lauantai 31. lokakuuta 2015

Alex Haley - Juuret




''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaanSukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''






tiistai 27. lokakuuta 2015

Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu

Utuinen kuvanlaatu  kuvastaa kirjan utuista sisältöä
(eli bloggaajalla on wanha känny surkeella kameralla).


Tähän tartuin nimen vuoksi. Kaunis sielu, kaunis nimi kirjalle. Herätti heti kysymyksen: Millainen oikein on kaunis sielu?

 Kansien välissä on tarina nuoresta naisesta, jota ei sanoisi juonen kuvauksen perusteella kauniiksi sieluksi. Nimettömänä pysyvällä päähenkilöllä on suhde varattuun, perheelliseen  mieheen. Nainen häpeää himoaan, heidän tekemäänsä syntiä. Lisäksi hän tuntee vetoa samaa sukupuolta kohtaan. Nainen haluaa murhata miesystävänsä ja kamppailee tämän pakkomielteen lisäksi itseinhoa vastaan. 1927 alun perin kirjoitettu teos oli liian uskalias ''nuorten naisten liian suuren keskinäisen kiintymyksen'' vuoksi ja julkaistiin vasta 2001.

Kerrontatyyli on runollinen. Kirjassa on 144 sivua ja lukuja jopa 106. Kappaleet ovat ikään kuin pieniä kohtauksia, välähdyksiä elämästä: pakkomielteistä pohdintaa, unia ja hurmosta. Lukeminen vaatii heittäytymistä näihin hämäriin sielunmaisemiin ja halua ymmärtää päähenkilöä, vaikkei hän edes itse ymmärrä itseään.

''En käsitä tekojani, vaikka murhaankin tunsin saaneeni selityksen ja vaikka sillä kertaa ajattelinkin, että asia juuri niin on. Nyt tiedän, ettei se sittenkään ole niin. Se oli vain teoria, käytäntö oli aivan muuta. Käytännössä oli kostea taivas, kasteinen hauta, vaimo jolla oli ruudukas hame. Oli katuja, jolla kuljin. En mitään, mitään en ymmärrä. Kaikki menee sekaisin. Uskonko Jumalaan? Siihenkään ei minulla ole varmaa vastausta. En tiedä uskonko, minä olen vain mosaiikkia, sinisiä, harmaita, keltaisia neliöitä. Palikkapino. Surkea palikkapino.''

En pitänyt tästä kovin paljon, vaikkakin runoisa, unenomainen kerrontatyyli miellytti. Hämäläiseltä voisinkin lukea jatkossa hänen runojaan. Päähenkilö on täynnä katumusta, itseinhoa, surua. Mieli on kuin  hajonnut peili, jota yrittää turhaan kasata ehjäksi pikaliimalla.

Toistoa tässä ainakin on liikaa, Varsinkin alussa; murhatako vai ei. Ja sitten kun teko on tehty, tajutaan vasta (pitkästä jahkailusta huolimatta) että ai niin ne seuraukset. Mies haudassa, pieni taapero ilman isää ja tulee sittenkin sitä kuollutta miesystävää ikävä. Aviorikos, synti ei kuole miehen mukana.

Ovatko kaikki ihmiset synneistään huolimatta kauniita sieluja?

P.S: Millään en osaa päättää lopullista ulkomuotoa blogille.
















keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Stephen King - Eksyneiden jumala



Yhdeksänvuotias Trisha lähtee äitinsä ja isoveljensä kanssa eräänä viikonloppuna patikoimaan metsään. Avioero on kiristänyt perhesuhteita ja isoveli Pete riitaantuu äitinsä kanssa. Veljeään lapsellisena pitävä Trisha kyllästyy kuuntelemaan sanaharkkaa ja poikkeaa polulta. Pieni hengähdystauko osoittautuu kohtalokkaaksi Trishan eksyessä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Ruoka loppuu, etsintäpartiot ovat kilometrejä hakoteillä, umpimetsässä ei näy ketään. Vaikka Trisha onkin sinnikäs ja neuvokas tyttö, alkaa epätoivo ottaa valtaa. Ainoana ilonpilkahduksena toimivat baseball-ottelut, joita Trisha pystyy kuuntelemaan korvalappustereoistaan. Hänen lempipelaajansa, Tom Gordon, alkaa keskustella ja kulkea hänen rinnallaan. Trisha tietää, että Gordon on vain pahassa tilanteessa keksitty mielikuvitusystävä. Mutta välillä tuntuu kuin joku vaanisi ja on vaikea erottaa mikä onkaan enää todellista...Onko metsässä jotakin joka vaanii häntä?

Luvut on jaettu baseball-pelin mukaisesti: Ennen ottelua, Ensimmäinen vuoropari, Venyttelytauko...Ja varsinkin loppua kohden Trisha alkaa ajatella henkiinjäämistaistelua baseball-pelinä, jossa pitää tsempata, jotta selviää voittajana loppuun.

Trishan keskustelut isänsä kanssa ovat avainasemassa selviytymisessä (ja ovat kenties osasyynä miksi mielikuvitus laukkaa).

''Minä uskon että on olemassa voima joka estää humalaisia nuoria-useimpia humalaisia nuoria-ajamasta kolaria kun he tulevat kotiin koulun päättäjäisistä tai ensimmäisestä isosta rokkikonsertistaan. Voima joka estää useimpia lentokoneita putoamasta jopa silloin kun niihin tulee vika. Ei kaikkia mutta useimpia. Jokin voima meillä täytyy puolellamme olla. Sen voi oikeastaan päätellä jopa siitä, ettei kukaan ole käyttänyt ydinasetta ihmisiä vastaan vuoden 1945 jälkeen. Ennen pitkää sellainenkin pommi tietenkin pamautetaan, mutta puoli vuosisataa... on pitkä aika.''

Trishaa eteenpäin kantava voima metsässä selviytymisessä on Tom Gordon, jota hän välillä kutsuu myös Tom Gordon-jumalaksi. Kirjan alkuperäisnimikin on The Girl Who Loved Tom Gordon. Jälkisanoissa King myöntää ottaneensa aika paljon vapauksia mitä tulee käytyihin otteluihin ja itse Gordoniin. Mutta yksi ele on todellisuudessakin tämän syöttäjän käyttämä: hän osoittaa sormella kohti taivasta pelin voiton varmistuttua. Ikään kuin kiitoksena korkeammille voimille.

''Trisha naputti lakkinsa lippaa ja osoitti sitten oikealla etusormellaan kattoon. Hymy joka kirkasti isän kasvot silmiin asti oli suloisinta ja mitä aidointa mitä Trisha oli koskaan nähnyt. Jos oli olemassa jokin polku niin se oli tässä. Trisha sulki silmänsä nähdessään isän ymmärtävän ja vaipui uneen. Peli ohi.''

Trisha on ihana peppipitkätossumainen hahmo, joka pahassa tilanteessa tekee parhaansa, eikä pelkää panna karhullekaan hanttiin. Ja lopussa näyttää isälleen olevansa samaa mieltä; jokin pelastava voima täytyy olla olemassa. King on omistanut kirjan omalle pojalleen Owenille, jolta baseball-tietämyskin on lähtöisin. Trisha ja itse asiassa koko tarina on samanlaisella lämmöllä tehty hahmo kuin Liseyn Tarinan (jonka King on omistanut vaimolleen Tabithalle) Lisey. King kuvaa Trishaa juurikin siten miten vanhemmat kuvaavat omia lapsiaan.

Selviytymiskamppailu on tässä suuremmassa osassa kuin se perinteikäs Kingin kauhu. Takakansi antoi ymmärtää teoksen olevan pelottavampi. Metsässä vaaniva uhka jää jotenkin hataraksi, eikä se kiinnostanut yhtä paljon kuin Trishan metsässä vaellus. Kolme huppupäätä olivat jännä elementti, niistä olisin mielelläni lukenut lisää.

Koskettavin kohta oli juurikin tuo lopetus, jonka siteerasin ylempänä. Trisha näyttää salaisella isän ja tyttären välisellä inside-eleellä, että muistaa mistä kerran keskustelivat, jokin voima häntä auttoi.







sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Jonas Hassen Khemiri - Ajatussulttaani



Teinipoika Halim on Ruotsissa syntynyt toisen polven maahanmuuttaja, jonka arkea seurataan kirjassa puolen vuoden ajan. Isä Otman omistaa sekatavarakaupan ja veli yrittää kovasti luoda näyttelijän uraa. Isä on erittäinkin sopeutunut uuteen kotimaahan, eikä realistisena luonteena  haaveile paluusta Marokkoon, toisin kuin nuorimmainen poikansa.

Halimia kismittää isänsä ''sveduilu'', se miten puhetyyli vaihtuu ja pehmenee ruotsalaisille puhuessa. Isä on omaksunut ''maassa maan tavalla''-ajattelun. Kotikielen opetuksen lopettaminen kiukuttaa myös, tämän Halim lapsellisesti kokee oikeuttavan esimerkiksi vessojen sotkemiseen.

''Tänään olen kuitenkin filosofoinut että on vielä kolmannenkinlainen mutistyyppi joka on täysin vapaa ja jota svedut vihaavat eniten: vallankumousmutis, ajatussulttaani. Sellainen joka näkee kaikkien valheiden läpi ja jota ei ikinä pysty huijaamaan. Suunnilleen niin kuin al-Kindi joka purki kaikki koodit ja kirjoitti tuhansia julman loistavia kirjoja astronomiasta ja filosofiasta sekä myöskin musiikista ja matematiikasta. Viime lukukaudella olin enimmäkseen hölmö, mutta tästedes vannon että aion ruveta ajatussulttaaniksi.

Kirjassa ei ole siloteltu mitään. Halimin maailmankuva on mustavalkoinen kuin männävuosien televisio. Mutikset ovat joko varkaita, vallankumouksellisia tai kunnon poikia, joista tulee isona hammaslääkäreitä. Svedut ovat nynnyjä, tosin joukossa hekin vaarallisia. Juutalaiset vain juoksevat rahan perässä ja pillittelevät joukkomurhista (joita Halimin mukaan turhaan on paisuteltu). Herkkien tunteiden julkituominen on tietysti homoilua. Tytöt ovat ensin kivoja ja pettymyksen tuotettuaan huoria.

Halimin ajattelutapa on samanaikaisesti raivostuttava ja huvittava. Jos hahmo olisi joku muu kuin ysiluokkalainen poika, joka filosofisten pohdintojen lomassa valittelee kouluruoasta ja pelkää jäävänsä kiinni runkkauksesta, ei tekstiä sulattaisi yhtä hyvin. Huumori antaa sijaa sanoa paljon, tekstin on tarkoituskin olla naurettavaa ja yleistämistä.

Päiväkirjamainen tyyli on realistinen. Halimille ei mitään maailmoja mullistavia juttuja tapahdu, varsinaista juonta ei ole. Eli äksönistä tykkäävälle lukijalle tämä ei sovi.

Halimista hahmona en oikein välittänyt, vaikka teki ihan osuvia havaintoja stereotypioista. Kiusankappale ajattelee olevansa suuri ajattelija ja haluaa olla vallankumouksellinen, mutta käyttäytyy juurikin vihaamiensa stereotypioiden mukaan. Esittää kovista, varastelee ja hankkiutuu hankaluuksiin. En ihan ymmärtänyt, että miksi. Jotakin teinipojan logiikkaa?

Lempparihahmokseni nousi Otman, Halimin isä. Hänellä on maanläheinen ote selittää kahden kulttuurin kanssa tasapainottelua ja lämmin, isällinen huoli pojastaan.

''Isä huokaisi mitä syvimpään.
 'Sinä se tässä et tajua, Halim.' '
'Tajua mitä?'
Isän huulten ja viiksien välissä oli kuivuneita viinitahroja:
'Niin...Poikani...Mitähän kieltä puhutaan...sanotaan nyt vaikka...Kreikassa? Mitä? Arvaa?'
'Lopeta.'
'Kuulinko että kreikkaa? Kymmenen pistettä. Entä...hmm...vaikka...Ranskassa? Mitä? Aika loppuu...nyt, mitä? Oikein! Kaksikymmentä pistettä. Ranskaa! Ja Ruotsissa puhutaan...nyt sinulla on mahdollisuus...10 000 kruunua jos vastaat oikein...' ''

Hauskaa oli myös se, miten Khemiri on kirjoittanut itsensä perheen naapuriksi. Mikään tärkeä hahmo hän tosin ei ole, sivumaininta lähinnä. Khemirissä ja Halimissa on paljon samaa: Khemirilläkin on  näyttelijäveli ja hän on ottanut Ruotsissa paljon kantaa maahanmuuttokeskusteluun, vaikka hänkin on ihan Ruotsissa syntynyt.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Liebster Award




Iik, ihka ensmänen haaste! Toivottavasti osaan tehdä tämän oikeaoppisesti, vasta opettelen tätä bloggerin käyttöä. Kiitos tästä kuuluu: unelmienaika.blogspot.fi kirjablogin Katriinalle! Oli hauska vastata kysymyksiisi.

Haasteen heitän seuraaville:

                                            http://sivusivultakirjablogi.blogspot.fi/

Haasteessa menetellään näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kysymykset niille, joille haasteen heitän

1. Oletko lukenut kirjaa, jonka koet muuttaneen sinua (arvomaailmaasi esimerkiksi tai jollakin muulla tapaa)?
2.Mitä kirjoja mielestäsi  pitäisi ''pakkoluetuttaa'' peruskoulussa?
3.Saavatko uudet, suomalaiset kirjailijat mielestäsi tarpeeksi näkyvyyttä?
4.Kuka on mielestäsi kirjamaailman paras pahis?
5.Entä sankari?
6.Pidätkö omaelämäkerroista?
7.Luetko tietokirjoja?
8.Onko kirja aina parempi kuin siitä tehty sarja taikka elokuva? 
9.Oletko itse joskus haaveillut kirjailijan urasta?
10. Millaisia lapsuusmuistoja liittyy lukemiseen?
11. Oletko aloittanut jonkin kirjan monta kertaa ja aina jättänyt kesken?


Tässä omat vastaukseni

1.Pidätkö kauhukirjoista?
Lapsena luin enemmän mitä näin aikuisella iällä. Silloin R.L. Stinen Goosebumps-sarja oli erittäin kova juttu. Luin niitä aina ennen nukkumaan menoa, söin taateleita (nuo jouluiset herkut jostain syystä maistuivat) ja kuumottelin. Pikku Vampyyreja luin myös ja Noidan käsikirjaa, siinä oli kansikin pienelle Hennille aika kauhistuttava... :D 

Niin ja luin myös aina isoäidillä vieraillessa sellaista kirjaa kuin Tiedon tuolla puolen. Taisi olla joku lehden kaupanpäällinen. Siinä oli paljon karmivia, selittämättömiä juttuja historiasta. Kummituksia valokuvissa ja sen sorttisia. Kyllä sellaiset mystiset jutut kiehtoo. Rakkaus Stephen Kingiin on ja pysyy vuodesta toiseen!

2.Mikä on paras kauhukirja ja miksi?
Hmm. Varmaankin Stephen Kingin Carrie. Luin sen teini-ikäisenä ja pystyin samaistumaan päähenkilöön. 

3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?
Vampyyreissa ja noidissa on jotakin kiehtovaa, menneen maailman huminaa ja kansantarumaisuutta.

4. Mitä Halloween aiheisia kirjoja suosittelisit muille?
Apuva, en osaa suositella!

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Pimeällä yksin kotona, kynttilöiden tunnelmavalaistuksessa. Jos talo on vanha ja pitää ääniä niin vielä parempi. Pakkanen paukkuu nurkissa, lattiat ja saranat narisee...

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?
Goosebumpsit lapsena.

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?
Harvemmin. Helposti käy niin, että alan liikaa fiilistellä musiikkia liikaa ja keskitys herpaantuu pois tarinasta.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?
Enpä oikeastaan, ainakaan tietoisesti.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?
Mistä vain saa tehtyä kauhistuttavaa, jos kirjailijalla on vetovoimainen tyyli.

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?
En ole paljoa ehtinyt ajatella koko Halloweenia. Tänä vuonna voisi kokoontua yhteen parin kaverin kanssa, katsoa kauhuelokuvaklassikoita ja mässyttää herkkuja. Jotain Halloween-aiheista voisi olla hauska leipoa!

11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten?
Ehkä eniten tykkään kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa tai jotakin mietintää ihmisolennon syvimmästä olemuksesta. Jotakin sellaista, mikä pistää mietityttämään. Huumori on erittäin hyvä lisä, mustana tarjoiltuna varsinkin.

Toisen roska on toisen aarre




Kävin viemässä eilen roskia ja sieltäpä löytyi paperinen kassi, jossa luki että saa ottaa. Joskus mietin, että elämässä on joko kaikki sattumaa tai mikään ei ole sattumaa. Tulin ilmaisista romaaneista erittäin iloiseksi.

Olin nimittäin pari päivää pohdiskellut tuota Katja Ketun Kätilöä ja Stephen Kingin Musta torni-sarjan läpi kahlaamista. Roald Dahlin Matildan puolestaan olen nähnyt elokuvana lapsena. Lukulistasta on tullut ihan mukavan pituinen, kun sain ideoita tuosta Lukuopas-palvelustakin.

Mieltä  kyllä lämmittää tälläiset arjen pienet, hyvät teot!




perjantai 16. lokakuuta 2015

Yann Martel - Piin elämä



''Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.''

Piin Elämä on tarina toivottomuudesta ja toivosta. Ennen kaikkea toivosta.

Tarina jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

Ensimmäisessä päähenkilö Piscine ''Pii'' Patel muistelee lapsuuttaan Intiassa. Hänen isänsä on eläintarhan johtaja. Eläinten kunnioittaminen tulee siis tutuksi pienestä pitäen. Hän ihailee rationaalista opettajaansa, mutta haluaisi olla samanaikaisesti kristitty, hindu ja muslimi, koska kokee voimaantuvansa kaikkien uskontojen opeista. Tämä aiheuttaa ihmetystä ja närää niin uskonopastajissa kuin vanhemmissakin. 1970-luvun Intian poliittisen tilanteen vuoksi perhe päättää muuttaa pois kotimaastaan.

''Samalla sivulla on toinenkin ryhmäkuva, jossa on etupäässä koululaisia. Hän naputtaa kuvaa.
' Tuossa on Richard Parker', hän sanoo. Olen ymmälläni. Katson tarkasti, yritän nähdä persoonallisuuden piirteiden takana. Tämäkin kuva on valitettavasti mustavalkoinen ja hiukan epätarkka. Parempina aikoina huolettomasti napattu kuva. Richard Parker katsoo poispäin. Ei edes huomaa olevansa kuvattavana.''

Toisessa osassa alkaa uskomaton selviytymistarina. Kanada saa odottaa, kun rahtilaiva uppoaa. Pii jää oman onnensa nojaan. Tyynivaltameri ja vähäiset selviytymistarpeet ovat jo yksi ongelma. Toinen ongelma on Richard Parker, bengalintiikeri, joka jakaa pelastusveneen pojan kanssa. Hintelä Pii onnistuu viettämään kuukausia keskellä armotonta valtamerta, verta janoavan tiikerin kanssa.

''Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin shakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla.''

Kolmannessa osassa päästään kuivalle maalle ja tarina ikään kuin puretaan.

Tulkitsin ensimmäisen osan uskonnollista miettelöistä ja toisesta siteerauksesta jo alussa, ettei tarinassa kaikki välttämättä ole sitä miltä vaikuttaa. Häkellyin. Tekijän esipuheessa Martel kiittää herra Patelia ja muita tarinassa esiintyviä hahmoja, mikä tässä tarinassa on totta ja mikä ei? Voiko luokkakuvassa mukamas olla tiikeri?

Tarina ei ole totta ja samalla ennen kaikkea on. Kaikissa uskonnoissahan pyöritellään samoja palloja, niitä vain kutsutaan eri nimillä. Onko väliä pukeeko toivonsa Ganeshaan tai Muhammediin? Tärkeintä on, että mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa ihmisellä on toivoa ja uskoa parempaan.

Pidin kirjasta paljon, tai oikeastaan rakastin. Vastoin ennakkoluulojani. En nimittäin ole uskonnollinen, enkä ole oikein välittänyt noista luonnon kuvauksistakaan. Mieluummin löisin itseäni haarukalla silmään kuin lukisin Lokki Joonatanin uudestaan. Mutta tätä rakastan.

Luontokuvaukset on nimittäin kirjoitettu elävästi. Melkein pystyin haistamaan ja maistamaan suolaisen, kirkkaansinisen Tyynenmeren ja näkemään lentokalat ja kilpikonnat. Martel on selvästi tehnyt taustatutkimusta myös eläinten käyttäytymisestä, Richard Parkerin käytös, reviirinmuodostukset sun muut oli kiinnostavasti ja asiantuntevan tuntuisesti kerrottu.

Toinen elävästi kerrottu asia on Piin epätoivoinen taistelu kuolemaa vastaan. Kilpikonnan veren juonti, hajoavat vaatteet, aurinkotislaimet, kylmä, kuuma, nääntyminen. Elin tuskassa mukana, samalla yrittäen tallettaa muistiin niksejä worst case scenarioiden varalle.

Uskon, että en unohda tätä kirjaa ikinä.






keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Lukuopas-palvelu, jättekiva!

Kyseessä on siis sähköinen palvelu, varsin yksinkertainen sellainen. Täytät pienen lomakkeen lukumieltymyksistä, mistä pidät ja mistä et. Esimerkkiteoksiakin saa pistää. Menee muutama päivä ja saat sähköpostiisi suosituslistan kirjastonhoitajalta. Omassa lähikirjastossani ei ole palvelua käytössä, lomakkeeni kiiti Ouluun. .http://www.ouka.fi/oulu/kirjasto/lukuopas

Tässäpä näin näitä suosituksia.

Collins, Suzanne: Nälkäpeli-trilogia
Olen nähnyt pari Nälkäpeli-elokuvaa ja pidin niistä ainakin kovasti! Niissä on paljon aineksia mistä pidän. Jännitystä, yhteiskunta- ja viihdekritiikkiä ja vahva naispäähenkilö.

Orwell, George: Eläinten vallankumous
Pyörinyt mielessä jo monta vuotta tämä satiiriklassikko. Eläimet tekevät maatilalla vallankumouksen.

Nousiainen, Miikka: Vadelmavenepakolainen
Äitini on suitsuttanut tätä maasta taivaisiin. Kyllä äiti tietää? Hauskaa juttua Nousiainen ainakin heittää Hyvissä ja pahoissa uutisissa. Suomalaisten kateus ja alemmuuskompleksi länsinaapureihin on aika hulvaton aihepiiri, odotan tältä kirjalta paljon.

Selby Jr., Hubert: Päätepysäkki Brooklyn
Kirjailijan elämää ovat täyttäneet vastoinkäymiset, kuten heroiiniriippuvuus. Lähellä kuolemaakin on käyty. Tämä kirja on ilmestymisaikanaan aiheuttanut kohua karskilla tyylillään, mutta nykyisin pidetään klassikkona. Nappasin kirjastosta mukaan. Silmäillessäni sisälle huomasin tekstin olevan jotenkin vaikealukuisen oloista. Löysin Selbyltä myös Unelmien sielunmessun, joka ehkä kiinnostaa enemmän kuin tuo suositeltu.

Khemiri, Jonas Hassen: Ajatussulttaani
Ruotsalaisen Khemirin teos käsittelee siirtolaisuutta ja asenteita teini-ikäisen pojan näkökulmasta. Kaikki television tai internetin aukaisseet tietävät, että tämä jos joku on ajankohtaista ja jakaa kansan mielipiteet. Jyrkästikin. Siksi mielenkiintoinen aihe.

Sachar, Louis: Paahde
Nuortenkirja kertoo köyhästä pojasta, joka päätyy syyttömänä autiomaahan huonoihin oloihin työleirille kaivamaan kuoppia. Tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ilmeisesti suosittu kirja.

Page, Martin: Kuinka minusta tuli tyhmä
Päähenkilö päättää ''typerryttää'' itsensä, onhan nykymaailma tyhmyyttä arvossa pitävä. Väkisinkin tulee mieleen tuo juuri lukemani Doppler. Kuulostaa hyvältä tämäkin.

Dashner, James: Maze runner-Labyrintti
Labyrintti, josta ei tunnu olevan ulospääsyä ja päähenkilö, joka on menettänyt muistinsa. Tämä kuulostaa mystiseltä. Ja tämäkin on nuortenkirja. Itse luin varhaisteininä lähinnä Neiti etsiviä, nykyisin tarjolla tuntuu olevan kaikkea mielenkiintoista!

Harstad, Johan: Buzz Aldrin-Taviksena olemisen taito
Päähenkilö haluaisi olla tavallinen, mutta elämä muuttuu kun hän menettää työnsä ja rakkauden. Tässäkin menetetään muisti, mutta päädytään Tehtaaseen, terapiayhteisöön Färsaarilla.

Ambjorsen, Ingvar: Yö unelmoi päivästä
Norjalainen erakko Sune ja pulassa oleva vietnamilainen Vale pakenevat poliisia ja entisiä yhteisöjään Norjan metsiin.

Lukuoppaasta tuli ihan mielenkiintoisia ehdotuksia ja kaksi jo lainasinkin kirjastosta. Myöhemmin luvassa mietteitä teoksista.










tiistai 13. lokakuuta 2015

Esa Sariola - Miehelle kuuluu kaikki

Vuoden 2004 ehdokas Runeberg-palkinnon saajaksi

Provosoiva nimi, hauska juonen kuvaus. Seuraavaksi olinkin kassalla.

Päähenkilö Heinonen on menestynyt liikemies ja yrittäjä, joka joutuu omituiseen tilanteeseen kaupassa. Tuntemattomat henkilöt aiheettomasti syyttävät häntä itsensäpaljastelusta. Myymäläpäällikönkään kanssa absurdiin tilanteeseen ei saada tolkkua. Heinonen tulee nolatuksi. Mikä kamalinta, naisten edessä.

Tapauksesta järkyttyneenä Heinonen saa miehisen identiteettikriisin ja kasaa työryhmän. Missio on: Miehelle kuuluu kaikki. Naisia ei oteta mukaan projektiin, joka on niin talk showta kuin lautapeliäkin. Koko homma ajautuu ongelmiin, kun töissä nokitaan järjestystä ja Heinonen päätyy lööpeihin.

Hahmot ovat stereotyyppisiä, ärsyttäviäkin. Miehet juoksevat nuorten naisten perässä pakoon vaimojaan, jotka nalkuttavat ja syyttelevät tyhjästä. Parikymppiset naiset ovat jännittäviä ja liikahtavat vasta puolenpäivän jälkeen mihinkään suuntaan. Pojan klopit hölmöilevät, pojat on poikii.

Tämän Sariola saa omasta puolestani kuitenkin tehdä, sillä hän osaa kirjoittaa asiantuntevasti, Sariola on kirjoittanut tietokirjoja sekä toiminut psykologina ja tutkijana. Ja ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa humoristisesti:

''Östlund jätti pojan nukkumaan ja meni ruokapöydän ääreen lukemaan lehteä. Siellä kerrottiin, että Englannissa miesten hedelmällisyys oli laskenut romahdusmaisesti. Se johtui siitä, että vessat huuhdottiin jokiin. Naisten syömistä ehkäisypillereistä valui virtsan mukana niin paljon estrogeeniä juomaveteen, että miesten siittiöntuotanto lakkasi. Vedenpuhdistamot eivät pystyneet erottamaan hormoneja vedestä. Östlund luki uutisen toiseen kertaan. Miehet pakotettiin ottamaan hormoneja naisten virtsasta. Jumalauta mitä meille tehdään. Joku oli saatava vastuuseen.''

Mitään naistenvihaajia nämä hahmot eivät kuitenkaan ole. Pikemminkin hämmentyneitä. Oma vaimo onkin vihamielinen ja aivan eri ihminen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Naiset yrittävät muuttaa vastentahtoisia miehiään ja pettyvät kun eivät onnistu.

Toinen asia joka on hyvin kuvattu on työyhteisö. Nokkimisjärjestys, suhteiden vaikutus, kuppikuntailu ja sukupuolten eri menetelmät siitä miten asiat töissä hoidetaan.

Kirjaa oli ihan hauskaa lukea. Sariolalla on pohtiva ja tieteellinen ote ihmissuhteisiin ja sukupuolien välisen kommunikaation ongelmiin. Käpyrauhaset, projisoinnit sun muut. Vaikka inhottikin lukea siitä miten Korpi juoksee vaimon ja nuoren rakastajan välillä, hänenkin tilannettaan loppupeleissä ymmärsi ja myötäeli tuskaisia riitoja vaimon kanssa.


maanantai 12. lokakuuta 2015

John Berendt - Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa



Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa kertoo ennen kaikkea Savannahista, eteläisen Georgian osavaltion pikkukaupungista. Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen, että romaanin kirjoittanut Berendt on itse päähenkilö ja tarina on totta, vaikkakin kaunokirjalliseen tyyliin kirjoitettu ja joidenkin hahmojen nimet on muutettu. Esimerkiksi  transvestiitti lady Chablis on todellinen henkilö, joka esittää itseään  elokuvaversiossa ja on itsekin kirjoittanut kirjan.

Newyorkilainen Berendt kiinnostuu Savannahin kaupungista ja sen värikkäistä hahmoista niin paljon, että päättää muuttaa kaupunkiin ja kirjoittaa kirjan. Ensimmäinen osa keskittyy kuvailemaan kaupungin historiaa, seurapiirivaikuttajien suhteiden dynamiikkaa ja kaupungin vanhoillisia asenteita ja sisäänpäinkääntyneisyyttä. Tunnelma on seisahtunut. Paljoa ei tapahdu, päähenkilö tuntuu lähinnä tekevän havaintoja eri ihmisistä ja nauttivan olostaan.

Toinen osa onkin sitten aivan erilainen. Kaupungissa tapahtuu yllättäen murha, josta joutuu syytteeseen kaupungin kermaan kuuluva antiikkikauppias. Rikoksen selvittely johtaa neljään spektaakkelimaiseen oikeudenkäyntiin sekä voodoomenoihin, joissa puoltayötä ennen tehdään puoli tuntia hyvää ja jälkeen puolituntia pahaa.

'' 'Ajattele vähän!' hän sanoi. 'Nyt meillä on lisäksi murhaaja herraskartanossa. Jumalauta! Tehdäänpä tilannekatsaus. Meillä on vinksahtanut ötökkäspesialisti, joka hiippailee ympäri kaupunkia hengenvaarillinen myrkkypullo kourassa. Meillä oli musta homotransu, ukonkäppänä joka ulkoiluttaa kuviteltua koiraa, ja nyt hinttimurhajuttu. Ystävä hyvä, kyllä sinä helvetinmoiseen elokuvaan Mandyn ja minut heität.' ''

Ensimmäinen osa kirjasta tuntui pitkäveteiseltä ja turhan  paljon matkailumainokselta Savannahiin. Eri hahmoihin tutustuttaminen on parasta antia, suosikeiksi nousivat murhasta syytetty Jim Williams psykonoppineen ja lady Chablis (joka varastaa shown useampaankin otteeseen). Henkilöt luultavasti ovat tapahtuma-aikana tarkoituksellisestikin tehneet itsestään mielenkiintoisempia ja antaneet materiaalia kun kerran ovat tienneet olleensa tekemisissä romaania suunnittelevan kirjailijan kanssa...

Berendt lienee ajatellut ensin tutustuttavansa lukijan kaikessa rauhassa paikkaan ja hahmoihin ja vasta sitten ''räjäyttävänsä pommin'' murhalla, voodoolla ja niistä seuraavilla käänteillä.

Valitsin tämän, koska lapsena omistin Clint Eastwoodin ohjaaman Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa-vhs:n. Elokuvaan en ala kirjaa vertaamaan, muistikuvat siitä ovat suht hatarat. Muistin kirjastossa patsaan kuvan kannessa nähdessäni kuitenkin jonkinlaisen positiivisen muiston leffasta ja siksi päätin tarttua kirjaan.

Loppuvaikutelmaksi jäi ihan jees-tunnelmat. Jos ensimmäinen osa olisi ollut vähän lennokkaampi, kirja olisi itselleni ainakin herännyt eloon aiemmin.




keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

''Jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa kättäni ja tuntea lihan puristavan omaanne ja kenties myös vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole. Minussa ei ole järkeä oikeastaan millään tasolla.'' 

Päässä  kiehuu. Sisällä elää järkensä menettänyt psykopaatti, joka janoaa murhia, kidutusta ja nekrofiliaa. Patrick heiluttelee kirvestä, raiskaa, repii irti, käräyttää, kaivaa, kuristaa, kuvaa kaiken ja syö.

Patrick Bateman on 26-vuotias yltäkylläistä elämää nautiskeleva pörssijuppi Wall Streetillä. Arki-illat kuluvat tehden varauksia kaupungin kalliimpiin ja buukatuimpiin ravintoloihin ja sanattomaan, joskus sanalliseen kilpailuun ystävien kesken milloin mistäkin. Kenellä on parasta hiusgeeliä? Kuka tuntee parhaiten pullotetut vedet? Kenellä on paras käyntikortti? Entä kenellä paras rusketus? Puolituttujen nimet ja kasvot sekoittuvat, mutta Patrick osaa kertoa niin miesten kuin naistenkin vaatteiden mallistot:

''Hamlinilla on Lubiamin puku, upean näköinen avokauluksinen paita Burberryltä, Resikeion silkkisolmio ja Ralph Laurenin vyö. Reevesillä on Christian Diorin kuusinappinen kaksirivinen puku, Claibornen puuvillapaita ja kuviollinen silkkisolmio, Allen-Edmondsin rei'itetyt kärkikoristeiset nauhakengät, puuvillanenäliina hänen taskussaan on luultavasti Brooks Brothersilta. Lautasliinalla hänen drinkkinsä vieressä ovat Lafont Parisin aurinkolasit ja tyhjällä tuolilla pöytämme ääressä attaseasalkku T.Anthonylta. Minulla on kaksinappinen yksirivinen liituraitainen villaflanellipuku, värikäs karamelliraitainen puuvillapaita ja silkkinen taskuliina, kaikki Patrick Aubertia, Bill Blassin pilkullinen silkkisolmio ja sävyttämättömät reseptilasit, joissa on Lafont Parisin kehykset.''

Yhtä jetsulleen tarkan kuvauksen Patrick antaa asunnostaan, aamurutiineistaan, seksisessioistaan ja kidutuksistaankin totta kai. Innostuupa hän tekemään monen sivun tarkkanäköiset levyarviot 80-luvun suosikkiartistiensa albumeistakin. 

Loppua kohti hullun lihamylly kiihtyy yhä absurdimmaksi, paine olla paras kaikessa nousee sietämättömämmäksi ja Patrick ei pysy lopulta omista teoistaan ja menneistä kärryillä: Mikä on totta, mikä hänen sairasta fantasiaansa?

Batemanista on tehty kuvottavan vastenmielinen hahmo, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Erityisen kieroutunutta oli elää rinnan arkea psykopaatin kanssa, hänen päivästä päivään-rytmiään: Aamulla salille, Patty Wintersiä, päivällä flirttiä sihteerin kanssa, videoiden palauttelua ja murhia. Minä-muodossa, päiväkirjan omaisesti kerrottuna.

Ei empaattista tosin saa oikein kenestäkään muustakaan hahmosta. Kaikkia kun katsotaan Patrickin silmin. Kaikki tuntuvat kuuluvan samaan ihmiskastiin, joka arvostelee ihmisen vaatteiden kalleuden ja ulkonäön mukaan. Piukkabodyja vertailevat itseriitoiset, kodittomia kiusaavat jupit ovat mielettömiä tyhjäpäitä, joista ei löydy empatiaa taikka minkäänlaista muutakaan inhimillistä lämpöä. Yli tunnin puhelinkiistat siitä missä illallistetaan tuntuvat absurdeilta: Todellako?

Aika, jossa eletään ei jää kirjassa epäselväksi ja ehkä kirjaa tulkitaan vuosien päästä myöskin tärkeänä ajanjakson kuvaajana 80-luvusta. Yltäkylläisyys näkyy kaikessa, vaatesunnittelijoiden nimien vilinässä ja fiineissä ruoissa. Kun materia valtaa, tuleeko tilalle sielullinen, moraalinen, myötätunnosta ja muusta inhimillisyydestä ymmärtämätön rappeuma? Loppupuolelta kirjaa tulkitsin, että yltäkylläistä elämää Bateman on elänyt lapsesta asti.

Nimi on viittaus toiseen kajahtaneeseen psykopaattiin, Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko hahmoon Norman Batesiin. Bates ja Bateman. Hitchcockin hahmon Norman Batesin innoittajana puolestaan toimi 50-luvulla elänyt todellisuudesta harhaantunut, hautoja ryöstelevä murhaaja Ed Gein, josta kertovia kirjoja Bateman lukee Amerikan Psykossa ja idolinsa innoittamana innostuu hänkin tekemään ruumiinjäänteistä käyttöesineitä.

Pidin siitä miten Patty Wintersin ohjelma kuvastaa Patrickin mielenjärkkymistä ja kulki  rinnakkain kirjan tunnelman kanssa: Alussa ohjelman aiheet ovat perus Ophrah Winfrey-tyyppistä talk show-viihdettä, kunnes menevät sekopäisemmiksi Batemanin seotessa: ''Patty Winters showssa haastateltiin Cheerio-merkkistä murokeksiä, joka oli asetettu istumaan hyvin pieneen tuoliin. Haastattelu kesti melkein tunnin.''

Kirjassa yhdistyy musta huumori ja aggressiivinen kerrontatyyli. Murhat, kiduttaminen ja painee kuvataan vimmatusti ja kuvottavasti, kun taas seuraelämää koomisesti:
''Millaisia kirjoja Jean lukee? Päässäni vilistävät nimet: Kuinka mies saadaan rakastumaan. Kuinka mies pidetään rakastuneena ikuisesti. Kuinka kaupat lyödään lukkoon: Naimauppa. Kuinka päästä naimisiin vuoden sisällä tästä päivästä. Kuinka miehen pää käänetään. Hypistelen taskussani Luc Benotin strutsinnahkaista kondomirasiaa, jonka ostin viime viikolla, vaan tota noin...kun ei.''

Luin pitkästä aikaa omasta hyllystä. Muutama vuosi takaperin ostin Amerikan Psykon kirjamessuilta elokuvaversion innoittamana. Leffan olen nähnyt useaan otteeseen ja pidän siitä paljon, erityisesti Christian Balen suorituksesta Patrick Batemanina. Ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kuitenkin kesken, silloin taisivat juurikin nuo jatkuvat muotisuunnittelijoiden nimeämiset ja tarkat salitreenien kuvaukset laskea lukuintoa. Ne ovat kirjan isoin miinus omasta mielestäni, tosin sekin mainittakoon, että ei sovi herkille ihmisille. Tästä varoittaa lukemani painoksen takakansikin.

Pidin kirjasta. Se ravisutti ja sillä oli sanottavaa. Pidin sen verran, että säästän kirjahyllyyn ja luen joskus luultavasti uudestaankin.







sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Erlend Loe - Doppler



Erlend Loen romaani Doppler alkaa toteamuksella siitä, että päähenkilön isä on kuollut ja Doppler on tappanut hirven. Alku tuo mieleen Albert Camusin aloituksen romaanissa Sivullinen. Doppler käsittelee myös eräänlaista sivullisuuden tunnetta. Toisin kuin Camusin filosofinen teos, Loe kritisoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmistä vähemmän ryppy otsassa. Toinen teos joka tulee mieleen ihan pelkästään perusjuonesta on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Teemat ovat samoja osittain, mutta Loe tykittää mielipiteensä lukijalle suoraan ja kärkkäästi.

Juoni on siis tämä: Keski-ikäinen Doppler on elellyt mukavaa perhe-elämää Oslossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Nora on varhaisteini-ikäinen Taru Sormusten Herrasta-fanaatikko ja nuorempi poika Gregus suunnilleen esikouluikäinen, jonka Doppler haluaisi kovasti pelastaa ulkomaailman tuomalta ''fiksuudelta''. Tyttären kohdalla peli on menetetty. Vaimoa kohtaan Doppler ei tunne kiintymystä ja kuvaa tätä mukakultturelliseksi nalkuttajaksi.

Doppler alkaa kokea itsensä irralliseksi nyky-yhteiskunnasta: Rahan ahneus, holhousyhteiskunta, massatuotanto ja kulutusonnellisuus ajavat hänet muuttamaan metsään. Nälissään hän ampuu hirven ja löytää pian emohirven orvoksi jääneen vasan. Koska Dopplerin oma isä on vastikään menehtynyt, hän päättää ottaa hirvenpienokaisen suojiinsa. Vasa saa nimekseen Bongo. Parivaljakko asettuu metsään asumaan ja edes vaimon ilmoitus raskaudesta ei saa miestä palaamaan urbaanioloihin.

''En kuitenkaan keksi, mikä voisi saada minut palaamaan. Metsässä en joudu kärsimään muista ihmisistä eivätkä he joudu kärsimään minusta. Muut säästyvät minun sarkasmiltani ja ihmisvihaltani, ja minä säästyn muiden fiksuudelta ja typeryydeltä. Minusta systeemi toimii hyvin.''

Ihmisiä vihaava erakko Doppler ei kuitenkaan välty ihmiskontakteilta, vaan muodostaa eräänlaisen ystävyyssuhteen metsässä asustavaan Düsseldorfiin, jolla on aikamoinen isäkompleksi. Sekä harrastuksena pienoismallit. Toinen uusi tuttavuus on murtovaras Rauta-Roger, jonka uskalias ''ammatin'' valinta ja rohkeus kiehtoo Doppleria. Inhottava oikeistolaismies muuttaa myöskin metsään hänen naapurikseen matkimaan hänen simppeliä elämäntyyliään.

Vaikka miten erakko Doppler ajatteleekin olevansa, ihmiset pyörivät tämän päässä. Varsinkin Gregus, jonka hän haluaisi pelastaa nyky-yhteiskunnan arvoilta. Hän on aidosti kiintynyt poikaansa, vaikka kiroaakin lastenohjelmien tapitukset ja kaipaa välillä kovasti omaa aikaa.

Toinen Dopplerin päässä pyörivä ihminen on tämän edesmennyt isä. Doppler kokee, ettei oikeastaan ole tuntenut isäänsä, vaikka ovat normaalilta tuntuvassa määrin olleet tekemisissä. Luultavasti tämä seikka laukaisee Dopplerin arvomaailmakriisin: Onko hän tuhlannut aikansa pinnallisiin jonninjoutavuuksiin monta vuotta ja tätä kautta hänen isäsuhteensa on jäänyt hämärään? Ehkä siksi Doppler haluaa luoda hyvän suhteen omaan poikaansa ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, millainen mies tästä muovautuu.

Doppleria väillä kuitenkin kutsuvat maailman hömpötykset. Kuten Toblerone (ymmärrän kyllä) sekä rasvaton maito, jonka hän kuvaa olevan luultavimmin ihmiskunnan saavutusten huipentuma. Ja pitäähän sitä vahtia lapsia ja käydä vanhempainillassa sillä välin kun vaimo lomailee ulkomailla.

Dopplerin valinta metsäläisyydestä on tuotu esiin radikaalina, humoristusena muutoksena ja päähenkilöä pitää hassuna erakkoröllinä. Silti kirjan päällimäiset ajatukset tulevat esiin vakavasti otettavina. Ihminenhän tosiaan on aika erkaantunut luonnosta ja pitää sitä jotenkin täysin erillisenä asiana omasta elämästään, vaikka todellisuudessa luonto elää ihmisen kanssa rinnakkain maapallolla. Ja sillä mitä päätämme täällä puuhailla, on todellista vaikutusta luontoon.

Se kiinnostaisi tietää, että onkohan Erlend Loe ollut tietoinen Jäniksen vuodesta kun on alkanut työstää Doppleria?



lauantai 3. lokakuuta 2015

Stephen King - Kuvun Alla


King on laittanut monta kattilaa porisemaan yli tuhatsivuiseen tiiliskiveensä. Sen ansiosta kirjan lukeminen ei ollut yhtään sellainen koettelemus mitä pelkäsin. Kahden tuhannen asukkaan Chester's Millissä nimittäin tapahtuu paljon ja nopealla sykkeellä.

 Kirjan kantavin voima on myysteeri kuvusta: Mistä tämä tarkkaan kaupungin rajoja mukaileva kupu on tullut? Kuka sen on pystyttänyt? Kupu sulkee kaupungin asukkaat häkkiin kuin koe-eläimet. Seurauksena lentokoneet, eläimet ja ihmiset menevät mäsäksi siihen törmätessään, ilma saastuu, generaattorit alkavat käydä vähiin ja tarkkaan varjellut salaisuudet alkavat paljastua. Päteviä lääkäreitä ei ole tarpeeksi ja paikallinen poliisi alkaa käyttää valtaa mielivaltaisesti. Hallitus ja armeija eivät pysty selittämään eivätkä lopettamaan USA:n suurinta katastrofia sitten WTC-iskujen . Kaupungin valta päätyy pelottaviin käsiin ja pieni joukko päättää aloittaa taistelun kaupungin diktaattoria vastaan.

''Ketä sinä etsit
Mikä oli hänen nimensä
Löytänet hänet
jalkapallo-ottelusta
kaupunki on pien
tiedät mistä puhun
kaupunki on pien
ja kaikki kannattavat samaa joukkuetta''

Pienien paikkakuntien sielunmaisema on tuttu jokaiselle sen eläneelle ja King kuvaa tätä hyvin. Ihmisten luotto toisiinsa on turvaa antavaa, mutta myös pelottavan naiivia Chester's Millissä. Vallan ahneus pääsee kirjan pääpahiksella, Big Jim Renniellä, valloilleen tilanteen ollessa itselleen suotuisa.

Kuten muissakin Stephen Kingin kirjoissa, hahmot eivät ole kovinkaan monitulkintaisia tai monimutkaisia, vaan jakautuvat yksinkertaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Varsinkin jälkimmäisistä King osaa tehdä todella vastenmielisiä. Itse kirjat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, vaan herättävät ajatuksia ja Kingillä on aina isompi teema raakojenkin tarinoittensa takana. Big Jim Renniessä tiivistyy ihmisen pahuus: Ahneus, vallanhimo, armottomuus. Ohuesti hopeaa, hennon ohuesti, kirjan inhottavimpana hahmona saa hänen poikansa Junior Rennie.

Hyviksiin kuuluvat entinen sotilas Dale ''Barbie'' Barbara ja paikallislehden päätoimittaja Julia Shumway sekä joukko muita symppishahmoja, kuten kaupungin pastori, kaupan omistaja, teini-ikäinen nörttinero ynnä muita. Aluksi henkilöhahmojen määrä sai pään pyörälle, kun ei muistanut kuka oli kukin. Kirjan alusta löytyy onneksi luettelo tärkeimmistä hahmoista. (King on laittanut myös kartan kaupungista.)

Lukemisen edetessä hahmojen määrä muuttuu rikkaudeksi. Kuvun alla kaikki käännellään ja väännellään monelta eri näkökantilta, mikä pitää sykkeen korkealla ja koko ajan olemaan varpaisillaan: Kuka heistä onnistuu aikeissaan? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Rapian tuhannen sivun, mikä vastaa vain muutamaa päivää Chester's Millissä, hahmoista tulee rakkaita ja heille todella alkaa toivoa parasta. Sinnikkään pikkupoika Ollie Dinsmoren ja empaattisen sotilaan kohtaaminen saastunut kupu välissään oli minulle itselleni erityisen koskettava hetki:

''Hän oli polvistuntu kuvun viereen kaapimaan pintaan kovettunutta mustaa karstaa, oli tiennyt, että seassa oli ihmisen jäänteitä. Se tuli väkisinkin mieleen, kun luunsirut pistivät häntä alinomaa. Hän ajatteli, että ilman sotamies Amesin jatkuvaa kannustusta hän olisi varmasti antanut periksi. Mutta Ames ei antanut periksi, vaan patisti häntä kaivamaan, hitto vie, lehmipoika, kaavi se paska pois, siun on pakko, jotta tuulettimet vaikuttavat.''

Pidin kirjasta todella paljon, koska sivumäärästä huolimatta lukeminen ei missään kohtaa käynyt puuduttavaksi. Kuten jo sanoinkin, kirjassa tapahtuu koko ajan ja hahmot ovat hyvin rakennettuja. Stephen Kingin tyyliin kirjasta löytyy myös paljon hauskoja vertauskuvia ja muuta huumoria, mikä tuo lukijalle hengästystaukoja kaiken kylän kokeman kurjuuden keskellä. Lopussa tarina muuttuu syvällisemmäksi ja pohtivammaksi.

Mitään spoilaamatta lopussa sain ajatuksia ihmisen pahuudesta. Teema jota King käsittelee paljon. Löytyykö jokaisesta ihmisestä pahuus, joka pääsee tai jää pääsemättä ''vallitsevaksi ominaisuudeksi'' tietyissä elämän käännekohdissa? Miksi me päätämme olla joko armollisia tai armottomia? Kuinka inhimillistä tietynlainen sadistisuus ja vahingonilo on? Kidutamme lapsina leikkisästi muurahaisia, jotkut siirtyvät kasvaessaan ihmisiin.