Bret Easton Ellis - Alta nollan

Tänä vuonna on tullut luettua aika paljon tuttujen kirjailijoiden teoksia. Olen skarpannut asian suhteen, sillä aikaisemmin on tullut luettua kapeammin. On ehkä ollut pettymyksenkin pelkoa. Mitä jos kirjailijan muut teokset eivät kolahdakaan? Kakkoslukemisina vuoroaan odottavat tällä hetkellä mm. Donna Tarttin Pieni ystävä  ja Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin kesällä Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Päätin, että tutustun naisen kirjoihin julkaisujärjestyksessä pienen jahkailun jälkeen (Tikli muhkeudessaan on myös vähän pelottava). Hirvoselta luin viime vuonna näihin aikoihin Kun aika loppuu. Se oli kuohuttava ja hyvä kirja, tästä lukua odottavasta en oikein tiedä mitään.

Bret Easton Ellisin Alta nollan kuuluu samaan sarjaan, sillä herralta olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon, joka lienee kirjailijan tunnetuin. Alta nollan on Ellisin esikoinen, joka sekin on julkaisuaikana nostattanut pientä kohua. Ellis tuntuu pitävän shokeeraamisesta, sillä Alta nollan sisältää seuraajansa tavoin kaikenlaista paheksuttavaa. Oma pöyristymiseni oli kuitenkin aika pientä.

Kirjassa seurataan 18-vuotiasta Clayta joka palaa New Hampshiresta kotikonnuilleen Los Angelesiin joululoman viettoon. Loma vietetään kännissä, huumeissa, bileissä, naisissa. Kaveriporukka pitää näennäisesti hauskaa, mutta kaikilla on turtaa. Hauskaa yritetään pitää. Mikään ei tunnu missään, ei edes ruumiit tai raiskauksen todistaminen.

Clay kuvaa lomaansa välähdyksinä rannoilta ja klubeilta. Tyyliä voisi pitää päiväkirjanomaisena, mutta tekstistä puuttuu tunne. Vaikka kirjassa kuvataan varsinkin lopussa karseita ja kamalia asioita, päähenkilö ei juuri kerro miltä mikäkin hänestä tuntuu, vaan kertoo tapahtumista kuin ulkopuolinen.

Juonettomuus ja persoonaton kerrontatyyli teki tästä pitkäveteisen. Kirjassa on rapiat pari sataa sivua, mutta luin sen tuskaisen hitaasti. Keneenkään hahmoon ei pystynyt samaistumaan. Ökyrikkaiden teinien sekoilu pisti vain ärsyttämään. Takakannessa tätä verrataan Sieppariin Ruispellossa. Molemmissa on haahuilua ja nuoruuden päättämättömyyttä ja tuskaa joo. Mutta Alta nollan on mielestäni tuhansien mailien päässä Siepparista. Maailma näyttäytyy paljon mielenkiintoisempana Holdenin kuin Clayn kertomana.

Onhan tällä tietenkin sanottavansa nykymeiningistä. (Tai siis 80-luvun meiningistä.) Ihmiset hakevat nopeaa ja helppoa viihdykettä, joka ei kanna pitkälle. Silmiin pisti se miten usein MTV mainitaan. Onko Music Television tosiaan ollut ensimmäinen harppaus kohti nuorison passiivistumista ja rappiota? Minä kun aina luulin, että se oli rokkenrolli. Ajatus on jotenkin väljähtänyt ja moneen kertaan kuultu, en tiedä siitä miten tuore ajatus se on kirjoitusajankohtana ollut. Vähän tuli mielikuva, että tämä on kirjoitettu kiikkustuolissa reinot jalassa. Mutta ei, Ellis on ollut parikymppinen kirjoittaessaan tämän.

Less Than Zero, 1985

Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

''Jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa kättäni ja tuntea lihan puristavan omaanne ja kenties myös vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole. Minussa ei ole järkeä oikeastaan millään tasolla.'' 

Päässä  kiehuu. Sisällä elää järkensä menettänyt psykopaatti, joka janoaa murhia, kidutusta ja nekrofiliaa. Patrick heiluttelee kirvestä, raiskaa, repii irti, käräyttää, kaivaa, kuristaa, kuvaa kaiken ja syö.

Patrick Bateman on 26-vuotias yltäkylläistä elämää nautiskeleva pörssijuppi Wall Streetillä. Arki-illat kuluvat tehden varauksia kaupungin kalliimpiin ja buukatuimpiin ravintoloihin ja sanattomaan, joskus sanalliseen kilpailuun ystävien kesken milloin mistäkin. Kenellä on parasta hiusgeeliä? Kuka tuntee parhaiten pullotetut vedet? Kenellä on paras käyntikortti? Entä kenellä paras rusketus? Puolituttujen nimet ja kasvot sekoittuvat, mutta Patrick osaa kertoa niin miesten kuin naistenkin vaatteiden mallistot:

''Hamlinilla on Lubiamin puku, upean näköinen avokauluksinen paita Burberryltä, Resikeion silkkisolmio ja Ralph Laurenin vyö. Reevesillä on Christian Diorin kuusinappinen kaksirivinen puku, Claibornen puuvillapaita ja kuviollinen silkkisolmio, Allen-Edmondsin rei'itetyt kärkikoristeiset nauhakengät, puuvillanenäliina hänen taskussaan on luultavasti Brooks Brothersilta. Lautasliinalla hänen drinkkinsä vieressä ovat Lafont Parisin aurinkolasit ja tyhjällä tuolilla pöytämme ääressä attaseasalkku T.Anthonylta. Minulla on kaksinappinen yksirivinen liituraitainen villaflanellipuku, värikäs karamelliraitainen puuvillapaita ja silkkinen taskuliina, kaikki Patrick Aubertia, Bill Blassin pilkullinen silkkisolmio ja sävyttämättömät reseptilasit, joissa on Lafont Parisin kehykset.''

Yhtä jetsulleen tarkan kuvauksen Patrick antaa asunnostaan, aamurutiineistaan, seksisessioistaan ja kidutuksistaankin totta kai. Innostuupa hän tekemään monen sivun tarkkanäköiset levyarviot 80-luvun suosikkiartistiensa albumeistakin. 

Loppua kohti hullun lihamylly kiihtyy yhä absurdimmaksi, paine olla paras kaikessa nousee sietämättömämmäksi ja Patrick ei pysy lopulta omista teoistaan ja menneistä kärryillä: Mikä on totta, mikä hänen sairasta fantasiaansa?

Batemanista on tehty kuvottavan vastenmielinen hahmo, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Erityisen kieroutunutta oli elää rinnan arkea psykopaatin kanssa, hänen päivästä päivään-rytmiään: Aamulla salille, Patty Wintersiä, päivällä flirttiä sihteerin kanssa, videoiden palauttelua ja murhia. Minä-muodossa, päiväkirjan omaisesti kerrottuna.

Ei empaattista tosin saa oikein kenestäkään muustakaan hahmosta. Kaikkia kun katsotaan Patrickin silmin. Kaikki tuntuvat kuuluvan samaan ihmiskastiin, joka arvostelee ihmisen vaatteiden kalleuden ja ulkonäön mukaan. Piukkabodyja vertailevat itseriitoiset, kodittomia kiusaavat jupit ovat mielettömiä tyhjäpäitä, joista ei löydy empatiaa taikka minkäänlaista muutakaan inhimillistä lämpöä. Yli tunnin puhelinkiistat siitä missä illallistetaan tuntuvat absurdeilta: Todellako?

Aika, jossa eletään ei jää kirjassa epäselväksi ja ehkä kirjaa tulkitaan vuosien päästä myöskin tärkeänä ajanjakson kuvaajana 80-luvusta. Yltäkylläisyys näkyy kaikessa, vaatesunnittelijoiden nimien vilinässä ja fiineissä ruoissa. Kun materia valtaa, tuleeko tilalle sielullinen, moraalinen, myötätunnosta ja muusta inhimillisyydestä ymmärtämätön rappeuma? Loppupuolelta kirjaa tulkitsin, että yltäkylläistä elämää Bateman on elänyt lapsesta asti.

Nimi on viittaus toiseen kajahtaneeseen psykopaattiin, Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko hahmoon Norman Batesiin. Bates ja Bateman. Hitchcockin hahmon Norman Batesin innoittajana puolestaan toimi 50-luvulla elänyt todellisuudesta harhaantunut, hautoja ryöstelevä murhaaja Ed Gein, josta kertovia kirjoja Bateman lukee Amerikan Psykossa ja idolinsa innoittamana innostuu hänkin tekemään ruumiinjäänteistä käyttöesineitä.

Pidin siitä miten Patty Wintersin ohjelma kuvastaa Patrickin mielenjärkkymistä ja kulki  rinnakkain kirjan tunnelman kanssa: Alussa ohjelman aiheet ovat perus Ophrah Winfrey-tyyppistä talk show-viihdettä, kunnes menevät sekopäisemmiksi Batemanin seotessa: ''Patty Winters showssa haastateltiin Cheerio-merkkistä murokeksiä, joka oli asetettu istumaan hyvin pieneen tuoliin. Haastattelu kesti melkein tunnin.''

Kirjassa yhdistyy musta huumori ja aggressiivinen kerrontatyyli. Murhat, kiduttaminen ja painee kuvataan vimmatusti ja kuvottavasti, kun taas seuraelämää koomisesti:
''Millaisia kirjoja Jean lukee? Päässäni vilistävät nimet: Kuinka mies saadaan rakastumaan. Kuinka mies pidetään rakastuneena ikuisesti. Kuinka kaupat lyödään lukkoon: Naimauppa. Kuinka päästä naimisiin vuoden sisällä tästä päivästä. Kuinka miehen pää käänetään. Hypistelen taskussani Luc Benotin strutsinnahkaista kondomirasiaa, jonka ostin viime viikolla, vaan tota noin...kun ei.''

Luin pitkästä aikaa omasta hyllystä. Muutama vuosi takaperin ostin Amerikan Psykon kirjamessuilta elokuvaversion innoittamana. Leffan olen nähnyt useaan otteeseen ja pidän siitä paljon, erityisesti Christian Balen suorituksesta Patrick Batemanina. Ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kuitenkin kesken, silloin taisivat juurikin nuo jatkuvat muotisuunnittelijoiden nimeämiset ja tarkat salitreenien kuvaukset laskea lukuintoa. Ne ovat kirjan isoin miinus omasta mielestäni, tosin sekin mainittakoon, että ei sovi herkille ihmisille. Tästä varoittaa lukemani painoksen takakansikin.

Pidin kirjasta. Se ravisutti ja sillä oli sanottavaa. Pidin sen verran, että säästän kirjahyllyyn ja luen joskus luultavasti uudestaankin.