Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo

''Hän oli sanonut, että hänen tuntemansa Manhattan olisi mennyt sitten kun hänkin, ja ehkä hän oli ollut oikeassa. Ylä-Manhattanin ylänköaluetta reunustavat kylät olivat jo alkaneet sulautua toisiinsa, samalla kun kaupunki oli alkanut levitä pohjoiseen. Ennen pitkää metsäalueen viimeisetkin tilkut olisivat saaneet jalkakäytävät ja ne olisi rakennettu täyteen asuintaloja, pilvenpiirtäjiä ja pikateitä. Kukaan ei tietäisi, että metsissä oli joskus aiemmin asustanut valkohäntäpeuroja, että siellä oli voinut hämärässä nähdä kojootteja ja että siellä liikkuneet sudet olivat uskaltautuneet alas joelle silloin harvoin kun se ankarimmalla talvella meni jäähän.''

Ihmeellisten asioiden museo sijoittuu enimmäkseen vuoteen 1911. New York kasvaa kovaa vauhtia, eikä se ole ongelmatonta. Tehdastyöläisten oikeuksia ajetaan alas eikä kummajaismuseonkaan työntekijöillä ole asiat hyvin. Ei edes omistajan tyttärellä Coraliella, joka viettää päivänsä tankissa merenneitona. Tyttö on syntynyt räpylämäisillä käsillä, joten on velvollinen olemaan osa isänsä bisnestä. Myöhemmin kirjassa isä pakottaa tyttärensä elannon saamisen nimissä vielä kamalampiinkin tekoihin. Coralie elää kuin vanki Coney Islandilla isänsä vahtimana. Tyttö haaveilee tavallisesta elämästä, vaikkei siitä juurikaan tiedä. Tähän häntä kannustaa perheen taloudenhoitaja Maureen, palovammojen peittämä nainen joka löytää rakkauden museon susimiehestä, intellektuellista joka samaistuu Kotiopettajattaren romaanissa ehkä vähän yllättävään hahmoon. Toinen päähenkilö on juutalaisuuden jättänyt maahanmuuttaja Eddie, joka kulkee kaupungin pimeimpiä kujia ja metsiä yksityisetsivän apupoikana. Lopulta intohimo löytyy kuitenkin valokuvauksesta, joka sekin vie miehen synkkien aiheiden pariin. Etsiessään kadonnutta tehdastyöntekijää hänen polkunsa risteytyy Coralien kanssa.

Ihmeellisten asioiden museo onnistuu olemaan täynnä taikaa, vaikkei se sisällä mitään yliluonnollista. Hoffman luo New Yorkista hienon kuvan ja eniten nautin kaupunkikuvista kirjaa lukiessani. New York on sähkön yleistyttyä saanut valoloisteen, mutta suurkaupungin vilinän alla on ruma karstakerros. Vaikka kaupunki on metropoli, sen syrjillä on kuitenkin vielä yksinäisiä metsiä ja hyisiä joenuomia. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin tunnelmallista kirjaa, jossa nautin eniten miljööstä.

Kirja oli nautinnollinen luku. Juoni eteni sujuvasti ja viihdyttävyyden sivuun kirja antoi ajateltavaa mm. naisten ja työläisten asemasta ja suurkaupungin ongelmista. Nyt sadan vuoden päästäkin on paljon samoja epäkohtia. Hahmot eivät ole erityisen räväyttäviä, mutta Coralie on samaistuttava. Tukahdettu epävarma nuori, joka hitaasti alkaa kapinoida iljettävää isäänsä vastaan. Susimies on kiehtova hahmo, josta olisi mielellään lukenut lisää. Maureen jäi myös mietityttämään naisen salaperäisen menneisyyden vuoksi. Hoffman heitti myös vihjauksen, että hän saattaisi olla Coralien äiti, mutta vahvistusta asiaan ei anneta.

Valitsin Ihmeellisten asioiden museon, koska olen halunnut lukea sirkus/huvipuisto-aiheisia kirjoja. (Otan edelleen suosituksia vastaan) Alkusyksystä luin Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin, joka oli aika pliisu pikkupelottelukirja kesätöistä huvipuistossa. Alkuvuodesta luin Yösirkuksen, jossa on paljon samaa kuin Ihmeellisten asioiden museossa: Suurkaupungit, kummajaiset, vuosisatojen vaihde, tiukkojen oppi-isien ja vanhempien nuhteessa kasvavat teinit, rakkaustarina. Ihmeellisten asioiden museo rökittää Yösirkuksen juonessa, tunnelmassa ja hahmoissa. Siinä on enemmän luonnetta ja rosoisuutta. Suosittelen Hoffmanin kirjaa niille, joita kiehtoo historiallinen New York ripauksella maagista realismia.

The Museum of Extraordinary Things, 2014

J.D. Salinger - Franny ja Zooey

''Siinä on ajatus! Otetaan kanalientä tai ei mitään. Se on kuria ja järjestystä se. Jos hänen on pakko saada hermoromahdus niin vähin mitä me voidaan tehdä on estää häntä saamasta sitä rauhassa.''

Kuten olen maininnut, J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa on yksi lempikirjoistani. Olen myös lukenut novellikokoelman Yhdeksän kertomusta. Nyt oli sopiva aika lukea vielä se viimeinen Salingerin suomennetuista kirjoista, Franny ja Zooey. Tämä romaani on kasattu kahdesta novellista, jotka on julkaistu New Yorker-lehdessä vuosina 1955 ja 1957. Palaset koottiin kirjaksi 1961. Jako näkyy edelleen, sillä kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisen ollessa Franny ja toisen Zooey.

Franny ja Zooey ovat Glassin perheen parikymppiset kuopukset, jotka kärsivät pitkälti samoista ongelmista. Glassien lapset ovat kaikki älykkäitä ja lahjakkaita, he ovat esiintyneet Viisaat lapset-nimisessä radio-ohjelmassakin. Kaksi isosta lapsikatraasta on kuollut. Varsinkin Seymour-veljen itsemurha on ravistellut perhettä. Glassit ovat boheemeja. Perheestä sanotaan, etteivät he osaa keskutella. Sen sijaan he analysoivat ja kiistelevät. Lapset kutsuvat vanhempiaan etunimillä ja yltyvät pitkiin väittelyihin milloin mistäkin. Vanhempi veli Buddy on muuttanut maaailmalle, mutta pysyy eristyksissä vailla puhelinta. Äiti vaeltaa levottomasti kimonossaan rööki alati huulessa ja änkeää neuroottisten kysymystensä kanssa häiritsemään poikansa kylpyhetkeä.

Kirja alkaa Franny Glassin, parikymppisen collegelaisen ja tämän poikaystävä Lanen treffeistä ravintolassa. Franny on poissaoleva eikä koske ruokaansa. Koko maailma ärsyttää: Professori, joka pöyhii tukkaansa, kaikkien ympäröivien ihmisten ärsyttävyys. Kaikki tuntuu pinnalliselta, collegekin on tiedonkeruuta tiedon vuoksi todellisen viisauden tavoittelun sijaan. Kaikista eniten häntä ärsyttää oma egoistinen kriittisyytensä, jota hän ei kykene hallitsemaan ja itsekeskeisyden vuoksi hän haluaa lopettaa näyttelemisenkin. Hän ei kykene pitämään suutaan supussa huomatessaan oikkuja ja se ahdistaa. Franny on etsinyt vastauksia kirjasta, joka kertoo venäläisestä pyhiinvaeltajasta. Samaista kirjaa on hänen kuollut Seymour-veljensäkin lukenut.

Franny masentuu etsiessä tarkoitusta ja oikeaa tapaa jumalan ymmärtämiseen. Hän makaa sohvalla silittelemässä perheen kissaa muun perheen pähkäillessä mitä tehdä. Tyttö pitäisi saada maalarien tieltä pois. Viisi vuotta vanhempi isoveli Zooey ottaa äitinsä painostuksesta tehtäväkseen saada pikkusiskonsa paremmalle tuulelle ja ymmärtämään tulkitsevansa jumala-suhdettaan ja sitä kautta koko maailmaa nurinkurisesti. Mutta miten se onnistuu molempien ollessa kovia kinastelemaan ja analysoimaan puhki joka asia atomilleen? Johdattaako sokea vain sokeaa?

Nautin kirjasta. Jo ensimmäinen osa herätti mielenkiinnon pohtiessani mikä apaattista Frannyä oikein riivaa. Kunnolla lentoon kerronta pääsee kun mennään sisälle Glassien taloon. Äiti Bessie on varsin omalaatuinen karakteeri, joka höpisee, murehtii ja nalkuttaa. Zooey vähän vastahakoisesti ryhtyy pohtimaan juurta jaksain äitinsä kanssa pitäisikö siskolle hankkia psykologi ja mistä kaikki oikein johtuu. Päivä kun on vasta aluillaan ja äiti keskeyttää ensin kylvyn, sitten parranajon. Tapahtumapaikkoja ovat kylpyhuone ja sohva. Kuten Siepparissakin, juuri mitään ei tapahdu, mutta kirja on mahtavaa luettavaa! Varsinkin loppupuolisko on lennokasta dialogia ja jouduin juuri sopivasti pinnistelemään pysyäkseni sisarusten ajatuksenjuoksussa perässä heidän kiistellessään mielikuvien ja todellisuuden erosta, näyttelijyydestä, uskonnosta.

Kaikesta en kokenut, että olisi avattu tarpeeksi auki. Häiritsemään jäi varsinkin se radio-ohjelma, Viisaat lapset. En huomannut että missään kohtaa olisi tarkemmin selvitetty mistä siinä tarkemmin ottaen oli kyse. Ovatko kaikki seitsemän lasta olleet lapsineroja, huippulahjakkaita yksilöitä? Onko haastava ja erikoinen lapsuus kenties syynä isoveljen itsemurhaan? Rivien välissä on viitteitä siitä, että molempien päähenkilöiden ongelmat saattavat kummuta lapsuudesta. Uudella lukukerralla osaisi kenties kiinnittää tarkemmin huomiota.

Molemmissa päähenkiöissä on yhtäläisyyksiä Holden Caulfieldin kanssa. Glassin lapset katsovat ainakin samantyylisten kriittisten linssien läpi koulukavereitaan ja maailmaa ylipäätään ja Holdenin tavoin Frannykin etsii paikkaansa. Kaikki hahmot ovat kokeneet surua perheessä, mutta sitä ei korosteta, veljen menetys ei ole pääteemana. Frannyn hermoromahdus tuntuu ainakin johtuvan enemmänkin uskonto- ja identiteettikriisistä kuin menetyksen surusta.