Näytetään tekstit, joissa on tunniste rasismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rasismi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon



''Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset ei välttämättä unohda sitä koskaan.''

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon kiinnitti huomioni heti. Kansi valkoiseen jakkuun pukeutuneesta mustasta naisesta on kaunis ja vangitseva. (Harmittavaan kohtaan vain tuo Jokeri-tarra sijoitettu.)

Kuvan nainen on Lula Ann Bridewell, joka on äitinsä Sweetnessin kauhuksi sudaninmusta. Maitokahvin värinen äiti hylkii tytärtään, vältellen kosketusta muutoin kuin pakon edessä ja lyhyen heikkouden hetken ajan harkitsee jopa oman lapsensa tukehduttamista. Isä syyttää pettämisestä ja jättää perheen. Vuosien kuluessa Lula Ann alkaa janota enemmän rakkautta ja hellyyttä äidiltään. Lula Ann hakee huomioita väärin tavoin ja hänen tekojensa vuoksi viaton nainen maksaa kovan hinnan.

Lula Ann vaihtaa nimensä Brideksi. Kuten morsian hän alkaa ylpeydellä pukeutua pelkästään valkoiseen, korostaen lapsuudessa hätkähdyttänyttä mustuuttaan. Moderni ja eksoottinen Bride hukkuu kehuihin ja ihailuun. Uuden stailin ja itsevarmuuden avittamina työelämä lähtee nousuun. Bride kehittää uuden kosmetiikkasarjan, eikä rahasta ole puutetta. Sweetnessiin välit ovat edelleen kylmät. Bride lähettää äidilleen rahaa, mutteivat he ole juurikaan yhteyksissä. Bride on puoli vuotta tapaillut komeaa saksofonistia Bookeria - miestä, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään, mutta joka kuitenkin saa sydämen ja pään sekaisin.

Bookerin vähäsanaisesti jättäessä Briden vanhat torjunnan ja halveksunnan tunteet lapsuudesta palaavat vainoamaan. Miksi hän ei kelpaa? Bride päättää viimeinkin nostaa omat kissansa pöydälle ja lähteä vaatimaan vastauksia. Hän yrittää myös tehdä sovintoa vankilaan passittamansa naisen kanssa.

'' ' Värihän se vain on', oli Booker sanonut. 'Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti.' 
'Mutta', Bride oli vastustanut, 'monien mielestä rotu-'
Booker oli keskeyttänyt hänet. 'Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä.'''

Morrisonin kirja on lyhyt ja ytimekäs. Tarinassa tapahtuu paljon, mutta kirja onnistuu välttämään ahtauden tai kiirehdinnän. Kaikki hahmot ja tapahtumat tukevat Morrisonin sanomaa, samaa päämäärää. Hahmojen nimet merkitsevät kaikki jotakin englanniksi ja sitä kautta ne oli helppo muistaa - Sweetness makeus, Bride morsian, Raisin rusina, Queen kuningatar jne.

Kirjaa oli nautinnollista lukea, sillä juoni piti otteessaan koko ajan. Tarinaan heitetään koko ajan kysymyksiä, joihin lukija haluaa vastauksen. Tapaavatko Bride ja Sweetness? Miksi Booker lähti? Mitä Bookerille on lapsuudessa tapahtunut? Mistä Briden fyysiset oireilut johtuvat? Tarinallisia asioita miettiessä päässä pyörivät myös kirjan painavat sanomat lapsuudesta, rasismista ja menneisyyden kohtaamisesta.

Kaikki kirjassa esiintyvät lapset ovat kokeneet riistoa, rasismia, hylkäämistä tai surua. Bride äitinsä Sweetnessin kanssa jää mm. hännille asuntoa hankkiessa - ihonvärin takia. Morrison nostaa hyvin esiin sen, että vähemmistöjen sisälläkin esiintyy rasismia. Sweetnessin kylmä kohtelu tummemman mustaa tytärtään kohtaan on surullista. Äidinrakkauden kun ei pitäisi olla ehdollista. Briden täytyy ansaita rakkautta ja huomiota teoillaan, oikeudenkäynnissä todistamisella ja elämässä menestymisellä.

Hippiperheen luona toipuessaan Bride tapaa Raisin-nimisen ottolapsen, joka on pakotettu prostituutioon ja jätetty elämään kaduille oman onnensa nojaan. Lopussa Bride löytää Bookerin. Syy hänen käytökselleen löytyy väärinymmärryksistä ja lapsuudessa koetusta käsittämättömän pahuuden kohtaamisesta sekä surusta, joka on rikkonut hänen perheensä. Kaikki ovat kärsineet eri lailla, mutta heitä yhdistää rikkinäinen lapsuus, joka ei unohdu.

Lapsuuden merkitys on hirvittävän tärkeä. Pohja kaikelle elämännäkemykselle ja -kokemukselle rakennetaan elämän alussa ja minäkuva rakentuu ihan kaikesta koetusta. Vaikkei elämää ja maailmaa lapsena ymmärräkään, sitä alkaa katsoa lähtökohtiensa kautta. Hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen tunne on raskas taakka kantaa, eikä syvälle juurtuneita tunteita aina kykene järkeistämään. Varsinkin kun useissa tapauksissa syitä ja vastauksia ei välttämättä ole edes mahdollista saada. Miksi ihmiset laiminlyövät lapsiaan? Onko taustalla pahuutta, laiminlyöjän omia lannistavia kokemuksia, epätoivoa, vaiko vain välinpitämättömyyttä? Lapsen ei pitäisi kohdata kohtuutonta kärsimystä.

Itselleni tämä on liki täydellinen kirja.

Mitä mieltä te muut olette tästä?



keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Alice Walker - Häivähdys purppuraa




14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

David Guterson - Lumi peittää setripuut




''Ishmael keskittyi kirjoittamaan kaikella tarmollaan ja niin tehdessään hän tajusi, että maailmankaikkeuden jokaista kolkkaa hallitsi sattuma-lukuun ottamatta ihmissydämen tutkimattomia sopukoita.''

Kalastaja Carl Heine löydetään San Piedron saarella omista verkoistaan kuolleena. Ruumiinavauksessa löytyneet ruhjeet tulkitaan onnettomuuden sijasta viitteiksi henkirikoksesta ja puheet vanhoista maakaunoista tuovat epäillyn pallille japanilaissyntyisen Kabuo Miyamoton. Alkaa kolmepäiväinen oikeustaisto, jonka näyttämönä toimii ulkona riehuva lumimyrsky.

 Tarinasta aukeaa päähenkilöiden takaumien kautta toisen  maailmansodan jättämä jälki saarelaisiin. Isku Pearl Harboriin ja sota kolhi Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä asuneita japanilaissiirtolaisia. Ennakkoluuloja ja vihaa kumpuaa niin naapurien kuin valtionkin taholta. Japanilaissyntyisille annettiin sodan aikana mm. rahannosto- ja lauttamatkustuskiellot ja karkoitus lyhyellä varoitusajalla.  

Paikallisen lehden päätoimittaja Ishmael Chambers ja syytetyn vaimo Hatsue olivat nuorina neljä vuotta salarakastavaisia. Jo valmiiksi vaikea suhde kariutui sodan lietsoessa yhä lisää vihaa amerikkalaisten ja japanilaissyntyisten välille. Ishmael menettää sodassa radistina toimiessaan kätensä ja sodasta palatessaan yhä rakastaa naimisiin mennyttä Hatsueta.

Toinen takaumissa vahvasti esiin nouseva tapahtuma on Heinen ja Miyamoton sukujen kiistat Carl Heine vanhemman myymistä eekkereistä. Tässä käänteessä ärsytti Etta Heine, joka miehensä kuoltua purki kaupat ja piti ahkeraa ja kilttiä japanilaisperhettä jostakin ihan ymmärtämättömistä syistä kieroilevina kettuina. Ilman yhtä ennakkoluuloista justiinaa perheiden välille tuskin olisi alunperinkään  kehkeytynyt ongelmia.

Kirjassa käsitellään paljon ennakkoluuloja ja vihaa sekä ymmärryksen puutetta kulttuurien välillä. Amerikkalaisten silmissä japanilaissiirtolaiset ovat salaperäisiä kun eivät puhumattomuudessaan anna viitteitä mielenliikkeistään, kun taas japanilaiset näkevät hillityn ulkoisen olemuksen osoittavan itsehillintää ja kohteliaisuutta. Juuri kun  Kabuokin yritti saada isänsä menettämiä maita takaisin itselleen; kärsivällisesti ja peläten liiallisen innostuksen vaikeuttavan kauppojen tekoa, vaikka mansikkapellot olivatkin sydämen asia ja unelma paremmasta elämästä perheelle. Japanilaiset kuvaillaan kirjassa pitkälti siten miten suomalaiset. Ilmeettöminä ja hiljaisina ahertajina. Toisaalta, kalastajien ammattiluonnetta kuvataan pitkälti samalla lailla. Saarelaisten välillä, kuten ihmisten välillä yleensäkin, on usein enemmän samaa kuin eroavaisuuksia.

Vieraspelko kytee joissain ihmisissä jo ennen sotaa. Etta Heinen lisäksi esim. Hatsuen äidissä Fujikassa, joka opettaa tyttärelleen amerikkalaisten miesten olevan himokkaita ja kunniattomia, kelvottomia aviomiehiksi. Toisiin ennakkoluulot syöpyvät kuin hiipien ja osapuolet eivät itsekään tiedä mitä ovat toisilleen. Sodassa molemmat Yhdysvaltoja puolustaneet Carl ja Kabuokin ovat hivuttautuneet lapsuudenystävistä harmaalle alueelle, ovatko he ystäviä vai vihollisia?

Jokainen hahmo ikään kuin uppoaa oikeudenkäynnissä esiin nousevista seikoista muistelemaan sotaa edeltäviä, sen aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia. Sota on todellakin ollut käännekohta kaikkien elämässä. Hatsuen ja Ishmaelin ensirakkautta käsitellään paljon. Ishmaelille se on The rakkaus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Muihin merkittäviin rakkaussuhteisiin mies ei edes halua ryhtyä, vaan naissuhteet jäävät pinnallisiksi.  Hatsue tuntee nuorena ehkä enemmän vanhempiensa asettamat paineet, mutta onnistuu kuitenkin pääsemään yli suhteesta ja tuntuu olevan onnellinen Kabuon ja lastensa kanssa. Jää kuitenkin kutkuttamaan sama ajatus mitä Ishmaelillakin läpi kirjan: Miten heille olisi käynyt ilman sotaa? En osannut Hatsuen hahmosta tulkita miten vaikea prosessi tälle oli unohtaa Ishmael.

Guterson osaa upeasti viedä lukijan saaren luontoon. Kyltymätön lumimyrsky, humiseva tuuli ja puolen metrin jääpuikot roikkumassa talojen katoilta. Valamiehet hytisemässä hotellihuoneissaan, vanhus Gudmunsson ja jäätynyt vessanpöntön vesi. Kesällä mansikoilta tuoksuva ilma, meren rannan simpukat ja setrimetsät. Pisin kirjaa setriä pukkaakin sieltä täältä; huonekalut, talot ja sytykkeet ovat setristä. Niin kuin myös salarakastavaisten piilopaikka.

.Pidin kirjan rakenteesta. Siitä, että kirja alkaa dekkarivetoisesti oikeudenkäynnistä, ruumiinavauksesta ja todisteiden läpikäymisestä ja pitää ratkaisun salassa viimeisille sivuille saakka. Kuka murhasi Carl Heinen? Kirjassa on myös roimasti romantiikkaa Hatsuen ja Ishmaelin ensilemmen kautta. Tässä aukeaa myös uusia näkökulmia toiseen maailmansotaan ja sotaan ylipäätään. Päällimäisenä jäi mietiyttämään sodan aiheuttaman vihan ja syrjinnän järjettömyys ja se, miten helposti ihminen voi lipsua, melkein huomaamattaankin, ennakkoluuloihin ja vihaan.



lauantai 31. lokakuuta 2015

Alex Haley - Juuret




''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaanSukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''






tiistai 4. elokuuta 2015

Kathryn Stockett - Piiat


''Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua.''

Eletään 60-luvun alkua paahtavassa Mississippissä, jossa mustien ja valkoisten erottelu on voimissaan. Eri koulut, ruokakaupat, kirjastot, asuinalueet. Toiset opettelevat seurapiirien tavoille: Miten juhlia järjestetään, miten olla hyvä vaimo ja pukeutua nätisti. Toiset taas miten olla mahdollisimman toimelias piika ja  näkymättömissä.

Skeeter, nuori kirjailijan alku, kiinnostuu hiljetyistä tarinoista: Millaista on elämä mustana naisena ja palvella valkoisia perheitä? Skeeterillä on itsellään ollut läheinen suhde perheen palvelijaan, Constantineen, jonka katoamisen syyt perhe pitää pimennossa. Alku on takkuisa, kun Skeeter yrittää saada etelävaltion kaupungin naisia jakamaan elämäänsä kirjaansa varten, sillä riskit ovat suuret. Jos nimettömyydestä huolimatta henkilöllisyys paljastuu kirjasta, työpaikan menetys on vähintä mitä voi tapahtua ja hengenlähtö pahinta..


Aika on kuitenkin oikea, sillä eletään varovaista  murroskautta: Martin Luther King pitää kuuluisia puheitaan ja kutsuu koko Amerikan marssimaan mustien oikeuksien puolesta: Sekä mustat että valkoiset. Jacksonia muutoksen tuulet eivät ole vielä saavuttaneet: Fiinit leidit eivät kuvittele olevansa rasisteja, kun vaativat palvelusväelle erillisiä vessoja. Mustathan tartuttavat tautinsa tätä kautta heihin! Joulujuhlassa kerätään rahaa  nädänhädästä kärsiville afrikkalaisille, mutta oman maan tummaa väestöä kaupungin seurapiiri kohtelee typerinä varkaina, jotka eivät rotunsa vuoksi muuksi muutu.

Kirjassa seurataan kolmen naisen näkökulmasta tapahtumia: Skeeterin lisäksi piikojen Aibileenin ja Minnyn. Kurjista oloistaan ja eriarvoisuudesta huolimatta kirjasta löytyy myös todellista lämminhenkisyyttä yli roturajojen, joka kuorii pois kaupungin päällimäisenä näkyvän rasismin.

Vaikkei enemistö sitä Jacksonissa usko, kaikki ovat pohjimmiltaan samanlaisia.
 Mielekkäimpiä kohtia olivat Minnyn ja Miss Celian kohtaamiset. Minny on joutunut vaihtamaan temperamenttinsa vuoksi työpaikkaa usein ja  joutunut syrjittyyn asemaan entisen emäntänsä vuoksi. Miss Hilly on tehnyt uuden työpaikan löytämisen haastavaksi. 

Miss Celia palkkaa Minnyn ja koska ei ole ennen palkannut piikaa, suhtautuu tämä kokemuksen puutteesta  piikaansa ennemminkin ystävänä, joka opettaa tätä kokkaamaan.. Miss Celia on tietämättään joutunut saman naisen johdosta myöskin hylättyyn asemaan: seurapiirin hylkimäksi ja naurun aiheeksi, lopulta yksinäiseksi ja masentuneeksi. Minny on Celialle kantava voima, joka auttaa ja kannustaa tämän vaikeiden aikojen läpi ja heidän kehittyvää ystävyyttään on liikuttava lukea.
  

Kirja kertoo mielestäni rasismin lisäksi naisista. Ei pelkästään siksi, että kaikki merkittävimmät hahmot ovat naisia, vaan siksi miten osuvasti Stockett kuvaa naisia. Miten me pystymme tukemaan ja auttamaan toisiamme, olemaan kuin siskoja, kuten Minny  ja Miss Celia. Kykenemme halutessamme myös lujaa vetämään maton jalkojen alta, kuten kirjassa Miss Hilly tekee Skeeterille. Ilkeään supinaan selän takana, mustamaalaukseen ja kylmyyteen.

Rasismi ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat aiheita, jotka tälläkin hetkellä puhuttavat. Historian tarinoiden muistaminen on tärkeää, vaikka kyseessä olisivatkin niinkin tuoreet kuin 60-luvun tapahtumat. Sillä jos me unohdamme taaksejääneen, mikä estää historiaa toistamasta itseään?