tiistai 24. lokakuuta 2017

Umayya Abu-Hanna - Sinut



''Suomeksi pitää ensin astua omasta nahastaan pois, mennä vastakkaiselle puolelle, olla sinut itsensä kanssa - jotta voisi olla minut itsensä kanssa.''

 Sinut kuvaa Umayya Abu-Hannan muuttoa Suomeen 1980-luvulla, uuden kulttuurin ihmettelyä ja omaksumista, töitä koulussa ja politiikassa. Abu-Hanna pohtii identiteettiä ja sen muovautumista, sitä miten kulttuuri-identiteetti ei ole aina aivan yksiselitteistä. Nainen tietää mistä puhuu. Hän on kotoisin Palestiinasta suvusta, joka on taustaltaan kristitty mutta lähiperhe on ateistinen. Abu-Hanna on arabi, muttei muslimi ja kokee muuttuneensa suomalaiseksi. Tässä riittää selittelyä maailmassa joka haluaa lokeroida. Abu-Hanna tekee oivaltavia havaintoja myös naiseudesta. Kirja on täynnä asiaa ja teräviä huomautuksia, muttei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa saarnaavalta.

Suomalaisia kiinnostaa aina kovin se mitä muut meistä ajattelevat. Huomaan itsessäni ainakin ilon hihkaisuja (Torille!) jos Suomi mainitaan jossakin ulkomaan mediassa. Siitä syystä on mielenkiintoista lukea varsinkin kirjan alkuosaa, jossa suomea osaamaton Abu-Hanna haparoi kielen opettelussa, ihmettelee lunta ja tuppisuista kulttuuriamme ulkopuolisen silmin. Politiikassa ja televisiossa vaikuttava nainen ehtii 27 vuodessa nähdä muutoksen maahanmuutossa ja ihmisten asenteissa. Paljon työtä on silti vielä. Päällimäisenä vääryytenä jäi mieleen se miten Abu-Hannan esimies lakaisi maton alle erään opiskelijan rasistisen viestin. Mielestäni kaikkien pitäisi tuomita rasismi, mutta erityisen väärin on jos auktoriteetit vähättelevät syrjintää.

Abu-Hanna muutti muutama vuosi sitten Amsterdamiin tyttärensä kokeman rasismin takia. Harmi, että Suomi menetti Abu-Hannan. Me tarvitsisimme ehkä enemmän kuin koskaan hänen havaintojaan kulttuurista ja suvaitsevuudesta.

Lisäsin lukulistalleni Abu-Hannan aikaisemman kirjan Nurinkurin, joka paneutuu Suomea edeltäviin lapsuusvuosiin Haifassa. Onko joku lukenut sitä?

Sinut, 2007


lauantai 21. lokakuuta 2017

Donna Tartt - Pieni ystävä



''Joskus kierrellessään myöhään illalla hämärässä talossa Harriet tunsi kuolleen veljensä ilmestyvän vierelleen, ja tämän äänettömyys oli ystävällistä, läheistä. Hän kuuli veljen askeleet lattialautojen narahtelusta, tunsi veljen tuulen tuivertamien verhojen leikissä tai itsekseen avautuvan oven heilahduksessa. Joskus veli oli pahankurinen - piilotti hänen kirjansa tai suklaapatukkansa ja pani ne sitten takaisin tuolille kun hän ei nähnyt. Harriet nautti veljen seurasta. Jotenkin hän uskoi, että siellä missä veli nyt eli oli aina yö ja että silloin kun hän ei ollut veljen kanssa, tämä oli aivan yksin: liikehti levottomasti, heilutteli jalkojaan yksinään odotushuoneessa jossa kellot tikittivät. ''

Luin pari kuukautta sitten Donna Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Tarttin esikoinen teki niin suuren vaikutuksen, että halusin ehdottomasti lisää. En tiedä olenko koskaan lukenut mitään niin koukuttavaa kuin JJÖ. Tartt julkaisee uuden kirjan noin kymmenen vuoden välein, joten vaihtoehtoja oli kaksi. Tikli on ollut itselläni lainassa pari vuotta sitten, mutta sen massiivisuuden pelottamana kirja jäi lukematta. Pienestä ystävästä olin kuullut ristiriitaisia arvioita, mutta päätin lukea sen toisena Tarttina, koska on (ehkä) mielenkiintoista lukea kirjat julkaisujärjestyksessä. Jumalat juhlivat öisin on suuresti hehkutettu kaikkialla ja Tikli Pulitzerilla palkittu. Pieni ystävä on ollut arvostelumenestys, muttei se ole lukijaystävällisimmästä päästä. Vaikka olin varautunut jo ennen aloittamista siihen, ettei se ole samanlainen jännityskoukku kuin esikoinen, olin kaikesta huolimatta  hieman pettynyt.

Pieni ystävä kertoo 12-vuotiaasta Harrietista. Koko nuoren ikänsä nuoren tytön ja tämän perheen elämää on varjostanut Harrietin veljen selvittämättä jäänyt murha. Harriet päättää selvittää murhaajan ja ajautuu ongelmiin.

Takakannessa sanottu: ''Erityisen hieno on Harrietin kuvaus, joka hahmottaa tytön aidosti elämysvoimaiseksi lapseksi; fiksuksi muttei viisaaksi, naiiviksi muttei viattomaksi.'' Pidän kirjoista, jotka kerrotaan lapsihahmojen kautta ja nautin paljon Tarttin luomasta pikku tytöstä, joka on tarkasti hiottu hahmo. Harriet on älykäs, mutta tekee turhan hätäisiä johtopäätöksiä ja elää kuitenkin enemmän tunteen kuin järjen kautta. Veljen menetys on ollut niin iso kolaus, että tyttö haluaa saada vastauksia vaikka muut perheessä haluaisivat lakaista asian maton alle. Harrietin aisaparina on ujo sarjakuva- ja James Bond-fani Hely, joka kävi surkuhupaisasti välillä sääliksi. Poikaparka ajautuu vahvatahtoisen Harrietin imussa hankaluuksiin yrittäessään tehdä vaikutusta ihastukseensa. Harriet suhtautuu ylimielisesti Helyyn (joka kyllä toimii paikoin ärsyttävästi!). Hely on suuri 007-vouhottaja ja tämä risoo Harrietia, joka mieluummin on tosi elämän Neiti Etsivä.

Kirja sijoittuu 70-luvun Mississippiin. Ajan ja paikan tuntu on kirjassa vahva. Harrietin isän seksistiset asenteet tyttären tulevaisuutta kohtaan, rotujen ja luokkien väliset jännitteet etelävalloissa. Uskontokin putkahteli paljon saarnaajan hahmon ja Harrietin perheen kautta.Tuntui pahalta miten Harrietin äiti kohteli perheen mustaa taloudenhoitajaa Idaa, joka piti perhettä kasassa äidin mökkihöperöityessä yöpuvussaan päivät pitkät. Vähän ihmetytti loppupuolella ollut kamala häpeä epilepsiasta, että se olisi salattava koulussa huonoon valoon joutumisen pelossa (Onko tällaista asennetta tosiaan ollut 70-luvulla?)

Nautin siitä miten hyvät hahmot Tartt on luonut ja kirjan kuvailevuudesta. Mutta koska kirja on niin paksu, jännitys olisi pitänyt laittaa tulille aiemmin. Pieni ystävä oli hyvä lukukokemus, ei loistava, mutta lukemisen arvoinen. Tartt on selkeästi mieltynyt käsittelemään kuolemaa ja murhaa ei-perinteisiltä näkökulmilta, tämän kirjan ja JJÖ:n perusteella. Isoin vika on se, ettei se ole sitä mitä se mainostaa olevansa. Takakansi povailee jännitysnäytelmää ja prologissa luodaan uhkaava tunnelma kun kuvataan Robinin kuolinpäivää. Välissä ei kuitenkaan tapahtunut paljoakaan, juoni junnasi murhaajan jahdissa paikoillaan. Kirja oli paikoin jopa todella tylsä. Jännittäviä hetkiä kyllä tuli aivan lopussa, mutta liian vähän ja liian myöhään. Pääosassa tässä ei ole Harrietin etsiväleikit, vaan ennemminkin kaikki muu mikä tapahtuu sen ympärillä ja seurauksena. Kirja on pitkälti kasvutarina, sillä Harriet kokee paljon menetyksiä perheen kissasta tätiin ja hän oppii paljon vastuusta tekojensa seurauksena.

The Little Friend, 2002



torstai 19. lokakuuta 2017

Elämäni kirjojen kertomana

Tämä haaste on kiertänyt useamman blogin ja koska vastauksien lukeminen on ollut niin hauskaa,  päätin itsekin keksiä elämääni kuvaavia kirjojen nimiä. Joidenkin vastauksien keksiminen oli vaikeaa, kun taas osaan kohtaan olisi keksinyt helposti useamman kirjan. Työpöydällä-kohdan jätin pois, koska en keksinyt mitään lähellekään sopivaa (eikä mulla edes ole työpöytää). Kirjat joista olen blogannut, löytyy linkki vastauksen takaa.



Lapsena olin: Supernaiivi

Nyt olen: Kirjavaras

Haluaisin olla: Oman elämänsä sankari

Ominaisuuteni, josta en luovu: Elokuvamuisti

Taito, jota haluan kehittää: Ajatussulttaani

Kotini: Ystävyyden talo

Elämäni: Kauheimmat runot

Ohje, jota pyrin noudattamaan: Kaunis sielu

Asia, jota ilman en voisi elää: Kaikenkarvaiset ystäväni

Asia, jota en haluaisi kokea: Orja

Työni: Makujen synty

Yöpöydälläni: Pieni ystävä

Antavat voimaa: Ilon ja onnen tarinat

Vievät voimaa: Vihan kadut

Haaveilen: Tiedän mitä ajattelette

Viestini ystävälle: Ikuisesti yhdessä

Minua mietityttää usein: Uljas, uusi maailma

Minua pelottaa joskus: Kun aika loppuu

Tulevaisuudensuunnitelmani: Sofian maailma




Haaste on vapaasti noukittavissa. :)

tiistai 17. lokakuuta 2017

Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo


''Hän oli sanonut, että hänen tuntemansa Manhattan olisi mennyt sitten kun hänkin, ja ehkä hän oli ollut oikeassa. Ylä-Manhattanin ylänköaluetta reunustavat kylät olivat jo alkaneet sulautua toisiinsa, samalla kun kaupunki oli alkanut levitä pohjoiseen. Ennen pitkää metsäalueen viimeisetkin tilkut olisivat saaneet jalkakäytävät ja ne olisi rakennettu täyteen asuintaloja, pilvenpiirtäjiä ja pikateitä. Kukaan ei tietäisi, että metsissä oli joskus aiemmin asustanut valkohäntäpeuroja, että siellä oli voinut hämärässä nähdä kojootteja ja että siellä liikkuneet sudet olivat uskaltautuneet alas joelle silloin harvoin kun se ankarimmalla talvella meni jäähän.''

Ihmeellisten asioiden museo sijoittuu enimmäkseen vuoteen 1911. New York kasvaa kovaa vauhtia, eikä se ole ongelmatonta. Tehdastyöläisten oikeuksia ajetaan alas eikä kummajaismuseonkaan työntekijöillä ole asiat hyvin. Ei edes omistajan tyttärellä Coraliella, joka viettää päivänsä tankissa merenneitona. Tyttö on syntynyt räpylämäisillä käsillä, joten on velvollinen olemaan osa isänsä bisnestä. Myöhemmin kirjassa isä pakottaa tyttärensä elannon saamisen nimissä vielä kamalampiinkin tekoihin. Coralie elää kuin vanki Coney Islandilla isänsä vahtimana. Tyttö haaveilee tavallisesta elämästä, vaikkei siitä juurikaan tiedä. Tähän häntä kannustaa perheen taloudenhoitaja Maureen, palovammojen peittämä nainen joka löytää rakkauden museon susimiehestä, intellektuellista joka samaistuu Kotiopettajattaren romaanissa ehkä vähän yllättävään hahmoon. Toinen päähenkilö on juutalaisuuden jättänyt maahanmuuttaja Eddie, joka kulkee kaupungin pimeimpiä kujia ja metsiä yksityisetsivän apupoikana. Lopulta intohimo löytyy kuitenkin valokuvauksesta, joka sekin vie miehen synkkien aiheiden pariin. Etsiessään kadonnutta tehdastyöntekijää hänen polkunsa risteytyy Coralien kanssa.

Ihmeellisten asioiden museo onnistuu olemaan täynnä taikaa, vaikkei se sisällä mitään yliluonnollista. Hoffman luo New Yorkista hienon kuvan ja eniten nautin kaupunkikuvista kirjaa lukiessani. New York on sähkön yleistyttyä saanut valoloisteen, mutta suurkaupungin vilinän alla on ruma karstakerros. Vaikka kaupunki on metropoli, sen syrjillä on kuitenkin vielä yksinäisiä metsiä ja hyisiä joenuomia. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin tunnelmallista kirjaa, jossa nautin eniten miljööstä.

Kirja oli nautinnollinen luku. Juoni eteni sujuvasti ja viihdyttävyyden sivuun kirja antoi ajateltavaa mm. naisten ja työläisten asemasta ja suurkaupungin ongelmista. Nyt sadan vuoden päästäkin on paljon samoja epäkohtia. Hahmot eivät ole erityisen räväyttäviä, mutta Coralie on samaistuttava. Tukahdettu epävarma nuori, joka hitaasti alkaa kapinoida iljettävää isäänsä vastaan. Susimies on kiehtova hahmo, josta olisi mielellään lukenut lisää. Maureen jäi myös mietityttämään naisen salaperäisen menneisyyden vuoksi. Hoffman heitti myös vihjauksen, että hän saattaisi olla Coralien äiti, mutta vahvistusta asiaan ei anneta.

Valitsin Ihmeellisten asioiden museon, koska olen halunnut lukea sirkus/huvipuisto-aiheisia kirjoja. (Otan edelleen suosituksia vastaan) Alkusyksystä luin Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin, joka oli aika pliisu pikkupelottelukirja kesätöistä huvipuistossa. Alkuvuodesta luin Yösirkuksen, jossa on paljon samaa kuin Ihmeellisten asioiden museossa: Suurkaupungit, kummajaiset, vuosisatojen vaihde, tiukkojen oppi-isien ja vanhempien nuhteessa kasvavat teinit, rakkaustarina. Ihmeellisten asioiden museo rökittää Yösirkuksen juonessa, tunnelmassa ja hahmoissa. Siinä on enemmän luonnetta ja rosoisuutta. Suosittelen Hoffmanin kirjaa niille, joita kiehtoo historiallinen New York ripauksella maagista realismia.

The Museum of Extraordinary Things, 2014

perjantai 13. lokakuuta 2017

Bret Easton Ellis - Alta nollan




Tänä vuonna on tullut luettua aika paljon tuttujen kirjailijoiden teoksia. Olen skarpannut asian suhteen, sillä aikaisemmin on tullut luettua kapeammin. On ehkä ollut pettymyksenkin pelkoa. Mitä jos kirjailijan muut teokset eivät kolahdakaan? Kakkoslukemisina vuoroaan odottavat tällä hetkellä mm. Donna Tarttin Pieni ystävä  ja Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin kesällä Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Päätin, että tutustun naisen kirjoihin julkaisujärjestyksessä pienen jahkailun jälkeen (Tikli muhkeudessaan on myös vähän pelottava). Hirvoselta luin viime vuonna näihin aikoihin Kun aika loppuu. Se oli kuohuttava ja hyvä kirja, tästä lukua odottavasta en oikein tiedä mitään.

Bret Easton Ellisin Alta nollan kuuluu samaan sarjaan, sillä herralta olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon, joka lienee kirjailijan tunnetuin. Alta nollan on Ellisin esikoinen, joka sekin on julkaisuaikana nostattanut pientä kohua. Ellis tuntuu pitävän shokeeraamisesta, sillä Alta nollan sisältää seuraajansa tavoin kaikenlaista paheksuttavaa. Oma pöyristymiseni oli kuitenkin aika pientä.

Kirjassa seurataan 18-vuotiasta Clayta joka palaa New Hampshiresta kotikonnuilleen Los Angelesiin joululoman viettoon. Loma vietetään kännissä, huumeissa, bileissä, naisissa. Kaveriporukka pitää näennäisesti hauskaa, mutta kaikilla on turtaa. Hauskaa yritetään pitää. Mikään ei tunnu missään, ei edes ruumiit tai raiskauksen todistaminen.

Clay kuvaa lomaansa välähdyksinä rannoilta ja klubeilta. Tyyliä voisi pitää päiväkirjanomaisena, mutta tekstistä puuttuu tunne. Vaikka kirjassa kuvataan varsinkin lopussa karseita ja kamalia asioita, päähenkilö ei juuri kerro miltä mikäkin hänestä tuntuu, vaan kertoo tapahtumista kuin ulkopuolinen.

Juonettomuus ja persoonaton kerrontatyyli teki tästä pitkäveteisen. Kirjassa on rapiat pari sataa sivua, mutta luin sen tuskaisen hitaasti. Keneenkään hahmoon ei pystynyt samaistumaan. Ökyrikkaiden teinien sekoilu pisti vain ärsyttämään. Takakannessa tätä verrataan Sieppariin Ruispellossa. Molemmissa on haahuilua ja nuoruuden päättämättömyyttä ja tuskaa joo. Mutta Alta nollan on mielestäni tuhansien mailien päässä Siepparista. Maailma näyttäytyy paljon mielenkiintoisempana Holdenin kuin Clayn kertomana.

Onhan tällä tietenkin sanottavansa nykymeiningistä. (Tai siis 80-luvun meiningistä.) Ihmiset hakevat nopeaa ja helppoa viihdykettä, joka ei kanna pitkälle. Silmiin pisti se miten usein MTV mainitaan. Onko Music Television tosiaan ollut ensimmäinen harppaus kohti nuorison passiivistumista ja rappiota? Minä kun aina luulin, että se oli rokkenrolli. Ajatus on jotenkin väljähtänyt ja moneen kertaan kuultu, en tiedä siitä miten tuore ajatus se on kirjoitusajankohtana ollut. Vähän tuli mielikuva, että tämä on kirjoitettu kiikkustuolissa reinot jalassa. Mutta ei, Ellis on ollut parikymppinen kirjoittaessaan tämän.

Less Than Zero, 1985