keskiviikko 26. lokakuuta 2016
Elina Hirvonen - Kun aika loppuu
Elina Hirvosen Kun aika loppuu on rankka, tarkkanäköinen tarina, joka punoo saumattomasti yhteen suuria kysymyksiä, tunteita ja teemoja. Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei olekaan uhri vaan tappaja? Onnistuuko ihminen pysäyttämään ilmastonmuutoksen ajoissa?
Tarina alkaa lasipalatsin katolta. Aslak ampuu sattumanvaraisesti pahaa aavistamattomia ihmisiä. Koko elämänsä hieman syrjääntyneenä ollut mies, jonka motiivit tekoon selviävät tarinan edetessä. Sitä ennen tutustutaan Aslakin äitiin ja isosisko Aavaan, joka tekee avustustyötä Somaliassa. Välillä kelataan aikaan jolloin lapset ovat olleet pieniä, kun kaikki on ollut vielä aika hyvin. Asiat alkavat kuitenkin hiljalleen nyrjähtää, eikä kukaan tiedä mitä tehdä.
Perhettä yhdistää idealistinen ajatusmaailma. He kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Äiti luennoi ilmastonmuutoksesta, isä on vähäosaisten arkkitehti ja tytär Aava toimii lääkärinä sota-alueella. Jopa Aslak haluaa maailmasta paremman, mutta valjastaa ajatuksensa väärin. Nuorena Aava kapinoi äitinsä elämäntyyliä vastaan, mutta on lopulta päätynytkin elämään elämää, jota hänen äitinsä kadehtii, konkreettista auttamista ja täysivaltaista omistautumista. Mutta kaiken keskellä Aava kyseenalaistaa valintansa. Onko järkeä auttaa paikallisia, vain siksi että he selviävät seuraavaan nälänhätään? Onko järkeä elää jatkuvan kuoleman ja raiskauksen pelossa?
Tulevaisuudenkuva on pelottava, ei ehkä aivan dystooppinen kauhukuva, vaan sellainen maailma joka hyvinkin voi olla edessämme parin vuosikymmenen päästä. Somaliassa ja Syyriassa soditaan yhä, aavikot laajenevat, jäätiköt jatkavat sulamistaan.
Ja hahmot! Samaistuin kaikkiin heistä, niin todenmukaisesti Hirvonen maalaa jokaisen sisimmän sivuillensa. Samaistuin jopa Aslakin ajatuksiin ja vaikeuksiin, vaikken hänen hirveää tekoaan pystynyt ymmärtämään. Mietin sitä miten pahuus määritellään. Onko Aslak paha ihminen? Vaikka hänen polkunsa etenemisen kirjassa ymmärtää ja häneen samaistuu, ajattelen kuitenkin että teot määrittelevät ihmisen. Kun hyvä ihminen tekee pahan teon, hänestä tulee paha. Ainoana särönä hahmon uskottavuuteen pidin Aslakin sokeaa ihastusta nettinimimerkkiin. Kai jokainen osaa olla sen verta skeptinen, että osaa kyseenalaistaa nettihenkilöllisyyksien todenmukaisuuden, varsinkin tyyppi joka viettää paljon aikaansa netissä.
Hirvonen on valinnut vaikean aiheen, todella vaikean tulokulman tarinaan. Hän kuvaa hahmoja niin herkästi ja myötätuntoisesti ja kuitenkin ilman liikaa sokerointia. Varsinkin äidin syyllisyys ja menneisyyden muistot on kirjoitettu niin elävästi, että silmät kostuivat. Ja se voimattomuus, kun yrität auttaa, mutta et pysty kun poikasi ei avaudu, ei ota apua vastaan vaan rakentaa isompaa muuria itsensä ympärille. En ole äiti, mutta teksti liikutti niin kovin, että pystyin vilaukselta ymmärtämään millaista voisi olla omistautuminen ja huoli omasta lapsesta. Aslakin lapsuudesta jäi häiritsemään se kun poika kerran palasi karkumatkalta ruhjeisena. Se oli selvä käännekohta, mutta muu perhe eikä lukija saa tietää mitä ihmettä silloin tapahtui. Jotakin pahaa. Tuo kuva jää äidin sydämeen, enkelisiipinen kiltti poika. Pahasta huolimatta rakkaus ei lopu. Lapsettomana tällaista täydellisen ehdotonta rakkautta on vaikea ymmärtää.
Ajan loppuminen kertoo niin ajan loppumisesta Aslakin kuin maailmankin suhteen; olisiko paha saatu lopetettua ajoissa? Aslakin teko ja ilmastonmuutos ovat molemmat asioita, jotka kypsyvät hitaasti ajan saatossa. Ilmastonmuutoksen suhteen haluaisin uskoa, että suunta pystyttäisiin muuttamaan. Olen kuitenkin valitettavan kyyninen siitä, että kaikki, sekä kuluttajat, poliitikot että teollisuus saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen. On aina helpompi jättää tekemättä jotakin kuin nousta ja tehdä muutos. On tärkeää pitää toivoa yllä, mutta sen lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja, ei vain kauniita aikomuksia. Aslakin suhteen uskon, että pahaa ei olisi voitu estää. Vanhemmat yrittivät mielestäni parhaansa eikä aikuisen lapsen elämää pysty kontrolloimaan. Voi vain yrittää auttaa ja sen he tekivät pitämällä yhteyttä, auttamalla laskuissa ja viemällä psykiatrille. Masentunutta ei tuosta noin vain pakoteta hoitoon, lukkiutuneen ihmisen ajatuksiin ei aina pääse. Kaiken pahan estäminen on mahdottomuus.
Luin kirjan vapaapäivänä yhdeltä istumalta. Tämä on rankin lukemani kirja aikoihin, mutta teksti oli niin hyvää etten pystynyt lopettamaan. Tarina jäi kummittelemaan paljon, paljon pidemmäksi aikaa kuin ajaksi jonka käytin sen lukemiseen. En ehkä halua hetkeen lukea näin raadollista kirjaa, mutta toivon kuitenkin että tällaista kirjoitettaisiin enemmän. Tämä meni niin sanotusti tunteisiin, mutta ihan hyvällä tavalla. Sain niin paljon ajateltavaa tästä. Huomasin usein työpäivienkin aikana uppoutuvani omiin ajatuksiini, miettiväni kirjan hahmoja ja ilmastonmuutosta. Aava tekee kirjan lopussa sen mitä kuuluukin. Pahasta huolimatta jatkaa työtä hyvän eteen.
tiistai 25. lokakuuta 2016
Amy Tan - Ilon ja onnen tarinat
''On minun syyni että hän on sellainen. Halusin lasteni saavan parhaan yhdistelmän: amerikkalaiset olosuhteet ja kiinalaisen luonteen. Mistä minä tiesin etteivät ne sovi yhteen?''
Tässä kirja, jota pidin ihan hömppänä höttönä ja siksi se lojui kirjahyllyssäni lukemattomana yli kymmenen vuotta. Halivia naisia itkemässä kansikuvassa ja nimestäkin tuli mielikuva tyhjänpäiväisestä, kornista kirjasta. Miten väärässä olinkaan. Pidin tästä paljon ja suosittelen tätä muillekin! Ilon ja onnen tarinat oli juuri sitä mitä kaipasin seuraksi lämpimälle viltille ja teekupposelle.
Ilon ja onnen tarinat kertoo muistoja neljältä kiinalaisäidiltä ja heidän amerikkalaistuneilta tyttäriltään. Luvuissa muistellaan elämän käännekohtia, niitä ratkaisevia elämänmullistuksia ja ajatuksia. Neljän suvun naisia yhdistää kulttuurimuuri. Tyttäret eivät tiedä äitiensä koettelemuksista Kiinassa eivätkä koe itseään kiinalaisiksi mutteivat aivan amerikkalaisiksikaan. Äidit taas pitävät kiinni kiinalaisista perinteistä eivätkä pysty ymmärtämään tyttäriensä ajatuksen juoksua ja elämäntyyliä.
Äitien historiat Kiinassa ovat mielenkiintoista luettavaa, aukinainen ovi aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan. Murheisiin ja elämään, joita länsimaalaisena on vaikea kuvitella. Kuinka vaikeaa on jättää lapsensa sotivaan maahan? Naida mies vastentahtoisesti? Olla kaikista vähäarvoisin neljästä vaimosta? Äitien vaikeneminen entisestä elämässä Kiinassa sai lukiessa tuohtumaan; Miten tyttäret voisivatkaan ymmärtää äitejään kun eivät tunne heitä kokonaisuudessaan? Mahdotontahan siinä on saada täyttä kosketusta juuriinsa. Mutta toisaalta vaikenemisen ymmärtää, vaikeista asioista ei ole helppo kertoa jälkikasvulle.
Amerikkalaistuneiden tyttärien nykypäivän ongelmat ovat paljon pinnallisempia, mutta länsimaalaiselle samaistuttavampia. Avioerot, työ, asunto, psykiatrilla käynti. Kuilu vanhempiin johtuu pitkälti kulttuurien törmäyksestä, mutta yleismaailmallistakin ongelmista äiti-tytär-suhteessa. Usein näemme huudot, käskyt ja riidat, emme sitä mistä ne kumpuavat. Huolenpidosta, peloista, parhaan haluamisesta omalle jälkikasvulle.
Miinusta kirja saa siitä, että lukiessa sukupuu meni sekaisin. Tarinoivia naisia on kahdeksan. Kukas olikaan kenenkin tytär? Siihen vielä aviomiehet, poikaystävät, äitien äidit. Kirjan alussa oleva listaus äideistä ja tyttäristä auttoi hieman, mutta lukukokemuksesta olisi tehnyt selkeämmän loogisempi järjestys, sillä nytkään en pysty yhdistämään kaikkia tarinoita ja yksityiskohtia oikeisiin hahmoihin. En muista kuka oli se shakkimestari lapsena ja kuka tuskaili avioeron kanssa. Toisaalta kyllä pidän siitä, että tarina alkoi Jing-mein liittymisestä kerhoon ja päättyi hänen Kiinan matkaansa. Tällä vahvistui kirjailijan sanoma perhesiteistä ja ympyrä sulkeutui.
maanantai 24. lokakuuta 2016
David Duchovny - Pyhä lehmä
''Henkilökohtaisesti olen vannoutunut kasvissyöjä, kuten kaikki naudat, mutta en ole niin naiivi, että pyytäisin tiikeriä luopumaan lihansyönnistä ja tyrkyttäisin sille pavunversoja. Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen. Minä, minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.''
Elsie-lehmä elää vaivatonta elämää maatilalla, kunnes saa selville miten naudoille käy. Lautaselle lahtaamisen välttääkseen Elsie karkaa kotoaan.
On olemassa kaukainen maa, Intia. Siellä lehmät ovat pyhiä jumaleläimiä, elämän antajia. Pakoon haluavat myös possu Jerry ja lähestyvää kiitospäivää pelkäävä kalkkuna Tom. Jerry haluaa Israeliin, mutta päinvastaisesta syystä kuin Elsie Intiaan. Sika on siellä nimittäin likainen eläin pyhän olennon sijaan ja siksi turvassa! Tom taas haluaa Turkkiin, maahan on nimeltään Turkey, kalkkuna. Kolmikko pistää valeasut ylleen ja lähtee mutkikkaalle pakomatkalle, kohti lentokenttää.
Lainasin Pyhän lehmän, koska pidän eläin- ja luontoaiheisista kirjoista ja David Duchovnysta näyttelijänä. (Salaiset kansiot-fani täällä, heipä hei.) Pidän ajatusta lehmästä, tehotuotantoeläimestä, päähahmona nerokkaana. Tarina muistuttaa hieman lastenkirjaa Lotta, ystäväni, jossa Vilperi-possu saa samanlaisen oivalluksen tulevaisuudestaan mitä Elsie. Duchovnyn esikoinen on hauska satiiri, aikuisten satu, ihmisen suhteesta eläimiin. Ne ovat lemmikkejä, ne ovat ruokaa. Ne ovat pyhiä, ne ovat vähän kuin me, mutteivat kuitenkaan. Duchovnyn Charles Darwin-lainaus on oivaltava: ''Verrattaessa ihmisen ja kehittyneiden eläinten ajattelua voidaan varmastikin todeta, että vaikka ero on suuri, kyse ei ole olemus-vaan aste-eroista.
Kirja ottaa kantaa tehotuotantoon, ilmastonmuutokseen ja eläinten kohtelueroihin eri kulttuureissa. Eri aiheet jäivät kuitenkin pintaraapaisuiksi ja tuntuivat väkisin tarinaan ahdetuilta. Tarina farmilta alkoi lennokkaasti ja hauskasti, mutta äityi omaan makuuni överiksi. Alkupuoliskon hauskat ja terävät oivallukset jäivät, huomasinkin tuhahtelevani no heh heh. Duchovnyn on pakko ottaa teemaylitarjonnan lisäksi kantaa myös teknologian kehittymiseen. Iphonen nokkiminen ja sorkkiminen ei vaan jaksanut naurattaa. Eikä eläinten naamioituminen ihmiseksi. Ja Tom-kalkkunan haave Turkkiin, Turkeyyn pääsystä on puhki kulutettu sanavitsi, joka jostain syystä on ollut pakko kertoa jälleen kerran, juonen kuvioissakin maa sitten loppupeleissä ohitettiin. Ja koska Israeliin mennään, täytyy eläinten ratkoa Lähi-Idän kriisikin, tietenkin.
Ajatukset, vaikkakin hyvät sellaiset, jäivät siis pinnallisiksi ja tarina kökköksi. Se ei tarjonnut mitään uutta. Aiheeseen olisi voinut syventyä, upottaa kädet kunnolla multaan kun kerta näin kiinnostavaan ja monipuoliseen aiheeseen on tartuttu!
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Ray Bradbury - Fahrenheit 451
Eletään tulevaisuutta. Tietoa siitä kuinka pitkällä tulevaisuudessa ollaan ei lukijalle kerrota. Päähenkilö Guy Montag on palomies. Sen sijaan, että palomiehet sammuttaisivat palavia rakennuksia, ruiskuttavatkin he letkuistaan öljyä kirjoihin. Kirjat ovat kiellettyjä, sillä ne saavat ihmisen ajattelemaan, tuntemaan. Sitä valtio ei halua.
Tarinan alussa Guy nauttii työstään, on turta kuten kaikki muutkin, mutta alkaa kyseenalaistaa kirjojen polttamista kahden kohtaamisen jälkeen.
Naapuriin muuttaa 16-vuotias Clarisse, johon Guy tutustuu. Tyttö kysyy ja miettii paljon, hassuja, mutta oleellisiakin asioita. Asioita, joita lukijakin kysyisi jos pöllähtäisi kirjan maailmaan.
''Oletteko te onnellinen?''
''Onko totta että kauan sitten palomiehet sammuttivat tulipaloja eivätkä sytyttäneet niitä?''
Clarisse kysyy ja pian katoaa.
Eräänä työiltana paloasema saa ilmiannon vanhasta naisesta, joka on piilotellut kirjoja kodissaan. Palomiesten sytyttäessä kirjoja nainen kieltäytyy poistumasta, hän haluaa palaa kirjojensa mukana.
Guy ymmärtää, ettei pidä palomiehistä eikä itsestään. Hän alkaa piilottaa kirjoja omaan kotiinsa tutkiakseen niitä. Ovatko ne merkityksettömiä? Vaarallisia? Hän ottaa yhteyttä entiseen englanninkielen professori Faberiin oppiakseen lisää kirjoista.
Guy vaimo on tulevaisuuden ihanteellinen kansalainen: etääntynyt kyseenalaistamisesta, tuntemasta mitään. Mildred napsii unilääkkeitä ja vaatii vielä yhtä televisioseinää, sukulaista, heidän kotiinsa. Sukulaiset ovat vieneet otteen todellisesta elämästä, eikä nainen tiedä maailman tapahtumista mitään eikä muista edes kuinka monta vuotta on ollut naimisissa. Niin, ja ahdistuksen iskiessä nainen menee kaahailemaan maaseudulle pikkueläinten päälle. Hurjan lystiä akkujen nollaamista.
Muut palomiehet uskovat vakaasti saamaansa aivopesuun: Benjamin Franklin on maailman ensimmäinen palomies ja polttaminen on aloitettu 1790 tuhoamaan englantilaisvaikutteisia kirjoja siirtomaissa. Esimies Beatty vakuuttaa kirjojen olevan turhaa huuhaata: kaunokirjallisuus mielikuvitusta ja tietokirjallisuuskin vain päätä sekoittavaa ja ristiriitaista kun kirjoittajat kerta eivät ole samaa mieltä mistään.
Suosikkini hahmoista on nuoruuden intoa pursuava, hupsu Clarisse. Moni varmasti kysyisi samat kysymykset kuin hän ja Radbury hienon napakasti esittelee tulevaisuuden maailman lukijalle juuri Clarissen kysymysten kautta. Guy pitää naapurin likkaa paikoin ärsyttävänäkin ja niin varmaan jotkut lukijatkin. Mutta minä jäin kaipaamaan häntä ja olisin halunnut saada paremman selonteon tytön kohtalosta!
Radbury kuuluttaa kapinallisuuden perään siteeraten Juan Rámon Jiméneziä: ''Jos saat viivoitetun paperin, kirjoita poikittain.'' Lopussa käydään keskustelua siitä, että jokaisessa pitäisi olla hitunen nuorisorikollista.
Sananvapauden puolesta puhuminen on edelleen ajankohtaista, sillä se ei ole kaikkialla itsestään selvyys. Elokuvia ja kirjoja on edelleenkin pannassa mm. Amerikassa ja muslimimaissa. Mitä kieltämisellä oikeastaan saavutetaan? Kirjoja on kautta aikojen pidetty vaarallisina, hevilevyjä ( jopa suht puhtoisten The Beatlesien levyjä) on poltettu. Polttaminen on pannaan julistamistakin ravistelevampaa, se tuhoaa kiellettäväksi halutun asian konkreettisesti, kasaksi tuhkaa. Sillä näytetään, ettei asiaa haluta vain piilottaa vaan hävittää kokonaan.
Median värittämä valhe Montagin pakojahdista on kuin toteen käynyt ennustus. Uutisia vääristetään ja viihteellistettään, kansa taputtaa tyytyväisenä. Helppo, nopea viihteellisyys on noussut ja kuten kirjassakin, viihdettä typistetään jottei kyseenalaistamiselle jäisi tilaa. Nopeampia leikkauksia ja itsestäänselvän alleviivaamista näkee nykyisin mainosten lisäksi tv-sarjoissa ja elokuvissa. Ja tv-näyttöjen kokohan kasvaa koko ajan vain isommaksi. Tuleekohan niistä meistä seuraaville sukupolville seinien suuruisia sukulaisia?
Pidän dystopioista. Mikä niissä oikein kiehtoo? Jo se on mielenkiintoista miten osa kirjoista on onnistunut uhkakuvien ennustuksissaan. On onnistuttu taltioimaan tulevaisuudesta jokin tietty ilmapiiri tai asenne ellei jopa ihan konkreettinen asia, kuten Huxleyn koeputkilapset Uljaassa, uudessa maailmassa. On mielenkiintoista leikkiä ajatusleikkiä ja lukiessa pohtia miten huono tulevaisuus onnistuttaisiin ennalta ehkäisemään. Aloin kirjan luettuani miettiä sitä miten itsestään selviltä tuntuviakin asioita pitäisi vaalia ja arvostaa. Toivotaan lähitulevaisuudelta myös, ettei Trumpia valita presidentiksi.
maanantai 17. lokakuuta 2016
Vee niin kuin ketutus
Syksyn kunniaksi:
Asioita jotka ketuttavat.
(Halusin
Kokeilla
Kerrankin
Blogissani
Jotakin erilaista.)
Tässä tulloo.
Kylmyys.
Harmaus.
Sade.
Syksy.
Vuodenajoista vielä kamalampi talvi, joka tekee tuloaan.
Krooninen pimeys ennen kaikkea.
Eläkkeellä Andaluciaan!
Siihen on vielä muutama vuosi...
Bloggerin asetusten ränklääminen.
Onko ''ränklääminen'' sana???
Googletan sen.
Tarkoititko: ränkkääminen.
Kirja, joka ei käynnisty.
Se on Finlandia-palkittu. Olenko idiootti, vähintäänkin huonon maun omaava jos en pidä siitä?
Meinasin kirjoittaa vähintäänkin huonomakuinen.
Miltäs minä muka maistun?
Huonomakuinen on yhdyssana, siitä sentään olen varma.
Toitotus siitä, etten joka hetki ole suupielet korvissa.
(Google kertoo:
Elefantit ääntelevät toitottaen.)
Norsunkettuista naamaa karmeampi näky on
Tekohymy.
Pimeys.
Pimeys.
Pimeys.
''Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan.''
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)