Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvukertomus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvukertomus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. lokakuuta 2017

Donna Tartt - Pieni ystävä



''Joskus kierrellessään myöhään illalla hämärässä talossa Harriet tunsi kuolleen veljensä ilmestyvän vierelleen, ja tämän äänettömyys oli ystävällistä, läheistä. Hän kuuli veljen askeleet lattialautojen narahtelusta, tunsi veljen tuulen tuivertamien verhojen leikissä tai itsekseen avautuvan oven heilahduksessa. Joskus veli oli pahankurinen - piilotti hänen kirjansa tai suklaapatukkansa ja pani ne sitten takaisin tuolille kun hän ei nähnyt. Harriet nautti veljen seurasta. Jotenkin hän uskoi, että siellä missä veli nyt eli oli aina yö ja että silloin kun hän ei ollut veljen kanssa, tämä oli aivan yksin: liikehti levottomasti, heilutteli jalkojaan yksinään odotushuoneessa jossa kellot tikittivät. ''

Luin pari kuukautta sitten Donna Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Tarttin esikoinen teki niin suuren vaikutuksen, että halusin ehdottomasti lisää. En tiedä olenko koskaan lukenut mitään niin koukuttavaa kuin JJÖ. Tartt julkaisee uuden kirjan noin kymmenen vuoden välein, joten vaihtoehtoja oli kaksi. Tikli on ollut itselläni lainassa pari vuotta sitten, mutta sen massiivisuuden pelottamana kirja jäi lukematta. Pienestä ystävästä olin kuullut ristiriitaisia arvioita, mutta päätin lukea sen toisena Tarttina, koska on (ehkä) mielenkiintoista lukea kirjat julkaisujärjestyksessä. Jumalat juhlivat öisin on suuresti hehkutettu kaikkialla ja Tikli Pulitzerilla palkittu. Pieni ystävä on ollut arvostelumenestys, muttei se ole lukijaystävällisimmästä päästä. Vaikka olin varautunut jo ennen aloittamista siihen, ettei se ole samanlainen jännityskoukku kuin esikoinen, olin kaikesta huolimatta  hieman pettynyt.

Pieni ystävä kertoo 12-vuotiaasta Harrietista. Koko nuoren ikänsä nuoren tytön ja tämän perheen elämää on varjostanut Harrietin veljen selvittämättä jäänyt murha. Harriet päättää selvittää murhaajan ja ajautuu ongelmiin.

Takakannessa sanottu: ''Erityisen hieno on Harrietin kuvaus, joka hahmottaa tytön aidosti elämysvoimaiseksi lapseksi; fiksuksi muttei viisaaksi, naiiviksi muttei viattomaksi.'' Pidän kirjoista, jotka kerrotaan lapsihahmojen kautta ja nautin paljon Tarttin luomasta pikku tytöstä, joka on tarkasti hiottu hahmo. Harriet on älykäs, mutta tekee turhan hätäisiä johtopäätöksiä ja elää kuitenkin enemmän tunteen kuin järjen kautta. Veljen menetys on ollut niin iso kolaus, että tyttö haluaa saada vastauksia vaikka muut perheessä haluaisivat lakaista asian maton alle. Harrietin aisaparina on ujo sarjakuva- ja James Bond-fani Hely, joka kävi surkuhupaisasti välillä sääliksi. Poikaparka ajautuu vahvatahtoisen Harrietin imussa hankaluuksiin yrittäessään tehdä vaikutusta ihastukseensa. Harriet suhtautuu ylimielisesti Helyyn (joka kyllä toimii paikoin ärsyttävästi!). Hely on suuri 007-vouhottaja ja tämä risoo Harrietia, joka mieluummin on tosi elämän Neiti Etsivä.

Kirja sijoittuu 70-luvun Mississippiin. Ajan ja paikan tuntu on kirjassa vahva. Harrietin isän seksistiset asenteet tyttären tulevaisuutta kohtaan, rotujen ja luokkien väliset jännitteet etelävalloissa. Uskontokin putkahteli paljon saarnaajan hahmon ja Harrietin perheen kautta.Tuntui pahalta miten Harrietin äiti kohteli perheen mustaa taloudenhoitajaa Idaa, joka piti perhettä kasassa äidin mökkihöperöityessä yöpuvussaan päivät pitkät. Vähän ihmetytti loppupuolella ollut kamala häpeä epilepsiasta, että se olisi salattava koulussa huonoon valoon joutumisen pelossa (Onko tällaista asennetta tosiaan ollut 70-luvulla?)

Nautin siitä miten hyvät hahmot Tartt on luonut ja kirjan kuvailevuudesta. Mutta koska kirja on niin paksu, jännitys olisi pitänyt laittaa tulille aiemmin. Pieni ystävä oli hyvä lukukokemus, ei loistava, mutta lukemisen arvoinen. Tartt on selkeästi mieltynyt käsittelemään kuolemaa ja murhaa ei-perinteisiltä näkökulmilta, tämän kirjan ja JJÖ:n perusteella. Isoin vika on se, ettei se ole sitä mitä se mainostaa olevansa. Takakansi povailee jännitysnäytelmää ja prologissa luodaan uhkaava tunnelma kun kuvataan Robinin kuolinpäivää. Välissä ei kuitenkaan tapahtunut paljoakaan, juoni junnasi murhaajan jahdissa paikoillaan. Kirja oli paikoin jopa todella tylsä. Jännittäviä hetkiä kyllä tuli aivan lopussa, mutta liian vähän ja liian myöhään. Pääosassa tässä ei ole Harrietin etsiväleikit, vaan ennemminkin kaikki muu mikä tapahtuu sen ympärillä ja seurauksena. Kirja on pitkälti kasvutarina, sillä Harriet kokee paljon menetyksiä perheen kissasta tätiin ja hän oppii paljon vastuusta tekojensa seurauksena.

The Little Friend, 2002



tiistai 17. lokakuuta 2017

Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo


''Hän oli sanonut, että hänen tuntemansa Manhattan olisi mennyt sitten kun hänkin, ja ehkä hän oli ollut oikeassa. Ylä-Manhattanin ylänköaluetta reunustavat kylät olivat jo alkaneet sulautua toisiinsa, samalla kun kaupunki oli alkanut levitä pohjoiseen. Ennen pitkää metsäalueen viimeisetkin tilkut olisivat saaneet jalkakäytävät ja ne olisi rakennettu täyteen asuintaloja, pilvenpiirtäjiä ja pikateitä. Kukaan ei tietäisi, että metsissä oli joskus aiemmin asustanut valkohäntäpeuroja, että siellä oli voinut hämärässä nähdä kojootteja ja että siellä liikkuneet sudet olivat uskaltautuneet alas joelle silloin harvoin kun se ankarimmalla talvella meni jäähän.''

Ihmeellisten asioiden museo sijoittuu enimmäkseen vuoteen 1911. New York kasvaa kovaa vauhtia, eikä se ole ongelmatonta. Tehdastyöläisten oikeuksia ajetaan alas eikä kummajaismuseonkaan työntekijöillä ole asiat hyvin. Ei edes omistajan tyttärellä Coraliella, joka viettää päivänsä tankissa merenneitona. Tyttö on syntynyt räpylämäisillä käsillä, joten on velvollinen olemaan osa isänsä bisnestä. Myöhemmin kirjassa isä pakottaa tyttärensä elannon saamisen nimissä vielä kamalampiinkin tekoihin. Coralie elää kuin vanki Coney Islandilla isänsä vahtimana. Tyttö haaveilee tavallisesta elämästä, vaikkei siitä juurikaan tiedä. Tähän häntä kannustaa perheen taloudenhoitaja Maureen, palovammojen peittämä nainen joka löytää rakkauden museon susimiehestä, intellektuellista joka samaistuu Kotiopettajattaren romaanissa ehkä vähän yllättävään hahmoon. Toinen päähenkilö on juutalaisuuden jättänyt maahanmuuttaja Eddie, joka kulkee kaupungin pimeimpiä kujia ja metsiä yksityisetsivän apupoikana. Lopulta intohimo löytyy kuitenkin valokuvauksesta, joka sekin vie miehen synkkien aiheiden pariin. Etsiessään kadonnutta tehdastyöntekijää hänen polkunsa risteytyy Coralien kanssa.

Ihmeellisten asioiden museo onnistuu olemaan täynnä taikaa, vaikkei se sisällä mitään yliluonnollista. Hoffman luo New Yorkista hienon kuvan ja eniten nautin kaupunkikuvista kirjaa lukiessani. New York on sähkön yleistyttyä saanut valoloisteen, mutta suurkaupungin vilinän alla on ruma karstakerros. Vaikka kaupunki on metropoli, sen syrjillä on kuitenkin vielä yksinäisiä metsiä ja hyisiä joenuomia. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin tunnelmallista kirjaa, jossa nautin eniten miljööstä.

Kirja oli nautinnollinen luku. Juoni eteni sujuvasti ja viihdyttävyyden sivuun kirja antoi ajateltavaa mm. naisten ja työläisten asemasta ja suurkaupungin ongelmista. Nyt sadan vuoden päästäkin on paljon samoja epäkohtia. Hahmot eivät ole erityisen räväyttäviä, mutta Coralie on samaistuttava. Tukahdettu epävarma nuori, joka hitaasti alkaa kapinoida iljettävää isäänsä vastaan. Susimies on kiehtova hahmo, josta olisi mielellään lukenut lisää. Maureen jäi myös mietityttämään naisen salaperäisen menneisyyden vuoksi. Hoffman heitti myös vihjauksen, että hän saattaisi olla Coralien äiti, mutta vahvistusta asiaan ei anneta.

Valitsin Ihmeellisten asioiden museon, koska olen halunnut lukea sirkus/huvipuisto-aiheisia kirjoja. (Otan edelleen suosituksia vastaan) Alkusyksystä luin Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin, joka oli aika pliisu pikkupelottelukirja kesätöistä huvipuistossa. Alkuvuodesta luin Yösirkuksen, jossa on paljon samaa kuin Ihmeellisten asioiden museossa: Suurkaupungit, kummajaiset, vuosisatojen vaihde, tiukkojen oppi-isien ja vanhempien nuhteessa kasvavat teinit, rakkaustarina. Ihmeellisten asioiden museo rökittää Yösirkuksen juonessa, tunnelmassa ja hahmoissa. Siinä on enemmän luonnetta ja rosoisuutta. Suosittelen Hoffmanin kirjaa niille, joita kiehtoo historiallinen New York ripauksella maagista realismia.

The Museum of Extraordinary Things, 2014

maanantai 25. syyskuuta 2017

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen




Kuin surmaisi satakielen on 8-vuotiaan Scoutin ja pienen alabamalaisen Maycombin kylän tarina. Keskeisessä osassa on oikeudenkäynti, jossa mustaa miestä syytetään raiskauksesta. Scoutin isä Atticus on syytetyn asianajaja, joten nuori tyttö pääsee veljensä kanssa seuraamaan tapahtumien kulkua läheltä.

Olen jo pitkään halunnut lukea tämän, sillä se on klassikko ja olen elokuvasovituksen joskus nähnyt. En muistanut juonesta juuri mitään, paitsi sen että oikeudenkäynti oli isossa osassa. Sivumäärällisesti kirjassa ei paljoa vietetty tuomarin edessä, mutta itse koin ainakin että oikeudenkäynti oli jonkinlainen ydin kirjassa. Sen tiesi tekevän tuloaan ja sitä alkoi kuumeisesti odottaa. Oikeudenkäynti ja siitä seuranneet tapahtumat kuohuttivat tunteitani enemmän mitä odotin. Kirja sijoittuu 1930-luvulle, jolloin mustien amerikkalaisten oli turha odottaa reilua oikeudenkäyntiä. Kuin surmaisi satakielen oikeudenkäynti on epäreilu ja uskomattoman tuntuinen. Järkyttävä jopa kun ottaa huomioon kirjan ajankuvan ja miljöön. Todisteet ja todistajien uskottavuus ohitetaan täysin.

Voisi ajatella, että ovatpa asiat olleet huonosti 30-luvulla. No kyllä, mutta oikeusjärjestelmä on vajaassa sadassa vuodessa kehittynyt hiljaa. Se on edelleen ilmeisen epäoikeudenmukainen Amerikassa. Netflixistä löytyy pari hyvää dokumenttisarjaa, jotka tuovat esiin lepsut rikostutkintametodit, auktoriteettien suojelun ja mentaliteetin tuomitaan-nyt-vain-joku. Esim. Making a Murderer ja The Keepers kertovat siitä, miten oikeuden tavoittelu on lähes mahdottoman tuntuista. On pelottavaa miten heppoisin perustein ihmisiä tuomitaan maassa, jossa on yhä kuolemanrangaistus käytössä.

Kirjan hahmot ovat sympaattisia ja tuovat raskaiden aiheiden keskelle huumoria ja lämpöä, varsinkin päähenkilö. Scout on 8-vuotias rämäpää poikatyttö, joka opettelee mm. sitä, ettei koulussa saa riidellä nyrkein. Ja miten ihmeessä isoveli on yht'äkkiä muuttunut ''misteriksi'', jota nolottaa leikkiä siskonsa kanssa? Lapsia yritetään suojella raiskaustapauksen yksityiskohdilta ja sen oikeudenkäynniltä, mutta varsinkin Scout näkee ja kuulee enemmän mitä isä ymmärtää. Sekä Jem että Scout alkavat nähdä maailman eri silmin.

Ja Atticus! Varmaankin paras isähahmo johon kirjoissa olen tutustunut. Se tosin tuntui epäluonnolliselta, että Scoutkin kutsuu omaa isäänsä Atticukseksi. Omaan suuhuni ei sopisi puhutella vanhempiani etunimeltä.

Kuin surmaisi satakielen on hieno kirja. Olen huomannut pitäväni romaaneista, joissa on lapsikertoja. Maailman järjettömyys näkyy pienten linssien läpi kirkkaammin. Uskon, että ihmisellä on syntyessään aika hyvä sisäinen oikean ja väärän taju. Rasismin opettaa ympäristö ja paineet pitää hieno kulissi tulevat nekin yhteisöstä. Luin kirjan hitaasti pienissä pätkissä ja tekisi melkein mieli lukea se uudestaan. Tuntuu, että tästä saisi vielä toisellakin lukukerralla irti paljon. Iso teema kirjassa on moraaliasioiden lisäksi Scouttin kehitystarina ja erilainen tyttöys, jota isän tiukka sisko yrittää hioa huvittavan tuloksin. Lainasin myös Harper Leen Kaikki taivaan linnut, jossa Scout on aikuinen. Aikamoinen kirjamaailman yllätys ja löytö, että Scoutin tarina jatkuu ja että lukijat näkevät näin rakastetun hahmon vuosikymmenten jälkeen aikuisena!

To Kill a Mockingbird, 1960


torstai 29. joulukuuta 2016

Tuulia Aho - Urpukas


''Urpukas ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista: metsä muutti muotoaan hänen silmiensä edessä. Muutos oli valtava ja tapahtui silmänräpäyksessä, mutta silti kaikki kävi huomaamatta ja äänettömästi. Puut asettuivat paikalleen ilman että niiden näki liikahtavankaan, ja äkkiä tutut kalliot häämöttivät kuusenrunkojen lomasta. Se mikä oli ollut vain tumma häilyvä varjo, olikin nyt kiinteä valkorunkoinen koivu. Oudosti mutkitellut polku kiemurteli jälleen tutusti pähkinäpensaiden kaartuvien oksien alta. Niin kuin sumu olisi hetkessä hälvennyt - tai sumeat silmät kirkastuneet. Merkillinen ajatus pyrki väkisin Urpukkaan mieleen:
'Muuttuiko metsä vai muutuinko minä?' ''

Yhä useammin olen huomannut kirjastovierailuillani päätyneeni fantasia-hyllyille. Viimeksi huomioni kiinnitti upea kansi Tuulia Ahon Urpukkaassa.

Kannen kuvassa on kuparinen pajulintu, jonka on päähenkilö 16-vuotias Urpukas valanut. Hänestä tulee isänsä tavoin kuparinvalaja. Pienessä kyläyhteisössä nuoren miehen erottaa toisista asukkaista merkittävä ero. Hän on hallava, ihmisisän ja jo menehtyneen haltiaäidin lapsi. Tämän vuoksi hän on erilainen. Puoliksi haltiana hän pystyy näkemään haltioita ja kun kotikylään puhkeaa hengenvaarallinen suovilu, Urpukas lähtee etsimään apua pelottavilta suomunkaisilta. Urpukkaan matkan onnistumisesta on kiinni koko kylän tulevaisuus, mukaan lukien hänen siskonsa Piiskun henki. Mutta suomunkaisten apu vaatii uhrauksia niin kylältä kuin itse Urpukkaaltakin.

Urpukkaan maailma ammentaa Suomen luonnosta ja vanhasta mytologiasta. Kursivoiduissa katkelmissa selvitetään maailman taustan tarinoita, kuten ihmisen syntyä ja tarinassa esiintyvien hahmojen kohtaloita. Juuri luonnon kautta kirja tuntuu jotenkin kotoisalta, läheisemmältä kuin muunlaiset fantasiatarinat. Urpukas voisi hyvin sijoittua vaikka rinnakkaistodellisuuden Suomeen, mielestäni kaikki kirjassa mainitut eläimet ja kasvit löytyvät luonnostamme. Tarinan kautta vahvasti mukana on myös sanoma luonnon suojelusta ja siitä miten me ihmiset emme sitä tarpeeksi arvosta.

Tarina on ihanan satumainen, mutta en tätä kuitenkaan pelottavien kohtien vuoksi pienemmille lapsille lukisi. Teemojensa vuoksi Urpukkaan voisi mielestäni ihan pistää nuorten osastollekin, kirjassa on vahva sanoma aikuistuville nuorille. Tuntuu, että pistän nykyisin melkein joka kirjoitukseeni tunnisteeksi kasvukertomuksen, mutta mitäpä teen? :D Olenko mieltynyt teemaan vai kaivanko sen väkipakoin joka kirjasta...Mutta Urpukas on selvästi tarina aikuistumisesta, itsensä hyväksymisestä ja vastuun ottamisesta. Urpukas on erilainen ollessaan puoliksi haltia ja hän kantaa erilaisuuden painavana taakkana. Lopussa hän alkaa kuitenkin kaivata erilaisuuttaan jäätyään ''vain puoli-ihmiseksi.'' Pois haluttu pala olikin tärkeä osa häntä.


maanantai 19. joulukuuta 2016

Emma Cline - Tytöt



Varausjono oli tuskastuttavan pitkä, mutta viimein tuli vuoroni ja sain Emma Clinen Tytöt lainaan vielä ennen vuoden vaihtumista. Kirja tuli luettua malttamattoman odotuksen jälkeen kiireettömänä sunnuntaina kannesta kanteen. Päivät jolloin ei tarvitse sätkiä mihinkään suuntaan ovat ah, niin ihania.

Evie on 14-vuotias tyttö, joka elää hippiaatteiden värittämää kesää 1969. Elämä on muutoksessa vanhempien erottua ja ihastuksen sekä parhaan ystävän poistuttua kuvioista. Nuori tyttö jää äkkiä yksinäiseksi. Kiihkeästi hyväksyntää, rakkautta ja ylipäätään seuraa kaipaavan Evien lumoaa pitkätukkainen ja boheemi kapinallinen Suzanne. Uuden tuttavuuden kautta Evie tutustuu kommuuniin, jota johtaa karismaattinen Russell. Vapaa rakkaus, yhteisöllisyys ja kokonaan uusi ajattelutapa yhteiskunnasta vetävät Evien kulttiin ja hän alkaa viettää koko ajan enemmän aikaa ränsistyneellä ranchilla. Päivät kuluvat vetelästi, mutta lopulta vapaan oloisen pinnan alta paljastuu vaarallinen valta. Kesän loputtua Evien viattomuus on poissa.

Kirjassa on kuvattu kulttiin liittyminen uskottavasti. Jäsenet eivät ole hulluja tai erityisen epätavallisia, vaan turvaa ja rakkautta hakevia, rikkinäisiä nuoria. On selvää, että kirjan tarinan pohjalla ovat todelliset tapahtumat Charles Mansonista ja hänen kultistaan. En voinut lukea vertailematta Russellin kulttia historian kauhuihin, jotka ovat dokumenteista tuttuja. Yhtäläisyyksiä on paljon, joten osasin odottaa kamalaa loppu''huipentumaa.''

''Joka päivä koulun jälkeen me luiskahdimme saumattomasti iltapäivän tuttuun uraan. Kulutimme tuntikausia johonkin työlääseen puuhaan: teimme pirtelöitä raaoista kananmunista Vidal Sassoonin reseptillä hiusten vahvistamiseksi tai puristelimme mustapäitä steriloidun ompeluneulan kärjellä. Tyttöys oli jatkuva projekti, joka tuntui vaativan kummallisia ja täsmällisiä hoitotoimia.''

Cline kuvaa tyttöyttä ja murrosikää tuoreella, realistisella otteella, juurikin epämukavuutta ja samaistumisen halua. Kehonkuva, ensimmäisten seksikokemusten hakeminen ja tyttöjen ystävyys ja julmuus toisiaan kohtaan on kuvattu hyvin. Se millaista on olla murrosikäinen tyttö on kuvattu samaistuttavasti; pystyin löytämään paljon tuttuja, jo uinahtaneita tunteita ja ajatuksia omilta teinivuosilta, kuin aikakoneeseen olisi mennyt! Mikä siinä on, että juuri nuoret tytöt haluavat kovasti miellyttää, kun taas pojilla ei tunnu olevan samanlaista tarvetta, ainakaan samassa mittakaavassa? Onko se jotenkin biologisesti sisäänrakennettu, yhteiskunnasta ja kasvatuksesta opittu vaiko näiden yhdistelmää..?

Evien turhautunut kiukku ja naiivius eivät tunnu  tippaakaan kliseisiltä, vaan ymmärrettäviltä. Evie on nuoruuteen kuuluvalla tapaa ehdoton ja näkee asiat itsekeskeisesti omalta kannaltaan. Hänen äitinsä kävi tosin hieman sääliksikin, kun Evie ei hyväksynyt millään uusia miehiä. äidin onnellisuuden tavoittelua. Toisaalta äiti oli liikaakin keskittynyt itseensä ja omaan onneensa. Tytär huitelee jatkuvasti poissa, eikä vanhempi tarkista peitetarinoita tai kyseenalaista mitään kuin vasta kesän käydessä loppuun...

Pidin erityisen paljon siitä, ettei tarina keskity pelkästään Evien nuoruuden kesään, vaan välillä hypättiin vuosikymmeniä eteenpäin nykyaikaan. Liian nuorena kadotettu viattomuus heijastuu koko loppuelämään ja tarina saa lisää perspektiiviä. Kesän tapahtumat jäävät taakaksi Evien sisimpään luottamisen ongelmina ja ulkopuolinen maailma ei ajan saatossakaan lakkaa kiinnostumasta kultista. Evie ymmärtää näkemään maailman harmaat sävyt ja sen, että olisi itsekin saattanut tehdä saman mitä kultin jäsenet. Hän ei näe maailmaa niin kuin esikaupunkilaiset vanhempansa, mutta on kasvanut myös kultin uskomuksista ulos, löytänyt oman totuutensa.

Tytöt on hyvä kirja ja aika pitkälti sitä mitä odotin. Tiesin, ettei tämä olisi kaunis tai kevyt tarina. Luulin ensin, että päähenkilö Evie olisi ollut vanhempi, joten 14-vuotiaan sielunmaisemiin sukeltaminen oli ehkä sellainen juttu joka yllätti. Mutta se olikin lopulta positiivinen yllätys ja sen tulen tästä muistamaan, uskottavan tyttökuvauksen ja viattomuuden menettämisen. Onkin mielenkiintoista, mihin Emma Cline tarttuu seuraavaksi.




lauantai 10. joulukuuta 2016

Haruki Murakami - Norwegian Wood



Haruki Murakami on kirjailija, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Viime kirjastoreissulla lainakassiin päätyi hänen teoksistaan Norwegian Wood. Kirjassa kiehtoivat ajanjakso 60-luku sekä Beatles-fanina kirjan nimi. Juonesta en aiemmin tiennyt juuri mitään ja yllätyinkin siitä miten kesy kirja on. Siis siinä mielessä, että odotin surrealistista ilotulitusta, jotakin vähän absurdimpaa. Siinä mielessä kirja sitten taas ei ole kesy, että kikkeli mainitaan aika usein.

Kirja on rakkaustarina, muttei mikään yksioikoinen boy meets girl. Vaan pikemminkin, että poika, Toru, tapaa kaverin ja tämän tyttöystävän. Kaveri kuolee ja Toru rakastuu tämän tyttöystävään Naokoon. Naoko masentuu ja menee parantolaan avaamaan elämänsä solmuja. Sillä välin päähenkilö tapaa toisen kiehtovan, omaperäisen tytön. Opiskelukaveri Midori on varattu. Siinä Toru Watanabe sitten välissä palloilee. Odottaako hän ensimmäisen rakkautensa tervehtymistä vai heittäytyykö Midorin kanssa suhteeseen?

Kirja muistuttaa mielestäni paljon J.D.Salingerin teoksia. Teemoina ovat kuoleman hyväksyminen, vaikeat valinnat, aikuiseksi kasvaminen. Tässä on samanlaista haahuilua kuin Siepparissa Holdenilla. Dialogikin on samanlaisesti lennokasta kuin Salingerilla ja pistää hymyilemään. Taidettiin Sieppari Ruispellossa jopa mainitakin jossakin kohtaa tarinaa. Keskustelut ovat mielestäni kirjassa parasta antia! Varsinkin Midorin kanssa. Ihanan omaperäinen hullutteleva hahmo, jolta ei näkemyksiä puutu. Kirjassa mainitaan paljon muitakin kirjoja ja kappaleita. Erityisen paljon ilahduin viittauksista Kultahattuun. Saavuttamattomia, vaikeita rakkauksia Torukin kokee, kuten Gatsby. Naoko on vähän kuin hänen Daisynsä. Paljon mainitaan myös 60-lukulaisia ikivihreitä, saisi tehtyä mainituista kappaleista hienon soittolistan...

Pidän kirjan teemoista ja Murakami kuvaa mielestäni osuvasti nuoruutta. Haisevia poikamiesten asuntoloita, seksiin tutustumista ja niitä nuoruuden valintoja, jotka muokkaavat loppuelämän. Jos yksi sana kirjasta jää mieleen, niin valinta on se sana. Toru joutuu valitsemaan kahden naisen väliltä. Haluaisin ajatella, että rakkaus kun iskee niin se on menoa eikä siinä jäädä palloilemaan kahden naisen väliin, kuten jossakin Unelmien poikamiehessä. Olen pohjimmiltani ehdoton hömppäromantikko. Mutta onhan se totta, että usein elämä on julma ja joutuu tekemään vaikeita valintoja, joudut tahtomattasikin laittamaan sen elämäsi rakkauden sivuun. Elämässä ei voi loputtomiin jäädä odottamaan. Toru valitsee Midorin, koska se vie eteenpäin, pois pysähdystilasta. Samalla hän valitsee itsensä ja valitsee menevänsä omassa elämässään eteenpäin. Se, tekikö Naoko Torun valinnan vuoksi itsemurhan jää epäselväksi. Mutta luulen, että kyllä. Ja se kyllä särkee sydämen.

Kuoleman hyväksyminen on asia, jonka Toru oppii. Kirjassa kuolee paljon hahmoja, eniten itsemurhaan. Ensimmäisen kerran Toru on kohdannut kuoleman hänen ystävänsä Kizukin tapettua itsensä, täysin yllättäen. Muisto Kizukista yhdistää häntä ja Naokoa, mutta samalla repii erilleen. Erityisesti Naokon on vaikea hyväksyä kuoleman lopullisuus.

Vaikka kirjassa on todella paljon kaikkea mistä pidän, jäi jotakin uupumaan. Tämä oli itselleni sellainen 3,5 tähden lukukokemus. Kun suljin kirjan luettuani viimeiset sanat, ajattelin: ''No joo, ihan kiva.'' En siis kuitenkaan koe, että olisin hukannut aikaani. Sellaiset pienet jutut jäivät ärsyttämään hienon kerronnan ja hahmojen keskellä. Voi olla, että odotukseni olivat liian korkealla. Voi myös olla, että luin tämän väärään väliin. Vaikka tämä on haahuilua ja hienosti kerrottu, sivumäärästä olisi voinut ehkä vähän nipistää... Enkä tiedä olenko yht'äkkiä muuttunut kainoksi, mutta kikkelijutut ovat turhan miesmäisesti kerrottu. Ja se seksin harrastaminen Naokon psykiatrin Reikon kanssa kirjan lopussa. Ei, ei, ei! Vaikka he olivat muodostaneet ystävyyssuhteen Naokon kautta, en pitänyt juoniratkaisusta. Torun kikkeli nousee milloin Midorille, milloin Naokolle, milloin baarista isketyille naisille ja sitten vielä Reikolle. Heidän sekstailullaan on kai joku henkisesti vapauttava, parantava diippi merkitys.

Vaikken Murakamin Norwegian Woodiin hullaantunutkaan niin paljon kuin odotin, aion kyllä lukea häneltä vielä jotakin.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Toni Morrison - Koti



Moneyn sisarukset Frank ja Cee etsivät molemmat paikkaansa lähdettyään lapsuudenkodistaan Georgian Lotuksesta. Frank päätyy Vietnamin sodasta palattuaan hieman tuuliajolle ja Cee huonoon avioliittoon ja myöhemmin erittäin huonoon työpaikkaaan. Vietnamin jälkeen Amerikkaan takaisin tuleminen ei tunnu Frankille kotiinpaluulta, eikä Ceellekään asuinrakennus ole sama kuin koti sanan syvimmässä merkityksessä. Lopulta sisarukset kuitenkin löytävät paikkansa juuri sieltä mistä halusivat pois.

 Kuten Luoja lasta auttakoon, Kotikin on pieni, mutta painava kirja. Se on hyvä ajankuvaus 50-luvusta, ajasta juuri ennen kuin mustat alkoivat saada enemmän oikeuksia Amerikassa.

Omasta mielestäni kirjassa parasta on sisarussuhteen ja kasvun kuvaaminen. Cee on ollut isoveljensä suojelema aina, mutta Frankin pelastettua siskonsa hirviölääkärin luota, Cee haluaa päästä irti, ottaa surun omakseen ja hyväksyä sen elinikäiseksi kumppanikseen. Mitä muutakaan voi tehdä kuullessaan, ettei voi saada lapsia? Niin suuri suru on hyväksyttävä omaksi varjokseen. Frank puolestaan myöntää lukijalle kaunistelemansa Vietnamin muiston todellisen laidan. Teon, jonka hän on kenties kieltänyt itseltäänkin.

Sisaruussuhteen ja kodin lisäksi kirja näyttää sodasta palaamisen vaikeuden. Miten vaikeaa se on varsinkin mustalle miehelle. Kelpaat kyllä sotimaan isänmaasi puolesta, mutta et ole omassa maassasi täysi, arvostettu kansalainen. Cee saa osansa rasismista rotupuhtauteen uskovalta lääkäriltä.

Koti oli hyvä lukukokemus, vaikkei se suosikkieni joukkoon nousekaan. Morrison on loistava tarinankertoja, joka osaa luoda vähäeleisesti nimen omaan vaikuttavan ja liikuttavan tarinan. Hänen teoksiaan tulen varmasti lukemaan jatkossa lisää.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Erlend Loe - Supernaiivi



''Minulla ei ole mitään suunnitelmia. Tunne siitä, että lähes kaikki on merkityksetöntä, on yhä tallella. Se tunne ei ole erityisen inspiroiva. Olen hidastanut tahtia huomattavasti. Aivan nollaan. Luulen, että minun pitäisi aloittaa ihan alusta. Miten alusta aloitetaan?''

Tykästyin Erlend Loen Doppleriin viime vuonna. Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni norjalaiskirjailijasta lukiossa kymmenisen vuotta sitten, olisikohan joku pitänyt kirjaesitelmän. Silloin kyseessä oli Supernaiivi. Tiesin tarinan kertovan nuoresta miehestä, joka kohtaa kriisin. Ja heittelee palloa seinään.

Nimetön päähenkilö menettää motivaationsa ja uskonsa elämään. Tämä 25-vuotias ei ole kuitenkaan itsetuhoinen tai lannistunut, vaikkakin hieman apaattinen. Hän alkaa ratkoa ongelmiaan. Hän keskeyttää opintonsa, tutustuu naapurin poikaan, lähestyy mukavaa tyttöä ja alkaa kirjoittaa yksinkertaisia listoja. Asiota, joista pitää, joista ei. Eläimiä, joita on nähnyt. Nähdäkseen lähemmäs hän vielä lähtee vierailulle veljensä luo New Yorkiin.

Elämässä on paljon kysymyksiä, pieniä ja suuria. Miksi aika kuluu nopeammin Empire state buildingin ylimmässä kerroksessa? Miksi maailmankaikkeus laajenee? Miten idiooteillakin on tyttöystävä?

Samaistun. Olen samanikäinen kuin kirjan päähenkilö ja kriiseillyt samat asiat. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä oikeastaan vieläkään, mutta parhaiten pärjää kun ei mieti astronomiaa tai paskiaisihmisten epäreilun hyvää menestystä elämässä. Liika vatvominen ei saa aikaan muuta kuin päänsäryn, pahimmillaan kriisin tai masennuksen. Juju on siinä, että välittää asioista, joihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla vuorikiipeilyä ja jokapäiväistä brunssia ravintolassa (vaikka facebookia selailemalla voikin epärealistisesti näyttää siltä, että sellaista kaikkien muiden elämä on). Loppupeleissä kaikkien elämä on pohjimmiltaan aika samanlaista. Ihmettelyä ja selviytymistä arjesta. Tämän päähenkilökin ymmärtää lopuksi.

Jostakin syystä luulin kirjaa uudemmaksi mitä se on. Kuvittelin Supernaiivin olevan jostakin 2000-luvun alkupuoliskolta, mutta Loe onkin kirjoittanut sen jo 1996. Ilahduin kirjan ajanjaksosta. Alanis Morissettestä ja niistä Kinder-munan krääsistä, joita olen lapsena keräillyt. Nostalgiaa, nostalgiaa. Ja faksi! Faksaileekohan kukaan enää?



perjantai 26. elokuuta 2016

Markus Zusak - Kirjavaras



''Oli ollut hieno päivä, ja Natsi-Saksa oli ihmeen ihana paikka.''

Erikoinen, erikoinen, erikoinen. Ensimmäisten sivujen aikana tuskastuin, sillä tarinankertojamme Kuolema puhuu varsin värikkäästi elämän väreistä ja kaikesta diipistä. Olin kärryissä vailla rattaita enkä saanut mistään tukevaa otetta. Mietin tämän olevan niitä kirjoja, jotka jäävät heti alkumetreillä kesken.

Kertojan lisäksi itse teksti eroaa totutusta romaanirakenteesta.

Zusak käyttää paljon lihavoituja tiivistelmiä, jotka listaavat asioita ja painottavat tuntemuksia, tapahtumien ja ihmisten taustoja ja historiaa, yksityiskohtia. Näitä lukiessa tuntuu kuin zoomaisi kameralla kuvaa lähemmäksi, näkisi hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Se, että kertoja on Kuolema unohtuu lukiessa äkkiä ja jatkuvasti, kun itse tarina pääsee vauhtiin. Harhauduin kaikkitietävän kertojan illuusioon ja unohdin sen, että tarinalla on kertoja. Vai onko K(k)uolema kaikkitietävä..?

Välillä Kuolema hidastaa tahtia jättäen syviä pohdintoja, päiväkirjamerkintöjäkin, muistuttaen itsestään. Kuolema kertoo vihaavansa ihmisten mielikuvaa huppupäisestä noutajasta ja siitä, että nauttisi työstään. Kuolema myös tekee juonipaljastuksia (mikä ei ihme kyllä haitannut itseäni yhtään). Tekstin rakennekaan ei totuttelun jälkeen haitannut, vaan virkistävästi kiteytti ja painotti asioita. Vuoroin luin tiivistelmiä tirskuen, vuoroin tippa linssissä. Koska kertoja on Kuolema, osaa arvata tarinan olevan surullinen.

Kuolema tapaa nuoren Liesel Memingerin ensimmäisen kerran junassa. Liesel on veljensä kanssa matkalla uusien ottovanhempiensa Hubermannien luokse. Pikkuveli nukkuu tiensä Kuoleman luo. Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa tämän hautajaisissa, Haudankaivajan käsikirjan. Tyttö ei osaa vielä lukea, mutta harmonikan soittoa rakastava ottoisä papa aloittaa opettamisen. Kirjoihin Liesel pakenee painostavaa Natsi-Saksaa ja sodan edetessä alkaa lukea kirjoja myös muille. Erityisen ystävyyden Liesel muodostaa Hubermannien kellariin muuttavaan juutalaiseen Maxiin.

Tapahtumien raameina on toinen maailmansota, mutta kirja ei oikeastaan kerro siitä. Se kuvaa menettämistä, kuolemaa, kasvamista, elämän epäreiluutta, ystävyyttä, pakenemista. Haudanvakavuutta, uskomattoman kauniita sanoja, lapsen naiiviutta ja naurua tässä on kaikkia paljon. Liesel on kirjan alussa alle 10-vuotias ja kasvaa sodan ja kuoleman varjossa. Liesel selviytyy kamalasta. Ja vielä sen jälkeenkin. Tunteitani kirjan vaihtelevista tunnelmista vertaisin kökkösti liukuvärjäytymiseen. Ilosta suruun, surusta nauruun, naurusta takaisin suruun. Värit, tunteet, elämä. Vaihtuvat hivuttautuen sävystä toiseen.

Hitlerin kovassa raivovouhotuksessa sylkemät sanat muuttivat historiaa niin hirveällä tavalla kuin voi kuvitella. Sanoista Liesel löytää pakokeinonsa näitä sanoja vastaan. Sanat ovat uuvuttavia, kuten ihmisetkin. Kirjan lopussa Kuolema jää ihmettelemään miten ihmisistäkin löytyy ruma että kaunis puoli, joka jää kummittelemaan kertojaamme. Kirjassa on siis vahva kaksinaisuus. Ihmisen, sanojen ja kaiken ristiriitaisuus. Se kaikki on rumaa, kaunista, raskasta. On pahoja ihmisiä, joita maailma ei ansaitse, mutta on myös hyviä ihmisiä, joita se ei ansaitsisi.

Annan kirjasta ehkä vielä synkemmän kuvan mitä se todellisuudessa on. Katkerasti itkin, mutta sen sekaan mahtui myös mielikuvitusnyrkkeilymatseja Hitleriä vastaan, harmonikan soittoa, juoksijaidolin hullua fanittamista (ihan ihonmaalausta myöten), kenkien unohtamista rikospaikalle ja monen monta kirosanaa saksaksi.













tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi



Liian paksu perhoseksi tuli luettua juuri sopivaan kesäiseen väliin. Se on nopealukuinen ja suloinen kirja, joka on ylistys erilaisuudelle ja tavalliselle, ihanalle arkiselle aherrukselle. Se ei kuitenkaan ole höttöä hömppää, vaan herätti paljonkin ajatuksia. Suloisuudesta huolimatta en ihan kaikelle tässä lämmennyt.

Kirjan päähenkilö on monin tavoin epäsovinnainen Kaisu. Hän ei ole naisihanteita vastaava tyttönen, vaan roteva, vahva ja uskalias. Tarinan alkaessa Kaisu on vasta parikymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Kaisu näkee työpaikkailmoituksen kauppa-apulaisen paikasta ja muuttaa tuntemattomaan kylänpahaseen Ruutinojaan unelmoiden pulahduksista järviveteen työpäivien päätteeksi. Perille päästessään Kaisu järkyttyy uuden työpaikkansa siivottomuudesta, mutta sitäkin enemmän kauppias Ernin sukulaisilta saamastaan nihkeästä vastaanotosta.

Kylä ja kauppa ovat molemmat konkurssin partaalla. Maailma elää murroksessa ihmisten muuttaessa kaupunkiin - tai Ruotsiin. Pienet kyläkaupat joutuvat ahtaalle ja byrokratia alkaa jyllätä terveyslautakuntien ynnä muiden vaatiessa lihojen leimaamista ja muuta. Nuorisostakin tulee rääväsuisempia räkänokkia. Arjen aherruksessa Erni ja Kaisu hiljalleen rakastuvat ja elävät aika tavallista, mutta loppupeleissä ihanaa elämää, jonka suoria ja mutkia tarinassa seurataan.

Yksi suurimmista teemoista on erilaisuuden hyväksyminen ja sukupuoliroolien kliseiden murtaminen. Kaisu on rakastettavan samaistuttava hahmo, samaten heiveröiden Ernin voimattomuuden tunteita pystyi lukiessa myötäelämään. Mies on ällistyttävän poljettavissa äitinsä ja siskonsa toimesta vuodesta toiseen. Raivon tuntein luin myös Kaisun ainoan ystävän, lestadiolaisen Annan, alistuneisuudesta. Uusi vauva joka vuosi, ei omaa rahaa, totaalinen riippuvuus itsekkäästä aviomiehestä ja valehymyn väkerrys olosuhteiden pakosta.

Kirja nostaa teemoja hienosti esiin, mutta tarinan lopetuksen juonikuvio sotii omaa moraaliani ja mielestäni ihan itse kirjankin teemoja vastaan. Kaisu lyö Erniä, pari palaa yhteen ja jatkaa kesken jäänyttä arkeaan happily ever after. Naisen lyöminen on tuomittavaa, eikö muka miehenkin? Heikompien tai ylipäätään kenen tahansa kimppuun käymisen tulisi olla tuomittavaa. En pystynyt nielemään tätä ratkaisua, enkä nauttimaan viimeisistä sivuista siten miten kirjan herttaisesta ja puhuttelavasta alkupuoliskosta.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon



''Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset ei välttämättä unohda sitä koskaan.''

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon kiinnitti huomioni heti. Kansi valkoiseen jakkuun pukeutuneesta mustasta naisesta on kaunis ja vangitseva. (Harmittavaan kohtaan vain tuo Jokeri-tarra sijoitettu.)

Kuvan nainen on Lula Ann Bridewell, joka on äitinsä Sweetnessin kauhuksi sudaninmusta. Maitokahvin värinen äiti hylkii tytärtään, vältellen kosketusta muutoin kuin pakon edessä ja lyhyen heikkouden hetken ajan harkitsee jopa oman lapsensa tukehduttamista. Isä syyttää pettämisestä ja jättää perheen. Vuosien kuluessa Lula Ann alkaa janota enemmän rakkautta ja hellyyttä äidiltään. Lula Ann hakee huomioita väärin tavoin ja hänen tekojensa vuoksi viaton nainen maksaa kovan hinnan.

Lula Ann vaihtaa nimensä Brideksi. Kuten morsian hän alkaa ylpeydellä pukeutua pelkästään valkoiseen, korostaen lapsuudessa hätkähdyttänyttä mustuuttaan. Moderni ja eksoottinen Bride hukkuu kehuihin ja ihailuun. Uuden stailin ja itsevarmuuden avittamina työelämä lähtee nousuun. Bride kehittää uuden kosmetiikkasarjan, eikä rahasta ole puutetta. Sweetnessiin välit ovat edelleen kylmät. Bride lähettää äidilleen rahaa, mutteivat he ole juurikaan yhteyksissä. Bride on puoli vuotta tapaillut komeaa saksofonistia Bookeria - miestä, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään, mutta joka kuitenkin saa sydämen ja pään sekaisin.

Bookerin vähäsanaisesti jättäessä Briden vanhat torjunnan ja halveksunnan tunteet lapsuudesta palaavat vainoamaan. Miksi hän ei kelpaa? Bride päättää viimeinkin nostaa omat kissansa pöydälle ja lähteä vaatimaan vastauksia. Hän yrittää myös tehdä sovintoa vankilaan passittamansa naisen kanssa.

'' ' Värihän se vain on', oli Booker sanonut. 'Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti.' 
'Mutta', Bride oli vastustanut, 'monien mielestä rotu-'
Booker oli keskeyttänyt hänet. 'Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä.'''

Morrisonin kirja on lyhyt ja ytimekäs. Tarinassa tapahtuu paljon, mutta kirja onnistuu välttämään ahtauden tai kiirehdinnän. Kaikki hahmot ja tapahtumat tukevat Morrisonin sanomaa, samaa päämäärää. Hahmojen nimet merkitsevät kaikki jotakin englanniksi ja sitä kautta ne oli helppo muistaa - Sweetness makeus, Bride morsian, Raisin rusina, Queen kuningatar jne.

Kirjaa oli nautinnollista lukea, sillä juoni piti otteessaan koko ajan. Tarinaan heitetään koko ajan kysymyksiä, joihin lukija haluaa vastauksen. Tapaavatko Bride ja Sweetness? Miksi Booker lähti? Mitä Bookerille on lapsuudessa tapahtunut? Mistä Briden fyysiset oireilut johtuvat? Tarinallisia asioita miettiessä päässä pyörivät myös kirjan painavat sanomat lapsuudesta, rasismista ja menneisyyden kohtaamisesta.

Kaikki kirjassa esiintyvät lapset ovat kokeneet riistoa, rasismia, hylkäämistä tai surua. Bride äitinsä Sweetnessin kanssa jää mm. hännille asuntoa hankkiessa - ihonvärin takia. Morrison nostaa hyvin esiin sen, että vähemmistöjen sisälläkin esiintyy rasismia. Sweetnessin kylmä kohtelu tummemman mustaa tytärtään kohtaan on surullista. Äidinrakkauden kun ei pitäisi olla ehdollista. Briden täytyy ansaita rakkautta ja huomiota teoillaan, oikeudenkäynnissä todistamisella ja elämässä menestymisellä.

Hippiperheen luona toipuessaan Bride tapaa Raisin-nimisen ottolapsen, joka on pakotettu prostituutioon ja jätetty elämään kaduille oman onnensa nojaan. Lopussa Bride löytää Bookerin. Syy hänen käytökselleen löytyy väärinymmärryksistä ja lapsuudessa koetusta käsittämättömän pahuuden kohtaamisesta sekä surusta, joka on rikkonut hänen perheensä. Kaikki ovat kärsineet eri lailla, mutta heitä yhdistää rikkinäinen lapsuus, joka ei unohdu.

Lapsuuden merkitys on hirvittävän tärkeä. Pohja kaikelle elämännäkemykselle ja -kokemukselle rakennetaan elämän alussa ja minäkuva rakentuu ihan kaikesta koetusta. Vaikkei elämää ja maailmaa lapsena ymmärräkään, sitä alkaa katsoa lähtökohtiensa kautta. Hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen tunne on raskas taakka kantaa, eikä syvälle juurtuneita tunteita aina kykene järkeistämään. Varsinkin kun useissa tapauksissa syitä ja vastauksia ei välttämättä ole edes mahdollista saada. Miksi ihmiset laiminlyövät lapsiaan? Onko taustalla pahuutta, laiminlyöjän omia lannistavia kokemuksia, epätoivoa, vaiko vain välinpitämättömyyttä? Lapsen ei pitäisi kohdata kohtuutonta kärsimystä.

Itselleni tämä on liki täydellinen kirja.

Mitä mieltä te muut olette tästä?



sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

John Irving - Kaikki isäni hotellit



John Irvingin tarinoista tuttuja ovat Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari, sillä olen nähnyt niistä elokuvasovitukset. Irvingin kirjat ovat siis leffojen kautta alkaneet kiehtoa. Varsinkin Garpin maailma on ihanan eriskummallinen elokuva. Halusin tutustua kuitenkin tarinaan, joka ei ole ennalta tuttu. Niinpä lainasin kirjastosta Kaikki isäni hotellit.

Kirja kertoo Berryjen perheestä, joka ulkopuolisten silmissä näyttäytyy omituisena sakkina. He ovat omaperäisiä luonteita kaikki, mutta perhe puhaltaa yhteen hiileen ja kestää elämän tyrskyt poikkeuksellisella päättäväisyydellä ja rakkaudella. Perhe toteuttaa ja seuraa isän hulluja unelmia, joihin kuuluvat hotellit ja karhut. Sen vuoksi uhrataan ja surraan paljon, se vie Berryt meren taakse, mutta se myös lähentää.

Win Berry on perheen isä. Hän on ikuinen unelmoija ja idealisti. Unelmat ovat korkealla ja niiden saavuttamattomuutta verrataan Kultahatun Jay Gatsbyn haaveisiin. Isä on sydämellinen optimisti ja osaa antaa juuri oikeat neuvot mihin tahansa pulmaan, vaikkei edes tietäisi mikä ongelma on. Lasten silmissä isä on aluksi etäinen tämän poissa kotoa opiskellessa ja tienatessa leipää pöytään. Myöhemmin isä on ennemminkin hupsu, mutta rakastettava haaveilija auktoriteetin sijaan.

Mary Berry on vanhemmista se rauhallinen järkeilijä, joka kuitenkin yhteisen ystävän kehotuksesta antaa miehensä hullutukset anteeksi ja tyytyy usein vain kohauttelemaan olkiaan. Mary ja Win pysyvät koko liittonsa ajan ihailtavan rakastuneina. Äiti jää vanhemmista kenties etäisimmäksi hahmoksi. 

Frank Berry on sisaruskatraasta vanhin ja nimetty Frankiksi muistutuksena siitä, että perhe olisi aina rehellinen toisilleen. Ironisesti Frank ei koskaan kerro homoudestaan vanhemmilleen. Frank kärsii koulukiusaamisesta seksuaalisuutensa vuoksi ja harrastelee eläinten täyttämistä. Suru-koira saa usean eri ilmeen ja asennon Frankin käsittelyssä, mutta koirasta tulee pahan ilman lintu lohdutuksen sijaan. Perheen muuttaessa Wieniin Frank tarmollisesti paneutuu paikalliseen historiaan ja kieleen ja uutteruutensa ansiosta menestyy elämässä erinomaisesti.

Franny Berry on suorasanainen primadonna, lukion huutosakin johtaja ja ihannetyttö. Muu perhe kuuntelee usein juurikin Frannyn suorasanaisia, kirosanojen täyttämiä mielipiteitä. Frannysta kasvaakin tarpeen vaatiessa äiti-hahmo muille sisaruksille. Perheen murtaa Frannyn raiskaus, johon jokainen suhtautuu omalla, mutta huolehtivalla tavallaan. Franny itse kylpee pakkomielteisesti ja kirjoittaa vuosien ajan kirjeitä raiskaajalleen ja puhuu tapauksesta ''tappelun häviämisenä.'' Franny ei kuitenkaan murennu tapahtuneesta ja kirjassa käydäänkin hienoa keskustelua raiskauksesta ja siitä miten jokainen selviytyy omalla tavallaan.

John Berry, keskimmäinen lapsi, toimii kirjan kertojana. Muistelohetkellä hän on jo nelikymppinen. Isoin asia mikä hahmosta jäi mieleen on tämän pakkomielteinen rakkaus siskoaan kohtaan. Tarinan alussa vihjaus insestisiin tunteisiin on hienovaraisempaa, mutta edetessä ilmiselvää ja osoittautuu molemmin puoliseksi. John on nuorena epävarma ja ujo, mutta pönkittää itsetuntoaan punttaamisella. Siskonsa raiskaus saa veljen tuntemaan itsensä avuttomaksi ja voimattomaksi, joten hän vaimentaa tunteet lihasten kasvattamisella. Seksi ja naiset pyörivät mielessä alati, John yrittää kiertää siskoa kohtaan tuntemansa rakkauden ja himon käymällä huorissa. Johnilla ei tunnu olevan selkeitä päämääriä, joten muiden luodessa uraa hän jää auttamaan isäänsä.

Lilly Berry on pienikasvuinen tyttö, jonka pienuus näyttää muun maailman mielestä söpöltä, mutta Berryt näkevät sen lävitse. Lilly haluaa epätoivoisesti kasvaa pituutta ja muuttuukin pikkuvanhaksi sieluksi. Lilly vaikuttuu perheen Wienin vuosina kirjallisuudesta ja juuri hän huomauttaa isän olevan samanlainen haaveilija kuin Gatsby. Lillystä tulee maailmantuskainen ja hän purkaa kasvunhalunsa kirjoittamiseen. Tytöstä kasvaakin loistava kirjailija, mutta liika perfektionismi painaa harteilla.

Egg, perheen kuopus on huonokuuloinen ja useimmiten pojan suusta kuullaankin: ''Mitä?'' Poika myös sotkee rakastamiaan leluja ympäri ämpäri, myös perheen ensimmäisen hotellin asukkaiden huoneisiin. Vanhemmiten ne ovat vaatteet jotka leviävät joka paikkaan. 

Isoimmaksi teemaksi kirjassa nousee perhe. Berryt ovat rakastava perhe, joka hyväksyy toisensa oikkuineen ja surujen puskiessa hitsaantuu entistä tiukemmin yhteen. Roolit ovat vähän kummallisia isän ollessa pakkomielteinen haaveilija ja nuorimman tyttären pikkuvanha murehtija, mutta perhe on toimiva yksikkö, joka läpi vuosien jatkaa toistensa auttamista. Frankista tulee piinkova agentti, joka myy siskonsa kirjan oikeudet. Franny näyttelee kirjan elokuvasovituksessa ja antaa lapsensa veljelleen. John auttaa isäänsä viimeisen ''hotellin'' pystytyksessä.

 Unelmat puskevat perhettä eteenpäin, mutta toteutuvatko ne koskaan? Isän unelmat eivät ainakaan täyty ja ne ovat samalla olleet koko perheen unelmia. Hotellit ovat kaukana visioista ja surua pakataan surun perään. Mutta perheelle kertyy valtaisasti upeita muistoja ja vaikkeivat asiat ole aivan täydellisesti, ne ovat lopussa kaikilla kuitenkin todella hyvin. Ihminenhän usein unelmoi asioista, joita ei pysty tavoittamaan. Mutta onko tavoitteiden täyttäminen kaikista tärkeintä?

Seksi ja seksuaalisuus ovat myöskin erittäin isossa roolissa ja aihetta käännellään eri kulmilta. Johnin epäröivä teinin seksuaalisuus on kuvattu hauskan elämänmakuisesti, ensimmäisten kertojen huvittava jännyys ja naisten tulkitsemisen opettelu. Huoria kirjassa vilisee paljon, varsinkin Itävallan vuosina. Prostituoidut jäivät kirjassa aika hulvattomiksi karikatyyreiksi, joiden merkitykselle ei taida olla kummempaa syytä kuin amerikkalaisen lukijakunnan leikkimielinen nipistäminen. Irving nostaa esiin omituisen suhtautumisen täysin luonnolliseen asiaan: Väkivallalla mässäillään, mutta seksi halutaan piilottaa kaikin keinoin.

Frank on homo, muttei luojan kiitos mikään ''homolemmikki'', vaan ns. normaali nuori. Frankilla ei ole suhteita, joten aihetta ei alleviivata. Myös Susie-karhu on kirjassa homoseksuaali ja kääntynyt lesbosuhteisiin raiskauksen jälkeen, naisten seura tuntuu nöyryyttävän raiskauksen jälkeen turvalliselta. Frannyn ja Susie-karhun välille kehittyy hetkeksi suhde. 

Täytyy sanoa, että Irving osaa merkillisen upeasti luoda päällisin puolin käsittämättömiltäkin tuntuvista asioista todella koskettavia ja tasapainoitella leikkisyyttä ja vakavoitumista. Susie-karhu kuvataan aluksi rumana finninaamaisena naisena, joka pukeutuu karhun asuun ja örisee kuin otso. Omistajakin uskoo naisen olevan ihka aito karhu, aika huvittavaa. Irving kuitenkin avaa hahmoa tarinan edetessä: Susie-karhu on raiskattu nainen, joka sanoo ruman naamansa tarvitsevan paperipussin  siksi että hänen raiskaajansa ovat laittaneet hänelle pussin päähän. Nainen on murtunut maailmasta ja ihmisyydestä niin perusteellisesti, että haluaa olla ihmisen sijasta karhu. Susie-karhusta kuoriutuikin sitten lopulta todella surullinen hahmo näennäisen hauskuuden alta.

Frannyn raiskaus vakavoittaa kirjan hilpeästi alkaneen tarinan ja läpi Berryjen elämän teemaa pohditaan monelta kantilta. Frannyn suhtautuminen raiskaajaan ja tälle kirjoittaminen herättää ihmetyksen: Miksi kukaan reagoi näin? Mutta myöhemmin kuvioihin tulee tosiaan Susie-karhu, jonka kanssa käydyt keskustelut korostavat sitä, että kaikkihan reagoivat eri tavalla. Ihmiset suhtautuvat myös raiskattuun varsin eri tavoin. Mindy syyllistää Frannyä ''kyrvän kiusaajaksi'', Junior Jones ottaa suojelijan roolin. John puolestaan pohtii miten raiskatulle pitää jutella, uskaltaako koskettaa vai meneekö ihminen rikki; Miten paljon raiskaus ihmistä määrittää?

Frannyn ja Johnin romanttinen rakkaus jäi hiertämään. Kirja on hyvin liberaali ajatuksen juoksultaan, mutta tämä meni itselläni reippaasti yli. En tiedä miksi tarinaan on lisätty insestiä ja vieläpä niin suuressa määrin. Haluaako Irving ravistella lukijaa insestin tabu-leiman suhteen? Ja ravistelua se on, suhde kun ei jää viattomalle tasolle...Ovatko mitkään rakkauden tunteet ''vääriä''? Missä menee raja? Franny ja John ovat sisaruksia, joten hyväksikäytöstä ei voi puhua, koska kumpikaan ei ole auktoriteettisessa asemassa toiseen nähden, vaan molemmat ovat samalla linjalla ja suostuvaisia. Insesti on kuitenkin ihmisen perusbiologiaa vastaan ja laissakin kielletty, joten päällimäiseksi tunteeksi sisarusten suhteesta jäi kuvotus ja inhotus. Mielestäni se vain on yksinkertaisesti sairasta, enkä olisi halunnut tässä määrin ja näin ronskilla tyylillä kirjoitettuna aiheesta lukea. Ilman tätä suhdetta olisin pitänyt kirjasta enemmän ja harmittelin, koska muutoin suorastaan rakastuin Irvingin tarinankerrontaan.

Aivan varmasti aion vielä lukea Irvingiä ja ilman sisarillista rakkautta tämä olisi ollut ehdottomasti viiden tähden kirja. Aivan unohtumaton.







keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Alice Walker - Häivähdys purppuraa




14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Alex Haley - Juuret




''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaanSukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''