Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. joulukuuta 2016

Haruki Murakami - Norwegian Wood



Haruki Murakami on kirjailija, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Viime kirjastoreissulla lainakassiin päätyi hänen teoksistaan Norwegian Wood. Kirjassa kiehtoivat ajanjakso 60-luku sekä Beatles-fanina kirjan nimi. Juonesta en aiemmin tiennyt juuri mitään ja yllätyinkin siitä miten kesy kirja on. Siis siinä mielessä, että odotin surrealistista ilotulitusta, jotakin vähän absurdimpaa. Siinä mielessä kirja sitten taas ei ole kesy, että kikkeli mainitaan aika usein.

Kirja on rakkaustarina, muttei mikään yksioikoinen boy meets girl. Vaan pikemminkin, että poika, Toru, tapaa kaverin ja tämän tyttöystävän. Kaveri kuolee ja Toru rakastuu tämän tyttöystävään Naokoon. Naoko masentuu ja menee parantolaan avaamaan elämänsä solmuja. Sillä välin päähenkilö tapaa toisen kiehtovan, omaperäisen tytön. Opiskelukaveri Midori on varattu. Siinä Toru Watanabe sitten välissä palloilee. Odottaako hän ensimmäisen rakkautensa tervehtymistä vai heittäytyykö Midorin kanssa suhteeseen?

Kirja muistuttaa mielestäni paljon J.D.Salingerin teoksia. Teemoina ovat kuoleman hyväksyminen, vaikeat valinnat, aikuiseksi kasvaminen. Tässä on samanlaista haahuilua kuin Siepparissa Holdenilla. Dialogikin on samanlaisesti lennokasta kuin Salingerilla ja pistää hymyilemään. Taidettiin Sieppari Ruispellossa jopa mainitakin jossakin kohtaa tarinaa. Keskustelut ovat mielestäni kirjassa parasta antia! Varsinkin Midorin kanssa. Ihanan omaperäinen hullutteleva hahmo, jolta ei näkemyksiä puutu. Kirjassa mainitaan paljon muitakin kirjoja ja kappaleita. Erityisen paljon ilahduin viittauksista Kultahattuun. Saavuttamattomia, vaikeita rakkauksia Torukin kokee, kuten Gatsby. Naoko on vähän kuin hänen Daisynsä. Paljon mainitaan myös 60-lukulaisia ikivihreitä, saisi tehtyä mainituista kappaleista hienon soittolistan...

Pidän kirjan teemoista ja Murakami kuvaa mielestäni osuvasti nuoruutta. Haisevia poikamiesten asuntoloita, seksiin tutustumista ja niitä nuoruuden valintoja, jotka muokkaavat loppuelämän. Jos yksi sana kirjasta jää mieleen, niin valinta on se sana. Toru joutuu valitsemaan kahden naisen väliltä. Haluaisin ajatella, että rakkaus kun iskee niin se on menoa eikä siinä jäädä palloilemaan kahden naisen väliin, kuten jossakin Unelmien poikamiehessä. Olen pohjimmiltani ehdoton hömppäromantikko. Mutta onhan se totta, että usein elämä on julma ja joutuu tekemään vaikeita valintoja, joudut tahtomattasikin laittamaan sen elämäsi rakkauden sivuun. Elämässä ei voi loputtomiin jäädä odottamaan. Toru valitsee Midorin, koska se vie eteenpäin, pois pysähdystilasta. Samalla hän valitsee itsensä ja valitsee menevänsä omassa elämässään eteenpäin. Se, tekikö Naoko Torun valinnan vuoksi itsemurhan jää epäselväksi. Mutta luulen, että kyllä. Ja se kyllä särkee sydämen.

Kuoleman hyväksyminen on asia, jonka Toru oppii. Kirjassa kuolee paljon hahmoja, eniten itsemurhaan. Ensimmäisen kerran Toru on kohdannut kuoleman hänen ystävänsä Kizukin tapettua itsensä, täysin yllättäen. Muisto Kizukista yhdistää häntä ja Naokoa, mutta samalla repii erilleen. Erityisesti Naokon on vaikea hyväksyä kuoleman lopullisuus.

Vaikka kirjassa on todella paljon kaikkea mistä pidän, jäi jotakin uupumaan. Tämä oli itselleni sellainen 3,5 tähden lukukokemus. Kun suljin kirjan luettuani viimeiset sanat, ajattelin: ''No joo, ihan kiva.'' En siis kuitenkaan koe, että olisin hukannut aikaani. Sellaiset pienet jutut jäivät ärsyttämään hienon kerronnan ja hahmojen keskellä. Voi olla, että odotukseni olivat liian korkealla. Voi myös olla, että luin tämän väärään väliin. Vaikka tämä on haahuilua ja hienosti kerrottu, sivumäärästä olisi voinut ehkä vähän nipistää... Enkä tiedä olenko yht'äkkiä muuttunut kainoksi, mutta kikkelijutut ovat turhan miesmäisesti kerrottu. Ja se seksin harrastaminen Naokon psykiatrin Reikon kanssa kirjan lopussa. Ei, ei, ei! Vaikka he olivat muodostaneet ystävyyssuhteen Naokon kautta, en pitänyt juoniratkaisusta. Torun kikkeli nousee milloin Midorille, milloin Naokolle, milloin baarista isketyille naisille ja sitten vielä Reikolle. Heidän sekstailullaan on kai joku henkisesti vapauttava, parantava diippi merkitys.

Vaikken Murakamin Norwegian Woodiin hullaantunutkaan niin paljon kuin odotin, aion kyllä lukea häneltä vielä jotakin.

torstai 3. marraskuuta 2016

John Williams - Stoner


''William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää huvittuneena epäille, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut sen paremmin kyse armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.''

Viime vuoden käännöskirjojen tapaus Stoner päätyi vihdoin Mustelumon luettuihin. Kirja on kummitellut mieleni perukoilla niin kauan, että nyt oli viimein aika toimia ja vihdoin ja viimein varata se bibliootekista. Odotukseni olivat erittäin korkealla, olenhan kuitenkin vuoden verran imenyt hehkutusta tästä ja nostanut odotuksiani katonrajaan.

Stoner on alunperin julkaistu 1965, mutta vasta parina viime vuotena saanut kunnolla pöhinää uusien painosten ja käännösten kautta. Suomessa kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa viime vuonna ja täällä ainakin kirjabloggaajat ovat olleet aika myytyjä.

William Stoner syntyy 1891 maatilan perheeseen ja 19-vuotiaana aloittaa agronomin opinnot yliopistossa. Yksi käänteen tekevä hetki, taianomainen lumoutuminen kieleen ja kirjallisuuteen, saa hänet vaihtamaan pääainetta. Valinnallaan hän tuottaa pienen pettymyksen vanhemmilleen, jotka ovat odottaneet sukupolven vaihdosta tilalleen. Stoner paneutuu opiskelulle, sitten opettajuudelle. Hän rakastuu, pettyy, rakastuu uudelleen, iloitsee ja pettyy.

Pidin kirjasta. Tarina puhutteli, mutta en tiedä varsinaisesti pidänkö kirjan sanomasta tai siitä minkä siis tulkitsen olevan sen sanoma. Stoner eli kirjallisuudelle veresrakkaudella ja intohimolla, mutta muutoin elämä oli vain ok. Välillä kamalaakin.Vaimo oli ihan hirveä akka. En ymmärrä miksi ihmeessä Edith suostui kosintaan, nainen tuntui olevan vastahakoinen alusta alkaen ja liiton edetessä pinnan alta paljastui kylmää juonittelevuutta. Pinnallinen Edith kaikesta kolkkoudestaan huolimatta säälittikin, sillä hän vaikutti jopa onnettomammalta kuin miehensä. Elämänsä rakkauden Katherinen Stoner piti itsellään tulipunaisen, mutta vain ohikiitävän hetken. Yliopistolla Stoneria nujerrettiin, kun hän yritti pitää oikeudesta ja standardeistaan kiinni. Tyttärestä tuli juoppo.

Stonerin elämä saa pohtimaan onnellisen elämän määritelmää. Tai hyvän elämän. Saatteessa kirjailija Williams sanoo, että Stoner eli hyvän elämän. Hän sai omistautua opettamiselle. Hän sai paneutua kirjallisuuteen ja kirjoittaa. Ehkä se olikin hänen elämänsä rakkaus Katherinen sijasta? 

Itse en jäisi liittoon nalkuttavan ja vaikean naisen kanssa, joka käyttää tytärtä pelinappulana kostaakseen. En ymmärtänyt mikseivät hra ja rva Stoner eronneet, ärsytti niin vietävästi!  Kun on oma elämä ja onni kyseessä, ei pitäisi miettiä yhteiskunnan ideaalikäsityksiä tai supinaa selän takana. Kaikista kamalinta arjen painajaista mitä voin kuvitella olisi elää nalkuttavassa, onnettomassa liitossa vuodesta toiseen. Stonerissa oli muutoin ihailtavaa hiljaista rohkeutta, miksei sitä samaa uskallusta ollut rakkaudessa?

Stoner antoi mielestäni kaiken lipua sormistaan. Huono liitto vain jatkui, rakastaja päästettiin menemään, ainoasta tyttärestä vieraannuttiin, samaten lapsenlapsesta. Elämä oli ehkä ihan hyvä, mutta eikö elämän tulisi olla muutakin kuin vain ajelehtimista?

Kielestä pidin kovasti, Williams kirjoittaa vähäeleisen kauniisti. Siitä jotenkin kaikuu se että kirja on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten. Stoner hahmona jäi vähän etäiseksi. Kuin yrittäisi tarttua kiinni, mutta haluamasi jää piirun verran kättesi ulottumattomiin. Tämä kirja olisi aivan erilainen kokemus minä-kertojalla. Jäi tunne että vaikka kuvaillaankin Stonerin tunteita, ei tiedä miksi hän tekee kuin tekee. Hän jää kryptiseksi.

Kirja kannustaa ehdottomasti kulkemaan omia polkuja, tekemään valintoja itselleen. Tämä on paljon käytetty teema, mutta se miten hienovaraisesti se välittyy Stonerin elämästä on koskettavaa ja poikkeuksellista. Rakkaudessa Stoner teki väärän valinnan. Mutta maanviljelijäperheessä kasvaneena hän teki valtavan rohkean valinnan vaihtaessaan kirjallisuuden pääaineekseen agronomi-opintojen sijaan. Oli myös uskaliasta jäädä molemmista sodista kotirintamalle. Kaikista ihailtavimpana rohkeutena pidin kuitenkin sitä, että hän piti oikeuden tunnostaan kiinni yliopiston painostuksessa. Moni muu olisi antanut olla, katsonut sormien läpi mukavuudenhalusta. Juuri tuollaisia ihmisiä ihailen.

Stonerin tytär sen sijaan ei saa kulkea omia polkujaan. Oli nujertavaa lukea miten Edith aivopesi Gracen hänen maailmaansa. Maailmaan, jossa koktail-kutsut ja suosituksi tuleminen määrittelevät ihmisen arvon, eivätkä oppiminen ja kehittyminen, joita Stoner yritti saada tytön tavoittelemaan.

Elämä on kaunista ja samalla niin haikeaa, se tunne jäi Stonerin polusta päällimmäiseksi.


sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Laurie Frankel - Ikuisesti yhdessä



''Viis loistavasta nettitreffailusta. Sam oli yrittämättään, oikeastaan aivan vahingossa onnistunut keksimään ikuisen elämän. Kuolemattomuuden. Ei jo kuolleille itselleen, mutta hehän eivät siitä välittäneet, koska kerran olivat jo kuolleita. Mutta eloonjääneet saivat pitää kuolleet läheiset itsellään ikuisesti. Sehän oli sama asia kuin kuolemattomuus. Sam oli voitonriemuinen. Internetdeittailu saattoi mennä mönkään, mutta kuolleet pysyisivät aina kuolleina. Sam saattoi herättää heidät henkiin niin pitkäksi aikaa, kun joku hänelle palvelusta maksoi.
'Deittailu on vain väliaikaista', Meredith sanoi. 'Kuolema on ikuista'''

Kirjan suomennettu nimi Ikuisesti yhdessä (Englanniksi alunperin Goodbye for now) on harhaanjohtava. Ainakin itselleni nimestä tulee ennemmin mieleen puhdas rakkaustarina, mitä tarina oikeastaan ei ole. Kirja kertoo ennen kaikkea kuolemasta, surusta ja surutyöstä. 

Sam Elling on kolmekymppinen, seattlelainen sinkkumies, joka tietokoneohjelmoijana kehittää kaksi mullistavaa sovellusta. Sam on töissä nettideittifirmassa ja luo firmalleen sovelluksen, joka ei valitsekaan mahdollisia kumppanikokelaita ihmisten luomien profiiliesittelyjen kautta, vaan käyttämällä ihmisen sähköisiä tekemisiä pohjana määrittelemään käyttäjän todellisen persoonan ja tarpeet. Se mitä teemme kertoo millaisia oikeasti olemme, enemmän kuin se mitä väitämme olevamme. Nykypäivänähän ihminen jättää itsestään ison sähköisen jäljen. On sähköposti, facebook, twitter, videopuhelut, blogit...

Sam toimii koekaniinina keksinnölleen. Se toimii täydellisesti. Hän tapaa sovelluksen kautta Meredithin, joka sattumalta on töissä saman firman markkinointipuolella. He äkkirakastuvat. Sam lähtee Lontooseen työasioiden merkeissä, mutta palatessaan Meredith on surun murtama. Hänen läheinen ja rakas isoäitinsä Livvie on kuollut yllättäen. Sam yrittää toimia tukena uudelle tyttöystävälleen ja suuri suru lähentääkin heitä.

Seuraavaksi Sam keksii uuden sovelluksen. Sovelluksen, jonka hyviä ja huonoja puolia tarina tarkastelee vuoden ajan. Mitä jos olisi mahdollista hyödyntää sähköistä tietomäärää luodakseen viestien vaihtoa elävien ja kuolleiden välillä? Livvie on viettänyt osan vuodesta Floridassa, joten hän on kommunikoinut lapsenlapsensa kanssa paljon sähköpostitse. Meredith aloittaa sähköpostittelun ja kirjeet ovat aivan tismalleen kuin elävän isoäidin lähettämiä. ''Feikki-Livvie'' kirjoittaa bridgen pelailusta ystäviensä kanssa, kysyy milloin Meredith tulee käymään Floridassa ja utelee uudesta poikaystävästä. 

Meredith on kommunikoinut isoäitinsä kanssa myös videopuheluin. Sam saa haasteen: Olisiko mahdollista videopuheluiden materiaalia käyttämällä tuoda isoäiti jälleen ruudulle, aidon näköisenä? Tietojenkäsittelytiede toimii. Livvie keskustelee lapsenlapsensa kanssa reaaliajassa eläväisenä, ilmehtien ja reagoiden omaan livviemäiseen tapaansa. Meredith saa isoäitinsä takaisin. Tai siis tietokoneen, ykkösten ja nollien luoman, projisoinnin. 

Pariskunta ei jätä mullistavia löydöksiä vain omaan tietoonsa, vaan pystyttää firman. Tarkoituksena on helpottaa surutyötä, kuoleman lopullisuuden aiheuttamaa shokkia ja tuoda lohtua. Sovellus saa nimekseen Paluuposti, kolmanneksi omistajaksi tulee Meredithin omaperäinen Dash-serkku ja toimitilaksi sisustetaan Styks-salonki. Läheisensä menettäneet tulevat salonkiin videokeskustelemaan pois nukkuneiden rakkaittensa kanssa.  Osalle tilaisuus on puhdistaa ilmaa vainajan kanssa, osalle pakkomielle, osalle viimeisten hyvästien jättö. Mutta mitä tehdä kun kuolleesta paljastuukin epämiellyttäviä asioita, joista läheiset ovat olleet pimennossa? Kuolleen ihmisen ja tekniikan luoman projisoinnin raja hämärtyy kaikilta, lopulta myös Samilta itseltään. Ovatko elävä ja aito sama vai eri asia?

Helvetti pääsee irti kun media saa vihiä firmasta, joka rahastaa asiakkaita kuolleiden kanssa keskustelusta. Paluuposti tuomitaan jumalattomana ja kuolemalla rahastavana huijauksena. Käyttäjistä alkaa tulla epätoivoisempia. Kuolemansairaiden taaperoiden vanhemmat yrittävät väkisin luoda sähköistä muistijälkeä, jotta kuoleman jälkeen pystyisivät videokeskustelemaan kuolevan lapsen projisoinnin kanssa. Auttaako palvelu surutyössä vai saako se vain rypemään loputtomassa lohduttomuudessa?

Läheisen kuolema on jokaiselle erilainen ja tämä tulee kirjasta hienosti ilmi Meredithin ja Samin menetyksissä. Sam on menettänyt äitinsä ollessaan lapsi ja kuva äidistä perustuu hänen isänsä tarinoihin, joita hän kertoo pojalleen ripotellen vuosien varrella. Sam on tottunut suruun, joka leijuu ympärillä koko ajan, vaikkakaan ei musertavana. Meredithille puolestaan isoäidin menetys on musertava yllätys ja suru pohjaton. Styks-salongin asiakkaatkin reagoivat eri tavoin. Leski karjuu häntä itsestäänselvyytenä pitämälleen miehelle, äitinsä menettänyt poika esittää hänen kuolemastaan säveltämiään kappaleita liikuttuneelle äitiprojisoinnille.

Kirja ei ole läpeensä synkkä, vaikka ihmisiä kuolee paljon. Kirja alkaa rakkauden ensihuuman tunnelmissa, tunnetusti paljon kikatusta ja hassujen lempinimien keksimistä. Huumoria loppupuoliskolle tuo juustojen kyhäilijä Dash, joka osaa usein tiivistetysti ja hauskasti, mutta kuitenkin loukkaamatta ilmaista asiat. Varsinkin mustamaalaaville toimittajanpirulaisille.

En usko siihen, että ihminen saataisiin projisoitua aitona. Ulkonäöllisesti kyllä. Mutta pääseekö sähköisten palvelujen käyttöjälki kiinni ihmisen sisimmän saloihin? Ei varmasti. Paluupostista on mielenkiintoista, mutta karmivaa lukea. En todellakaan haluaisi, että jäisin reaaliajassa elämään pikseleinä ja sanomiseni pohjautuisivat siihen mitä olen facebookissa chätännyt tai miltä sivuilla olen hakenut ruokareseptejä. Kaikista surullisinta olisi jos läheiset pitäisivät palvelun luomaa pikselikaksoisolentoa edes jollain tasolla aitona ja surutyössä auttavana. Joudummekohan me tulevaisuudessa kirjoittamaan testamentteihin: ''Ei, en halua, että minut projisoidaan kuoleman jälkeen.'' ? Mitä ihmiseen tulee, aito on sama kuin elävä



sunnuntai 10. tammikuuta 2016

David Guterson - Lumi peittää setripuut




''Ishmael keskittyi kirjoittamaan kaikella tarmollaan ja niin tehdessään hän tajusi, että maailmankaikkeuden jokaista kolkkaa hallitsi sattuma-lukuun ottamatta ihmissydämen tutkimattomia sopukoita.''

Kalastaja Carl Heine löydetään San Piedron saarella omista verkoistaan kuolleena. Ruumiinavauksessa löytyneet ruhjeet tulkitaan onnettomuuden sijasta viitteiksi henkirikoksesta ja puheet vanhoista maakaunoista tuovat epäillyn pallille japanilaissyntyisen Kabuo Miyamoton. Alkaa kolmepäiväinen oikeustaisto, jonka näyttämönä toimii ulkona riehuva lumimyrsky.

 Tarinasta aukeaa päähenkilöiden takaumien kautta toisen  maailmansodan jättämä jälki saarelaisiin. Isku Pearl Harboriin ja sota kolhi Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä asuneita japanilaissiirtolaisia. Ennakkoluuloja ja vihaa kumpuaa niin naapurien kuin valtionkin taholta. Japanilaissyntyisille annettiin sodan aikana mm. rahannosto- ja lauttamatkustuskiellot ja karkoitus lyhyellä varoitusajalla.  

Paikallisen lehden päätoimittaja Ishmael Chambers ja syytetyn vaimo Hatsue olivat nuorina neljä vuotta salarakastavaisia. Jo valmiiksi vaikea suhde kariutui sodan lietsoessa yhä lisää vihaa amerikkalaisten ja japanilaissyntyisten välille. Ishmael menettää sodassa radistina toimiessaan kätensä ja sodasta palatessaan yhä rakastaa naimisiin mennyttä Hatsueta.

Toinen takaumissa vahvasti esiin nouseva tapahtuma on Heinen ja Miyamoton sukujen kiistat Carl Heine vanhemman myymistä eekkereistä. Tässä käänteessä ärsytti Etta Heine, joka miehensä kuoltua purki kaupat ja piti ahkeraa ja kilttiä japanilaisperhettä jostakin ihan ymmärtämättömistä syistä kieroilevina kettuina. Ilman yhtä ennakkoluuloista justiinaa perheiden välille tuskin olisi alunperinkään  kehkeytynyt ongelmia.

Kirjassa käsitellään paljon ennakkoluuloja ja vihaa sekä ymmärryksen puutetta kulttuurien välillä. Amerikkalaisten silmissä japanilaissiirtolaiset ovat salaperäisiä kun eivät puhumattomuudessaan anna viitteitä mielenliikkeistään, kun taas japanilaiset näkevät hillityn ulkoisen olemuksen osoittavan itsehillintää ja kohteliaisuutta. Juuri kun  Kabuokin yritti saada isänsä menettämiä maita takaisin itselleen; kärsivällisesti ja peläten liiallisen innostuksen vaikeuttavan kauppojen tekoa, vaikka mansikkapellot olivatkin sydämen asia ja unelma paremmasta elämästä perheelle. Japanilaiset kuvaillaan kirjassa pitkälti siten miten suomalaiset. Ilmeettöminä ja hiljaisina ahertajina. Toisaalta, kalastajien ammattiluonnetta kuvataan pitkälti samalla lailla. Saarelaisten välillä, kuten ihmisten välillä yleensäkin, on usein enemmän samaa kuin eroavaisuuksia.

Vieraspelko kytee joissain ihmisissä jo ennen sotaa. Etta Heinen lisäksi esim. Hatsuen äidissä Fujikassa, joka opettaa tyttärelleen amerikkalaisten miesten olevan himokkaita ja kunniattomia, kelvottomia aviomiehiksi. Toisiin ennakkoluulot syöpyvät kuin hiipien ja osapuolet eivät itsekään tiedä mitä ovat toisilleen. Sodassa molemmat Yhdysvaltoja puolustaneet Carl ja Kabuokin ovat hivuttautuneet lapsuudenystävistä harmaalle alueelle, ovatko he ystäviä vai vihollisia?

Jokainen hahmo ikään kuin uppoaa oikeudenkäynnissä esiin nousevista seikoista muistelemaan sotaa edeltäviä, sen aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia. Sota on todellakin ollut käännekohta kaikkien elämässä. Hatsuen ja Ishmaelin ensirakkautta käsitellään paljon. Ishmaelille se on The rakkaus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Muihin merkittäviin rakkaussuhteisiin mies ei edes halua ryhtyä, vaan naissuhteet jäävät pinnallisiksi.  Hatsue tuntee nuorena ehkä enemmän vanhempiensa asettamat paineet, mutta onnistuu kuitenkin pääsemään yli suhteesta ja tuntuu olevan onnellinen Kabuon ja lastensa kanssa. Jää kuitenkin kutkuttamaan sama ajatus mitä Ishmaelillakin läpi kirjan: Miten heille olisi käynyt ilman sotaa? En osannut Hatsuen hahmosta tulkita miten vaikea prosessi tälle oli unohtaa Ishmael.

Guterson osaa upeasti viedä lukijan saaren luontoon. Kyltymätön lumimyrsky, humiseva tuuli ja puolen metrin jääpuikot roikkumassa talojen katoilta. Valamiehet hytisemässä hotellihuoneissaan, vanhus Gudmunsson ja jäätynyt vessanpöntön vesi. Kesällä mansikoilta tuoksuva ilma, meren rannan simpukat ja setrimetsät. Pisin kirjaa setriä pukkaakin sieltä täältä; huonekalut, talot ja sytykkeet ovat setristä. Niin kuin myös salarakastavaisten piilopaikka.

.Pidin kirjan rakenteesta. Siitä, että kirja alkaa dekkarivetoisesti oikeudenkäynnistä, ruumiinavauksesta ja todisteiden läpikäymisestä ja pitää ratkaisun salassa viimeisille sivuille saakka. Kuka murhasi Carl Heinen? Kirjassa on myös roimasti romantiikkaa Hatsuen ja Ishmaelin ensilemmen kautta. Tässä aukeaa myös uusia näkökulmia toiseen maailmansotaan ja sotaan ylipäätään. Päällimäisenä jäi mietiyttämään sodan aiheuttaman vihan ja syrjinnän järjettömyys ja se, miten helposti ihminen voi lipsua, melkein huomaamattaankin, ennakkoluuloihin ja vihaan.