Näytetään tekstit, joissa on tunniste huumori. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste huumori. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. lokakuuta 2017

Umayya Abu-Hanna - Sinut



''Suomeksi pitää ensin astua omasta nahastaan pois, mennä vastakkaiselle puolelle, olla sinut itsensä kanssa - jotta voisi olla minut itsensä kanssa.''

 Sinut kuvaa Umayya Abu-Hannan muuttoa Suomeen 1980-luvulla, uuden kulttuurin ihmettelyä ja omaksumista, töitä koulussa ja politiikassa. Abu-Hanna pohtii identiteettiä ja sen muovautumista, sitä miten kulttuuri-identiteetti ei ole aina aivan yksiselitteistä. Nainen tietää mistä puhuu. Hän on kotoisin Palestiinasta suvusta, joka on taustaltaan kristitty mutta lähiperhe on ateistinen. Abu-Hanna on arabi, muttei muslimi ja kokee muuttuneensa suomalaiseksi. Tässä riittää selittelyä maailmassa joka haluaa lokeroida. Abu-Hanna tekee oivaltavia havaintoja myös naiseudesta. Kirja on täynnä asiaa ja teräviä huomautuksia, muttei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa saarnaavalta.

Suomalaisia kiinnostaa aina kovin se mitä muut meistä ajattelevat. Huomaan itsessäni ainakin ilon hihkaisuja (Torille!) jos Suomi mainitaan jossakin ulkomaan mediassa. Siitä syystä on mielenkiintoista lukea varsinkin kirjan alkuosaa, jossa suomea osaamaton Abu-Hanna haparoi kielen opettelussa, ihmettelee lunta ja tuppisuista kulttuuriamme ulkopuolisen silmin. Politiikassa ja televisiossa vaikuttava nainen ehtii 27 vuodessa nähdä muutoksen maahanmuutossa ja ihmisten asenteissa. Paljon työtä on silti vielä. Päällimäisenä vääryytenä jäi mieleen se miten Abu-Hannan esimies lakaisi maton alle erään opiskelijan rasistisen viestin. Mielestäni kaikkien pitäisi tuomita rasismi, mutta erityisen väärin on jos auktoriteetit vähättelevät syrjintää.

Abu-Hanna muutti muutama vuosi sitten Amsterdamiin tyttärensä kokeman rasismin takia. Harmi, että Suomi menetti Abu-Hannan. Me tarvitsisimme ehkä enemmän kuin koskaan hänen havaintojaan kulttuurista ja suvaitsevuudesta.

Lisäsin lukulistalleni Abu-Hannan aikaisemman kirjan Nurinkurin, joka paneutuu Suomea edeltäviin lapsuusvuosiin Haifassa. Onko joku lukenut sitä?

Sinut, 2007


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

James Herriot - Kaikenkarvaiset ystäväni



Kaikenkarvaiset ystäväni pomppasi esiin kirjaston hyllyltä hapuillessani satunnaisia kirjoja, sillä pidän eläinaiheista. Nimi kuulosti etäisesti tutultakin, mutten millään saanut päähäni missä olen törmännyt siihen. Takakannesta luin, että kirja on omaelämäkerrallinen maaseutueläinlääkärin muistelma ja totesin, etten ole ainakaan lukenut kirjaa. Myöhemmin selvisi, että olen nähnyt kirjan vanhempieni kirjahyllyssä.

Parikymppinen James Herriot on juuri valmistunut eläinlääkäriksi ja ilahtuu nähdessään ilmoituksen apulaisen paikasta yorkshireläisessä kylässä. James on haaveillut pieneläinlääkärin praktiikasta, steerilistä leikkaussalista ja uusien metodien kokeilusta, joten ajatus itsensä sotkemisesta lantaan ja ähkiminen monisatakiloisten karjaeläinten kanssa ei ole ollut unelmakäsitys omasta tulevaisuudesta. 30-luvun työmarkkinoilla on kuitenkin lama ja varsinkin eläinlääkärin virat ovat harvassa. Vastavalmistuneen innolla ja tarmolla James ottaa vastaan apulaisen viran ja kokee mitä tukalampia tilanteita. Kutsuja vaikeisiin synnytyksiin keskellä yötä, peräsuoleen kadonneita lämpömittareita, aggressiivisten koirien puremia ja sydäntäsärkeviä lopettamisia. Oman haasteensa tuovat höppänä työnantaja Siegfried ja hänen älykäs, mutta hulttio pikkuveljensä Tristan, joka ihmeellisesti ajautuu mitä hulvattomimpiin tunarointeihin. Kaikkein haastavimpia ovat kuitenkin hitaasti lämpenevät yorshireläiset isännät. Asiakkaat, jotka uskovat tuntevansa hoidon paremmin kuin koulutettu ammattilainen, jättävät laskunsa maksamatta, uhoavat ja kiroavat...Useimmat onneksi lämpenevät ajan ja viskin kanssa. Kirjassa seurataan Herriotin kahta ensimmäistä vuotta, jotka tuovat käänteentekevät muutokset niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäkin.

Kirjassa on nostalgisen kaihoisa kuva maaseutujen elämästä, joka ei enää ole samaa karjanhoidon tehostuttua ja kaiken tultua käden ulottuville. Vanhojen aikojen haikea kaipaus kuultaa Herriotin tekstistä tämän puhuessa niin hoitomenetelmien kuin ihmistenkin muuttumisesta. Syrjäseutujen asukkaiden omaleimaisuus jotenkin häviää ajan mukana maailman lähentyessä. Myös eläinlääkärien taitoihin aletaan uskoa ja keskiaikaiset pölyttyneet uskomukset väistyvät, joten eläimet saavat tehokkaampaa hoitoa. Voi kuvitella kuinka mielenkiintoista luettavaa kirja olisi nykyajan eläinlääkäreille!

Sana joka tästä jäi itselleni kannet suljettuani on lämmin. Kertoja muistelee iloisesti ja itseironisesti vaikeitakin tilanteita ja lukija tirskuu Jamesin kanssa myötätuntoisesti niin vaikeilla eläinlääkärikäynneillä kuin katastrofaalisilla treffeilläkin. Kirjasta on tehty tv-sarja, enkä ihmettele, sillä tässä on kaikki ainekset hyvään britti sitcomiin!

Suosittelen Kaikenkarvaisia ystäviäni niille, jotka pitävät karvaotuksista ja hyväntahtoisesta huumorista sekä niille, jotka haluavat matkata Yorkshiren maatiloille ja vehreille nummille.


All Creatures Great and Small, 1972




maanantai 24. lokakuuta 2016

David Duchovny - Pyhä lehmä


''Henkilökohtaisesti olen vannoutunut kasvissyöjä, kuten kaikki naudat, mutta en ole niin naiivi, että pyytäisin tiikeriä luopumaan lihansyönnistä ja tyrkyttäisin sille pavunversoja. Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen. Minä, minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.''

Elsie-lehmä elää vaivatonta elämää maatilalla, kunnes saa selville miten naudoille käy. Lautaselle lahtaamisen välttääkseen Elsie karkaa kotoaan.

On olemassa kaukainen maa, Intia. Siellä lehmät ovat pyhiä jumaleläimiä, elämän antajia. Pakoon haluavat myös possu Jerry ja lähestyvää kiitospäivää pelkäävä kalkkuna Tom. Jerry haluaa Israeliin, mutta päinvastaisesta syystä kuin Elsie Intiaan. Sika on siellä nimittäin likainen eläin pyhän olennon sijaan ja siksi turvassa! Tom taas haluaa Turkkiin, maahan on nimeltään Turkey, kalkkuna. Kolmikko pistää valeasut ylleen ja lähtee mutkikkaalle pakomatkalle, kohti lentokenttää.

Lainasin Pyhän lehmän, koska pidän eläin- ja luontoaiheisista kirjoista ja David Duchovnysta näyttelijänä. (Salaiset kansiot-fani täällä, heipä hei.) Pidän ajatusta lehmästä, tehotuotantoeläimestä, päähahmona nerokkaana. Tarina muistuttaa hieman lastenkirjaa Lotta, ystäväni, jossa Vilperi-possu saa samanlaisen oivalluksen tulevaisuudestaan mitä Elsie. Duchovnyn esikoinen on hauska satiiri, aikuisten satu, ihmisen suhteesta eläimiin. Ne ovat lemmikkejä, ne ovat ruokaa. Ne ovat pyhiä, ne ovat vähän kuin me, mutteivat kuitenkaan. Duchovnyn Charles Darwin-lainaus on oivaltava: ''Verrattaessa ihmisen ja kehittyneiden eläinten ajattelua voidaan varmastikin todeta, että vaikka ero on suuri, kyse ei ole olemus-vaan aste-eroista.

Kirja ottaa kantaa tehotuotantoon, ilmastonmuutokseen ja eläinten kohtelueroihin eri kulttuureissa. Eri aiheet jäivät kuitenkin pintaraapaisuiksi ja tuntuivat väkisin tarinaan ahdetuilta. Tarina farmilta alkoi lennokkaasti ja hauskasti, mutta äityi omaan makuuni överiksi. Alkupuoliskon hauskat ja terävät oivallukset jäivät, huomasinkin tuhahtelevani no heh heh. Duchovnyn on pakko ottaa teemaylitarjonnan lisäksi kantaa myös teknologian kehittymiseen. Iphonen nokkiminen ja sorkkiminen ei vaan jaksanut naurattaa. Eikä eläinten naamioituminen ihmiseksi. Ja Tom-kalkkunan haave Turkkiin, Turkeyyn pääsystä on puhki kulutettu sanavitsi, joka jostain syystä on ollut pakko kertoa jälleen kerran, juonen kuvioissakin maa sitten loppupeleissä ohitettiin. Ja koska Israeliin mennään, täytyy eläinten ratkoa Lähi-Idän kriisikin, tietenkin.

Ajatukset, vaikkakin hyvät sellaiset, jäivät siis pinnallisiksi ja tarina kökköksi. Se ei tarjonnut mitään uutta. Aiheeseen olisi voinut syventyä, upottaa kädet kunnolla multaan kun kerta näin kiinnostavaan ja monipuoliseen aiheeseen on tartuttu!


maanantai 17. lokakuuta 2016

John Steinbeck - Ystävyyden talo


''Tämä on tarina Dannysta ja Dannyn ystävistä ja Dannyn talosta. Se on tarina siitä, miten nämä kolme muuttuivat yhdeksi niin kiinteästi, että kun Tortilla Flatissa puhutaan Dannyn talosta, ei tarkoiteta pelkkää puurakennelmaa, jonka pinnasta hilseilee vanha valkoinen kalkkiväri ja jonka peittävät kätköönsä iäkkäät ja hoitamattomat köynnösruusut. Ei, kun Dannyn talosta puhutaan, tiedetään, että silloin tarkoitetaan yhteisöä, jonka osat olivat ihmisiä ja josta huokui suloisuutta ja riemua, ihmisystävyyttä ja lopuksi salaperäistä murhetta.''

Nuori 1.maailmansodasta palannut paisano Danny perii isoisältään kaksi taloa. Asema yhteisössä nousee, onhan hän nyt talonomistaja. Dannyn luokse muuttaa joukko hänen ystäviään. Erikoinen joukko kodittomia paisanoja, jotka hekin nousevat parempaan elämään vuokralaisina, saadessaan katon päänsä päälle. Sanattomasti Danny kuitenkin tietää, ettei tule saamaan kasvavalta talokunnalta vuokraa. Poppoo viettää päivänsä vetelehtien ja juoden gallonittain viiniä. Välillä vaihdetaan opettavaisia tarinoita, välillä isketään nyrkillä. Miehet muodostavat tiiviin yhteisön ja joutuvat erilaisiin kommelluksiin. Yleensä tarvitaan ystävän apua.

Steinbeck sijoittaa Ystävyyden talon tuttuun kotimiljööhönsä Etelä-Kaliforniaan. Kaupunki Montereyn asuinalue Tortilla Flat on köyhän rupusakin kotipaikka: Erään kahdeksanlapsisen perheen ruokavalio koostuu vain ja ainoastaan pavuista, joita isoäiti heittelee lattialle kuin koiria ruokkiakseen. Itse äiti ei tiedä kuka kenenkin lapsen isä on, eikä taloudellisesta ahdingosta huolimatta osoita aikomusta laittaa kinttuja kiinni. Steinbeck kuvaa tortilla flattilaisia lämpimän myötätuntoisesti ja humoristisesti, kuitenkaan sortumatta liikaan sääliin. Dannylläkin ystävineen olisi mahdollisuus hankkia töitä, mutta he eivät jostakin syystä (laiskuudesta?) tee niin. Ystävyyden taloa lukiessa niin nauru kuin itkukin tulevat siitä miten Steinbeck osaa kaunistelemattomasti kuvata elämää.

Kirja on jaettu seitsemääntoista lukuun, jotka jokainen sisältävät oman Dannyn ryhmän kohtaaman kommelluksen, sattumuksen tai juonen ja luvut antavat ennalta vihiä mistä on kyse, kuten ''12. Kuinka Dannyn ystävät auttoivat Merirosvoa pitämään valan ja kuinka Merirosvon koirat saivat hyveittensä palkaksi nähdä taivaallisen näyn.''

Pidin kirjasta todella, todella paljon. Tiesin rakastuvani jo ensisanoista alkaen ja luin kirjan nopeasti. Ystävyyden talo eroaa aiemmista lukemistani Steinbeckeistä siinä, että kirja on hauska. Kirjailijan tuttu tunnistettava tyyli on mukana ja tässäkin pohditaan ihmistä ja elämää, välillä kohtalot ovat tragikoomisia. Niille nauraa, vaikkei haluaisi. Miesporukan kommellukset ovat näyte ihmisen kekseliäisyydestä ja hullutuksista, halusta auttaa ja antaa vähästäänkin, ystävän rakkaudesta.


perjantai 14. lokakuuta 2016

Erlend Loe - Supernaiivi



''Minulla ei ole mitään suunnitelmia. Tunne siitä, että lähes kaikki on merkityksetöntä, on yhä tallella. Se tunne ei ole erityisen inspiroiva. Olen hidastanut tahtia huomattavasti. Aivan nollaan. Luulen, että minun pitäisi aloittaa ihan alusta. Miten alusta aloitetaan?''

Tykästyin Erlend Loen Doppleriin viime vuonna. Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni norjalaiskirjailijasta lukiossa kymmenisen vuotta sitten, olisikohan joku pitänyt kirjaesitelmän. Silloin kyseessä oli Supernaiivi. Tiesin tarinan kertovan nuoresta miehestä, joka kohtaa kriisin. Ja heittelee palloa seinään.

Nimetön päähenkilö menettää motivaationsa ja uskonsa elämään. Tämä 25-vuotias ei ole kuitenkaan itsetuhoinen tai lannistunut, vaikkakin hieman apaattinen. Hän alkaa ratkoa ongelmiaan. Hän keskeyttää opintonsa, tutustuu naapurin poikaan, lähestyy mukavaa tyttöä ja alkaa kirjoittaa yksinkertaisia listoja. Asiota, joista pitää, joista ei. Eläimiä, joita on nähnyt. Nähdäkseen lähemmäs hän vielä lähtee vierailulle veljensä luo New Yorkiin.

Elämässä on paljon kysymyksiä, pieniä ja suuria. Miksi aika kuluu nopeammin Empire state buildingin ylimmässä kerroksessa? Miksi maailmankaikkeus laajenee? Miten idiooteillakin on tyttöystävä?

Samaistun. Olen samanikäinen kuin kirjan päähenkilö ja kriiseillyt samat asiat. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä oikeastaan vieläkään, mutta parhaiten pärjää kun ei mieti astronomiaa tai paskiaisihmisten epäreilun hyvää menestystä elämässä. Liika vatvominen ei saa aikaan muuta kuin päänsäryn, pahimmillaan kriisin tai masennuksen. Juju on siinä, että välittää asioista, joihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla vuorikiipeilyä ja jokapäiväistä brunssia ravintolassa (vaikka facebookia selailemalla voikin epärealistisesti näyttää siltä, että sellaista kaikkien muiden elämä on). Loppupeleissä kaikkien elämä on pohjimmiltaan aika samanlaista. Ihmettelyä ja selviytymistä arjesta. Tämän päähenkilökin ymmärtää lopuksi.

Jostakin syystä luulin kirjaa uudemmaksi mitä se on. Kuvittelin Supernaiivin olevan jostakin 2000-luvun alkupuoliskolta, mutta Loe onkin kirjoittanut sen jo 1996. Ilahduin kirjan ajanjaksosta. Alanis Morissettestä ja niistä Kinder-munan krääsistä, joita olen lapsena keräillyt. Nostalgiaa, nostalgiaa. Ja faksi! Faksaileekohan kukaan enää?



tiistai 5. heinäkuuta 2016

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi



Liian paksu perhoseksi tuli luettua juuri sopivaan kesäiseen väliin. Se on nopealukuinen ja suloinen kirja, joka on ylistys erilaisuudelle ja tavalliselle, ihanalle arkiselle aherrukselle. Se ei kuitenkaan ole höttöä hömppää, vaan herätti paljonkin ajatuksia. Suloisuudesta huolimatta en ihan kaikelle tässä lämmennyt.

Kirjan päähenkilö on monin tavoin epäsovinnainen Kaisu. Hän ei ole naisihanteita vastaava tyttönen, vaan roteva, vahva ja uskalias. Tarinan alkaessa Kaisu on vasta parikymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Kaisu näkee työpaikkailmoituksen kauppa-apulaisen paikasta ja muuttaa tuntemattomaan kylänpahaseen Ruutinojaan unelmoiden pulahduksista järviveteen työpäivien päätteeksi. Perille päästessään Kaisu järkyttyy uuden työpaikkansa siivottomuudesta, mutta sitäkin enemmän kauppias Ernin sukulaisilta saamastaan nihkeästä vastaanotosta.

Kylä ja kauppa ovat molemmat konkurssin partaalla. Maailma elää murroksessa ihmisten muuttaessa kaupunkiin - tai Ruotsiin. Pienet kyläkaupat joutuvat ahtaalle ja byrokratia alkaa jyllätä terveyslautakuntien ynnä muiden vaatiessa lihojen leimaamista ja muuta. Nuorisostakin tulee rääväsuisempia räkänokkia. Arjen aherruksessa Erni ja Kaisu hiljalleen rakastuvat ja elävät aika tavallista, mutta loppupeleissä ihanaa elämää, jonka suoria ja mutkia tarinassa seurataan.

Yksi suurimmista teemoista on erilaisuuden hyväksyminen ja sukupuoliroolien kliseiden murtaminen. Kaisu on rakastettavan samaistuttava hahmo, samaten heiveröiden Ernin voimattomuuden tunteita pystyi lukiessa myötäelämään. Mies on ällistyttävän poljettavissa äitinsä ja siskonsa toimesta vuodesta toiseen. Raivon tuntein luin myös Kaisun ainoan ystävän, lestadiolaisen Annan, alistuneisuudesta. Uusi vauva joka vuosi, ei omaa rahaa, totaalinen riippuvuus itsekkäästä aviomiehestä ja valehymyn väkerrys olosuhteiden pakosta.

Kirja nostaa teemoja hienosti esiin, mutta tarinan lopetuksen juonikuvio sotii omaa moraaliani ja mielestäni ihan itse kirjankin teemoja vastaan. Kaisu lyö Erniä, pari palaa yhteen ja jatkaa kesken jäänyttä arkeaan happily ever after. Naisen lyöminen on tuomittavaa, eikö muka miehenkin? Heikompien tai ylipäätään kenen tahansa kimppuun käymisen tulisi olla tuomittavaa. En pystynyt nielemään tätä ratkaisua, enkä nauttimaan viimeisistä sivuista siten miten kirjan herttaisesta ja puhuttelavasta alkupuoliskosta.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Miika Nousiainen - Metsäjätti




Ihastuin Vadelmavenepakolaiseen viime vuonna, joten pakkohan se oli lukea Miika Nousiaisen kolmas teos Metsäjätti! Enkä joutunut pettymään. Nousiaisen tyyli miellyttää: Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä, empaattista, kriittistä ja hulvattoman hauskaa.

Metsäjätti kertoo kahdesta miehestä. He ovat molemmat pikkukylä Törmälän poikia, lapsuuden parhaita kavereita. Jannella on ajoitus elämässä pielessä ensimmäisen lapsen syntyessä maailmaan hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Lukiota hän yrittää käydä, muttei kannustusta tule miltään suunnalta. Hän perii vanhempiensa pessimistisen asenteen ja päätyy paikalliseen vaneritehtaaseen töihin haudaten unelmat kirjoitustyöstä. ''Parempi olla yrittämättä, sitten ei ainakaan pety'' on miehen motto. Unelmaksi jää se, ettei oma parikymppinen poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Vaan niinpä käy. Poika alkaa hengailla Wanhassa mestarissa siinä missä paikalliset konkarit eikä työntekokaan oikein kiinnosta.

Pasi puolestaan menestyy elämässä. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Koulusta löytyy myös elämänrakkaus, koulun kaunein tyttö Emilia. Yhteydenpito kotikylään jää vähäiseksi, sillä Pasi ei halua kohdata luurankoja kaapissa. Se tulee kuitenkin eteen, sillä Metsäjätissä pikkupomona työskentelevä Pasi saa tehtäväkseen mennä kotikyläänsä alustelemaan huonoja uutisia, yt-neuvotteluja. Pasi välttelee leveilemästä tuttujen keskellä mersullaan ja puvullaan, mutta kaikkein vaikeimmaksi koituu suoraselkäisenä pysyminen irtisanomisuutisten tuojana ja yhteistyön tekeminen jääräpäisten kunnallisten vaikuttajien kanssa.

Nousiainen onnistuu empaattisesti heittäytymään molempien miehien saappaisiin. Janne on mies, jolle koko maailma aukenisi jos hän vain uskoisi itseensä. Hän elää duunarin arkea ja unelmoi arkisista asioista, kuten omistusasunnosta. Elämä on potkinut päähän ja kukaan ei ole kannustanut, onhan se kuluttavaa ihmiselle. Pasi on menestynyt, muttei se tee hänen osastaan helpompaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaansa hän häpeää menestystään ja kotikylälle palatessaan yrittää parhaansa mukaan välttää luomasta kuvaa, että olisi ylimielinen tai parempi kuin vaneritehtaalaiset. Hän on Metsäjätissä vaikeassa raossa: Hän on pikkupomo, joka tienaa kyllä hyvin, muttei tee päätöksiä. Hän ne kuitenkin joutuu kertomaan ja ottamaan paskamyrskyn niskaansa.

Maailma muuttuu ja ihmiset ovat jääräpäisiä. Metsäjätin Törmälän tehdas olisi voinut pysyä pystyssä, mutta paikalliset päättäjät eivät taipuneet vanhoista ajatuksistaan. Ikään kuin vain vastarannan kiiskinä olemisen ilosta he olivat junaraide-ehdotusta vastaan, joka olisi irtisanomisten sijaan tuonut työpaikkoja ja työllisyyttä muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Ei se unelmien lupaus ole, mutta taloustilanteessa aika huippu lupaus kuitenkin. Muutoksessa ei pysytä perässä, mutta sieltä se ujuttautuu kaikkien arkeen. Tehostaminen näkyy kaikessa: Pikkukaupan supliikki myyntimies luovuttaa isojen kauppaketjujen pystyttäessä markettinsa. Paikallisen pubin tilalle tulee ketjujuottola Wanha mestari. Marketti on saatu, mutta ruokatrendien  uusimmat tuulahdukset, kuten pinjansiemenet, eivät löydä tietään ''lihapulla ja peruna-kansan'' hyllyvalikoimaan.

Nousiainen ei osoita kirjan hahmoista syyllisiä. Edes Pasin ylempi käskyttäjä Turo ei ole syyllinen, vaikka mulkvisti onkin. Globalisoituminen ja kilpailukyvyn maksimointi ajavat ahtaalle. Vaikka tulos olisikin kova, kuten kirjassa Metsäjätillä, se ei riitä. Markkinat ovat vain muuttuneet sellaisiksi, ettei fyysiselle paperilapulle ole samalla lailla tilausta mitä ennen kaiken sähköistyessä. Halvempaa työvoimaa saa Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sillä on toisenlainen hintansa, mutta välittääkö yritysmaailma? Kaikki sumuuntuu maailman globalisoituessa. Yritykset myydään ulkomaille, titteleistä väännetään englanninkielisiä höpölöpöväkerrelmiä ja ylin pomo on mysteeri tavalliselle työntekijälle. Tehostuksessa jalkoihin jää se kuka tekee itse työn, lopputilin saava.

Lopussa kuva ei kuitenkaan ole aivan toivoton: Janne aloittaa freelancer-kirjoittajana työskentelyn ja miehen mietteitä on päätynyt lehteen asti. Pasi huomaa olevansa liian pehmeä kovaan yritysmaailmaan ja hyväksyy vastasyntyneen lapsensa kehitysvammaisuuden. Kuolleen isänsäkin kanssa hän tekee sovun. Pasista tulee moderni isä, joka hoivaa lasta äidin luodessa uraa ja on enemmän kuin tyytyväinen valintaansa. Metsäjätin tilalle nousee uusi yritys ja puolet potkut saaneista työllistyy uuteen yritykseen. Ei täydellinen lopputulos irtisanotuille, mutta hyvä kuitenkin. Ja Paikallispubin listalle ilmestyy mozzarellapanini!


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

John Irving - Kaikki isäni hotellit



John Irvingin tarinoista tuttuja ovat Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari, sillä olen nähnyt niistä elokuvasovitukset. Irvingin kirjat ovat siis leffojen kautta alkaneet kiehtoa. Varsinkin Garpin maailma on ihanan eriskummallinen elokuva. Halusin tutustua kuitenkin tarinaan, joka ei ole ennalta tuttu. Niinpä lainasin kirjastosta Kaikki isäni hotellit.

Kirja kertoo Berryjen perheestä, joka ulkopuolisten silmissä näyttäytyy omituisena sakkina. He ovat omaperäisiä luonteita kaikki, mutta perhe puhaltaa yhteen hiileen ja kestää elämän tyrskyt poikkeuksellisella päättäväisyydellä ja rakkaudella. Perhe toteuttaa ja seuraa isän hulluja unelmia, joihin kuuluvat hotellit ja karhut. Sen vuoksi uhrataan ja surraan paljon, se vie Berryt meren taakse, mutta se myös lähentää.

Win Berry on perheen isä. Hän on ikuinen unelmoija ja idealisti. Unelmat ovat korkealla ja niiden saavuttamattomuutta verrataan Kultahatun Jay Gatsbyn haaveisiin. Isä on sydämellinen optimisti ja osaa antaa juuri oikeat neuvot mihin tahansa pulmaan, vaikkei edes tietäisi mikä ongelma on. Lasten silmissä isä on aluksi etäinen tämän poissa kotoa opiskellessa ja tienatessa leipää pöytään. Myöhemmin isä on ennemminkin hupsu, mutta rakastettava haaveilija auktoriteetin sijaan.

Mary Berry on vanhemmista se rauhallinen järkeilijä, joka kuitenkin yhteisen ystävän kehotuksesta antaa miehensä hullutukset anteeksi ja tyytyy usein vain kohauttelemaan olkiaan. Mary ja Win pysyvät koko liittonsa ajan ihailtavan rakastuneina. Äiti jää vanhemmista kenties etäisimmäksi hahmoksi. 

Frank Berry on sisaruskatraasta vanhin ja nimetty Frankiksi muistutuksena siitä, että perhe olisi aina rehellinen toisilleen. Ironisesti Frank ei koskaan kerro homoudestaan vanhemmilleen. Frank kärsii koulukiusaamisesta seksuaalisuutensa vuoksi ja harrastelee eläinten täyttämistä. Suru-koira saa usean eri ilmeen ja asennon Frankin käsittelyssä, mutta koirasta tulee pahan ilman lintu lohdutuksen sijaan. Perheen muuttaessa Wieniin Frank tarmollisesti paneutuu paikalliseen historiaan ja kieleen ja uutteruutensa ansiosta menestyy elämässä erinomaisesti.

Franny Berry on suorasanainen primadonna, lukion huutosakin johtaja ja ihannetyttö. Muu perhe kuuntelee usein juurikin Frannyn suorasanaisia, kirosanojen täyttämiä mielipiteitä. Frannysta kasvaakin tarpeen vaatiessa äiti-hahmo muille sisaruksille. Perheen murtaa Frannyn raiskaus, johon jokainen suhtautuu omalla, mutta huolehtivalla tavallaan. Franny itse kylpee pakkomielteisesti ja kirjoittaa vuosien ajan kirjeitä raiskaajalleen ja puhuu tapauksesta ''tappelun häviämisenä.'' Franny ei kuitenkaan murennu tapahtuneesta ja kirjassa käydäänkin hienoa keskustelua raiskauksesta ja siitä miten jokainen selviytyy omalla tavallaan.

John Berry, keskimmäinen lapsi, toimii kirjan kertojana. Muistelohetkellä hän on jo nelikymppinen. Isoin asia mikä hahmosta jäi mieleen on tämän pakkomielteinen rakkaus siskoaan kohtaan. Tarinan alussa vihjaus insestisiin tunteisiin on hienovaraisempaa, mutta edetessä ilmiselvää ja osoittautuu molemmin puoliseksi. John on nuorena epävarma ja ujo, mutta pönkittää itsetuntoaan punttaamisella. Siskonsa raiskaus saa veljen tuntemaan itsensä avuttomaksi ja voimattomaksi, joten hän vaimentaa tunteet lihasten kasvattamisella. Seksi ja naiset pyörivät mielessä alati, John yrittää kiertää siskoa kohtaan tuntemansa rakkauden ja himon käymällä huorissa. Johnilla ei tunnu olevan selkeitä päämääriä, joten muiden luodessa uraa hän jää auttamaan isäänsä.

Lilly Berry on pienikasvuinen tyttö, jonka pienuus näyttää muun maailman mielestä söpöltä, mutta Berryt näkevät sen lävitse. Lilly haluaa epätoivoisesti kasvaa pituutta ja muuttuukin pikkuvanhaksi sieluksi. Lilly vaikuttuu perheen Wienin vuosina kirjallisuudesta ja juuri hän huomauttaa isän olevan samanlainen haaveilija kuin Gatsby. Lillystä tulee maailmantuskainen ja hän purkaa kasvunhalunsa kirjoittamiseen. Tytöstä kasvaakin loistava kirjailija, mutta liika perfektionismi painaa harteilla.

Egg, perheen kuopus on huonokuuloinen ja useimmiten pojan suusta kuullaankin: ''Mitä?'' Poika myös sotkee rakastamiaan leluja ympäri ämpäri, myös perheen ensimmäisen hotellin asukkaiden huoneisiin. Vanhemmiten ne ovat vaatteet jotka leviävät joka paikkaan. 

Isoimmaksi teemaksi kirjassa nousee perhe. Berryt ovat rakastava perhe, joka hyväksyy toisensa oikkuineen ja surujen puskiessa hitsaantuu entistä tiukemmin yhteen. Roolit ovat vähän kummallisia isän ollessa pakkomielteinen haaveilija ja nuorimman tyttären pikkuvanha murehtija, mutta perhe on toimiva yksikkö, joka läpi vuosien jatkaa toistensa auttamista. Frankista tulee piinkova agentti, joka myy siskonsa kirjan oikeudet. Franny näyttelee kirjan elokuvasovituksessa ja antaa lapsensa veljelleen. John auttaa isäänsä viimeisen ''hotellin'' pystytyksessä.

 Unelmat puskevat perhettä eteenpäin, mutta toteutuvatko ne koskaan? Isän unelmat eivät ainakaan täyty ja ne ovat samalla olleet koko perheen unelmia. Hotellit ovat kaukana visioista ja surua pakataan surun perään. Mutta perheelle kertyy valtaisasti upeita muistoja ja vaikkeivat asiat ole aivan täydellisesti, ne ovat lopussa kaikilla kuitenkin todella hyvin. Ihminenhän usein unelmoi asioista, joita ei pysty tavoittamaan. Mutta onko tavoitteiden täyttäminen kaikista tärkeintä?

Seksi ja seksuaalisuus ovat myöskin erittäin isossa roolissa ja aihetta käännellään eri kulmilta. Johnin epäröivä teinin seksuaalisuus on kuvattu hauskan elämänmakuisesti, ensimmäisten kertojen huvittava jännyys ja naisten tulkitsemisen opettelu. Huoria kirjassa vilisee paljon, varsinkin Itävallan vuosina. Prostituoidut jäivät kirjassa aika hulvattomiksi karikatyyreiksi, joiden merkitykselle ei taida olla kummempaa syytä kuin amerikkalaisen lukijakunnan leikkimielinen nipistäminen. Irving nostaa esiin omituisen suhtautumisen täysin luonnolliseen asiaan: Väkivallalla mässäillään, mutta seksi halutaan piilottaa kaikin keinoin.

Frank on homo, muttei luojan kiitos mikään ''homolemmikki'', vaan ns. normaali nuori. Frankilla ei ole suhteita, joten aihetta ei alleviivata. Myös Susie-karhu on kirjassa homoseksuaali ja kääntynyt lesbosuhteisiin raiskauksen jälkeen, naisten seura tuntuu nöyryyttävän raiskauksen jälkeen turvalliselta. Frannyn ja Susie-karhun välille kehittyy hetkeksi suhde. 

Täytyy sanoa, että Irving osaa merkillisen upeasti luoda päällisin puolin käsittämättömiltäkin tuntuvista asioista todella koskettavia ja tasapainoitella leikkisyyttä ja vakavoitumista. Susie-karhu kuvataan aluksi rumana finninaamaisena naisena, joka pukeutuu karhun asuun ja örisee kuin otso. Omistajakin uskoo naisen olevan ihka aito karhu, aika huvittavaa. Irving kuitenkin avaa hahmoa tarinan edetessä: Susie-karhu on raiskattu nainen, joka sanoo ruman naamansa tarvitsevan paperipussin  siksi että hänen raiskaajansa ovat laittaneet hänelle pussin päähän. Nainen on murtunut maailmasta ja ihmisyydestä niin perusteellisesti, että haluaa olla ihmisen sijasta karhu. Susie-karhusta kuoriutuikin sitten lopulta todella surullinen hahmo näennäisen hauskuuden alta.

Frannyn raiskaus vakavoittaa kirjan hilpeästi alkaneen tarinan ja läpi Berryjen elämän teemaa pohditaan monelta kantilta. Frannyn suhtautuminen raiskaajaan ja tälle kirjoittaminen herättää ihmetyksen: Miksi kukaan reagoi näin? Mutta myöhemmin kuvioihin tulee tosiaan Susie-karhu, jonka kanssa käydyt keskustelut korostavat sitä, että kaikkihan reagoivat eri tavalla. Ihmiset suhtautuvat myös raiskattuun varsin eri tavoin. Mindy syyllistää Frannyä ''kyrvän kiusaajaksi'', Junior Jones ottaa suojelijan roolin. John puolestaan pohtii miten raiskatulle pitää jutella, uskaltaako koskettaa vai meneekö ihminen rikki; Miten paljon raiskaus ihmistä määrittää?

Frannyn ja Johnin romanttinen rakkaus jäi hiertämään. Kirja on hyvin liberaali ajatuksen juoksultaan, mutta tämä meni itselläni reippaasti yli. En tiedä miksi tarinaan on lisätty insestiä ja vieläpä niin suuressa määrin. Haluaako Irving ravistella lukijaa insestin tabu-leiman suhteen? Ja ravistelua se on, suhde kun ei jää viattomalle tasolle...Ovatko mitkään rakkauden tunteet ''vääriä''? Missä menee raja? Franny ja John ovat sisaruksia, joten hyväksikäytöstä ei voi puhua, koska kumpikaan ei ole auktoriteettisessa asemassa toiseen nähden, vaan molemmat ovat samalla linjalla ja suostuvaisia. Insesti on kuitenkin ihmisen perusbiologiaa vastaan ja laissakin kielletty, joten päällimäiseksi tunteeksi sisarusten suhteesta jäi kuvotus ja inhotus. Mielestäni se vain on yksinkertaisesti sairasta, enkä olisi halunnut tässä määrin ja näin ronskilla tyylillä kirjoitettuna aiheesta lukea. Ilman tätä suhdetta olisin pitänyt kirjasta enemmän ja harmittelin, koska muutoin suorastaan rakastuin Irvingin tarinankerrontaan.

Aivan varmasti aion vielä lukea Irvingiä ja ilman sisarillista rakkautta tämä olisi ollut ehdottomasti viiden tähden kirja. Aivan unohtumaton.







lauantai 21. marraskuuta 2015

Roald Dahl - Matilda

Viime kuussa tein upeita kirjalöytöjä roskiskatoksen paperikassista. Yksi niistä oli Roald Dahlin Matilda. Aiemmin olen Dahlilta lukenut Jalin ja suklaatehtaan ja lapsena olen nähnyt Danny DeViton elokuvasovituksen Matildasta. Juuri mitään en elokuvasta muistanut, kirja tuli siis mukavasti luettua uusin silmin. 



Matilda on pieni tyttö, joka osoittaa suurta lahjakkuutta matematiikassa ja ahmii klassikkokirjoja jo neljän ikäisenä. Lapsinero ei kuitenkaan saa huomiota. Vetyperoksidipäinen äiti ja huijari autokauppias isä pitävät tytärtään ilkimyksenä ja ihmettelevät miksei telkun tuijottaminen kelpaa älyllisesti stimuloivampaa tekemistä kaipaavalle Matildalle. Vanhemmat suhtautuvat tyttöön jopa vihamielisesti eivätkä osoita minkään sortin kiinnostusta. Matilda kiukustuu kylmästä kohtelustaan ja kostoksi keksii pieniä metkuja vanhempiensa pään menoksi, kuten hatun pikaliimaaminen isän päähän. Temput tuovat vanhempien käytökseen kuitenkin vain väliaikaista nöyrtymistä.

Koulun alkaessa Matildan älykkyys tulee heti ilmi luokanopettaja nti Honeylle, joka on aivan ihmeissään tytön nerokkuudesta. Kyvyistään huolimatta tyttö ei ole yhtään omahyväinen. Honey vaatii rehtorilta, että Matilda siirrettäisiin ylemmälle luokalle. Rehtori Trunchbull on kuitenkin painajainen. Entinen olympiatason moukarinheittäjä moukaroi kovakouraisesti koulunsa lapsia henkisesti kuin fyysisestikin ja pitää Matildaa vain kiusankappaleena muiden joukossa. Honey käy vielä keskustelemassa Matildan vanhempien kanssa tämän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, mutta opettajan ylistäminen menee kuin kuuroille korville. Luokanopettajan ollessa ainoa turvallinen aikuinen Matildan elämässä heidän välilleen kehkeytyy lämmin suhde, josta molemmat ammentavat paljon. Ja lopulta pahakin saa palkkansa...
Kirja vetosi paljon, varsinkin kun tässä kuussa on tullut luettua synkkiä kirjoja, dystopioita sun muita. Vaikka Matilda luokitellaankin lastenkirjaksi, se antaa aikuiselle lukijalle ehkä enemmän kuin lapselle. Kirjassa kuitenkin on mustaa huumoria ja pienimpiä saattavat pelottaa Trunchbullin kovakouraiset otteet. Toisaalta, onhan ne Grimmin veljesten sadutkin aika raakoja. 

Quentin Blaken kuvitus on kirjassa hauska lisä ja varsinkin pidin siitä miten Matildan vanhemmat on piirretty. Vanhemmat ottivat aivoon vielä enemmän kuin tuo lastenvihaaja rehtori. Vanhemmat eivät osoita mitään kiinnostusta tämän tekemisiä kohtaan tai huomioi lahjakkuutta, ärh. Kyse on kuitenkin omasta lapsesta! Molemmilta tuli myös seksistisiä kommentteja, isän mielestä tytöllä ei voi olla älliä päässä ja äiti kehuskeli nti Honeylle saavuttaneensa mukavan elämäntyylin ulkonäöllään, turhaan Matildan siis tarvitsee opiskella kun naisen tehtävä on olla nätti. Isoveli on lempilapsen asemassa,  isän autokaupan perijäksikin jo sovittu. Vanhemmat mussuttavat vain einesaterioita tölsön edessä ja Matilda viettää kaiket päivät yksin kirjojen maailmassa.
Nti Honeyn ja Matildan suhde sen sijaan lämmittää mieltä. Molemmat saavat toiselta jotakin. Matilda saa kauan kaipaamaansa kannustusta ja aikuisen huolenpitoa ja arka opettaja saa rohkeutta oppilaltaan. Suhteesta kehittyykin kirjan myötä paljon enemmän kuin vain opettaja-oppilas-suhde parivaljakon ystävystyessä. 
Teemat ovat herätteleviä. Varmasti Wormwoodien kaltaisia piittaamattomia vanhempia löytyy maailmasta paljonkin. Vaikka tarina onkin kerrottu humoristisesti ja liioitellusti, satumaisella otteella, se on aiheiltaan vakava. Matilda on surullisen yksinäinen ja vaikka on aivan huippu, saa kehujen ja kannustamisen sijasta mollausta ja vähättelyä, laiminlyöntiä. Dahl tiivistääkin jotakin tärkeää vanhemmuudesta jo kirjan ensimmäisillä sivuilla; iso osa vanhemmista katsoo lapsiaan enkelilinssien läpi, ajatellen että ''eihän meidän mussukka...'' ja näkevät lapsensa suurenmoisina, vaikka muiden silmissä lapset olisivat kiusankappaleita. Vähemmän näkee laiminlyöviä ja vähätteleviä vanhempia, mutta tälläinen suhtautuminen on herkälle lapselle tietenkin vaarallisempaa. Kuinka tärkeää se kannustaminen onkaan, ihan jokaiselle.














torstai 5. marraskuuta 2015

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen


''Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.''

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka kokee syntyneensä väärän maan kansalaiseksi, kansallisuustransuksi. Lapsesta pitäen Mikko on ihaillut Olof Palmea, Abbaa, kuningasperhettä ja ylipäätään ruotsalaista sosiaalidemokratian lujaan kivijalkaan rakennettua täydellistä, suvaitsevaa ja avointa yhteiskuntaa. Kotiinsa hän on rakentanut ruotsalaisuudelle pyhitetyn alttarin. Mikään suomalainen ei ole lähimailla ylpeyden aihe, sinivalkoisuus puistattaa. Suomeen jää vain ''ritva-pommi'', jonka alta on parasta päästä pois. Täällä ollaan antisosiaalisia tuppisuita, kun taas länsinaapurissa osataan keskustella ja neuvotella, ollaan suvaitsevaisia ja hankitaan naapurin kanssa yhteinen ruohonleikkuri. Puhumattakaan ruotsalaisten saavutuksista yrityselämässä, kirjallisuudessa ja euroviisuissa.

Virtanen päättää muuttaa Ruotsiin ja aloittaa ruotsalaistumisen. Tämä johtaa henkien riistoon, mutta vaiva on sen arvoista. Hänestä tulee Mikael Anderson, periruotsalainen, tunteikas, mutta samalla miehekäs mies. Virtanen suunnittelee lapsuutensa ja koulutuksensa uudestaan, opettelee oikean murteen ja oikeaoppista, hallittua ruotsalaista käytöstä. Virtanen päätyy naimisiinkin, eikä totuuden peittely tietenkään onnistu loputtomiin.

Tartuin tähän Lukuopas-suosituksen ansiosta ja kirja olikin todella hyvä. Se on satiiria, kritiikkiä, pohdintaa ja juoneltaankin koukuttava Virtasen ajaessa itsensä pahemmin ja pahemmin nurkkaan.  Vadelmavenepakolainen on myös hillittömän hauska. Hulvattomimpia kohtia olivat ehkäpä maikkarin meteorologi Petri Takalan vainoamiset, kuinka julkeaa ruhollansa peittää Ruotsin kartta!

Päiväkirjamainen kuvaus sopii tarinaan. Teksti on nopealukuista ja viihdyttävää, mutta samalla rikasta ja mietityttävää. Kaikkia ruotsalaisia tekstipätkiä ei ole suomennettu, muttei itseäni haitannut. Kirja alkaa sanoista ''vanligt kranvatten kan orsaka cancer- Aftonbladet 6.5.2006.'', mitkä minun oli pakko googlettaa ja suomentaa. Tällä Nousiainen sanoo, ettei mihinkään hyväksi luultuun voi luottaa tai ettei kaikki ole niin hyvää mitä luullaan. Kraanavedestäkin kun voi tulla syöpä, Ruotsissakin on nykymurrosten johdosta syöpää, ongelmia, yhteiskunnassa.

Nousiainen kuvaa tarkkanäköisesti Suomen viha-rakkaussuhdetta Ruotsiin ja osaa laajasti selittää Ruotsin historiaa, kertoa tapakulttuurista ja sosiaalidemokraattisten poliitikoiden  vaikutuksesta yhteiskuntaan. Jälkimmäisen Virtanen vannoo olevan Ruotsin menestyksen salaisuus. Lopussa Virtanen kuitenkin tajuaa, ettei mikään voi olla täydellistä ja että hänkin on ihannoinut vain tietynlaista, keskiluokkaista ja stereostyyppista mielikuvaa. Ruotsi on murroksessa, eikä mikään maa ole kiiltokuvansa kaltainen. Ruotsistakin löytyy pahoinvointia.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Esa Sariola - Miehelle kuuluu kaikki

Vuoden 2004 ehdokas Runeberg-palkinnon saajaksi

Provosoiva nimi, hauska juonen kuvaus. Seuraavaksi olinkin kassalla.

Päähenkilö Heinonen on menestynyt liikemies ja yrittäjä, joka joutuu omituiseen tilanteeseen kaupassa. Tuntemattomat henkilöt aiheettomasti syyttävät häntä itsensäpaljastelusta. Myymäläpäällikönkään kanssa absurdiin tilanteeseen ei saada tolkkua. Heinonen tulee nolatuksi. Mikä kamalinta, naisten edessä.

Tapauksesta järkyttyneenä Heinonen saa miehisen identiteettikriisin ja kasaa työryhmän. Missio on: Miehelle kuuluu kaikki. Naisia ei oteta mukaan projektiin, joka on niin talk showta kuin lautapeliäkin. Koko homma ajautuu ongelmiin, kun töissä nokitaan järjestystä ja Heinonen päätyy lööpeihin.

Hahmot ovat stereotyyppisiä, ärsyttäviäkin. Miehet juoksevat nuorten naisten perässä pakoon vaimojaan, jotka nalkuttavat ja syyttelevät tyhjästä. Parikymppiset naiset ovat jännittäviä ja liikahtavat vasta puolenpäivän jälkeen mihinkään suuntaan. Pojan klopit hölmöilevät, pojat on poikii.

Tämän Sariola saa omasta puolestani kuitenkin tehdä, sillä hän osaa kirjoittaa asiantuntevasti, Sariola on kirjoittanut tietokirjoja sekä toiminut psykologina ja tutkijana. Ja ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa humoristisesti:

''Östlund jätti pojan nukkumaan ja meni ruokapöydän ääreen lukemaan lehteä. Siellä kerrottiin, että Englannissa miesten hedelmällisyys oli laskenut romahdusmaisesti. Se johtui siitä, että vessat huuhdottiin jokiin. Naisten syömistä ehkäisypillereistä valui virtsan mukana niin paljon estrogeeniä juomaveteen, että miesten siittiöntuotanto lakkasi. Vedenpuhdistamot eivät pystyneet erottamaan hormoneja vedestä. Östlund luki uutisen toiseen kertaan. Miehet pakotettiin ottamaan hormoneja naisten virtsasta. Jumalauta mitä meille tehdään. Joku oli saatava vastuuseen.''

Mitään naistenvihaajia nämä hahmot eivät kuitenkaan ole. Pikemminkin hämmentyneitä. Oma vaimo onkin vihamielinen ja aivan eri ihminen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Naiset yrittävät muuttaa vastentahtoisia miehiään ja pettyvät kun eivät onnistu.

Toinen asia joka on hyvin kuvattu on työyhteisö. Nokkimisjärjestys, suhteiden vaikutus, kuppikuntailu ja sukupuolten eri menetelmät siitä miten asiat töissä hoidetaan.

Kirjaa oli ihan hauskaa lukea. Sariolalla on pohtiva ja tieteellinen ote ihmissuhteisiin ja sukupuolien välisen kommunikaation ongelmiin. Käpyrauhaset, projisoinnit sun muut. Vaikka inhottikin lukea siitä miten Korpi juoksee vaimon ja nuoren rakastajan välillä, hänenkin tilannettaan loppupeleissä ymmärsi ja myötäeli tuskaisia riitoja vaimon kanssa.


sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Erlend Loe - Doppler



Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?



sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Sue Townsend - Kenkää Kuningattarelle

 ''Hän oli joskus sattumoisin nähnyt television kakkoskanavalta dokumenttiohjelman kaupunkien kurjuudesta, kuullut vastenmielisten köyhien puhuvan katkonaisin lausein kammottavasta elämästään, mutta hän oli pitänyt ohjelmia sosiologisina kuriositeetteina, sijoittanut ne samaan sarjaan Amazonin intiaanien ympärileikkausseremonioiden kanssa, niin kauas ettei niistä oikeastaan tarvinnut välittää.''

Kuningatar Elisabeth, Charles ja kumppanit ovat pulassa kun uusi pääministeri laittaa politiikkaa uusiksi ja muuttaa Englannista tasavallan. Poppoo joutuu muuttamaan Buckinghamin palatsista kaupungin vuokrataloihin tavallisen rahvaan joukkoon ja tutustumaan sosiaaliavustuksilla elämiseen. Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää on  päivystyksessä tuntikausia jonottaminen ja eri byrokratiasäännösten pyörittely. Entä mistä vessapaperia ostetaan? Miten ruokaa laitetaan?

Townsendin hahmot ovat liiotteilulinssin ja satiirin läpi kuvattuja: Lähiön hahmot on kuvattu sivistymättömiksi, mutta hyväsydämisiksi junteiksi, jotka auttavat aina mielellään naapuria pulassa. Kuningasperhe taas on täysin pallo hukassa tavallisen arjen kanssa ja joutuu kärsimään aiemmasta välinpitämättömyydestään kansaa kohtaan.

Englannin luetuin romaani vuodelta 1992 tuo mieleen nykylaman keskustelut ja tyytymättömyyden hallitukseen. Jokunen aika sitten sosiaalisessa mediassa levisi kamppanja, jossa Suomen poliitikot haastettiin elämään kuukauden ajan työttömyyskorvauksilla. Tyytymättömyys ''Helsingin herroihin'' on maasta ja ajasta riippumaton universaali närkästyksen aihe ja tässä kirjassa se on kuvattu hauskasti. Toki englantilaiset, jolle kuningasperhe ja on erityisen tuttu, saavat tästä sitäkin makeammat naurut.

P.S: Kirjailijan huomautus: ''Kenkää kuningattarelle on silkka sepite. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käytetty täysin sepitteellisesti.''  Satiiri tulee alleviivata. Iha vaa et kukaa ei vedä hernet nenuun.









perjantai 10. huhtikuuta 2015

Aapeli - Pikku Pietarin piha

Eletään Suomen sisällissodan jälkeistä aikaa pienessä korttelipihapiirissä, jonka tapahtumia seuraa tarkkaavainen Pietari Jormalainen. Pietarin tarkka ikä ei tule romaanissa missään vaiheessa ilmi, mutta arvioisin hänen olevan 8-9-vuotias. Tarinassa seurataan yhden kesän tapahtumia. Pietarin äiti on juuri kuollut tuperkkeliin (tuberkuloosi?). Pojan suruaika ja kaipuu ei muutoin näy kuin mielikuvituksellisissa kohtauksissa, joissa Pietari käy kyselemässä äitiään Jumalalta. Tästä syystä nämä kohtaukset ovat kirjan koskettavimpia:

''-Mihinkä sinä panit minun äitini, kun minä olin kipeänä silloin kun se haudattiin?
-Se on tuolla salin puolella. Se on vielä vähän heikkona sen kuolemisen jälkeen, sanoi Jumala Taivaassa.
-Olisiako te hyvä ja päästäisiä...päästätkö käymään siellä? kysyi Pietari.
-Ei me päästetä. Meillä on sellaiset säännöt, että ei päästetä kengät jalassa. Mutta minä saatan kertoa terveisiä, sanoi Jumala Taivaassa.''

Jormalaisten talouteen muuttaa pian Karoliina, josta tulee Pietarin äitipuoli. Rempseästä Karoliinasta tulee Pietarille uusi äitihahmo, vaikka hän heti alkuunsa sanoo ymmärtävänsä, ettei pysty korvaamaan menetettyä äitiä. Hän parhaansa mukaan koittaa tehdä Pietarin iloiseksi, ostamalla tälle leluja tuliaisiksi ja hienot housut. Kirjan lopussa selviää, että Karoliinan äiti on hirttänyt itsensä tämän ollessa lapsi. Karoliina luultavasti osaa samaistua Pietariin ja siksi ottaa äitipuolen roolin ylleen hyvin.

Muutoin Karoliina jää vähän mysteeriksi. Lopussa selviää myös sellainen seikka, että hänen lapsuudenkotinsa on juurikin Jormalaisten talo. Miksi hän on halunnut palata,  ja miksi hän lopussa lähtee? Nostalgioimaan? Yhden kesän aikana Pietari menettää oikean äitinsä sekä tärkeäksi muodostuneen Karoliinan. Pietari jää kaipaamaan äitipuoltaankin. Käydessään taas juttelemassa Jumalan kanssa Pietari ymmärtää Karoliinan ''vain ottaneen ja lähteneen.''

Kirjassa kuvataan hyvin myös sisällissodan jälkeiset tunnot, valkoisten ja punaisten erottelu, leimaaminen ja paheksunta:
''Harakka ei ontunut, mutta siitä oli tullut punikki ja punikki se oli vieläkin, vaikka olisi luullut jotain oppineen. Niin että ei tämä suinkaan mitään, kun Harakka taas intti, ettei Jumalaa ole olemassa. Kaikkihan sen tiesivät, pihan pennutkin. Harakka parka oli niin väärässä kuin olla saattaa.''

Kirjasta tulee hyvin ilmi, miten lapset ymmärtävät asioista paljon enemmäin kuin aikuiset uskovatkaan. Ja osaavat kuvailla asiat rehellisesti ja suoraan. Ja käsittelevät tragediat omilla sulattelutavoillaan. Tämän Aapeli osaa kertoa hellyyttävästi ja humoristisesti. Osittain luin kirjan melkeinpä puolinukuksissa. En malttanut lopettaa, vaikka olin astumaisillani Nukku Matin matkaan. Kirjassa tuntuu olevan paljonkin asioita rivien välissä ja siksi tulen varmasti palaamaan tämän teoksen ääreen.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Vatasen elämä ei ole vastannut odotuksia. Toimittajan työ ei anna tyydytystä ja vaimo on abortoinut lapsen-jonkun toisen miehen. Työreissulla kolmekymppinen Vatanen ja työkaveri ajavat jäniksen päälle. Vatanen alkaa pitää huolta haavoittuneesta luontokappaleesta ja lähtee jäniksen kanssa päämäärättömälle seikkailulle  ympäri Suomen.

 Vatanen tutustuu reissullaan monenmoisiin kulkijoihin, mutta ainoa kestävä ja merkittävä suhde hänellä on jänikseen. Vatanen kohtelee jänistä kuten emo poikastaan eri koettelemuksilta, oman henkensäkin uhalla ja välillä kuvittelee inhimillisiä piirteitä tälle, jänis on välillä esim. nauravinaan. Myös jänis kiintyy omistajaansa.

 Uhkatekijät kuvaavat hyvin ristiriitaista suhdetta luontoon. Fiini ruotsalaisleidi tahtoo itselleen lemmikkijänön, kunnes löytää eläimen papanoita keitostaan. Hurahtanut hiihdonopettaja puolestaan tahtoo jäniksestä uhrilahjan muinaisjumalille. Jäniksen paikallaolo ruokapöydässä on illallisseurueelle myös epämukava ja vaivaannuttava, onhan lajitoveria tarjolla lautasella.

 Karhun uhatessa Vatasta ja jänistä alkaa useita päiviä kestävä, uuvuttava ajojahti. Kaksikko päätyy myrskyn peitossa huomaamattaan Neuvostoliiton puolelle. Viranomaiset ottavat kiinni Vatasen ja lopulta muodostuu pitkä syytelista, jossa on mainittu mm. kalastus ilman kalastuslupaa ja pirtun nautiskelu. Rikkeet ovat liioiteltuja ja pieniä, mutta ne vievät Vatasen takaisin Suomen puolelle vankilaan.

 Teksti on tähän mennessä ollut humoristista, liioiteltuakin. Samanaikaisesti  mietityttävää ja haikeahkoakin. Mutta realistista, sanoisin. Tästä irtaudutaan vankilapaossa, kun Vatanen jänis mukanaan karkaa vankilasta vapaudenkaipuullaan läpi seinien ja muurien. Teema täydessä kokonaisuudessaan tulee lukijalle ilmi vasta loppumetreillä, ''ahaa-elämyksenä'': Ihminen on erkaantunut luonnosta ja omasta vapaudestaan ja on byrokratian ja yhteiskuntansa vanki.

 Seuraavaksi voisin ottaa lukulistalle Paasilinnalta Hurmaavan joukkoitsemurhan. Nimi herätti mielenkiinnon! Toinen ajatuksissa jo pitkään kummitellut projekti (lue: tiiliskivi) on Stephen Kingin Kuvun alla. Viimeisin yli tuhatsivuinen urakka oli Taru sormusten herrasta ja huh hei, siinäpä menikin aikaa JA siitä on aikaa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Joe Ambrose - Iggy Pop: Raakaa Voimaa


Sitten vähän eri tunnelmiin. Iggy Pop, rockjumala. Kokeillut luultavasti kaikkia mahdollisia huumeita mitä maa päällään kantaa ja tullut kuuluisaksi itsensä viiltelystä ja maapähkinävoilla voitelusta lavalla. Iggy myös sylki yleisön päälle ennen Seksipistooleja. Sekoilutarinat ovat aivan uskomattomia ja myötähäpeäisen hauskaa luettavaa. Lempparisekoiluuni liittyy Elton John ja gorillapuku.

Moneen otteeseen hän puhuu innoittajastaan  Jim Morrisonista. Toisin kuin nykyajan tähdet, jotka haluavat olla oma itsensä lavalla ja sen ulkopuolella, Iggy tahtoo olla rockin jumala lavalla. Aivan kuten entisten aikojen suuruudet. Mies vihaa nyky-yhteiskunnan mainoskeskeisyyttä, mutta miehen musiikki pauhaa ties kuinka monien eri yritysten mainoksissa.

Nykyisin Iggy on jokseenkin rauhoittunut huumeista vapaa, kirjoista innostuva golffari. Hän nousi rappiosta ylös, eikä oletusten mukaan kuollutkaan ennen varhaiskeski-ikää!

Kirja on pitkälti samantyylinen kuin Please Kill Me, jossa käsiteltiin laajasti punkin syntyjuuria haastattelujen kautta. Teksti on yhtä hulvatonta, mutta ei anna vastauksia oikein mihinkään. Millainen Iggy, punkin kummisetä, oikein on? Itse pääpiru tuntuu pehmenevän mielipiteittensä kanssa vuosien saatossa ja eri haastateltavilta tulee täysin päinvastaisia kommentteja miehestä, ettei oikein osaa sanoa enempiä juuta eikä jaata. Totuus löytyy luultavasti jostakin keskeltä.