Amy Tan - Ilon ja onnen tarinat

''On minun syyni että hän on sellainen. Halusin lasteni saavan parhaan yhdistelmän: amerikkalaiset olosuhteet ja kiinalaisen luonteen. Mistä minä tiesin etteivät ne sovi yhteen?''

Tässä kirja, jota pidin ihan hömppänä höttönä ja siksi se lojui kirjahyllyssäni lukemattomana yli kymmenen vuotta. Halivia naisia itkemässä kansikuvassa ja nimestäkin tuli mielikuva tyhjänpäiväisestä, kornista kirjasta. Miten väärässä olinkaan. Pidin tästä paljon ja suosittelen tätä muillekin! Ilon ja onnen tarinat oli juuri sitä mitä kaipasin seuraksi lämpimälle viltille ja teekupposelle.

Ilon ja onnen kerho on Amerikkaan muuttaneiden kiinalaisnaisten vapaa-ajan kokoontumisrituaali. Syödään hyvin, pelataan mahjongia ja nautitaan. Erään jäsenen kuoltua tämän tytär ottaa kerhossa äitinsä paikan ja kuulee äitinsä salatun historian vuosien takaa Kiinasta. Hänen täytyy matkustaa Kiinaan tapaamaan sisarpuoliaan, joiden olemassaolosta kuulee nyt ensimmäistä kertaa.

Ilon ja onnen tarinat kertoo muistoja neljältä kiinalaisäidiltä ja heidän amerikkalaistuneilta tyttäriltään. Luvuissa muistellaan elämän käännekohtia, niitä ratkaisevia elämänmullistuksia ja ajatuksia. Neljän suvun naisia yhdistää kulttuurimuuri. Tyttäret eivät tiedä äitiensä koettelemuksista Kiinassa eivätkä koe itseään kiinalaisiksi mutteivat aivan amerikkalaisiksikaan. Äidit taas pitävät kiinni kiinalaisista perinteistä eivätkä pysty ymmärtämään tyttäriensä ajatuksen juoksua ja elämäntyyliä.

Äitien historiat Kiinassa ovat mielenkiintoista luettavaa, aukinainen ovi aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan. Murheisiin ja elämään, joita länsimaalaisena on vaikea kuvitella. Kuinka vaikeaa on jättää lapsensa sotivaan maahan? Naida mies vastentahtoisesti? Olla kaikista vähäarvoisin neljästä vaimosta? Äitien vaikeneminen entisestä elämässä Kiinassa sai lukiessa tuohtumaan; Miten tyttäret voisivatkaan ymmärtää äitejään kun eivät tunne heitä kokonaisuudessaan? Mahdotontahan siinä on saada täyttä kosketusta juuriinsa. Mutta toisaalta vaikenemisen ymmärtää, vaikeista asioista ei ole helppo kertoa jälkikasvulle.

Amerikkalaistuneiden tyttärien nykypäivän ongelmat ovat paljon pinnallisempia, mutta länsimaalaiselle samaistuttavampia. Avioerot, työ, asunto, psykiatrilla käynti. Kuilu vanhempiin johtuu pitkälti kulttuurien törmäyksestä, mutta yleismaailmallistakin ongelmista äiti-tytär-suhteessa. Usein näemme huudot, käskyt ja riidat, emme sitä mistä ne kumpuavat. Huolenpidosta, peloista, parhaan haluamisesta omalle jälkikasvulle.

Miinusta kirja saa siitä, että lukiessa sukupuu meni sekaisin. Tarinoivia naisia on kahdeksan. Kukas olikaan kenenkin tytär? Siihen vielä aviomiehet, poikaystävät, äitien äidit. Kirjan alussa oleva listaus äideistä ja tyttäristä auttoi hieman, mutta lukukokemuksesta olisi tehnyt selkeämmän loogisempi järjestys, sillä nytkään en pysty yhdistämään kaikkia tarinoita ja yksityiskohtia oikeisiin hahmoihin. En muista kuka oli se shakkimestari lapsena ja kuka tuskaili avioeron kanssa. Toisaalta kyllä pidän siitä, että tarina alkoi Jing-mein liittymisestä kerhoon ja päättyi hänen Kiinan matkaansa. Tällä vahvistui kirjailijan sanoma perhesiteistä ja ympyrä sulkeutui.

David Duchovny - Pyhä lehmä

''Henkilökohtaisesti olen vannoutunut kasvissyöjä, kuten kaikki naudat, mutta en ole niin naiivi, että pyytäisin tiikeriä luopumaan lihansyönnistä ja tyrkyttäisin sille pavunversoja. Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen. Minä, minä en ole enää mykkä laumasielu. Olen lehmä, jolla on asiaa.''

Elsie-lehmä elää vaivatonta elämää maatilalla, kunnes saa selville miten naudoille käy. Lautaselle lahtaamisen välttääkseen Elsie karkaa kotoaan.

On olemassa kaukainen maa, Intia. Siellä lehmät ovat pyhiä jumaleläimiä, elämän antajia. Pakoon haluavat myös possu Jerry ja lähestyvää kiitospäivää pelkäävä kalkkuna Tom. Jerry haluaa Israeliin, mutta päinvastaisesta syystä kuin Elsie Intiaan. Sika on siellä nimittäin likainen eläin pyhän olennon sijaan ja siksi turvassa! Tom taas haluaa Turkkiin, maahan on nimeltään Turkey, kalkkuna. Kolmikko pistää valeasut ylleen ja lähtee mutkikkaalle pakomatkalle, kohti lentokenttää.

Lainasin Pyhän lehmän, koska pidän eläin- ja luontoaiheisista kirjoista ja David Duchovnysta näyttelijänä. (Salaiset kansiot-fani täällä, heipä hei.) Pidän ajatusta lehmästä, tehotuotantoeläimestä, päähahmona nerokkaana. Tarina muistuttaa hieman lastenkirjaa Lotta, ystäväni, jossa Vilperi-possu saa samanlaisen oivalluksen tulevaisuudestaan mitä Elsie. Duchovnyn esikoinen on hauska satiiri, aikuisten satu, ihmisen suhteesta eläimiin. Ne ovat lemmikkejä, ne ovat ruokaa. Ne ovat pyhiä, ne ovat vähän kuin me, mutteivat kuitenkaan. Duchovnyn Charles Darwin-lainaus on oivaltava: ''Verrattaessa ihmisen ja kehittyneiden eläinten ajattelua voidaan varmastikin todeta, että vaikka ero on suuri, kyse ei ole olemus-vaan aste-eroista.

Kirja ottaa kantaa tehotuotantoon, ilmastonmuutokseen ja eläinten kohtelueroihin eri kulttuureissa. Eri aiheet jäivät kuitenkin pintaraapaisuiksi ja tuntuivat väkisin tarinaan ahdetuilta. Tarina farmilta alkoi lennokkaasti ja hauskasti, mutta äityi omaan makuuni överiksi. Alkupuoliskon hauskat ja terävät oivallukset jäivät, huomasinkin tuhahtelevani no heh heh. Duchovnyn on pakko ottaa teemaylitarjonnan lisäksi kantaa myös teknologian kehittymiseen. Iphonen nokkiminen ja sorkkiminen ei vaan jaksanut naurattaa. Eikä eläinten naamioituminen ihmiseksi. Ja Tom-kalkkunan haave Turkkiin, Turkeyyn pääsystä on puhki kulutettu sanavitsi, joka jostain syystä on ollut pakko kertoa jälleen kerran, juonen kuvioissakin maa sitten loppupeleissä ohitettiin. Ja koska Israeliin mennään, täytyy eläinten ratkoa Lähi-Idän kriisikin, tietenkin.

Ajatukset, vaikkakin hyvät sellaiset, jäivät siis pinnallisiksi ja tarina kökköksi. Se ei tarjonnut mitään uutta. Aiheeseen olisi voinut syventyä, upottaa kädet kunnolla multaan kun kerta näin kiinnostavaan ja monipuoliseen aiheeseen on tartuttu!

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Eletään tulevaisuutta. Tietoa siitä kuinka pitkällä tulevaisuudessa ollaan ei lukijalle kerrota. Päähenkilö Guy Montag on palomies. Sen sijaan, että palomiehet sammuttaisivat palavia rakennuksia, ruiskuttavatkin he letkuistaan öljyä kirjoihin. Kirjat ovat kiellettyjä, sillä ne saavat ihmisen ajattelemaan, tuntemaan. Sitä valtio ei halua.

Tarinan alussa Guy nauttii työstään, on turta kuten kaikki muutkin, mutta alkaa kyseenalaistaa kirjojen polttamista kahden kohtaamisen jälkeen.

Naapuriin muuttaa 16-vuotias Clarisse, johon Guy tutustuu. Tyttö kysyy ja miettii paljon, hassuja, mutta oleellisiakin asioita. Asioita, joita lukijakin kysyisi jos pöllähtäisi kirjan maailmaan.

''Oletteko te onnellinen?'' 
''Onko totta että kauan sitten palomiehet sammuttivat tulipaloja eivätkä sytyttäneet niitä?'' 
Clarisse kysyy ja pian katoaa.

Eräänä työiltana paloasema saa ilmiannon vanhasta naisesta, joka on piilotellut kirjoja kodissaan. Palomiesten sytyttäessä kirjoja nainen kieltäytyy poistumasta, hän haluaa palaa kirjojensa mukana.

Guy ymmärtää, ettei pidä palomiehistä eikä itsestään. Hän alkaa piilottaa kirjoja omaan kotiinsa tutkiakseen niitä. Ovatko ne merkityksettömiä? Vaarallisia? Hän ottaa yhteyttä entiseen englanninkielen professori Faberiin oppiakseen lisää kirjoista.

Guy vaimo on tulevaisuuden ihanteellinen kansalainen: etääntynyt kyseenalaistamisesta, tuntemasta mitään. Mildred napsii unilääkkeitä ja vaatii vielä yhtä televisioseinää, sukulaista, heidän kotiinsa. Sukulaiset ovat vieneet otteen todellisesta elämästä, eikä nainen tiedä maailman tapahtumista mitään eikä muista edes kuinka monta vuotta on ollut naimisissa. Niin, ja ahdistuksen iskiessä nainen menee kaahailemaan maaseudulle pikkueläinten päälle. Hurjan lystiä akkujen nollaamista.

Muut palomiehet uskovat vakaasti saamaansa aivopesuun: Benjamin Franklin on maailman ensimmäinen palomies ja polttaminen on aloitettu 1790 tuhoamaan englantilaisvaikutteisia kirjoja siirtomaissa. Esimies Beatty vakuuttaa kirjojen olevan turhaa huuhaata: kaunokirjallisuus mielikuvitusta ja tietokirjallisuuskin vain päätä sekoittavaa ja ristiriitaista kun kirjoittajat kerta eivät ole samaa mieltä mistään.

Päähenkilö Guy jää vähän hajuttomaksi ja mauttomaksi sankariksi, vaikka hänen mukanaan myötäelääkin. Guy on tulevaisuuden joka jorma tai matti meikäläinen lisämausteitta. Onhan se nimikin guy, tyyppi. Basic guy.

Suosikkini hahmoista on nuoruuden intoa pursuava, hupsu Clarisse. Moni varmasti kysyisi samat kysymykset kuin hän ja Radbury hienon napakasti esittelee tulevaisuuden maailman lukijalle juuri Clarissen kysymysten kautta. Guy pitää naapurin likkaa paikoin ärsyttävänäkin ja niin varmaan jotkut lukijatkin. Mutta minä jäin kaipaamaan häntä ja olisin halunnut saada paremman selonteon tytön kohtalosta!

Radbury kuuluttaa kapinallisuuden perään siteeraten Juan Rámon Jiméneziä: ''Jos saat viivoitetun paperin, kirjoita poikittain.''  Lopussa käydään keskustelua siitä, että jokaisessa pitäisi olla hitunen nuorisorikollista.

Sananvapauden puolesta puhuminen on edelleen ajankohtaista, sillä se ei ole kaikkialla itsestään selvyys. Elokuvia ja kirjoja on edelleenkin pannassa mm. Amerikassa ja muslimimaissa. Mitä kieltämisellä oikeastaan saavutetaan? Kirjoja on kautta aikojen pidetty vaarallisina, hevilevyjä ( jopa suht puhtoisten The Beatlesien levyjä) on poltettu. Polttaminen on pannaan julistamistakin ravistelevampaa, se tuhoaa kiellettäväksi halutun asian konkreettisesti, kasaksi tuhkaa. Sillä näytetään, ettei asiaa haluta vain piilottaa vaan hävittää kokonaan.

Median värittämä valhe Montagin pakojahdista on kuin toteen käynyt ennustus. Uutisia vääristetään ja viihteellistettään, kansa taputtaa tyytyväisenä. Helppo, nopea viihteellisyys on noussut ja kuten kirjassakin, viihdettä typistetään jottei kyseenalaistamiselle jäisi tilaa. Nopeampia leikkauksia ja itsestäänselvän alleviivaamista näkee nykyisin mainosten lisäksi tv-sarjoissa ja elokuvissa. Ja tv-näyttöjen kokohan kasvaa koko ajan vain isommaksi. Tuleekohan niistä meistä seuraaville sukupolville seinien suuruisia sukulaisia?

Pidän dystopioista. Mikä niissä oikein kiehtoo? Jo se on mielenkiintoista miten osa kirjoista on onnistunut uhkakuvien ennustuksissaan. On onnistuttu taltioimaan tulevaisuudesta jokin tietty ilmapiiri tai asenne ellei jopa ihan konkreettinen asia, kuten Huxleyn koeputkilapset Uljaassa, uudessa maailmassa. On mielenkiintoista leikkiä ajatusleikkiä ja lukiessa pohtia miten huono tulevaisuus onnistuttaisiin ennalta ehkäisemään. Aloin kirjan luettuani miettiä sitä miten itsestään selviltä tuntuviakin asioita pitäisi vaalia ja arvostaa. Toivotaan lähitulevaisuudelta myös, ettei Trumpia valita presidentiksi.

Vee niin kuin ketutus

Syksyn kunniaksi:

Asioita jotka ketuttavat.
(Halusin
Kokeilla
Kerrankin
Blogissani
Jotakin erilaista.)
Tässä tulloo.

Kylmyys.
Harmaus.
Sade.
Syksy.
Vuodenajoista vielä kamalampi talvi, joka tekee tuloaan.
Krooninen pimeys ennen kaikkea.
Eläkkeellä Andaluciaan!
Siihen on vielä muutama vuosi...

Bloggerin asetusten ränklääminen.
Onko ''ränklääminen'' sana???
Googletan sen.
Tarkoititko: ränkkääminen.

Kirja, joka ei käynnisty.
Se on Finlandia-palkittu. Olenko idiootti, vähintäänkin huonon maun omaava jos en pidä siitä?
Meinasin kirjoittaa vähintäänkin huonomakuinen.
Miltäs minä muka maistun?
Huonomakuinen on yhdyssana, siitä sentään olen varma.

Toitotus siitä, etten joka hetki ole suupielet korvissa.
(Google kertoo:
Elefantit ääntelevät toitottaen.)
Norsunkettuista naamaa karmeampi näky on
Tekohymy.

Pimeys.
Pimeys.
Pimeys.

''Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan.''

No onhan syksyssäkin puolensa.
Värit.

John Steinbeck - Ystävyyden talo

''Tämä on tarina Dannysta ja Dannyn ystävistä ja Dannyn talosta. Se on tarina siitä, miten nämä kolme muuttuivat yhdeksi niin kiinteästi, että kun Tortilla Flatissa puhutaan Dannyn talosta, ei tarkoiteta pelkkää puurakennelmaa, jonka pinnasta hilseilee vanha valkoinen kalkkiväri ja jonka peittävät kätköönsä iäkkäät ja hoitamattomat köynnösruusut. Ei, kun Dannyn talosta puhutaan, tiedetään, että silloin tarkoitetaan yhteisöä, jonka osat olivat ihmisiä ja josta huokui suloisuutta ja riemua, ihmisystävyyttä ja lopuksi salaperäistä murhetta.''

Nuori 1.maailmansodasta palannut paisano Danny perii isoisältään kaksi taloa. Asema yhteisössä nousee, onhan hän nyt talonomistaja. Dannyn luokse muuttaa joukko hänen ystäviään. Erikoinen joukko kodittomia paisanoja, jotka hekin nousevat parempaan elämään vuokralaisina, saadessaan katon päänsä päälle. Sanattomasti Danny kuitenkin tietää, ettei tule saamaan kasvavalta talokunnalta vuokraa. Poppoo viettää päivänsä vetelehtien ja juoden gallonittain viiniä. Välillä vaihdetaan opettavaisia tarinoita, välillä isketään nyrkillä. Miehet muodostavat tiiviin yhteisön ja joutuvat erilaisiin kommelluksiin. Yleensä tarvitaan ystävän apua.

Steinbeck sijoittaa Ystävyyden talon tuttuun kotimiljööhönsä Etelä-Kaliforniaan. Kaupunki Montereyn asuinalue Tortilla Flat on köyhän rupusakin kotipaikka: Erään kahdeksanlapsisen perheen ruokavalio koostuu vain ja ainoastaan pavuista, joita isoäiti heittelee lattialle kuin koiria ruokkiakseen. Itse äiti ei tiedä kuka kenenkin lapsen isä on, eikä taloudellisesta ahdingosta huolimatta osoita aikomusta laittaa kinttuja kiinni. Steinbeck kuvaa tortilla flattilaisia lämpimän myötätuntoisesti ja humoristisesti, kuitenkaan sortumatta liikaan sääliin. Dannylläkin ystävineen olisi mahdollisuus hankkia töitä, mutta he eivät jostakin syystä (laiskuudesta?) tee niin. Ystävyyden taloa lukiessa niin nauru kuin itkukin tulevat siitä miten Steinbeck osaa kaunistelemattomasti kuvata elämää.

Kirja on jaettu seitsemääntoista lukuun, jotka jokainen sisältävät oman Dannyn ryhmän kohtaaman kommelluksen, sattumuksen tai juonen ja luvut antavat ennalta vihiä mistä on kyse, kuten ''12. Kuinka Dannyn ystävät auttoivat Merirosvoa pitämään valan ja kuinka Merirosvon koirat saivat hyveittensä palkaksi nähdä taivaallisen näyn.''

Pidin kirjasta todella, todella paljon. Tiesin rakastuvani jo ensisanoista alkaen ja luin kirjan nopeasti. Ystävyyden talo eroaa aiemmista lukemistani Steinbeckeistä siinä, että kirja on hauska. Kirjailijan tuttu tunnistettava tyyli on mukana ja tässäkin pohditaan ihmistä ja elämää, välillä kohtalot ovat tragikoomisia. Niille nauraa, vaikkei haluaisi. Miesporukan kommellukset ovat näyte ihmisen kekseliäisyydestä ja hullutuksista, halusta auttaa ja antaa vähästäänkin, ystävän rakkaudesta.