Näytetään tekstit, joissa on tunniste 30's. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 30's. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

James Herriot - Kaikenkarvaiset ystäväni



Kaikenkarvaiset ystäväni pomppasi esiin kirjaston hyllyltä hapuillessani satunnaisia kirjoja, sillä pidän eläinaiheista. Nimi kuulosti etäisesti tutultakin, mutten millään saanut päähäni missä olen törmännyt siihen. Takakannesta luin, että kirja on omaelämäkerrallinen maaseutueläinlääkärin muistelma ja totesin, etten ole ainakaan lukenut kirjaa. Myöhemmin selvisi, että olen nähnyt kirjan vanhempieni kirjahyllyssä.

Parikymppinen James Herriot on juuri valmistunut eläinlääkäriksi ja ilahtuu nähdessään ilmoituksen apulaisen paikasta yorkshireläisessä kylässä. James on haaveillut pieneläinlääkärin praktiikasta, steerilistä leikkaussalista ja uusien metodien kokeilusta, joten ajatus itsensä sotkemisesta lantaan ja ähkiminen monisatakiloisten karjaeläinten kanssa ei ole ollut unelmakäsitys omasta tulevaisuudesta. 30-luvun työmarkkinoilla on kuitenkin lama ja varsinkin eläinlääkärin virat ovat harvassa. Vastavalmistuneen innolla ja tarmolla James ottaa vastaan apulaisen viran ja kokee mitä tukalampia tilanteita. Kutsuja vaikeisiin synnytyksiin keskellä yötä, peräsuoleen kadonneita lämpömittareita, aggressiivisten koirien puremia ja sydäntäsärkeviä lopettamisia. Oman haasteensa tuovat höppänä työnantaja Siegfried ja hänen älykäs, mutta hulttio pikkuveljensä Tristan, joka ihmeellisesti ajautuu mitä hulvattomimpiin tunarointeihin. Kaikkein haastavimpia ovat kuitenkin hitaasti lämpenevät yorshireläiset isännät. Asiakkaat, jotka uskovat tuntevansa hoidon paremmin kuin koulutettu ammattilainen, jättävät laskunsa maksamatta, uhoavat ja kiroavat...Useimmat onneksi lämpenevät ajan ja viskin kanssa. Kirjassa seurataan Herriotin kahta ensimmäistä vuotta, jotka tuovat käänteentekevät muutokset niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäkin.

Kirjassa on nostalgisen kaihoisa kuva maaseutujen elämästä, joka ei enää ole samaa karjanhoidon tehostuttua ja kaiken tultua käden ulottuville. Vanhojen aikojen haikea kaipaus kuultaa Herriotin tekstistä tämän puhuessa niin hoitomenetelmien kuin ihmistenkin muuttumisesta. Syrjäseutujen asukkaiden omaleimaisuus jotenkin häviää ajan mukana maailman lähentyessä. Myös eläinlääkärien taitoihin aletaan uskoa ja keskiaikaiset pölyttyneet uskomukset väistyvät, joten eläimet saavat tehokkaampaa hoitoa. Voi kuvitella kuinka mielenkiintoista luettavaa kirja olisi nykyajan eläinlääkäreille!

Sana joka tästä jäi itselleni kannet suljettuani on lämmin. Kertoja muistelee iloisesti ja itseironisesti vaikeitakin tilanteita ja lukija tirskuu Jamesin kanssa myötätuntoisesti niin vaikeilla eläinlääkärikäynneillä kuin katastrofaalisilla treffeilläkin. Kirjasta on tehty tv-sarja, enkä ihmettele, sillä tässä on kaikki ainekset hyvään britti sitcomiin!

Suosittelen Kaikenkarvaisia ystäviäni niille, jotka pitävät karvaotuksista ja hyväntahtoisesta huumorista sekä niille, jotka haluavat matkata Yorkshiren maatiloille ja vehreille nummille.


All Creatures Great and Small, 1972




maanantai 17. lokakuuta 2016

John Steinbeck - Ystävyyden talo


''Tämä on tarina Dannysta ja Dannyn ystävistä ja Dannyn talosta. Se on tarina siitä, miten nämä kolme muuttuivat yhdeksi niin kiinteästi, että kun Tortilla Flatissa puhutaan Dannyn talosta, ei tarkoiteta pelkkää puurakennelmaa, jonka pinnasta hilseilee vanha valkoinen kalkkiväri ja jonka peittävät kätköönsä iäkkäät ja hoitamattomat köynnösruusut. Ei, kun Dannyn talosta puhutaan, tiedetään, että silloin tarkoitetaan yhteisöä, jonka osat olivat ihmisiä ja josta huokui suloisuutta ja riemua, ihmisystävyyttä ja lopuksi salaperäistä murhetta.''

Nuori 1.maailmansodasta palannut paisano Danny perii isoisältään kaksi taloa. Asema yhteisössä nousee, onhan hän nyt talonomistaja. Dannyn luokse muuttaa joukko hänen ystäviään. Erikoinen joukko kodittomia paisanoja, jotka hekin nousevat parempaan elämään vuokralaisina, saadessaan katon päänsä päälle. Sanattomasti Danny kuitenkin tietää, ettei tule saamaan kasvavalta talokunnalta vuokraa. Poppoo viettää päivänsä vetelehtien ja juoden gallonittain viiniä. Välillä vaihdetaan opettavaisia tarinoita, välillä isketään nyrkillä. Miehet muodostavat tiiviin yhteisön ja joutuvat erilaisiin kommelluksiin. Yleensä tarvitaan ystävän apua.

Steinbeck sijoittaa Ystävyyden talon tuttuun kotimiljööhönsä Etelä-Kaliforniaan. Kaupunki Montereyn asuinalue Tortilla Flat on köyhän rupusakin kotipaikka: Erään kahdeksanlapsisen perheen ruokavalio koostuu vain ja ainoastaan pavuista, joita isoäiti heittelee lattialle kuin koiria ruokkiakseen. Itse äiti ei tiedä kuka kenenkin lapsen isä on, eikä taloudellisesta ahdingosta huolimatta osoita aikomusta laittaa kinttuja kiinni. Steinbeck kuvaa tortilla flattilaisia lämpimän myötätuntoisesti ja humoristisesti, kuitenkaan sortumatta liikaan sääliin. Dannylläkin ystävineen olisi mahdollisuus hankkia töitä, mutta he eivät jostakin syystä (laiskuudesta?) tee niin. Ystävyyden taloa lukiessa niin nauru kuin itkukin tulevat siitä miten Steinbeck osaa kaunistelemattomasti kuvata elämää.

Kirja on jaettu seitsemääntoista lukuun, jotka jokainen sisältävät oman Dannyn ryhmän kohtaaman kommelluksen, sattumuksen tai juonen ja luvut antavat ennalta vihiä mistä on kyse, kuten ''12. Kuinka Dannyn ystävät auttoivat Merirosvoa pitämään valan ja kuinka Merirosvon koirat saivat hyveittensä palkaksi nähdä taivaallisen näyn.''

Pidin kirjasta todella, todella paljon. Tiesin rakastuvani jo ensisanoista alkaen ja luin kirjan nopeasti. Ystävyyden talo eroaa aiemmista lukemistani Steinbeckeistä siinä, että kirja on hauska. Kirjailijan tuttu tunnistettava tyyli on mukana ja tässäkin pohditaan ihmistä ja elämää, välillä kohtalot ovat tragikoomisia. Niille nauraa, vaikkei haluaisi. Miesporukan kommellukset ovat näyte ihmisen kekseliäisyydestä ja hullutuksista, halusta auttaa ja antaa vähästäänkin, ystävän rakkaudesta.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Aki Ollikainen - Musta satu

 

''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''

Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan  se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.

Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.

Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.

Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?

 Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus  periytyvät polvelta toiselle.

Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.

Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua  rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.

Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D

Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:

Helsingin sanomien kirjoitus

sekä

Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen



maanantai 6. huhtikuuta 2015

John Steinbeck - Hiiriä ja ihmisiä

George ja Lennie ovat kiertäviä työläismiehiä, jotka ansaitsevat tienestinsä tehden lyhytaikaisia töitä eri maatiloilla. Lennie on jälkeenjäänyt ja huonomuistinen, mutta ruumiinrakenteeltaan erityisen voimakas. Mies on hellyyttävän kiinnostunut pörröisistä eläimistä, mutta suurilla kourillaan ja äkkipikaisuudellaan vie tahattomasti hengen jokaiselta paijattavaltaan. Lenniellä ei ole elämässään muuta kuin George. Clara-tädin kuoltua George on ottanut Lennien vastuulleen. George selvästi välittää Lenniestä, vaikka turhautuu siitä miten tämä yksinkertaisuudellaan sotkee suunnitelmat toisensa jälkeen ja toisinaan kuvittelee miten viettäisi päivänsä huorissa ja ryypiskellen ilman holhottavaansa.

 Unelmana on ikioman tilan ostaminen, jossa parivaljakko pystyisi tienaamaan elantonsa omasta maasta ja Lennie saisi hoitaa pörröisiä kaneja. George onkin löytänyt sopivan tilan ja suunnitellut kaiken valmiiksi. Parivaljakko suuntaa töihin Curley-nimisen miehen tilalle, jossa kaikki tuntuvat menettäneen unelmansa tai epätoivoisesti kurottelevan niitä kohti.Yksi työmiehistä haluaa osakkaaksi tilahankkeeseen ja unelma tuntuu nyt olevan tavoitettavissa. Lennie onnistuu aluksi olemaan Georgen käskystä hiljaa ja kiltisti, mutta lopulta ei voi luonteelleen mitään ja Georgella ei tunnu olevan muuta vaihtoehtoa kuin päästää mies hengiltään.

 Parasta kirjassa oli päähenkilöiden vuorovaikutus ja kemian seuraaminen. Lennie on sympaattinen ja naiivi. Ehdottomasti väärinymmärretty, eletäänhän kirjassa 30-lukua. Ilman Georgea raukka ei selviäisi ja suurta massaansa, ainoaa valttiaan, mies ei osaa käyttää. George saa lisäetua Lennien voimista, mikä auttaa työnsaannissa ja -suorituksessa, eli tavallaan käyttää miestä myös vähän hyväkseen.

 Kirjan loppu mietityttää. Tekikö George mitä teki suunnitellusti, jotta saisi Lennien pois jaloistaan ja paremman mahdollisuuden toteuttaa unelmansa? Vai säälittikö Lennie niin paljon, että George ymmärsi, ettei vähän ymmärtävä jättiläinen tulisi koskaan hallitsemaan itseään? Viimeinen kohtaus on joka tapauksessa koskettava ja tunnelma jää haikeaksi kirjan sulkiessa.