittua ammatinvalinnankin vuoksi. Hauduttelen postausta ruoka- ja reseptikirjoihin liittyen.

Hamsterin sensuroimaton lainakaaos.
16. Kirjailijoita, joista olen innostunut: Miika Nousiaisen hauska ja tarkkanäköinen tyyli on purrut kahden kirjan verran, julkaistuista on lukematta enää Maaninkavaara. En malta odottaa syksyllä ilmestyvää Juurihoitoa! John Irvingin Kaikki isäni hotellit on ainoa häneltä lukemani teos. Se onnistui samanaikaisesti ärsyttämään, itkettämään ja naurattamaan. Teos on aivan absurdi, mutta samalla elämänmakuinen ja pursuilee ajatuksia ja tapahtumia vaikka kymmenellekin kirjalle. Haluan lisää. Richard Adams herätti kiinnostuksen Ruohometsän kansan luettuani. Luontoteemat ovat sydäntä lähellä ja huomattuani miehen muidenkin teosten keskittyvän aihepiiriin, olen innostunut.

17. Jätän kirjan herkästi kesken jos kiinnostus lopahtaa. Miksi tuhlata aikaa mihinkään huonoon? En koe tästä huonoa omaatuntoa, mutta siitä koen jos palautan kirjan edes avaamatta, antamatta mahdollisuutta sille.

18. Palautankin avaamattomia kirjoja paljon, sillä olen pahalaatuinen hamstraaja. Lainoja on helposti parisenkymmentä ja joudun jatkuvasti kyttämään verkkokirjastosta erääntymispäiviä ja uusimaan lainoja. Käyn vain palauttamassa nopeasti sanon itselleni, mutta kirjastossa huomaankin olevani hyllyjen välissä. Taas.

19. Luin Donna Tarttin Tikiliä sivullisen ja se jäi. Lukupinossa oli muuta mielenkiintoista, eräpäivä läheni ja pelotti aloittaa tiiliskivi vieraalta kirjailijalta.



20. Yllä mainitun fabulöösin kirjanmerkin lisäksi sain lahjaksi Antistress värityskirjan Kissaterapia. Se taitaa olla menoa nyt. Kuvien värittely on ihanan rauhoittavaa ja mainoskatkot saa kulumaan nopeasti ihastelemalla erinomanlaisuuksien sijaan kissapalleroita.


21. En ole tutustunut e-kirjoihin enkä äänikirjoihin. Enkä tiedä haluanko.

22. Muki on aina hollilla kun lueskelen kotisohvalla. Juon teetä, kahvia ja vettä. Lopputalvesta oli limsavaihekin, mutta olen saanut onneksi hillittyä sokerilitkujen himoamista. Hyh. Yleensä en napsostele lukiessani.


23. Melu häiritsee keskittymistä. En pysty lukemaan kirjaa, jos taustalla meluaa tv tai musiikki tai jos ihmiset höpöttävät. Toisaalta, kouluhommia olen tehnyt yleensä musiikin tahdissa                                                                ja vieläpä hyvin tuloksin. Mistähän tämä johtuu?

24. Kavahdan kirjoissa liian pientä fonttia ja pitkiä kappalejakoja. Kirjastossa plärään sivuja läpi ottaakseni selvää selkolukuisuudesta. En myöskään innostu pokkareista. Kannet vääntyvät lukiessa ja kirja rätsähtää helposti keskeltä.

Olen crazy cat lady ja ylpeä siitä!
25. Kuluvan kuukauden aikana olen lukenut verkkaisesti. Toukokuu on kuukausista suosikkini. Kesä on jo puhkeamassa, joten on ihanaa olla ulkona grillaamassa tai piknikillä. Toukokuussa tulee myös mielipiteitä jakava spektaakkeli Euroviisut. Olen katsonut viisuja yli viisitoista vuotta. Fanitan. Ja sitten on totta kai se joka toukokuinen kun Suomi pelaa lätkää, se iskee joka jätkään. Valmistumistakin olen rutistellut ja stressannut viimeisiä metrejä.

Keksikääpä muutkin kirjaisia faktoja. :)

perjantai 20. toukokuuta 2016

Stephen King - Pimeä puoli




Pimeä puoli kertoo kirjailija Thaddeus Beaumontista, joka päättää viimein sanoa hyvästit salanimelleen George Starkille. Starkille pidetään leikkimieliset valehautajaiset ja lehteen kuvataan otos feikkihautakivestä. Eräänä päivänä tyhjän haudan luota löytyy jalanjälkiä ja lähipiirin ihmisiä alkaa kuolla. Thadin pimeä puoli, alter ego on herännyt henkiin.

Tarina alkaa vetävästi kun valoitetaan sitä pimeää puolta, kirjailijan salanimeä/alter egoa George Starkia. Thad on kiltti ja kompuroiva perheenisä, Starkina kirjoitetut kirjat puolestaan väkivaltaisia dekkareita. Starkin nimellä kirjoittaessaan Thad tuo tienestit pöytään, omalla nimellä kirjoitetut romaanit jäävät heikommiksi menestyksiksi.

Ensimmäisen ruumiin löytyessä tarina pitää vielä mukana dekkarimaisella tyylillä mietittäessä murhaa paikallisen poliisin kanssa. Sitten äksöniä tuli liikaakin kerralla ja loppupuolisko kirjasta meni Starkin passiiviseen uhitteluun ja jaaritteluun. Yleensä King osaa luoda jännityksen mestarillisesti, mutta nyt huomasin jämähtäväni puolen välin tienoilla. Ei yksinkertaisesti kiinnostanut tippaakaan. Asetelmasta tuli tylsä ja yllätyksetön; otetaan hihasta tuo kauhutemppu ja pistetään perään vielä tuo toinen vanha temppu.

En yleensä lue loppuun, jos väsähdän. Tässä jatkoin, koska olen ajatellut lukea kaikki Kingin teokset. (Saapi nähdä kuinka kauan siihen menee...) Tarina ei saanut rattaita alle lukuun ottamatta aivan viimeisintä loppurutistusta.

Häiritsevintä on koko kirjan ydin. Se pimeä puoli eli George Starkin ja Thadin yhteys. Alussa selitetty aivoleikkaus on turha. George Stark on Thadin mielikuvituksen tuote, joten miksi taustalle piti selittää aivoleikkauksen löydöt? Selitys ontuu kun teemana on luovuus. Eikö Stark olisi voinut ''herätä eloon'' siitä puhtaasta kiukusta, että Thad päätti lopettaa salanimen käytön? Ilman ontuvia taustaselvittelyjä aivoista löytyneestä kaksosesta, josta myöhemmin onkin tullut kirjailijan alter ego...Turhan scifiä ja kornia.

Samaten se, miten George Stark, ''kirjailija'' onkin itse asiassa Starkin romaanien hahmo Alex Machine niin ulkomuodon kuin luonteenkin puolesta. Jälkisanoissa King vielä kertoo, että hei itse asiassa Machine ei ole hänen keksintönsä vaan nyysitty muualta, koska se kiteyttää rikollisen mielenlaadun. Koko Starkin hahmo on arskamainen blondi muskelikimppu, jossa ei ole mitään uutta saatika jännittävää. Kiteytetty klisee psykopaatista, joka tekee hui hai mitä tahansa oman hullun logiikkansa mukaan.

En lähtisi suosittelemaan kirjaa edes Kingin faneille.

torstai 19. toukokuuta 2016

Kirjalliset illalliskutsut tag


Muutaman viikon hauduttelin tätä haastetta ja tänään viimeinkin päätin lähettää kutsut kirjahahmoille. Tämän haasteen on suomentanut Unelmien aika-blogin Katriina ja näin se menee:

Emännöit illalliskutsuja. Voit kutsua kirjoista paikalle kenet tahansa, joka sopii seuraaviin kohtiin:

1. Hahmo osaa tehdä ruokaa tai pitää ruoanlaitosta

Minny on taiturikokki Kathryn Stockettin Piiat-kirjassa. Rääväsuisella kotiapulaisella on vaikeuksia pitää suutaan supussa, mutta hän korvaa suorasanaisuutensa upeilla kakuilla. Minny opettaa myös emännälleen miss Celialle keittiötaitoja. Vihamiehen piirakkaan hän piilottaa epätavallisen ainesosan... :D

2. Hahmo, jolla on varaa kustantaa juhlat 

Jay Gatsby järjestää svengaavia ökyjuhlia Kultahatussa. Haluaisin muutaman drinkin lomassa keskustella Gatsbyn kanssa syntyjä syviä. Gatsbyn juhlat tuntevat kaikki, mutta isännän tausta ja kasvot ovat 20-luvun kreisibailaajille mysteeri. Lukija tutustuu mystiseen miljonääriin tarinan edetessä ja vaikuttuu tämän sinnikkyydestä. Päällimmäiseksi jää kuitenkin suru siitä, että sinnikkyydellä joskus tavoitellaan sellaista mitä ei vain voi saada.

3. Hahmo, joka aiheuttaa kohtauksen

Kenkää kuningattarelle kuvaa hauskasti Englannin kuningasperheen koettelemuksia brittilähiössä. Englanti muutetaan satiirissa tasavallaksi ja ylväs Elisabeth ll joutuu opettelemaan elämisen uusiksi. Miten haetaan toimeentulotukea, mistä vessapaperia...Olisi hauska tavata kirjan versio Elisabetistä. Hiukan höppänä, mutta arvonsa tunteva rouva, joka saa hovi- ja politiikkakertomuksillaan suut loksahtamaan lattiaan.

4. Hahmo, joka on hauska tai viihdyttävä

Astronautti Mark Watney hauskuuttaa sarkastisilla ja tragikoomisilla ajatuksillaan- ja mies on sentään Yksin Marsissa! Harva pystyy pysymään positiivisena haaksirikkoutuneena avaruuden yksinäisyyteen. Puhumattakaan lohduttomuudesta kun ei tiedä paluulennosta. Ehkä illallisella tarjolla on hänen itsensä avaruudessa kasvattamaa perunaa? Jos Mark vastaa kutsuun, musiikkina ei ainakaan soi disco. :D

5. Hahmo, joka on erittäin sosiaalinen tai suosittu

Dorian Gray on seurapiirien herkku tehtyään sopimuksen iänikuisesta kauneutensa säilyttämisestä. Maalauksen turmeltuessa Dorian itse pysyy kuvan kauniina. Pakkomielle kauneudesta ja nuoruudesta jättää kuitenkin jälkensä. Kultakutrisella miehellä olisi varmasti paljon painolastia sydämellä.

6. Pahis

Big Jim Rennie ajaa omaa etuaan, vaikka dikaattorin asemaa hakuilevan miehen kylä on jäänyt jättimäisen kuvun alle eristyksiin ulkomaailmasta. Ilma saastuu, ruoka käy vähiin ja kupu estää liikenteen. Big Jim on salaa sekaantunut huumebisnekseen ja haluaa rohmuta itselleen generaattoreita- vaikka sitten viimeiset sairaalasta. Ruumiita tulee paljon ja vallanhimo sumentaa viimeisenkin järjen hivenen. Huusin EI! EI! miehen aivopestessä kyläläisiä uskomaan hyvisten olevan pahiksia ja toiste päin. Yksi Kingin mieleenpainuvimmista pahiksista.

7. Pariskunta - ei välttämättä romanttinen

Jane Eyre on älykäs ja voimakastahtoinen, mutta hiljainen nuori kotiopettajatar, joka hitaasti rakastuu röyhkeän charmanttiin ja mahtailevaan isäntäänsä mr. Rochesteriin. Parin hitaasti syttyvää romanssia lukee innolla ja sitä alkaa uskoa, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Vastoinkäymiset ja salaisuudet ovat suuria - mutta rakkaus voittaa. En hirveästi pidä parinmuodostustarinoista, mutta Kotiopettajattaren romaania lukiessa huomasin itsessäni ihihi-ihanaa-kihertelyä.

8. Sankari tai sankaritar

Sinuhen tarinassa on menneen maailman vaka vanhaa viisautta. Kaislaveneestä löytynyt poikavauva päätyy korkea-arvoiseksi lääkäriksi omien ponnistelujensa ja hyvän onnen ansiosta. Mies tekee karmaisevia virhearviointeja naisten suhteen, mutta oppii virheistään ja pyrkii hyvään. Sinuhe matkustaa monissa maissa ja viettää aikaa niin kuninkaallisten kuin rahvaidenkin kanssa. Sinuhe on ennen kaikkea viisas.

9. Hahmo, jota ei arvosteta

Roald Dahlin Matilda on tarina tytöstä, joka on lapsinero. Vanhemmat eivät kuitenkaan huomioi lapsen lahjakkuutta millään tavalla, ihmettelevät vain miksei telkun katsominen kiinnosta. Humoristinen satu saa suremaan tyttöä, mutta Matilda osaa olla ilkikurinenkin. Tyttö kostaa pienin kepposin vanhempiensa kaltoin kohtelun ja löytää voimaa puolustaa ja kannustaa muita.

10. Omavalintainen hahmo

Olen huomannut, että usein eläin on se joka varastaa huomion ihmisisänniltä. Kutsuisin Musta torni-sarjasta Oi-mäyriäisen illallisille. Pöydän ääreen sille ei luultavasti laitettaisi katetta, mutta mukava paikka muiden kutsuttujen viereen ja omia herkkuja. Haluaisin nähdä ehdottomasti miltä tuo ihmeellinen koiran ja mäyrän sekoitus näyttää! Olisi hauska myös kuulostella Oin erikoista ääntelyä ja tehdä oma tulkinta siitä, että osaako se todella puhua.

Aikamoiset illalliset näistä tulisi! 





perjantai 6. toukokuuta 2016

John Steinbeck - Helmi



''Kino oli löytänyt Maailman helmen. Ja helmen perusolemus yhtyi ihmisen perusolemukseen, ja tuloksena oli outo tumma pohjasakka. Jokainen oli äkkiä jossakin suhteessa Kinon helmeen, ja Kinon helmi sekaantui kaikkien unelmiin, suunnitelmiin, kaavailuihin, tulevaisuuteen, toiveisiin, tarpeisiin, himoihin, nälkään, ja näiden tiellä oli yksi ainoa ihminen, Kino, joten kävi niin omituisesti, että hänestä tuli kaikkien vihollinen.''

 Meksikolaisperheen isä Kino elää vaimonsa Juanan ja poikansa Coyotiton kanssa vaatimatonta elämää. Alkuperäisasukkaat elävät risumajojen muodostamissa kylissä erillään kaupungin muuratuista taloista. Skorpionin pistäessä pientä poikaa perhe matkustaa kaupunkiin, mutta ei pääse vähäisen varallisuuden ja rotunsa takia lääkäriin.

Poika toipuu tästä huolimatta ja Kino vetää uskomattoman onnen vedestä, harvinaisen valtavan helmen. Kino alkaa haaveilla paremmasta elämästä ja suunnitella mihin käyttäisi tulevat varansa. Hän viettäisi viimeinkin vaimonsa kanssa häitä ja ostaisi aseen ja uusia vaatteita. Kaikista tärkeimpänä Coyotito pääsisi kouluun, sillä lukemalla ja kirjoittamalla tämä etenisi elämässä sekä oppisi ja opettaisi maailman todelliset säännöt ja käytännöt myös vanhemmilleen.

Sana helmestä leviää kulovalkeana ihan kaupunkiin asti. Jopa Coyotiton hoitamisesta kieltäytynyt lääkäri heristää korviaan ja löytää aikaa, kotikäynnille jopa. Kirkko haluaa myös osansa ja ahneet kauppiaat yrittävät huiputtaa Kinoa julkeasti. Kino rutistaa otettaan helmestä ja piilottaa sen, mutta se ei riitä. On paettava koko perheen hengen uhalla. Kohti parempaa tulevaisuutta?

Helmi alkaa steinbeckmäisellä tavalla luonnon ja ympäristön kuvaamisella. Hahmot ovat jo siellä öisen maiseman keskellä ja seuraavaksi kuvaus tarkentuukin päähenkilöihin ja kyläläisten elämäntapaan. Faabelimainen juoni alkaa virtaamaan skorpionin puremasta ja pitää otteesaan loppuun asti.

Steinbeck on kasannut monta kerrosta ohueeseen kirjaan (vain 118 sivua!). Alkuperäisväestön kohtelu ja eristäminen valkoisista amerikkalaisista pisti ensimmäisenä silmääni. Elämä on luonnon helmassa kovin erilaista verrattaessa esim. tähän lääkäriin, joka mutustelee silloista luksuselintarviketta suklaata eikä vaivaudu liikauttamaan niveliään mokomien meksikaanien takia, kun eihän niillä rahaa kuitenkaan ole. Lääkkeiden ja hoidon tulisi olla saavutettavissa myös risumajalaisille, mutta surullinen fakta on, että raha ja ahneus puhuu auttamisen edellä.

Kel onni on se onnen kätkeköön. Ahneus, kateus, eriarvoisuus, opportunismi. Kun helmi tai lottovoitto yllättää, niin tietysti jokainen löytää yhtä jos toista rapattavaa omasta elämästä. Kinon tapauksessa puhutaan isoista asioista, kuten koulutuksesta ja kylässä ennen näkemättömästä luokkanoususta. Ulkopuolisia ei kiinnosta tippaakaan miten perheen elämä paranee helmestä, vaan se miten kukin voisi varastaa lupauksen paremmasta itselleen. Köyhissä oloissa elävän kateus onnen potkaisusta on helppo ymmärtää. Kauppaiden ja lääkärin kohdalla kyseessä on vain puhdas ahneus ja kusetus, mikä on kuvottavaa. Huonommin tietäviä ja huonompiosaisia on aina huijattu ja tullaan aina polkemaan.

Kinon suurin haave ja hyötykäyttö helmelle on oman lapsen tulevaisuuden turvaaminen varsinkin koulutuksen kautta. On universaalia, että vanhemmat toivovat jos eivät kokonaisille sukupolville niin ainakin omalle jälkikasvulleen turvatun, paremman tulevaisuuden ja ovat valmiita raatamaan ja uhraamaan sen eteen paljon.

Tarinassa päädytään karuun loppuun ja iänikuiseen viisauteen. Helmi ei tuo Kinon perheelle onnea. Coyotiton kuollessa, toivo paremmasta tulevaisuudesta seuraavalle polvelle sammuu. Kaikista tärkeimmän unelman poistuttua jäljelle ei jää enää mitään ja helmi päätyy takaisin sinne minne kuuluu.

Pidin kirjasta todella paljon, mutta tästä nousseet ajatukset ovat raskaita muistutuksia. Tuntemukset olivat samanlaiset lopetettuani jylhän Sinuhe, egyptiläisen. Niin kovin erilaiset miljööt, ihmiset ja tarinat. Faabelimaisuus ja kaiken ajan läpi kestävä viisaus olennosta ihminen jättivät saman jälkimaun. Surun ja raivon siitä, miten kauniiden tarkoitusten ja vuosikymmenten, -satojen ja -tuhansien kehityksen jälkeen tietyt asiat eivät muutu eivätkä tule muuttumaan. Eriarvoisuutta, ahneutta ja silkkaa pahuutta tulee olemaan aina.





sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Anne Ojanen - Penni - Suomen vanhin kissa


Aivan meidän kisun näköinen. Se oli ensimmäinen ajatus huomatessani kirjastossa lastenkirjaa muistuttavan pienen kirjan Penni - Suomen vanhin kissa kannen. Toisin kuin meidän kissamme, Penni on kollikissa ja Guinnesin ennätysten kirjaan päätynyt veteraani. Se on elänyt iloisen seikkailun viettäessään 21 vuotta Ojasten perheessä. Se kokee Ekin ja Annen kanssa arjen hassutusten lisäksi isommat elämän mullistukset, perheenlisäykset, muutot ja menetykset. Kirja saa ihastelemaan ihanaa kissaa sekä ihmisiä, jotka todella välittävät lemmikeistään ja pitävät niistä kunnollista huolta.

Ennätystittelistä huolimatta Penni on aivan tavallinen kissa, eikä sen pitkän iän takaa löydy poppaskonsteja. Se elää tavallista paksua kissan elämää mökkeillessä perheen kanssa ja kujeillessa kattimaisuuksia, jotka ovat tuttuja kaikille kissanomistajille. Joulukuusi kumotaan, vessapaperirullat saavat kyytiä ja nukkumapaikaksi sopii niin hattuhylly kuin keittiön lavuaari. Penni löytää myös kissakavereita ja nauttii ulkoilemisesta. Vaaroiltakaan ei vältytä. Kyykäärmeen pistäessä Ojaset kohtaavat pelon lisäksi myös tyrmistystä ihmisen välinpitämättömyyteen. Lähikylän eläinlääkäri toteaa, että kuolkoot pois, hän on lomalla.



 Penni saa onneksi apua sydämellisemmältä lääkäriltä ja elää kyyn kohtaamisen jälkeen vielä pitkään. Kissoille yleiset munuaisvaivat lopulta nujertavat urhean pojan ja Penni kuolee ennen virallista 21. syntymäpäiväänsä. Suru on musertava ystävän, perheenjäsenen jättäessä hyvästit.







Kirja on uskomattoman suloinen. Sitä koristavat Ojasen itsensä valokuvien pohjalta piirtämät kuvat Pennistä. Kissan elämäkerta on kuin päiväkirjan ja perhevalokuva-albumin sekoitelma sen jakaessa yhden perheen ja kissan yhteisen taipaleen. Ojanen kirjoittaa yksinkertaisin, mutta koskettavin ja elämänmakuisin sanoin, joihin osanee jokainen eläimenomistaja ja kissojen ystävä samaistua.