Näytetään tekstit, joissa on tunniste väkivalta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väkivalta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. lokakuuta 2017

Bret Easton Ellis - Alta nollan




Tänä vuonna on tullut luettua aika paljon tuttujen kirjailijoiden teoksia. Olen skarpannut asian suhteen, sillä aikaisemmin on tullut luettua kapeammin. On ehkä ollut pettymyksenkin pelkoa. Mitä jos kirjailijan muut teokset eivät kolahdakaan? Kakkoslukemisina vuoroaan odottavat tällä hetkellä mm. Donna Tarttin Pieni ystävä  ja Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin kesällä Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Päätin, että tutustun naisen kirjoihin julkaisujärjestyksessä pienen jahkailun jälkeen (Tikli muhkeudessaan on myös vähän pelottava). Hirvoselta luin viime vuonna näihin aikoihin Kun aika loppuu. Se oli kuohuttava ja hyvä kirja, tästä lukua odottavasta en oikein tiedä mitään.

Bret Easton Ellisin Alta nollan kuuluu samaan sarjaan, sillä herralta olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon, joka lienee kirjailijan tunnetuin. Alta nollan on Ellisin esikoinen, joka sekin on julkaisuaikana nostattanut pientä kohua. Ellis tuntuu pitävän shokeeraamisesta, sillä Alta nollan sisältää seuraajansa tavoin kaikenlaista paheksuttavaa. Oma pöyristymiseni oli kuitenkin aika pientä.

Kirjassa seurataan 18-vuotiasta Clayta joka palaa New Hampshiresta kotikonnuilleen Los Angelesiin joululoman viettoon. Loma vietetään kännissä, huumeissa, bileissä, naisissa. Kaveriporukka pitää näennäisesti hauskaa, mutta kaikilla on turtaa. Hauskaa yritetään pitää. Mikään ei tunnu missään, ei edes ruumiit tai raiskauksen todistaminen.

Clay kuvaa lomaansa välähdyksinä rannoilta ja klubeilta. Tyyliä voisi pitää päiväkirjanomaisena, mutta tekstistä puuttuu tunne. Vaikka kirjassa kuvataan varsinkin lopussa karseita ja kamalia asioita, päähenkilö ei juuri kerro miltä mikäkin hänestä tuntuu, vaan kertoo tapahtumista kuin ulkopuolinen.

Juonettomuus ja persoonaton kerrontatyyli teki tästä pitkäveteisen. Kirjassa on rapiat pari sataa sivua, mutta luin sen tuskaisen hitaasti. Keneenkään hahmoon ei pystynyt samaistumaan. Ökyrikkaiden teinien sekoilu pisti vain ärsyttämään. Takakannessa tätä verrataan Sieppariin Ruispellossa. Molemmissa on haahuilua ja nuoruuden päättämättömyyttä ja tuskaa joo. Mutta Alta nollan on mielestäni tuhansien mailien päässä Siepparista. Maailma näyttäytyy paljon mielenkiintoisempana Holdenin kuin Clayn kertomana.

Onhan tällä tietenkin sanottavansa nykymeiningistä. (Tai siis 80-luvun meiningistä.) Ihmiset hakevat nopeaa ja helppoa viihdykettä, joka ei kanna pitkälle. Silmiin pisti se miten usein MTV mainitaan. Onko Music Television tosiaan ollut ensimmäinen harppaus kohti nuorison passiivistumista ja rappiota? Minä kun aina luulin, että se oli rokkenrolli. Ajatus on jotenkin väljähtänyt ja moneen kertaan kuultu, en tiedä siitä miten tuore ajatus se on kirjoitusajankohtana ollut. Vähän tuli mielikuva, että tämä on kirjoitettu kiikkustuolissa reinot jalassa. Mutta ei, Ellis on ollut parikymppinen kirjoittaessaan tämän.

Less Than Zero, 1985

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata


Mielessäni oli Vuosisadan rakkaustarina suunnatessani kirjastossa T-hyllyille. Sitä ei ollut, joten valitsin toisen Märta Tikkasen teoksen. Miestä ei voi raiskata. Tämäkin teos on ollut nimenä tuttu, mutten tiennyt sen olevan Tikkasen kirjoittama. Olen elänyt hämärien muistikuvien kanssa elokuvasta, kirjasta tietämättä. Nyt kun olen kirjan lukenut, sanon että tämä kirja tulisi lisätä kaikille suomalaisen kirjallisuuden lukusuosituslistoille. Kirja on vuodelta 1975, mutta Tikkasen nostamat epäkohdat ja asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Tovan tarina voisi aivan hyvin olla vuodelta 2016.

Tova Randers on 40-vuotias kahden teini-ikäisen pojan äiti. Hän on töissä kirjastonhoitajana ja odottaa ikälisiä parantaakseen perheensä toimentuloa. Hän on eronnut, mutta elää kuitenkin onnellista, tavallista arkea. Kaikki nyrjähtää, kun baarissa tavattu mies sitoo hänet ja raiskaa.

Tova ei uskalla tehdä rikosilmoitusta, häpeä ja pelko on lamauttavaa. Mitä jos juttu päätyy uutisiin? Joku kuitenkin osaa päättellä, että uhri on Tova. Hän oli nauttinut alkoholia ja lähtenyt vieraan miehen mukaan, häntä voidaan syyllistää. Oikeus ei ole Tovan puolella, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Hän päättää raiskata raiskaajansa. Asianajajatuttavalta kysyessään naisten raiskaustuomioista, hän saa vastauksen. että miestä ei voi raiskata. Samaa ajattelee poliisi. Hän kuitenkin selvittää raiskaajansa nimen, se selviää helposti, sillä rikospaikka on miehen koti. Tova alkaa varjostaa miestä selvittäen tämän työpaikan ja lempikuppilan, jossa hän lirkuttelee kassatytölle. Tova saa selville, että mies on eronnut ja tällä on lapsia, etäältä seuraamalla hän tekee päätelmiä miehestä hautoen suunnitelmansa toteutusta. Hän aikoo raiskata miehen ja ilmottautua itse poliisille, jotta raiskaaja tietäisi miltä nöyryytys ja häpeä tuntuu. Ehkä mies lopettaisi, ehkä Tova saisi muutettua asenteita. Ajatus jopa naurattaa joitakin ihmisiä, kuin miehen raiskaaminen olisi vitsi.

Tämä kirja kuohuttaa ja siitä on vaikea kirjoittaa. Tikkanen kirjoittaa realistisesti Tovan häpeästä ja pelosta tapahtuman jälkeen. Uhrin syyllistäminen on vieläkin joidenkin idioottien mielestä ihan kelpo argumentti. No mitäs laittoi minihameen. No mitäs käveli pimeässä yksin. No mitäs joi itsensä humalaan. No mitäs luotti mieheen. Jne. Miksi naisille opetetaan, että koko ajan pitäisi olla varuillaan? Että se on normaalia vähän pelätä koko ajan? Olen raivoissani joka kerta kuullessani tai lukiessani näitä vääriä mielipiteitä. Joo joo, mielipiteistähän sanotaan, ettei voi olla oikeita tai vääriä, mutta tässä asiassa savu nousee korvista. Uhrin syyllistäminen on sama kuin puolustaisi raiskaajaa. Lyhyt hameko on rikolliselle kuin punainen vaate härälle? Signaali, joka kadottaa oikeuden käsityksen ja itsehillinnän? Raiskaaminen on joka kerta väärin. Ei sille ole oikeutusta tai lieventäviä asiahaaroja.

Raiskauksen lisäksi kirjassa käsitellään Toven miessuhteiden kautta sukupuolien epätasa-arvoa monelta kantilta. Valta ei ole jakautunut miehen ja naisen suhteessa tasan mitä tulee ehkäisyyn, työhön ja lastenhoitoon. Mutta Tikkanen ei väitä, että vika olisi pelkästään miehissä, yhtä lailla jotkut naiset ovat taipuvaisia alistumaan ja toimimaan siten miten edelliset sukupolvet ovat iät ja ajat toimineet, kyseenalaistamatta. Kaikki Tikkasen ajatukset välittyvät hienosti Tovan kautta, joka menneeseen kelaamalla ymmärtää taipuneensa hiljaa miehensä tahtoon mm. poikiensa hoidossa ja kasvatuksessa. Se on yhteiskunnassa normi ja automaattinen oletus.

Lisäksi väkivalta ja kosto ovat tarinassa pinnalla. Onko oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä, jos kirjoitetut lait eivät puolusta sinua? Onko silmä silmästä-ajattelu oikeutettu tässä kohtaa? Kirjoitusajankohtana parikin pykälää on puuttunut. 70-luvulla laki ei ole tunnustanut avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, kuten ei miehenkään raiskausta. Käsittämätöntä miten asenne ja tietämättömyys voivat näkyä laissa, vanhoillinen ajattelutapa.


torstai 24. maaliskuuta 2016

Ryan Gattis - Vihan kadut





Vihan kadut kertoo tosielämässäkin tapahtuneesta mellakasta. 29.4.1992 - 3.5.1992 Los Angelesin kaduille rynni sekasorto oikeuden vapautettua poliisit Rodney Kingin pahoinpitelysyytteistä. Los Angelesin jengit käyttävät tilannetta hyväkseen, rodusta ja jengistä riippumatta. Kun sekasorto hiipii kadulle, on oivallinen tilaisuus kaataa bensaa liekkeihin. Pahuus ja pahoinvointi yhdistettynä lähes viikon kestävään mellakkaan päästävät helvetin irti. Kilpailevat jengit maksavat verisiä kalavelkojaan, ryöstelevät kauppoja ja sytyttävät tulipaloja. Valta vaihtuu. 7900 hengen poliisivoimat eivät veny kaikkialle, jengiläisiä nimittäin on 102 000. Lopulta tilanne äityy niin pahaksi, että hätiin kutsutaan kansalliskaarti ja merijalkaväki. Kuuden päivän aikana sytytettiin 11 113 tulipaloa, pidätettiin 10 904, loukkaaneita ja kuolleita oli paljon ja vahinkojen arvo nousi yli miljardin.

Tapahtumien raamit perustuvat siis faktoihin. Hahmot ovat kuvitteellisia, mutta voisivat aivan hyvin olla tosielämän homeboyseja ja gangstoja. Gattis on haastatellut romaania varten aktiivisia losangelesilaisia jengiläisiä kahden ja puolen vuoden ajan ja myöntänyt olleensa tapaamisissa peloissaan.

Tarina alkaa siitä, kun jengiin kuulumaton Ernesto murhataan brutaalisti jengikostoksi mellakoinnin ensimmäisenä päivänä. Ernesto kertoo lukijalle unelmistaan ja toiveistaan. Ne ovat arkisia ja toteutettavia. Hän on nuhjuisessa ravintolassa töissä ja perheellä on jengitaustaa, mutta hän on pysytellyt kuvioista ulkopuolella. Ernesto haaveilee töistä japanilaisravintolassa ja kuvailee nauttimaansa sushia sillä rakkaudella kuin runoilija kuvailee taidetta. Hän on valmis aloittamaan pohjalta oppiakseen kaiken japanilaisesta ruoanlaitosta, koska on aidosti kiinnostunut ja intohimoinen. Mutta sitten seuraa silmitöntä kidutusta ja murha. Ihmiselle, joka oli ulkopuolella jengien veriveloista ja valmis taistelemaan itselleen paremman elämän.

Erneston nuorempi sisar kostaa veljensä epäreilun kohtalon ja päivä kerrallaan avataan mellakan tapahtumia. Gattis päästää ääneen kuusitoista hahmoa, joiden yhteydet toisiinsa eivät tunnu ollenkaan väkisin liimatuilta, toisin kuin aika usein tällaisissa mosaiikkisissa tarinoissa. Hahmojen muistaminenkaan ei ollut vaikeaa, sillä nimet esiintyvät monien eri näkökulmien puheenvuoroissa. Hahmon tekemiset ja luonteen tiesi useimmiten ennen kuin itse tyyppi pääsi kertomaan oman näkökulmansa.

Suurin osa hahmoista on latinojengiläisiä ja tekstissä vilisee espanjaa ja jengitermistöä. (Lopusta löytyy gangstaespanja-suomi-sanasto.) Myös jengien ulkopuoliset saavat puheenvuoronsa. Mm. Sairaanhoitaja, palomies, koditon ja korealaiskauppiappiaan poika pääsevät kertomaan oman kohtauksensa mellakkapäivissä. Näiden puheenvuorojen aikana mieletön sekasorto konkretisoituu. Miten avuttomia poliisivoimissa tai sairaalassa voidaankaan olla kriisin aikana ja miten ihmisistä tulee eläimiä kun tilanne on otollinen. Kaaoksen seasta löytyy onneksi myös pilkahduksia ihmisen hyvyydestäkin.

Väkivalta lyö kirjassa päin pläsiä alusta alkaen. Jengien väkivalta on todellisuudessakin raakaa ja jopa kymmenvuotiaat penskat kovistelevat nimensä jengin riveihin. Gattis ei kuitenkaan valitse puolta, pikemminkin kertoo karun todellisuuden kaduilta, tällaistakin on Amerikassa. Gattis tuo esiin myös sen, että mellakointi on vain oire jostakin suuremmasta. Jengiin kuuluminen on pikkulapsille siisti juttu, jolla osoittaa olevansa kova jäbä. Jengiläisyys usein periytyy ylemmästä polvesta ja irtipäästäminen on vaikeaa, sillä jengi on sekä symbolista että oikeaakin sukulaisuutta. Jäsenten välinen side on tiukka ja painostus riveihin kovaa.

Osa hahmoista tajuaa jengiläisyyden mielettömyyden ja lähtee lipettiin, osa ei onnistu pääsemään piireistä ulos vaikka haluaisikin. Osa palloillee valintojensa kanssa. Eräs hahmo on päässyt vaikutuspiiristä, muttei saa pyyhittyä menneisyyttä itsestään vaikka elämä onkin sujunut varsin hyvin lähdön jälkeen.

Los Angeles on kirjan seitsemästoista hahmo. Koditon vaeltaja James kuvailee kaupunkia runollisesti. Kaupungilla on oma sielunsa ja luontonsa, joka ei välttämättä ole niin kaunis. Samantyyppisiä ajatuksia on myös molotovinkoktaileja paiskovalla narkkari Creeperillä. Parempi tuikata parantumaton Los Angeles maan tasalle ja rakentaa tilalle kokonaan uusi kaupunki.

Helsingin sanomissa kirja on noteerattu yhdeksi viime syksyn parhaista käännösromaaneista ja sarja HBO:lle on tuloillaan. En ihmettele pöhinää kirjan ympärillä. Odotukseni eivät välttämättä olleet hirveän korkealla, varsinkaan kun lainapinossa odottaa vaikka mitä mielenkiintoista. Kansikin voisi olla mielikuvituksellisempi. Laitoin Vihan kadut lukupinoon päällimäiseksi lähinnä uutuuskirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Yllätyksekseni luinkin kirjan varsin nopeasti ja sen tapahtumat jäivät pyörimään päähän. Kostaminen voi tuntua oikeutetulta ja tuoda hetkeksi oikeuden tunnun, mutta väkivalta ei ole ikinä oikeutettua. Kun tilaisuus on, kärsineet ihmiset haluavat omat lakinsa kaduille, silmä silmästä, kaverin huumeet ja parempaa tavaraa ja sapuskaa. Mutta miten pahoinvointi saataisiin kitkettyä pois? Se on vaikea kysymys vastattavaksi.





keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

''Jossain on Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio, mutta mitään todellista minuutta ei ole, pelkkä olio vain, jotain kuviteltua, ja vaikka voin verhota kylmän katseeni ja te voitte puristaa kättäni ja tuntea lihan puristavan omaanne ja kenties myös vaistota, että elämäntyylimme ovat melko lailla samanlaiset, minua ei yksinkertaisesti ole. Minussa ei ole järkeä oikeastaan millään tasolla.'' 

Päässä  kiehuu. Sisällä elää järkensä menettänyt psykopaatti, joka janoaa murhia, kidutusta ja nekrofiliaa. Patrick heiluttelee kirvestä, raiskaa, repii irti, käräyttää, kaivaa, kuristaa, kuvaa kaiken ja syö.

Patrick Bateman on 26-vuotias yltäkylläistä elämää nautiskeleva pörssijuppi Wall Streetillä. Arki-illat kuluvat tehden varauksia kaupungin kalliimpiin ja buukatuimpiin ravintoloihin ja sanattomaan, joskus sanalliseen kilpailuun ystävien kesken milloin mistäkin. Kenellä on parasta hiusgeeliä? Kuka tuntee parhaiten pullotetut vedet? Kenellä on paras käyntikortti? Entä kenellä paras rusketus? Puolituttujen nimet ja kasvot sekoittuvat, mutta Patrick osaa kertoa niin miesten kuin naistenkin vaatteiden mallistot:

''Hamlinilla on Lubiamin puku, upean näköinen avokauluksinen paita Burberryltä, Resikeion silkkisolmio ja Ralph Laurenin vyö. Reevesillä on Christian Diorin kuusinappinen kaksirivinen puku, Claibornen puuvillapaita ja kuviollinen silkkisolmio, Allen-Edmondsin rei'itetyt kärkikoristeiset nauhakengät, puuvillanenäliina hänen taskussaan on luultavasti Brooks Brothersilta. Lautasliinalla hänen drinkkinsä vieressä ovat Lafont Parisin aurinkolasit ja tyhjällä tuolilla pöytämme ääressä attaseasalkku T.Anthonylta. Minulla on kaksinappinen yksirivinen liituraitainen villaflanellipuku, värikäs karamelliraitainen puuvillapaita ja silkkinen taskuliina, kaikki Patrick Aubertia, Bill Blassin pilkullinen silkkisolmio ja sävyttämättömät reseptilasit, joissa on Lafont Parisin kehykset.''

Yhtä jetsulleen tarkan kuvauksen Patrick antaa asunnostaan, aamurutiineistaan, seksisessioistaan ja kidutuksistaankin totta kai. Innostuupa hän tekemään monen sivun tarkkanäköiset levyarviot 80-luvun suosikkiartistiensa albumeistakin. 

Loppua kohti hullun lihamylly kiihtyy yhä absurdimmaksi, paine olla paras kaikessa nousee sietämättömämmäksi ja Patrick ei pysy lopulta omista teoistaan ja menneistä kärryillä: Mikä on totta, mikä hänen sairasta fantasiaansa?

Batemanista on tehty kuvottavan vastenmielinen hahmo, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Erityisen kieroutunutta oli elää rinnan arkea psykopaatin kanssa, hänen päivästä päivään-rytmiään: Aamulla salille, Patty Wintersiä, päivällä flirttiä sihteerin kanssa, videoiden palauttelua ja murhia. Minä-muodossa, päiväkirjan omaisesti kerrottuna.

Ei empaattista tosin saa oikein kenestäkään muustakaan hahmosta. Kaikkia kun katsotaan Patrickin silmin. Kaikki tuntuvat kuuluvan samaan ihmiskastiin, joka arvostelee ihmisen vaatteiden kalleuden ja ulkonäön mukaan. Piukkabodyja vertailevat itseriitoiset, kodittomia kiusaavat jupit ovat mielettömiä tyhjäpäitä, joista ei löydy empatiaa taikka minkäänlaista muutakaan inhimillistä lämpöä. Yli tunnin puhelinkiistat siitä missä illallistetaan tuntuvat absurdeilta: Todellako?

Aika, jossa eletään ei jää kirjassa epäselväksi ja ehkä kirjaa tulkitaan vuosien päästä myöskin tärkeänä ajanjakson kuvaajana 80-luvusta. Yltäkylläisyys näkyy kaikessa, vaatesunnittelijoiden nimien vilinässä ja fiineissä ruoissa. Kun materia valtaa, tuleeko tilalle sielullinen, moraalinen, myötätunnosta ja muusta inhimillisyydestä ymmärtämätön rappeuma? Loppupuolelta kirjaa tulkitsin, että yltäkylläistä elämää Bateman on elänyt lapsesta asti.

Nimi on viittaus toiseen kajahtaneeseen psykopaattiin, Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko hahmoon Norman Batesiin. Bates ja Bateman. Hitchcockin hahmon Norman Batesin innoittajana puolestaan toimi 50-luvulla elänyt todellisuudesta harhaantunut, hautoja ryöstelevä murhaaja Ed Gein, josta kertovia kirjoja Bateman lukee Amerikan Psykossa ja idolinsa innoittamana innostuu hänkin tekemään ruumiinjäänteistä käyttöesineitä.

Pidin siitä miten Patty Wintersin ohjelma kuvastaa Patrickin mielenjärkkymistä ja kulki  rinnakkain kirjan tunnelman kanssa: Alussa ohjelman aiheet ovat perus Ophrah Winfrey-tyyppistä talk show-viihdettä, kunnes menevät sekopäisemmiksi Batemanin seotessa: ''Patty Winters showssa haastateltiin Cheerio-merkkistä murokeksiä, joka oli asetettu istumaan hyvin pieneen tuoliin. Haastattelu kesti melkein tunnin.''

Kirjassa yhdistyy musta huumori ja aggressiivinen kerrontatyyli. Murhat, kiduttaminen ja painee kuvataan vimmatusti ja kuvottavasti, kun taas seuraelämää koomisesti:
''Millaisia kirjoja Jean lukee? Päässäni vilistävät nimet: Kuinka mies saadaan rakastumaan. Kuinka mies pidetään rakastuneena ikuisesti. Kuinka kaupat lyödään lukkoon: Naimauppa. Kuinka päästä naimisiin vuoden sisällä tästä päivästä. Kuinka miehen pää käänetään. Hypistelen taskussani Luc Benotin strutsinnahkaista kondomirasiaa, jonka ostin viime viikolla, vaan tota noin...kun ei.''

Luin pitkästä aikaa omasta hyllystä. Muutama vuosi takaperin ostin Amerikan Psykon kirjamessuilta elokuvaversion innoittamana. Leffan olen nähnyt useaan otteeseen ja pidän siitä paljon, erityisesti Christian Balen suorituksesta Patrick Batemanina. Ensimmäisellä lukukerralla jätin kirjan kuitenkin kesken, silloin taisivat juurikin nuo jatkuvat muotisuunnittelijoiden nimeämiset ja tarkat salitreenien kuvaukset laskea lukuintoa. Ne ovat kirjan isoin miinus omasta mielestäni, tosin sekin mainittakoon, että ei sovi herkille ihmisille. Tästä varoittaa lukemani painoksen takakansikin.

Pidin kirjasta. Se ravisutti ja sillä oli sanottavaa. Pidin sen verran, että säästän kirjahyllyyn ja luen joskus luultavasti uudestaankin.