Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tove Jansson - Muumilaakson marraskuu

''On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.''

Aloitin muumikokoelmani lukemisen nurinkurisesti, sillä päätin ensimmäiseksi tarttua Janssonin viimeiseen muumikirjaan, Muumilaakson marraskuuhun. Muumeja on luettu minulle lapsena paljon ja kovassa kulutuksessa on ollut myös se japanilainen tv-sarja, 90-luvun lapsi kun mä oon. Aion lukea kaikki muumikirjani läpi, sillä hahmot, muumien maailma ja viisaudet ihastuttavat. Tämän kirjan valitsin yksinkertaisesti siksi, että nyt on marraskuu. Ja pian kirjan lopetettuani satoi ensilumi, joten ehkä seuraavaksi Taikatalvi? Ja juhannuksena Vaarallinen juhannus?

Kuten eräässä veemäisessä ajatusten virtaamassa aivopierupäivityksessä kerroin, vihaan syksyä ja talvea. Tai no, voi olla että vihata on voimakkaasti ilmaistu. Mutta en panis pahakseni jos voisin nukkua talviunet. (Vatsani vaan täyttäisin jollain muulla kuin kuusenneulasilla.)

Monilahjakkaan Janssonin kuvitus
on piste iin päälle.

Muumiperhe on lähtenyt matkoille kertomatta minne. Muumitalon tulevat täyttämään Hemuli, Vilijonkka, Mymmeli, orpo homssu Tuhto ja umpihöppänä Ruttuvaari. Jopa Nuuskamuikkunen kääntää matkansa takaisin Muumilaaksoon. He tutkivat taloa, tekevät suursiivouksen ja järjestävät juhlat. Samalla valmistaudutaan lähestyvään talveen.

Kirjasta huokuu odotus ja turvan hakeminen, joka on ominaista vuodenajalle. Kaivamme vilttimme, toppatakkimme ja kynttilämme varastoista esiin. Muumitalossa odotetaan talvea ja muumiperhettä palaavaksi. Vaikka talonvahdeilla onkin hauskaa, on rutiinissa ja arjessa turvaa. Tuhto on erityisen hellyyttävä ja läheisyyden kipeä arkuli, joka toisaalta kyllä viihtyi erakkonakin kalaverkossa uineskellessa. Mutta Muumimammaa, sijaisäitiään, hän ikävöi kipeästi.

Muumeissa on mahtailematonta viisautta ja pieniä, mutta tärkeitä havaintoja elämästä, joille voi hymyillen nyökätä. Sen vuoksi ne ovat klassikkoja ja sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin.

John Williams - Stoner

''William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää huvittuneena epäille, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut sen paremmin kyse armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.''

Viime vuoden käännöskirjojen tapaus Stoner päätyi vihdoin Mustelumon luettuihin. Kirja on kummitellut mieleni perukoilla niin kauan, että nyt oli viimein aika toimia ja vihdoin ja viimein varata se bibliootekista. Odotukseni olivat erittäin korkealla, olenhan kuitenkin vuoden verran imenyt hehkutusta tästä ja nostanut odotuksiani katonrajaan.

Stoner on alunperin julkaistu 1965, mutta vasta parina viime vuotena saanut kunnolla pöhinää uusien painosten ja käännösten kautta. Suomessa kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa viime vuonna ja täällä ainakin kirjabloggaajat ovat olleet aika myytyjä.

William Stoner syntyy 1891 maatilan perheeseen ja 19-vuotiaana aloittaa agronomin opinnot yliopistossa. Yksi käänteen tekevä hetki, taianomainen lumoutuminen kieleen ja kirjallisuuteen, saa hänet vaihtamaan pääainetta. Valinnallaan hän tuottaa pienen pettymyksen vanhemmilleen, jotka ovat odottaneet sukupolven vaihdosta tilalleen. Stoner paneutuu opiskelulle, sitten opettajuudelle. Hän rakastuu, pettyy, rakastuu uudelleen, iloitsee ja pettyy.

Pidin kirjasta. Tarina puhutteli, mutta en tiedä varsinaisesti pidänkö kirjan sanomasta tai siitä minkä siis tulkitsen olevan sen sanoma. Stoner eli kirjallisuudelle veresrakkaudella ja intohimolla, mutta muutoin elämä oli vain ok. Välillä kamalaakin.Vaimo oli ihan hirveä akka. En ymmärrä miksi ihmeessä Edith suostui kosintaan, nainen tuntui olevan vastahakoinen alusta alkaen ja liiton edetessä pinnan alta paljastui kylmää juonittelevuutta. Pinnallinen Edith kaikesta kolkkoudestaan huolimatta säälittikin, sillä hän vaikutti jopa onnettomammalta kuin miehensä. Elämänsä rakkauden Katherinen Stoner piti itsellään tulipunaisen, mutta vain ohikiitävän hetken. Yliopistolla Stoneria nujerrettiin, kun hän yritti pitää oikeudesta ja standardeistaan kiinni. Tyttärestä tuli juoppo.

Stonerin elämä saa pohtimaan onnellisen elämän määritelmää. Tai hyvän elämän. Saatteessa kirjailija Williams sanoo, että Stoner eli hyvän elämän. Hän sai omistautua opettamiselle. Hän sai paneutua kirjallisuuteen ja kirjoittaa. Ehkä se olikin hänen elämänsä rakkaus Katherinen sijasta? 

Itse en jäisi liittoon nalkuttavan ja vaikean naisen kanssa, joka käyttää tytärtä pelinappulana kostaakseen. En ymmärtänyt mikseivät hra ja rva Stoner eronneet, ärsytti niin vietävästi!  Kun on oma elämä ja onni kyseessä, ei pitäisi miettiä yhteiskunnan ideaalikäsityksiä tai supinaa selän takana. Kaikista kamalinta arjen painajaista mitä voin kuvitella olisi elää nalkuttavassa, onnettomassa liitossa vuodesta toiseen. Stonerissa oli muutoin ihailtavaa hiljaista rohkeutta, miksei sitä samaa uskallusta ollut rakkaudessa?

Stoner antoi mielestäni kaiken lipua sormistaan. Huono liitto vain jatkui, rakastaja päästettiin menemään, ainoasta tyttärestä vieraannuttiin, samaten lapsenlapsesta. Elämä oli ehkä ihan hyvä, mutta eikö elämän tulisi olla muutakin kuin vain ajelehtimista?

Kielestä pidin kovasti, Williams kirjoittaa vähäeleisen kauniisti. Siitä jotenkin kaikuu se että kirja on kirjoitettu monta vuosikymmentä sitten. Stoner hahmona jäi vähän etäiseksi. Kuin yrittäisi tarttua kiinni, mutta haluamasi jää piirun verran kättesi ulottumattomiin. Tämä kirja olisi aivan erilainen kokemus minä-kertojalla. Jäi tunne että vaikka kuvaillaankin Stonerin tunteita, ei tiedä miksi hän tekee kuin tekee. Hän jää kryptiseksi.

Kirja kannustaa ehdottomasti kulkemaan omia polkuja, tekemään valintoja itselleen. Tämä on paljon käytetty teema, mutta se miten hienovaraisesti se välittyy Stonerin elämästä on koskettavaa ja poikkeuksellista. Rakkaudessa Stoner teki väärän valinnan. Mutta maanviljelijäperheessä kasvaneena hän teki valtavan rohkean valinnan vaihtaessaan kirjallisuuden pääaineekseen agronomi-opintojen sijaan. Oli myös uskaliasta jäädä molemmista sodista kotirintamalle. Kaikista ihailtavimpana rohkeutena pidin kuitenkin sitä, että hän piti oikeuden tunnostaan kiinni yliopiston painostuksessa. Moni muu olisi antanut olla, katsonut sormien läpi mukavuudenhalusta. Juuri tuollaisia ihmisiä ihailen.

Stonerin tytär sen sijaan ei saa kulkea omia polkujaan. Oli nujertavaa lukea miten Edith aivopesi Gracen hänen maailmaansa. Maailmaan, jossa koktail-kutsut ja suosituksi tuleminen määrittelevät ihmisen arvon, eivätkä oppiminen ja kehittyminen, joita Stoner yritti saada tytön tavoittelemaan.

Elämä on kaunista ja samalla niin haikeaa, se tunne jäi Stonerin polusta päällimmäiseksi.

Claudia Rusch - Stasi tiskipöydän takana

Stasi tiskipöydän takana herätti huomioni kirjastossa, sillä pidän kylmää sotaa todella mielenkiintoisena aikana. DDR:ään keskittyviä kirjoja en ole hirveästi lukenut, mutta pari vahvaa elokuvaa olen nähnyt. Goodbye Lenin! ja erityisesti Muiden Elämä ovat olleet mieleenpainuvia. Elokuvissa on hyvin erilainen vire, mutta aihetta lähestytään molemmissa hyvin.

Claudia Rusch kuuluu viimeiseen sukupolveen ihmisiä, jotka ovat viettäneet lapsuutensa ja nuoruutensa kommunistisessa Itä-Saksassa. Claudian vanhemmat olivat toisinajattelijoita, valtiota vastaan kapinoivia kansalaisoikeuksien puolustajia, minkä vuoksi kirjoittaja on lapsena ja nuorena ajautunut hassuihin tilanteisiin, mutta myös ikävämpiin haasteisiin. Hauskin kohtaus Claudian lapsuudesta on hänen poliisille kertomansa vitsi Itä-Saksan puoluejohtaja Honeckerista. Nyt lukijaa naurattaa, mutta Stasin mustalla listalla olevalla äidillä on sydän pompannut kurkkuun!

Sananvapauden ja matkustamisen rajoittaminen saavat nuoren Claudian haaveleimaan Pariisista, mutta muurin sorruttua jää hieman onttokin olo. Ja Stasin vakoiluarkistojen tullessa avoimiksi kääntyvät epäilykset lähipiiriin.

Kaikesta huolimatta Rusch kuvaa lapsuuttaan varsin onnelliseksi ja kirja antaa mielestäni toden makuisen, realistisen kuvan muurin taakse jääneiden ossien arjesta ja nuoreksi kasvamisen valtiossa. Päällimmäiseksi jäi mieleen jatkuva tarkkailun alla olo ja epäileväisyys, krooninen pikku ahdistus, kuka vain ystävistäsi tai sukulaisistasi voi vasikoida sinusta poliisille, vakoilla jopa vuosikausia tietämättäsi!

Opin kirjasta uuttakin, nuorisovihkimyksestä en nimittäin ennen ollut kuullut. Nuorisovihkimys oli siis itäsaksalaisten siirtymäriitti (vähän niin kuin konfirmaatio), jossa nuori jättää lapsuuden ja vannoo uskollisuuttaan valtiolle. 14-vuotias sai luvan juoda ekan känninsä ja riitin suorittaneita opettaja teitittelee.

Kirjasta jäi hyvät fiilikset ja suosittelen tätä niille, joita lähihistoria kiinnostaa. Aivan ummikolle kirja ei välttämättä sovi, sillä kirjassa ei paljoa Saksojen historiaa avata (Pieni lyhenteiden selitysluettelo alusta löytyy.), vaan kirjoittajalla on oletus että lukija tietää miksi Saksa on jakautunut ja miksi uudelleen yhdistynyt.

Elina Hirvonen - Kun aika loppuu

Elina Hirvosen Kun aika loppuu on rankka, tarkkanäköinen tarina, joka punoo saumattomasti yhteen suuria kysymyksiä, tunteita ja teemoja. Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei olekaan uhri vaan tappaja? Onnistuuko ihminen pysäyttämään ilmastonmuutoksen ajoissa?

Tarina alkaa lasipalatsin katolta. Aslak ampuu sattumanvaraisesti pahaa aavistamattomia ihmisiä. Koko elämänsä hieman syrjääntyneenä ollut mies, jonka motiivit tekoon selviävät tarinan edetessä. Sitä ennen tutustutaan Aslakin äitiin ja isosisko Aavaan, joka tekee avustustyötä Somaliassa. Välillä kelataan aikaan jolloin lapset ovat olleet pieniä, kun kaikki on ollut vielä aika hyvin. Asiat alkavat kuitenkin hiljalleen nyrjähtää, eikä kukaan tiedä mitä tehdä.

Perhettä yhdistää idealistinen ajatusmaailma. He kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Äiti luennoi ilmastonmuutoksesta, isä on vähäosaisten arkkitehti ja tytär Aava toimii lääkärinä sota-alueella. Jopa Aslak haluaa maailmasta paremman, mutta valjastaa ajatuksensa väärin. Nuorena Aava kapinoi äitinsä elämäntyyliä vastaan, mutta on lopulta päätynytkin elämään elämää, jota hänen äitinsä kadehtii, konkreettista auttamista ja täysivaltaista omistautumista. Mutta kaiken keskellä Aava kyseenalaistaa valintansa. Onko järkeä auttaa paikallisia, vain siksi että he selviävät seuraavaan nälänhätään? Onko järkeä elää jatkuvan kuoleman ja raiskauksen pelossa?

Tulevaisuudenkuva on pelottava, ei ehkä aivan dystooppinen kauhukuva, vaan sellainen maailma joka hyvinkin voi olla edessämme parin vuosikymmenen päästä. Somaliassa ja Syyriassa soditaan yhä, aavikot laajenevat, jäätiköt jatkavat sulamistaan.

Ja hahmot! Samaistuin kaikkiin heistä, niin todenmukaisesti Hirvonen maalaa jokaisen sisimmän sivuillensa. Samaistuin jopa Aslakin ajatuksiin ja vaikeuksiin, vaikken hänen hirveää tekoaan pystynyt ymmärtämään. Mietin sitä miten pahuus määritellään. Onko Aslak paha ihminen? Vaikka hänen polkunsa etenemisen kirjassa ymmärtää ja häneen samaistuu, ajattelen kuitenkin että teot määrittelevät ihmisen. Kun hyvä ihminen tekee pahan teon, hänestä tulee paha. Ainoana särönä hahmon uskottavuuteen pidin Aslakin sokeaa ihastusta nettinimimerkkiin. Kai jokainen osaa olla sen verta skeptinen, että osaa kyseenalaistaa nettihenkilöllisyyksien todenmukaisuuden, varsinkin tyyppi joka viettää paljon aikaansa netissä.

Hirvonen on valinnut vaikean aiheen, todella vaikean tulokulman tarinaan. Hän kuvaa hahmoja niin herkästi ja myötätuntoisesti ja kuitenkin ilman liikaa sokerointia. Varsinkin äidin syyllisyys ja menneisyyden muistot on kirjoitettu niin elävästi, että silmät kostuivat. Ja se voimattomuus, kun yrität auttaa, mutta et pysty kun poikasi ei avaudu, ei ota apua vastaan vaan rakentaa isompaa muuria itsensä ympärille. En ole äiti, mutta teksti liikutti niin kovin, että pystyin vilaukselta ymmärtämään millaista voisi olla omistautuminen ja huoli omasta lapsesta. Aslakin lapsuudesta jäi häiritsemään se kun poika kerran palasi karkumatkalta ruhjeisena. Se oli selvä käännekohta, mutta muu perhe eikä lukija saa tietää mitä ihmettä silloin tapahtui. Jotakin pahaa. Tuo kuva jää äidin sydämeen, enkelisiipinen kiltti poika. Pahasta huolimatta rakkaus ei lopu. Lapsettomana tällaista täydellisen ehdotonta rakkautta on vaikea ymmärtää.

Ajan loppuminen kertoo niin ajan loppumisesta Aslakin kuin maailmankin suhteen; olisiko paha saatu lopetettua ajoissa? Aslakin teko ja ilmastonmuutos ovat molemmat asioita, jotka kypsyvät hitaasti ajan saatossa. Ilmastonmuutoksen suhteen haluaisin uskoa, että suunta pystyttäisiin muuttamaan. Olen kuitenkin valitettavan kyyninen siitä, että kaikki, sekä kuluttajat, poliitikot että teollisuus saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen. On aina helpompi jättää tekemättä jotakin kuin nousta ja tehdä muutos. On tärkeää pitää toivoa yllä, mutta sen lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja, ei vain kauniita aikomuksia. Aslakin suhteen uskon, että pahaa ei olisi voitu estää. Vanhemmat yrittivät mielestäni parhaansa eikä aikuisen lapsen elämää pysty kontrolloimaan. Voi vain yrittää auttaa ja sen he tekivät pitämällä yhteyttä, auttamalla laskuissa ja viemällä psykiatrille. Masentunutta ei tuosta noin vain pakoteta hoitoon, lukkiutuneen ihmisen ajatuksiin ei aina pääse. Kaiken pahan estäminen on mahdottomuus.

Luin kirjan vapaapäivänä yhdeltä istumalta. Tämä on rankin lukemani kirja aikoihin, mutta teksti oli niin hyvää etten pystynyt lopettamaan. Tarina jäi kummittelemaan paljon, paljon pidemmäksi aikaa kuin ajaksi jonka käytin sen lukemiseen. En ehkä halua hetkeen lukea näin raadollista kirjaa, mutta toivon kuitenkin että tällaista kirjoitettaisiin enemmän. Tämä meni niin sanotusti tunteisiin, mutta ihan hyvällä tavalla. Sain niin paljon ajateltavaa tästä. Huomasin usein työpäivienkin aikana uppoutuvani omiin ajatuksiini, miettiväni kirjan hahmoja ja ilmastonmuutosta. Aava tekee kirjan lopussa sen mitä kuuluukin. Pahasta huolimatta jatkaa työtä hyvän eteen.