Bret Easton Ellis - Alta nollan

Tänä vuonna on tullut luettua aika paljon tuttujen kirjailijoiden teoksia. Olen skarpannut asian suhteen, sillä aikaisemmin on tullut luettua kapeammin. On ehkä ollut pettymyksenkin pelkoa. Mitä jos kirjailijan muut teokset eivät kolahdakaan? Kakkoslukemisina vuoroaan odottavat tällä hetkellä mm. Donna Tarttin Pieni ystävä  ja Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin kesällä Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Päätin, että tutustun naisen kirjoihin julkaisujärjestyksessä pienen jahkailun jälkeen (Tikli muhkeudessaan on myös vähän pelottava). Hirvoselta luin viime vuonna näihin aikoihin Kun aika loppuu. Se oli kuohuttava ja hyvä kirja, tästä lukua odottavasta en oikein tiedä mitään.

Bret Easton Ellisin Alta nollan kuuluu samaan sarjaan, sillä herralta olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon, joka lienee kirjailijan tunnetuin. Alta nollan on Ellisin esikoinen, joka sekin on julkaisuaikana nostattanut pientä kohua. Ellis tuntuu pitävän shokeeraamisesta, sillä Alta nollan sisältää seuraajansa tavoin kaikenlaista paheksuttavaa. Oma pöyristymiseni oli kuitenkin aika pientä.

Kirjassa seurataan 18-vuotiasta Clayta joka palaa New Hampshiresta kotikonnuilleen Los Angelesiin joululoman viettoon. Loma vietetään kännissä, huumeissa, bileissä, naisissa. Kaveriporukka pitää näennäisesti hauskaa, mutta kaikilla on turtaa. Hauskaa yritetään pitää. Mikään ei tunnu missään, ei edes ruumiit tai raiskauksen todistaminen.

Clay kuvaa lomaansa välähdyksinä rannoilta ja klubeilta. Tyyliä voisi pitää päiväkirjanomaisena, mutta tekstistä puuttuu tunne. Vaikka kirjassa kuvataan varsinkin lopussa karseita ja kamalia asioita, päähenkilö ei juuri kerro miltä mikäkin hänestä tuntuu, vaan kertoo tapahtumista kuin ulkopuolinen.

Juonettomuus ja persoonaton kerrontatyyli teki tästä pitkäveteisen. Kirjassa on rapiat pari sataa sivua, mutta luin sen tuskaisen hitaasti. Keneenkään hahmoon ei pystynyt samaistumaan. Ökyrikkaiden teinien sekoilu pisti vain ärsyttämään. Takakannessa tätä verrataan Sieppariin Ruispellossa. Molemmissa on haahuilua ja nuoruuden päättämättömyyttä ja tuskaa joo. Mutta Alta nollan on mielestäni tuhansien mailien päässä Siepparista. Maailma näyttäytyy paljon mielenkiintoisempana Holdenin kuin Clayn kertomana.

Onhan tällä tietenkin sanottavansa nykymeiningistä. (Tai siis 80-luvun meiningistä.) Ihmiset hakevat nopeaa ja helppoa viihdykettä, joka ei kanna pitkälle. Silmiin pisti se miten usein MTV mainitaan. Onko Music Television tosiaan ollut ensimmäinen harppaus kohti nuorison passiivistumista ja rappiota? Minä kun aina luulin, että se oli rokkenrolli. Ajatus on jotenkin väljähtänyt ja moneen kertaan kuultu, en tiedä siitä miten tuore ajatus se on kirjoitusajankohtana ollut. Vähän tuli mielikuva, että tämä on kirjoitettu kiikkustuolissa reinot jalassa. Mutta ei, Ellis on ollut parikymppinen kirjoittaessaan tämän.

Less Than Zero, 1985

Laura Hakala (toim.) - Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu

''Unelma siitä, että kaikki pitäisivät minusta.''
''Hohdokkaasta lupauksesta alkoi myös kieroon kasvaminen.''
''Kokopäiväongelma oli osuva termi.''
''Miksei hän ole varovaisempi kanssani vielä?''
''Onnettomia hampaita ja heikkoja luita.''
''Joka hetki on hyvä tilaisuus jatkaa vielä vähän.''

Siskonmakkarat-Miltä syömishäiriö tuntuu koostuu syömishäiriöön sairastuneiden 18-23-vuotiaiden nuorten naisten ajatuksista. Siskonmakkaroista viisi esiintyy omalla nimellään, loput peitenimen turvin. Luvut on jaettu aihepiireittäin, esim: Minä vastaan muut, Naiseus ja rakkaus, Syöminen on sääntöjä, Me kiltit? Naiset pohtivat suorittamisen ja perhesuhteiden vaikutusta ja ylipäätään muistoja ja kasvukipuja, jotka ovat tai mahdollisesti ovat vaikuttaneet sairauden puhkeamiseen. Tytöt kertovat avoimesti arjestaan, paineista ja häpeästään sekä mitä hulluimmista laihdutuskeinoista.

Kirjan kuvitusta.

Kirjan toimittanut Laura Hakala on itse yksi Siskonmakkaroista ja sairastanut anoreksian. Hän halusi tuoda esiin sen miltä sairaus tuntuu, sillä tämä näkökulma tuntui jääneen vähälle niin mediassa kuin hoidossakin. Lopussa kirjoittajien läheiset kertovat miltä tuntuu olla syömishäiriöisen äiti, ystävä, poikaystävä. Tyttöjen kertomat ajatukset ovat niin rehellisen paljaita, että syömishäiriön puhkeamisen ymmärtää. Mutta ymmärtää hyvin myös sivustakatsojan ymmärtämättömyyden. Euforinen ahminta ja näännytys ja parantumishaluttomuus näyttävät järjettömiltä. Syömishäiriöön sairastunutta on mahdotonta ymmärtää ellei ymmärrä sitä miltä hänestä tuntuu.

Olen takakannen kanssa siitä samaa mieltä, että Siskonmakkarat on erittäin hyvää lukemista terveydenhuollon ammattilaisille ja läheisille. Kirja todella avaa sen miltä sairaustuneesta tuntuu. Syyt puhkeamiseen ovat osalle kirjoittajista itselleenkin mysteeri ja he ovat parantuneet eri oivallusten ja keinojen kautta, joten kirja ei ota lääketieteellisiä näkökulmaa. Puutteet syömishäiriöisten hoitotyössä jäivät kalvamaan ja mietinkin mikä mahtaa nykyisin olla tilanne (Kirja on ilmestynyt siis vuonna 2000). Siskonmakkaroista useampi kertoo hoitoon pääsemisen olleen vaikeaa ja liukuhihnamaista. Osalta lääkäreistä ja psykologeista puuttuu tietämys sairaudesta, ylipäätään kiinnostus potilaasta yksilönä ja terapian sijasta pakkosyötetään ja punnitaan. Onhan painon nostaminen tärkeää, en väitä vastaan. Mutta painon laskemisen takana ovat juuret isompiin ongelmiin, eikä sairaus poistu keskityttäessä vain lopputulokseen.

Ongelmallisena koen aina syömishäiriöiden kuvaamisessa lähikatseet arkisiin tapoihin ja salailuun. Jotkut anorektikot ja bulimikot kun lukevat sairautta käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja etsiäkseen uusia tapoja paastoamiseen, läheisten harhauttamiseen yms. On erittäin tärkeää, että aihetta käsitellään, mutta oikean tavan löytäminen on haastavaa. Siskonmakkaroiden laihdutusarjesta lukiessani en voinut olla miettimättä lukemisen vaikutusta laihuutta ihannoiviin, niihin jotka koluavat pro-ano-sivuilta jippoja. Sairastuksessa myllertävän ajatusmaailma on suorittamiskeskeisen ankara ja kapea. Hyvä sanoma saattaa jäädä valitettavasti kirjan kansien väliin.

Luin tämän kirjan osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Etsin haasteeseen sopivia tietokirjoja Syli ry:n lukusuosituslistalta ja sieltä Siskonmakkarat erottui joukosta erikoisella ja hauskalla nimellään. En tiedä tarkalleen kuinka läheisiä kirjoittajat ovat kirjoittamisajankohtana olleet, mutta ainakin kirjan nimestä huokuu lämmin huumori, sisarellisuus ja lempeys. Kun luin lyhyen kuvauksen sisällöstä, päätin valita sen haasteeseen ja olen iloinen, että valitsin juuri Siskonmakkarat.

Emma Cline - Tytöt

Varausjono oli tuskastuttavan pitkä, mutta viimein tuli vuoroni ja sain Emma Clinen Tytöt lainaan vielä ennen vuoden vaihtumista. Kirja tuli luettua malttamattoman odotuksen jälkeen kiireettömänä sunnuntaina kannesta kanteen. Päivät jolloin ei tarvitse sätkiä mihinkään suuntaan ovat ah, niin ihania.

Evie on 14-vuotias tyttö, joka elää hippiaatteiden värittämää kesää 1969. Elämä on muutoksessa vanhempien erottua ja ihastuksen sekä parhaan ystävän poistuttua kuvioista. Nuori tyttö jää äkkiä yksinäiseksi. Kiihkeästi hyväksyntää, rakkautta ja ylipäätään seuraa kaipaavan Evien lumoaa pitkätukkainen ja boheemi kapinallinen Suzanne. Uuden tuttavuuden kautta Evie tutustuu kommuuniin, jota johtaa karismaattinen Russell. Vapaa rakkaus, yhteisöllisyys ja kokonaan uusi ajattelutapa yhteiskunnasta vetävät Evien kulttiin ja hän alkaa viettää koko ajan enemmän aikaa ränsistyneellä ranchilla. Päivät kuluvat vetelästi, mutta lopulta vapaan oloisen pinnan alta paljastuu vaarallinen valta. Kesän loputtua Evien viattomuus on poissa.

Kirjassa on kuvattu kulttiin liittyminen uskottavasti. Jäsenet eivät ole hulluja tai erityisen epätavallisia, vaan turvaa ja rakkautta hakevia, rikkinäisiä nuoria. On selvää, että kirjan tarinan pohjalla ovat todelliset tapahtumat Charles Mansonista ja hänen kultistaan. En voinut lukea vertailematta Russellin kulttia historian kauhuihin, jotka ovat dokumenteista tuttuja. Yhtäläisyyksiä on paljon, joten osasin odottaa kamalaa loppu''huipentumaa.''

''Joka päivä koulun jälkeen me luiskahdimme saumattomasti iltapäivän tuttuun uraan. Kulutimme tuntikausia johonkin työlääseen puuhaan: teimme pirtelöitä raaoista kananmunista Vidal Sassoonin reseptillä hiusten vahvistamiseksi tai puristelimme mustapäitä steriloidun ompeluneulan kärjellä. Tyttöys oli jatkuva projekti, joka tuntui vaativan kummallisia ja täsmällisiä hoitotoimia.''

Cline kuvaa tyttöyttä ja murrosikää tuoreella, realistisella otteella, juurikin epämukavuutta ja samaistumisen halua. Kehonkuva, ensimmäisten seksikokemusten hakeminen ja tyttöjen ystävyys ja julmuus toisiaan kohtaan on kuvattu hyvin. Se millaista on olla murrosikäinen tyttö on kuvattu samaistuttavasti; pystyin löytämään paljon tuttuja, jo uinahtaneita tunteita ja ajatuksia omilta teinivuosilta, kuin aikakoneeseen olisi mennyt! Mikä siinä on, että juuri nuoret tytöt haluavat kovasti miellyttää, kun taas pojilla ei tunnu olevan samanlaista tarvetta, ainakaan samassa mittakaavassa? Onko se jotenkin biologisesti sisäänrakennettu, yhteiskunnasta ja kasvatuksesta opittu vaiko näiden yhdistelmää..?

Evien turhautunut kiukku ja naiivius eivät tunnu  tippaakaan kliseisiltä, vaan ymmärrettäviltä. Evie on nuoruuteen kuuluvalla tapaa ehdoton ja näkee asiat itsekeskeisesti omalta kannaltaan. Hänen äitinsä kävi tosin hieman sääliksikin, kun Evie ei hyväksynyt millään uusia miehiä. äidin onnellisuuden tavoittelua. Toisaalta äiti oli liikaakin keskittynyt itseensä ja omaan onneensa. Tytär huitelee jatkuvasti poissa, eikä vanhempi tarkista peitetarinoita tai kyseenalaista mitään kuin vasta kesän käydessä loppuun...

Pidin erityisen paljon siitä, ettei tarina keskity pelkästään Evien nuoruuden kesään, vaan välillä hypättiin vuosikymmeniä eteenpäin nykyaikaan. Liian nuorena kadotettu viattomuus heijastuu koko loppuelämään ja tarina saa lisää perspektiiviä. Kesän tapahtumat jäävät taakaksi Evien sisimpään luottamisen ongelmina ja ulkopuolinen maailma ei ajan saatossakaan lakkaa kiinnostumasta kultista. Evie ymmärtää näkemään maailman harmaat sävyt ja sen, että olisi itsekin saattanut tehdä saman mitä kultin jäsenet. Hän ei näe maailmaa niin kuin esikaupunkilaiset vanhempansa, mutta on kasvanut myös kultin uskomuksista ulos, löytänyt oman totuutensa.

Tytöt on hyvä kirja ja aika pitkälti sitä mitä odotin. Tiesin, ettei tämä olisi kaunis tai kevyt tarina. Luulin ensin, että päähenkilö Evie olisi ollut vanhempi, joten 14-vuotiaan sielunmaisemiin sukeltaminen oli ehkä sellainen juttu joka yllätti. Mutta se olikin lopulta positiivinen yllätys ja sen tulen tästä muistamaan, uskottavan tyttökuvauksen ja viattomuuden menettämisen. Onkin mielenkiintoista, mihin Emma Cline tarttuu seuraavaksi.

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami on kirjailija, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Viime kirjastoreissulla lainakassiin päätyi hänen teoksistaan Norwegian Wood. Kirjassa kiehtoivat ajanjakso 60-luku sekä Beatles-fanina kirjan nimi. Juonesta en aiemmin tiennyt juuri mitään ja yllätyinkin siitä miten kesy kirja on. Siis siinä mielessä, että odotin surrealistista ilotulitusta, jotakin vähän absurdimpaa. Siinä mielessä kirja sitten taas ei ole kesy, että kikkeli mainitaan aika usein.

Kirja on rakkaustarina, muttei mikään yksioikoinen boy meets girl. Vaan pikemminkin, että poika, Toru, tapaa kaverin ja tämän tyttöystävän. Kaveri kuolee ja Toru rakastuu tämän tyttöystävään Naokoon. Naoko masentuu ja menee parantolaan avaamaan elämänsä solmuja. Sillä välin päähenkilö tapaa toisen kiehtovan, omaperäisen tytön. Opiskelukaveri Midori on varattu. Siinä Toru Watanabe sitten välissä palloilee. Odottaako hän ensimmäisen rakkautensa tervehtymistä vai heittäytyykö Midorin kanssa suhteeseen?

Kirja muistuttaa mielestäni paljon J.D.Salingerin teoksia. Teemoina ovat kuoleman hyväksyminen, vaikeat valinnat, aikuiseksi kasvaminen. Tässä on samanlaista haahuilua kuin Siepparissa Holdenilla. Dialogikin on samanlaisesti lennokasta kuin Salingerilla ja pistää hymyilemään. Taidettiin Sieppari Ruispellossa jopa mainitakin jossakin kohtaa tarinaa. Keskustelut ovat mielestäni kirjassa parasta antia! Varsinkin Midorin kanssa. Ihanan omaperäinen hullutteleva hahmo, jolta ei näkemyksiä puutu. Kirjassa mainitaan paljon muitakin kirjoja ja kappaleita. Erityisen paljon ilahduin viittauksista Kultahattuun. Saavuttamattomia, vaikeita rakkauksia Torukin kokee, kuten Gatsby. Naoko on vähän kuin hänen Daisynsä. Paljon mainitaan myös 60-lukulaisia ikivihreitä, saisi tehtyä mainituista kappaleista hienon soittolistan...

Pidän kirjan teemoista ja Murakami kuvaa mielestäni osuvasti nuoruutta. Haisevia poikamiesten asuntoloita, seksiin tutustumista ja niitä nuoruuden valintoja, jotka muokkaavat loppuelämän. Jos yksi sana kirjasta jää mieleen, niin valinta on se sana. Toru joutuu valitsemaan kahden naisen väliltä. Haluaisin ajatella, että rakkaus kun iskee niin se on menoa eikä siinä jäädä palloilemaan kahden naisen väliin, kuten jossakin Unelmien poikamiehessä. Olen pohjimmiltani ehdoton hömppäromantikko. Mutta onhan se totta, että usein elämä on julma ja joutuu tekemään vaikeita valintoja, joudut tahtomattasikin laittamaan sen elämäsi rakkauden sivuun. Elämässä ei voi loputtomiin jäädä odottamaan. Toru valitsee Midorin, koska se vie eteenpäin, pois pysähdystilasta. Samalla hän valitsee itsensä ja valitsee menevänsä omassa elämässään eteenpäin. Se, tekikö Naoko Torun valinnan vuoksi itsemurhan jää epäselväksi. Mutta luulen, että kyllä. Ja se kyllä särkee sydämen.

Kuoleman hyväksyminen on asia, jonka Toru oppii. Kirjassa kuolee paljon hahmoja, eniten itsemurhaan. Ensimmäisen kerran Toru on kohdannut kuoleman hänen ystävänsä Kizukin tapettua itsensä, täysin yllättäen. Muisto Kizukista yhdistää häntä ja Naokoa, mutta samalla repii erilleen. Erityisesti Naokon on vaikea hyväksyä kuoleman lopullisuus.

Vaikka kirjassa on todella paljon kaikkea mistä pidän, jäi jotakin uupumaan. Tämä oli itselleni sellainen 3,5 tähden lukukokemus. Kun suljin kirjan luettuani viimeiset sanat, ajattelin: ''No joo, ihan kiva.'' En siis kuitenkaan koe, että olisin hukannut aikaani. Sellaiset pienet jutut jäivät ärsyttämään hienon kerronnan ja hahmojen keskellä. Voi olla, että odotukseni olivat liian korkealla. Voi myös olla, että luin tämän väärään väliin. Vaikka tämä on haahuilua ja hienosti kerrottu, sivumäärästä olisi voinut ehkä vähän nipistää... Enkä tiedä olenko yht'äkkiä muuttunut kainoksi, mutta kikkelijutut ovat turhan miesmäisesti kerrottu. Ja se seksin harrastaminen Naokon psykiatrin Reikon kanssa kirjan lopussa. Ei, ei, ei! Vaikka he olivat muodostaneet ystävyyssuhteen Naokon kautta, en pitänyt juoniratkaisusta. Torun kikkeli nousee milloin Midorille, milloin Naokolle, milloin baarista isketyille naisille ja sitten vielä Reikolle. Heidän sekstailullaan on kai joku henkisesti vapauttava, parantava diippi merkitys.

Vaikken Murakamin Norwegian Woodiin hullaantunutkaan niin paljon kuin odotin, aion kyllä lukea häneltä vielä jotakin.

John Williams - Stoner

''William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää huvittuneena epäille, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut sen paremmin kyse armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.''

Viime vuoden käännöskirjojen tapaus Stoner päätyi vihdoin Mustelumon luettuihin. Kirja on kummitellut mieleni perukoilla niin kauan, että nyt oli viimein aika toimia ja vihdoin ja viimein varata se bibliootekista. Odotukseni olivat erittäin korkealla, olenhan kuitenkin vuoden verran imenyt hehkutusta tästä ja nostanut odotuksiani katonrajaan.

Stoner on alunperin julkaistu 1965, mutta vasta parina viime vuotena saanut kunnolla pöhinää uusien painosten ja käännösten kautta. Suomessa kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa viime vuonna ja täällä ainakin kirjabloggaajat ovat olleet aika myytyjä.

William Stoner syntyy 1891 maatilan perheeseen ja 19-vuotiaana aloittaa agronomin opinnot yliopistossa. Yksi käänteen tekevä hetki, taianomainen lumoutuminen kieleen ja kirjallisuuteen, saa hänet vaihtamaan pääainetta. Valinnallaan hän tuottaa pienen pettymyksen vanhemmilleen, jotka ovat odottaneet sukupolven vaihdosta tilalleen. Stoner paneutuu opiskelulle, sitten opettajuudelle. Hän rakastuu, pettyy, rakastuu uudelleen, iloitsee ja pettyy.

Pidin kirjasta. Tarina puhutteli, mutta en tiedä varsinaisesti pidänkö kirjan sanomasta tai siitä minkä siis tulkitsen olevan sen sanoma. Stoner eli kirjallisuudelle veresrakkaudella ja intohimolla, mutta muutoin elämä oli vain ok. Välillä kamalaakin.Vaimo oli ihan hirveä akka. En ymmärrä miksi ihmeessä Edith suostui kosintaan, nainen tuntui olevan vastahakoinen alusta alkaen ja liiton edetessä pinnan alta paljastui kylmää juonittelevuutta. Pinnallinen Edith kaikesta kolkkoudestaan huolimatta säälittikin, sillä hän vaikutti jopa onnettomammalta kuin miehensä. Elämänsä rakkauden Katherinen Stoner piti itsellään tulipunaisen, mutta vain ohikiitävän hetken. Yliopistolla Stoneria nujerrettiin, kun hän yritti pitää oikeudesta ja standardeistaan kiinni. Tyttärestä tuli juoppo.

Stonerin elämä saa pohtimaan onnellisen elämän määritelmää. Tai hyvän elämän. Saatteessa kirjailija Williams sanoo, että Stoner eli hyvän elämän. Hän sai omistautua opettamiselle. Hän sai paneutua kirjallisuuteen ja kirjoittaa. Ehkä se olikin hänen elämänsä rakkaus Katherinen sijasta? 

Itse en jäisi liittoon nalkuttavan ja vaikean naisen kanssa, joka käyttää tytärtä pelinappulana kostaakseen. En ymmärtänyt mikseivät hra ja rva Stoner eronneet, ärsytti niin vietävästi!  Kun on oma elämä ja onni kyseessä, ei pitäisi miettiä yhteiskunnan ideaalikäsityksiä tai supinaa selän takana. Kaikista kamalinta arjen painajaista mitä voin kuvitella olisi elää nalkuttavassa, onnettomassa liitossa vuodesta toiseen. Stonerissa oli muutoin ihailtavaa hiljaista rohkeutta, miksei sitä samaa uskallusta ollut rakkaudessa?

Stoner antoi mielestäni kaiken lipua sormistaan. Huono liitto vain jatkui, rakastaja päästettiin menemään, ainoasta tyttärestä vieraannuttiin, samaten lapsenlapsesta. Elämä oli ehkä ihan hyvä, mutta eikö elämän tulisi olla muutakin kuin vain ajelehtimista?

Kielestä pidin kovasti, Williams kirjoittaa vähäeleisen kauniisti. Siitä jotenkin kaikuu se että kirja on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten. Stoner hahmona jäi vähän etäiseksi. Kuin yrittäisi tarttua kiinni, mutta haluamasi jää piirun verran kättesi ulottumattomiin. Tämä kirja olisi aivan erilainen kokemus minä-kertojalla. Jäi tunne että vaikka kuvaillaankin Stonerin tunteita, ei tiedä miksi hän tekee kuin tekee. Hän jää kryptiseksi.

Kirja kannustaa ehdottomasti kulkemaan omia polkuja, tekemään valintoja itselleen. Tämä on paljon käytetty teema, mutta se miten hienovaraisesti se välittyy Stonerin elämästä on koskettavaa ja poikkeuksellista. Rakkaudessa Stoner teki väärän valinnan. Mutta maanviljelijäperheessä kasvaneena hän teki valtavan rohkean valinnan vaihtaessaan kirjallisuuden pääaineekseen agronomi-opintojen sijaan. Oli myös uskaliasta jäädä molemmista sodista kotirintamalle. Kaikista ihailtavimpana rohkeutena pidin kuitenkin sitä, että hän piti oikeuden tunnostaan kiinni yliopiston painostuksessa. Moni muu olisi antanut olla, katsonut sormien läpi mukavuudenhalusta. Juuri tuollaisia ihmisiä ihailen.

Stonerin tytär sen sijaan ei saa kulkea omia polkujaan. Oli nujertavaa lukea miten Edith aivopesi Gracen hänen maailmaansa. Maailmaan, jossa koktail-kutsut ja suosituksi tuleminen määrittelevät ihmisen arvon, eivätkä oppiminen ja kehittyminen, joita Stoner yritti saada tytön tavoittelemaan.

Elämä on kaunista ja samalla niin haikeaa, se tunne jäi Stonerin polusta päällimmäiseksi.

Claudia Rusch - Stasi tiskipöydän takana

Stasi tiskipöydän takana herätti huomioni kirjastossa, sillä pidän kylmää sotaa todella mielenkiintoisena aikana. DDR:ään keskittyviä kirjoja en ole hirveästi lukenut, mutta pari vahvaa elokuvaa olen nähnyt. Goodbye Lenin! ja erityisesti Muiden Elämä ovat olleet mieleenpainuvia. Elokuvissa on hyvin erilainen vire, mutta aihetta lähestytään molemmissa hyvin.

Claudia Rusch kuuluu viimeiseen sukupolveen ihmisiä, jotka ovat viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa kommunistisessa Itä-Saksassa. Claudian vanhemmat olivat toisinajattelijoita, valtiota vastaan kapinoivia kansalaisoikeuksien puolustajia, minkä vuoksi kirjoittaja on lapsena ja nuorena ajautunut hassuihin tilanteisiin, mutta myös ikävämpiin haasteisiin. Hauskin kohtaus Claudian lapsuudesta on hänen poliisille kertomansa vitsi Itä-Saksan puoluejohtaja Honeckerista. Nyt lukijaa naurattaa, mutta Stasin mustalla listalla olevalla äidillä on sydän pompannut kurkkuun!

Sananvapauden ja matkustamisen rajoittaminen saavat nuoren Claudian haaveleimaan Pariisista, mutta muurin sorruttua jää hieman onttokin olo. Ja Stasin vakoiluarkistojen tullessa avoimiksi kääntyvät epäilykset lähipiiriin.

Kaikesta huolimatta Rusch kuvaa lapsuuttaan varsin onnelliseksi ja kirja antaa mielestäni toden makuisen, realistisen kuvan muurin taakse jääneiden ossien arjesta ja nuoreksi kasvamisen valtiossa. Päällimmäiseksi jäi mieleen jatkuva tarkkailun alla olo ja epäileväisyys, krooninen pikku ahdistus, kuka vain ystävistäsi tai sukulaisistasi voi vasikoida sinusta poliisille, vakoilla jopa vuosikausia tietämättäsi!

Opin kirjasta uuttakin, nuorisovihkimyksestä en nimittäin ennen ollut kuullut. Nuorisovihkimys oli siis itäsaksalaisten siirtymäriitti (vähän niin kuin konfirmaatio), jossa nuori jättää lapsuuden ja vannoo uskollisuuttaan valtiolle. 14-vuotias sai luvan juoda ekan känninsä ja riitin suorittaneita opettaja teitittelee.

Kirjasta jäi hyvät fiilikset ja suosittelen tätä niille, joita lähihistoria kiinnostaa. Aivan ummikolle kirja ei välttämättä sovi, sillä kirjassa ei paljoa Saksojen historiaa avata (Pieni lyhenteiden selitysluettelo alusta löytyy.), vaan kirjoittajalla on oletus että lukija tietää miksi Saksa on jakautunut ja miksi uudelleen yhdistynyt.

Jonas Hassen Khemiri - Ajatussulttaani

Teinipoika Halim on Ruotsissa syntynyt toisen polven maahanmuuttaja, jonka arkea seurataan kirjassa puolen vuoden ajan. Isä Otman omistaa sekatavarakaupan ja veli yrittää kovasti luoda näyttelijän uraa. Isä on erittäinkin sopeutunut uuteen kotimaahan, eikä realistisena luonteena  haaveile paluusta Marokkoon, toisin kuin nuorimmainen poikansa.

Halimia kismittää isänsä ''sveduilu'', se miten puhetyyli vaihtuu ja pehmenee ruotsalaisille puhuessa. Isä on omaksunut ''maassa maan tavalla''-ajattelun. Kotikielen opetuksen lopettaminen kiukuttaa myös, tämän Halim lapsellisesti kokee oikeuttavan esimerkiksi vessojen sotkemiseen.

''Tänään olen kuitenkin filosofoinut että on vielä kolmannenkinlainen mutistyyppi joka on täysin vapaa ja jota svedut vihaavat eniten: vallankumousmutis, ajatussulttaani. Sellainen joka näkee kaikkien valheiden läpi ja jota ei ikinä pysty huijaamaan. Suunnilleen niin kuin al-Kindi joka purki kaikki koodit ja kirjoitti tuhansia julman loistavia kirjoja astronomiasta ja filosofiasta sekä myöskin musiikista ja matematiikasta. Viime lukukaudella olin enimmäkseen hölmö, mutta tästedes vannon että aion ruveta ajatussulttaaniksi.

Kirjassa ei ole siloteltu mitään. Halimin maailmankuva on mustavalkoinen kuin männävuosien televisio. Mutikset ovat joko varkaita, vallankumouksellisia tai kunnon poikia, joista tulee isona hammaslääkäreitä. Svedut ovat nynnyjä, tosin joukossa hekin vaarallisia. Juutalaiset vain juoksevat rahan perässä ja pillittelevät joukkomurhista (joita Halimin mukaan turhaan on paisuteltu). Herkkien tunteiden julkituominen on tietysti homoilua. Tytöt ovat ensin kivoja ja pettymyksen tuotettuaan huoria.

Halimin ajattelutapa on samanaikaisesti raivostuttava ja huvittava. Jos hahmo olisi joku muu kuin ysiluokkalainen poika, joka filosofisten pohdintojen lomassa valittelee kouluruoasta ja pelkää jäävänsä kiinni runkkauksesta, ei tekstiä sulattaisi yhtä hyvin. Huumori antaa sijaa sanoa paljon, tekstin on tarkoituskin olla naurettavaa ja yleistämistä.

Päiväkirjamainen tyyli on realistinen. Halimille ei mitään maailmoja mullistavia juttuja tapahdu, varsinaista juonta ei ole. Eli äksönistä tykkäävälle lukijalle tämä ei sovi.

Halimista hahmona en oikein välittänyt, vaikka teki ihan osuvia havaintoja stereotypioista. Kiusankappale ajattelee olevansa suuri ajattelija ja haluaa olla vallankumouksellinen, mutta käyttäytyy juurikin vihaamiensa stereotypioiden mukaan. Esittää kovista, varastelee ja hankkiutuu hankaluuksiin. En ihan ymmärtänyt, että miksi. Jotakin teinipojan logiikkaa?

Lempparihahmokseni nousi Otman, Halimin isä. Hänellä on maanläheinen ote selittää kahden kulttuurin kanssa tasapainottelua ja lämmin, isällinen huoli pojastaan.

''Isä huokaisi mitä syvimpään.
 'Sinä se tässä et tajua, Halim.' '
'Tajua mitä?'
Isän huulten ja viiksien välissä oli kuivuneita viinitahroja:
'Niin...Poikani...Mitähän kieltä puhutaan...sanotaan nyt vaikka...Kreikassa? Mitä? Arvaa?'
'Lopeta.'
'Kuulinko että kreikkaa? Kymmenen pistettä. Entä...hmm...vaikka...Ranskassa? Mitä? Aika loppuu...nyt, mitä? Oikein! Kaksikymmentä pistettä. Ranskaa! Ja Ruotsissa puhutaan...nyt sinulla on mahdollisuus...10 000 kruunua jos vastaat oikein...' ''

Hauskaa oli myös se, miten Khemiri on kirjoittanut itsensä perheen naapuriksi. Mikään tärkeä hahmo hän tosin ei ole, sivumaininta lähinnä. Khemirissä ja Halimissa on paljon samaa: Khemirilläkin on  näyttelijäveli ja hän on ottanut Ruotsissa paljon kantaa maahanmuuttokeskusteluun, vaikka hänkin on ihan Ruotsissa syntynyt.

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

''Sangen usein on maallinen synti pinnalta katsottuna kuin makea hedelmä, mutta se on turmiota...''

    Teoksessa seurataan pienen kylänpahasen elämää sodanjälkeisessä Lapissa. Päähenkilö on nuori Martta Mäkelä, jonka seksuaalisuus alkaa herätä - pahoin seurauksin. Muita tärkeitä hahmoja ovat isä-Juhani, äijä (Martan isoisä), äiti Alli sekä Martan ainoa ystävä Elina. Mäkelän perheeseen otetaan myös kasvattipojaksi nuori Hannes, kun tämän oma äiti kuolee synnytykseen.

     Martta menettää neitsyytensä hetken huumassa, peuhaa useampien miehien kanssa ja tuntuu olevan himon hallitsema. Toinen hurmos, joka kirjassa esiintyy on uskonnollinen hurmos.

      Kyläläiset ovat samanaikaisesti kiihkouskovaisia sekä seksuaalisesti erittäin aktiivisia. Uskonnollisissa seuroissa saarnaaja puhuu syyllistävästi ja ankarasti ihmisten syntisyydestä ja kuitenkin itse hairahtuu asemaansa hyväksi käyttäen Elinaan. Saarna saa kyläläiset sekavaan hurmostilaan, jossa he puhuvat sekavia jumalan rakastamisesta ja anteeksiannosta. Ja päätyvät joukkosekstailemaan. Kirjan pohdintana on se, miten mikään ihmiselle täysin luonnollinen asia, voi olla niin synnillistä kuin uskonto väittää?

       Dialogia oli mukava lukea sen murretäytteisyyden vuoksi ja se sai vuoropuhelun tuntumaan aidolta. Muutoin suorasukaista tekstiä kaunistavat Mukan suloiset runot. Kirjan kaksi osaakin on nimetty runnollisesti: 1.Sinua kaipaa sydämeni ja 2.On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni. Ah!

       Mukka on ollut tämän kirjoittaessaan vasta poikanen. Kirja julkaistiin hänen ollessaan 19-vuotias. Kuvitella, että niin nuorena on kyennyt tuottamaan näin soljuvan tarinan, kauniita runoja ja käsittelemään näinkin suuria teemoja. Uskonto, seksi, kuolema. Muistan yläasteikäisenä nähneeni jossakin kuvan Mukan karvaisesta naamasta. Muistikuvissani tuo mies on vanha. Tänään tutkiskelin Mukasta tietoa ja sain selville, että hän kuoli vain 28-vuotiaana. Hän ehti kuitenkin lyhyen kirjailijauransa aikana tuottamaan yhdeksän teosta.