Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

''Suklaan, vaniljan, kuuman kuparin ja kanelin tuoksu on huumaava ja tuo väkeviä mielikuvia Amerikan mantereiden raa'asta, mullansekaisesta lemusta, sademetsän kuumasta ja pihkaisesta tuoksusta. Tällä tavalla minä matkustan nykyään, niin kuin atsteekit pyhissä rituaaleissaan - Meksiko, Venezuela, Columbia. Montezuman hovi. Cortez ja Kolumbus. Jumalten juoma kuplii ja vaahtoaa seremoniallisissa maljoissa. Elämän kitkerä eliksiiri. Ehkä Reynaud vaistoaa tämän pikku puodissani, paluun aikoihin jolloin maailma oli avarampi, hurjempi paikka. Kaakaopapua pidettiin suuressa arvossa ennen Kristusta - ennen kuin Adonis syntyi Beetlehemissä tai Osiris uhrattiin pääsiäisenä. Sillä katsottiin olevan taianomaisia voimia. Siitä keitettyä juomaa siemailtiin uhritemppeleiden portailla ja sen aiheuttamat hurmiotilat olivat rajuja ja kauhistuttavia. Tätäkö hän pelkää? Nautinnon tuomaa turmelusta, lihan muuttumista irstailun astiaksi? Atsteekkipapiston orgiat eivät olleet häntä varten.''

Pieni suklaapuoti valikoitui kolmesta syystä lainakassiini:

1. Karkkilakko ohi! Jippii!
2. Syöminen sallittu!-lukuhaaste
3. Elokuvasta (ainakin Johnny Deppin suklaanruskeista silmistä) on jäänyt positiivinen muisto.

Elokuvan juonesta en muista yksityiskohtia, joten kirja oli helppo aloittaa puhtaalta pöydältä. Pikkukylän sisäänpäinkääntyneisyyttä, erilaisuuden kuvausta ja tietenkin niitä ihania konvehteja osasin odottaa. Vuosi on alkanut ainakin kirjallisuuden kannalta loistavasti, sillä pidin kovasti Kaikenkarvaisista ystävistäni. Pieni suklaapuoti on sitäkin parempi, tähän rakastuin palavasti.

Vianne Rocher ja tytär Anouk ovat viettäneet kiertolaisen elämää muuttaen jatkuvasti maasta ja kaupungista toiseen. He ottavat tällä kertaa uuden alun ranskalaisessa Lasquenetin tuppukylässä, jossa katolilaisen uskon valta on voimakas. Vianne vuokraa vanhan leipomon kirjoittaen sopimukseen nimikirjoituksen, joka on hieroglyfi, joka voisi tarkoittaa mitä tahansa. Vianne avaa Suklaataivas-nimisen konvehtipuodin vastapäätä kylän kirkkoa. Tämä järkyttää syvästi vanhoillista pappia. Avata nyt syntisen suklaan puoti ja vieläpä paaston aikana! Viannen ja papin välille syntyy tiukka jännite heidän taistellessaan omasta paikastaan.

Suklaataituri Vianne saa tukijoukon taakseen ja alkaa järjestellä kyläläisten asioita uusiksi. Hän puolustaa aviomiehensä mukiloimaa naista, sielunsukulaista vanhusta tämän tiukkapipoista tytärtä vastaan ja auttaa muita kylään päätyneitä kulkureita. Tuuli on kääntynyt, joten on tärkeiden muutosten aika. Muiden asioita järjestellessä Viannen pikku perheenkin elämä järjestyy siinä sivussa.

Lasquenetin kylä on ajaton, aivan kuin ajan kulku olisi pysähtynyt. Aluksi mietinkin, että mihin vuosikymmenelle tämä mahtaa sijoittua. Ulkomaailma on jossakin kaukana ja sen tapahtumat merkkipaaluineen ulottumattomissa. Kyläläiset puhuvat vielä noidista ja Vianne harrastaa korteista ennustamista, ilmassa on tiettyä maagisuutta. Vanhoillinen katolilaisuus ja tiukka sisäänpäinlämpeävyys toivat omat aikaepäilykseni, mutta Harris mainitsee vaivihkaa vhs-soittimen ja pakastepitsan. Hmm!

 Kirjan sivuilla tuoksuu laventeliselta suitsukkeelta ja vaniljalta, kookokselta ja rucolalta. Aistikkaan herkullista, kulinaristista haaveilua. Aitoja, täyteläisiä makuja, vastakaavittua vaniljaa esanssin sijaan! Käsintehtyjen konvehtien tekoprosessista ja eri herkkuvariaatioista oli mielenkiintoista lukea. Olen kerran tehnyt itse konvehteja, eikä temperoiminen ole mikään helpoin homma. Siinä tarvitaan harjoitusta, malttia ja lämpötilamittarin vahtaamista. Konvehtien lisäksi kirjaa lukiessa alkoi tekemään mieli mm. tomaattikeittoa ja rasvaisia pitsireunaisia räiskäleitä. Kirja sanoo: Hei, elämässä pitää olla nautintoja! On toki vahdittava sokeriarvojakin, mutta missään nimessä ei saa olla liian ankara itselleen. (Toteankin nyt karkkilakostani: Never again.) Lempparihahmokseni muodostui nautinnon ja terveyden kanssa tasapainoileva 80-vuotias Armande. Itsepäinen, boheemi ja sydämellinen teräsmummo. Juuri tuollaisen veikeänä ja sielultani nuorena haluaisin itsekin säilyä.

Odotin kirjasta leppoisaa luettavaa suklaan mussuttelun lomassa. Yllätyinkin sen tunnelmasta sekä joistakin esiin tuomista syvällisemmistä asioita. Kuten siitä miten paljon uskontoa ruoditaan. Heti alkusivuilta boheemin puodinpitäjän ja tiukan uskonnollisen auktoriteetin tavatessa ensimmäistä kertaa, odottaa jännityksellä mihin tahtojen taisto johtaa. Harris kuvaa hyvin vastakkaisten elämänkatsomusten kitkaa ja uskonnon tekopyhyyttä. Onko säännöillä aina niin väliä, eikö tärkeintä olisi tehdä se mikä on oikein? Pappi tietää kyläläisten salaisuudet, muttei vaitiolovelvollisuuden nimissä tee mitään. Sano niin ja niin monta kertaa ave mariat, niin hyvä on! Naisen haettua avioeroa väkivaltaisesta aviomiehestään, nainen onkin se kuka tekee väärin, koska avioliitto on pyhä sopimus ja yksi katolilaisuuden sakramenteista, joten pappi ottaa aviomiehen puolen. Maailma ja Lasquenet muuttuvat, mutta uskonto junnaa paikoillaan. Pölyisistä ja ristiriitaisista säännöistä kiinni pitäminen vieraannuttaa kirkon ihmisistä. Enemmän ja enemmän tulee Viannen kaltaisia, jotka haluavat elää omien sääntöjensä mukaan.

Chocolat, 1999

Luin tämän osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Kuittaan tällä ruoka-aiheisen romaanin kohdan.

James Herriot - Kaikenkarvaiset ystäväni

Kaikenkarvaiset ystäväni pomppasi esiin kirjaston hyllyltä hapuillessani satunnaisia kirjoja, sillä pidän eläinaiheista. Nimi kuulosti etäisesti tutultakin, mutten millään saanut päähäni missä olen törmännyt siihen. Takakannesta luin, että kirja on omaelämäkerrallinen maaseutueläinlääkärin muistelma ja totesin, etten ole ainakaan lukenut kirjaa. Myöhemmin selvisi, että olen nähnyt kirjan vanhempieni kirjahyllyssä.

Parikymppinen James Herriot on juuri valmistunut eläinlääkäriksi ja ilahtuu nähdessään ilmoituksen apulaisen paikasta yorkshireläisessä kylässä. James on haaveillut pieneläinlääkärin praktiikasta, steerilistä leikkaussalista ja uusien metodien kokeilusta, joten ajatus itsensä sotkemisesta lantaan ja ähkiminen monisatakiloisten karjaeläinten kanssa ei ole ollut unelmakäsitys omasta tulevaisuudesta. 30-luvun työmarkkinoilla on kuitenkin lama ja varsinkin eläinlääkärin virat ovat harvassa. Vastavalmistuneen innolla ja tarmolla James ottaa vastaan apulaisen viran ja kokee mitä tukalampia tilanteita. Kutsuja vaikeisiin synnytyksiin keskellä yötä, peräsuoleen kadonneita lämpömittareita, aggressiivisten koirien puremia ja sydäntäsärkeviä lopettamisia. Oman haasteensa tuovat höppänä työnantaja Siegfried ja hänen älykäs, mutta hulttio pikkuveljensä Tristan, joka ihmeellisesti ajautuu mitä hulvattomimpiin tunarointeihin. Kaikkein haastavimpia ovat kuitenkin hitaasti lämpenevät yorshireläiset isännät. Asiakkaat, jotka uskovat tuntevansa hoidon paremmin kuin koulutettu ammattilainen, jättävät laskunsa maksamatta, uhoavat ja kiroavat...Useimmat onneksi lämpenevät ajan ja viskin kanssa. Kirjassa seurataan Herriotin kahta ensimmäistä vuotta, jotka tuovat käänteentekevät muutokset niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäkin.

Kirjassa on nostalgisen kaihoisa kuva maaseutujen elämästä, joka ei enää ole samaa karjanhoidon tehostuttua ja kaiken tultua käden ulottuville. Vanhojen aikojen haikea kaipaus kuultaa Herriotin tekstistä tämän puhuessa niin hoitomenetelmien kuin ihmistenkin muuttumisesta. Syrjäseutujen asukkaiden omaleimaisuus jotenkin häviää ajan mukana maailman lähentyessä. Myös eläinlääkärien taitoihin aletaan uskoa ja keskiaikaiset pölyttyneet uskomukset väistyvät, joten eläimet saavat tehokkaampaa hoitoa. Voi kuvitella kuinka mielenkiintoista luettavaa kirja olisi nykyajan eläinlääkäreille!

Sana joka tästä jäi itselleni kannet suljettuani on lämmin. Kertoja muistelee iloisesti ja itseironisesti vaikeitakin tilanteita ja lukija tirskuu Jamesin kanssa myötätuntoisesti niin vaikeilla eläinlääkärikäynneillä kuin katastrofaalisilla treffeilläkin. Kirjasta on tehty tv-sarja, enkä ihmettele, sillä tässä on kaikki ainekset hyvään britti sitcomiin!

Suosittelen Kaikenkarvaisia ystäviäni niille, jotka pitävät karvaotuksista ja hyväntahtoisesta huumorista sekä niille, jotka haluavat matkata Yorkshiren maatiloille ja vehreille nummille.


All Creatures Great and Small, 1972

Parhaat lukemiseni vuonna 2016

Luin tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Tahti hieman hyytyi kesällä, mutta kirjojen veto palasi jälleen syksyllä. Hyviä lukukokemuksia oli tänä vuonna paljon. Ennen kuin aloin selata arkistosta tänä vuonna lukemiani kirjoja, ajattelin että parhaiden valitseminen olisi vaikeaa. Mutta sitä se ei ollut yhtään. Parhaat lukukokemukset erottuivat joukosta kirkkaina, ne olivat enimmäkseen mielessä jo valmiina.

Luin aika paljon enemmän ja vähemmän vanhempaa kirjallisuutta ja klassikoita, tänä vuonna julkaistuja vain kourallisen. Kotimaisia en myöskään lukenut paljoa, vaikka kovin oli tarkoitus... :D Luin paljon suosikkejani, erityisesti Stephen Kingiä. Huomaan tänä vuonna mieltyneeni tarinavetoisiin kirjoihin. Paikallaan junnaavat haahuilut ja raskaskieliset kirjat ovat tänä vuonna olleet niitä, joista ovat kannet paukahtaneet kiinni ja palautuneet kirjastoon lukemattomina. Olen tykästynyt dystopioihin, ja erityisesti niitä aion lukea myös vuonna 2017. (Vuonna 2017 kuulostaa scifiltä, vois olla jonkun dystopiatarinan nimi!) Eläimet ja luonto sekä naisten oikeudet ovat myös aiheita, joista olen viime aikoina lukenut ja aion etsiä näistä teemoista kirjoja jatkossakin.

Haasteisiin osallistuin alkuvuodesta ahkerasti. Tuntuukin kuin niitä alkuvuodesta olisi ollut liikkeellä enemmän. Tai ehkä alkuvuoden haasteet olivat mulle passelimpia. Pidän eniten pienempiin haasteisiin osallistumisesta ja alkuvuonna oli hauskoja kysymyksiä sisältäviä pikkuhaasteita, jotka sai kuitattua yhdellä postauksella, kuten Kirjalliset illalliskutsut. Pidempiaikaisiin haasteisiin lähteminen on vaikeampaa, vaikka esim. Helmet on kiinnostava ja harkitsin tosissani mukaan lähtöä. Mutta pitkäjänteisyys ja lukulupausten pitäminen on vaikeaa...Nyt loppuvuodesta lähdin mukaan Syöminen sallittu!-lukuhaasteeseen, joka jatkuu ensi vuoden puolelle. Ennen kaikkea aiheen tärkeyden ja hyvän sanoman levittämisen vuoksi.

Tässä tältä vuodelta parhaat lukemani kirjat. Ne eivät ole paremmuus- eivätkä muussakaan loogisessa järjestyksessä. Otsikoiden taakse olen pistänyt linkit aiemmin tänä vuonna blogissa julkaistuihin pidempiin kirjoituksiini kirjoista.


                                                   Stephen King - Musta torni-sarja

Luin kaikki kahdeksan Musta torni-kirjaa heti alkuvuodesta tammi- ja helmikuussa. Kingin sarja on hyvin toimiva sekamelska scifiä, jännitystä, fantasiaa ja westerniä. Kauhun hetkiä on myös tarinan joukossa, mutta mikään tärkein elementti se ei ole. Juoni kertoo lyhykäisyydessään maailman viimeisestä revolverimies Rolandista, joka etsii maailmaa koossa pitävää mystistä Mustaa tornia. Kirjoissa on todella paljon viitteitä Kingin muihin kirjoihin ja hahmoihin, joten tämä on aikamoista herkkua kirjailijan pitkäaikaisille faneille. Viittauksia löytyy paljon myös muihin kirjoihin ja olenkin muita romaaneja lukiessani kokenut pari innostunutta AHAA!(!!!)-hetkeä, kun Kingin inspiraation lähteet ovat tulleet eteen yllättävistä paikoista. Ja vaikka väliin tuli juonenkäänteitä, joista en pitänyt ja teki mieli paiskata kirjaa päin seiniä, oli sarja kokonaisuudessaan unohtumaton matka Kingin universumiin ja tuhansien sivujen aikana hahmoista tuli rakkaita ihan eri lailla mitä yksittäisissä romaaneissa.



                                                       Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Luin Sinuhen enimmäkseen vuoden 2015 puolella, loppuhuipennus ja bloggaus jäi tälle vuodelle. Vaikken itse mielläkään tätä tämän vuoden kirjoihin, halusin nostaa sen mukaan. Sillä miten upea tarina. Ehdottomasti paras kotimainen kirja, jonka olen ikinä lukenut. Ansaitsee kaiken hehkutuksen, oikeutetusti nostettu klassikoksi. Muinainen Egypti ja lähimaiden kulttuurit on herätetty niin upeasti eloon ryysyistä rikkauksiin nousevan Sinuhen elämäntarinan kautta. Kirja on loistava ajankuvaus, Waltarin on täytynyt tehdä paljon taustatutkimusta, sillä kaikin puolin kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu faaraoiden aikaan. Todellisuudessa siis kirjoitettu 1945, eikä Waltari koskaan ole käynyt Egyptissä! Samalla kirja on ajaton kuvaus ihmisyyden sisimmän ja yhteiskunnan muuttumattomuudesta. ''Näin on ollut ja näin on aina oleva.''



                                                        Markus Zusak - Kirjavaras

Kirjavaras lähti hieman tahmaisesti liikkeelle ja ajattelin tämän olevan taas niitä kirjoja, jotka jätän kesken. Onneksi en jättänyt! Tarinassa erikoisinta lienee sen kertoja (vaikka teksti on lihavoituine katkelmineen myös erikoista kaunokirjallisuudessa). Kuolema seuraa orpotyttö Lieseliä tämän kasvaessa 2.maailmansodan aikana. Tyttö rakastuu kirjoihin jo ennen kuin oppii lukemaan ja alkaa varastaa niitä mitä ihmeellisimmistä paikoista. Aivan ihana ja nimenomaan lukukokemus, sillä en ole ennen lukenut tämän tyylistä tekstiratkaisua tällaisella näkökulmalla. Tunteet menivät ihan laidasta laitaan lukiessa ja pidemmässä tekstissä vertasin heittelyä liukuvärjäytymiseen. Ihana kirja!



                                                    Richard Adams - Ruohometsän kansa

Kaniinit loikkivat ja papanoivat ulkoapäin herättämättä sen kummempaa ihmetystä, mutta niillä on aivan oma historia, kieli ja uskomuksensa, elämä jota me ihmiset emme näe emmekä ymmärrä. Eräs kanijoukko joutuu pitkälle retkelle etsimään uutta kotia ihmisen rakennustyömaan alta pois...Ruohometsän kansa on ihana aikuisten satu, aivan omalaatuinen fantasia. Kirja on erikoinen kuvaus eläinten sisäisestä elämästä ja se puhuu hienosti luonnonsuojelun puolesta.



                                                      Richard Adams - Ruttokoirat

Ruttokoirat kertoo kahden koe-eläinkoiran Nipsun ja Räyhkän pakoilusta niiden karattua tutkimuslaitokselta. Pako mutkistuu lehdistön innostuessa tapahtumasta ja ruttohuhujen levitessä. Adams kertoo tarinansa jälleen eläimen tasolta, mikä tekee tarinasta sympaattisen. Vaikka tarina on fiktiota, kirjassa  kuvatut raa'at eläinkokeet ovat todellisia, kuten pitkäaikainen altistaminen hiuslakalle ja hukuttaminen. Ruttokoirat on Adamsilta kantaaottavampi ja raaempi kuin Ruohometsän kansa, mutta tässäkin on tietynlaista aikuisten satumaisuutta. Pidin tämän kirjan tarinasta vielä enemmän, vaikka kökkö suomennos ärsytti.



                                                      Margaret Atwood - Orjattaresi

Orjattaresi on hieno dystopia, jolla on feministinen sanoma. Tarina avautuu kiirehtimättä ja lukija saa juonenkäänteitä jännittäessä samalla kasata palapeliä tulevaisuuden asenteista ja säännöistä. Maailma on mennyt todella hulluksi ja julmaksi, mutta Atwood saa kaiken näyttämään pelottavan mahdolliselta. Luin kirjaa iltamyöhään ja jatkoin aamulla ennen töihin lähtöä, mielipuolisella vimmalla. Kun eräs hahmo kohtaa päähenkilön uudelleen pitkän ajan jälkeen, en ehtinyt lukea hänen selvitystään eroajasta. Jännitys oli harvinaisen sietämätöntä kun en heti nyt tässä tällä sekunnilla päässyt jatkamaan kirjaa!

                                                       Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Tulevaisuuden Suomessa vesi on arvokkainta valuuttaa ja teemestariksi valmistuvan Norian perheellä on salainen lähde, iso vesirikos...Teemestarin kirjassa viehättivät aasialaisvaikutteet, todella erilainen näkemys dystopiasta, mutta mahdollinen tämäkin. Kieli on runollisen kaunista, mutta samalla kirja on myös juonivetoinen. Samalla lailla kuin Orjattaresi, tässäkin maailmaa avataan hitaasti ilman informaatiotulvaa, mistä nautin. Kirjalla on selvä sanoma, joka ei varmastikaan jää yhdellekään lukijalle epäselväksi, mutta Itäranta ei kuitenkaan saarnaa.




                                                 Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Dorian Gray on kuvankaunis enkelikiharainen siloposki, joka haluaa säilyttää ulkonäkönsä ikuisesti. Ja niin Dorian säilyykin nuorena keikarina hänen muotokuvansa vanhetessa ja hurjistuessa...Tätä kirjaa oli aivan upeaa lukea. Tarina alkaa pohtivilla keskusteluilla nautinnoista ja  nuoruudesta. Loppua kohden miljööt vaihtuvat puutarhoista ja hilpeistä kutsuista oopiumhuoneisiin ja pimeille kujille. Pidin siitä miten tarina muuttui tunnelmalliseksi ja kauhuisaksi.




                                                    Elina Hirvonen - Kun aika loppuu

Hirvosen kirja käsittelee ajan loppumista kahdelta kantilta. Yksittäisen syrjäytyneen ihmisen ja maailman, jos emme reagoi ajoissa ilmastonmuutokseen. Kirja kertoo Aslakista, joka on päättänyt ampua viattomia, satunnaisia ihmisiä sekä hänen perheestään ja heidän pitkäaikaisista vaikeuksistaan. Näkökulma on rohkea ja tarinassa kaikki nivoutuu hienosti yhteen, maailman ja yksilön ajan loppuminen. Kirja on raskas ja surullinen, mutta herättää paljon ajatuksia. Tänä vuonna on ollut niin paljon terroristi-iskuja ja muita väkivallan tekoja, että maailma alkaa turtua, ne ovat muodostuneet osaksi uutisvirtaamme. On kuitenkin tärkeää jatkaa välittämistä ja miettiä ennaltaehkäisykeinoja. Tärkein kysymys kuitenkin taitaa olla: Miten pahassa maailmassa säilytämme uskon hyvään?

                                                   John Irving - Kaikki isäni hotellit

Tässä tarinassa on tabu, joka todella hiersi minua lukiessa, mutta...Kaikki isäni hotellit vähän niin kuin pinttyi sydämeeni! Berryjen hullunkurinen perhe, monenmoiset karhut ja hullut juonenkäänteet terroristeineen sun muineen ovat jotakin ihan erilaista. Kirjasta ei voi olla pitämättä! Tarina on absurdin mieletön ja se lähes ylitsepursuaa kaikkea, mutta samalla siinä on niin paljon kaikkea samaistuttavaa ja ymmärrettävää, että se on todella (paremman sanan puutteessa) elämänmakuinen ja koskettava. En tiedä miten Irving on onnistunut tasapainottamaan kaiken rönsyilevyyden näin hyväksi kokonaisuudeksi, mutta mestarillisen vaivattomasti hän on sen tehnyt.

                                                 Emma Cline - Tytöt

Ensimmäisen kerran näin Tytöt kirjablogeissa ja mietin: ''Kirja, jonka nimi on Tytöt, varmaan jotakin äglöä ja imelää.'' Syksymmällä menin kirjakauppaan katselemaan uutuuskirjoja ja myyjä tuli kyselemään mitä etsin ja ehdotti kirjaa. Nyrpistin nenääni ja pudistelin päätäni. Myöhemmin luin arvostelun kirjasta parilta kanssabloggaajalta. Ai tämä kertoo hipeistä ja kultista! Sisälläni on pala hippiä, en voinut ohittaa kirjaa. Pistin varauksen ja saatuani kirjan luin sen yhdessä päivässä. Vaikka pidin kultin kuvausta mielenkiintoisena, eniten pidinkin juuri tyttöyden kuvaamisesta, siitä mitä aluksi kammoksuin. En ole varmaan ikinä lukenut näin osuvaa kuvausta siitä mitä on olla murrosikäinen tyttö, koin hyvin paljon takaumia omiin nuoruusvuosiin.


Nyt vuoden vaihtuessa on vielä hyvä väli lähettää iso kiitos Mustelumon lukijoille ja muille seuraajille kuluneesta vuodesta. Parhaita puolia bloggaamisessa on ajatusten ja kirjasuositusten vaihtaminen teidän kanssanne. Kommentti jättää aina hyvän mielen ja toivottavasti viihdytte ja vierailette täällä jatkossakin. Onnellista uutta vuotta! :)

Tuulia Aho - Urpukas

''Urpukas ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista: metsä muutti muotoaan hänen silmiensä edessä. Muutos oli valtava ja tapahtui silmänräpäyksessä, mutta silti kaikki kävi huomaamatta ja äänettömästi. Puut asettuivat paikalleen ilman että niiden näki liikahtavankaan, ja äkkiä tutut kalliot häämöttivät kuusenrunkojen lomasta. Se mikä oli ollut vain tumma häilyvä varjo, olikin nyt kiinteä valkorunkoinen koivu. Oudosti mutkitellut polku kiemurteli jälleen tutusti pähkinäpensaiden kaartuvien oksien alta. Niin kuin sumu olisi hetkessä hälvennyt - tai sumeat silmät kirkastuneet. Merkillinen ajatus pyrki väkisin Urpukkaan mieleen:
'Muuttuiko metsä vai muutuinko minä?' ''

Yhä useammin olen huomannut kirjastovierailuillani päätyneeni fantasia-hyllyille. Viimeksi huomioni kiinnitti upea kansi Tuulia Ahon Urpukkaassa.

Kannen kuvassa on kuparinen pajulintu, jonka on päähenkilö 16-vuotias Urpukas valanut. Hänestä tulee isänsä tavoin kuparinvalaja. Pienessä kyläyhteisössä nuoren miehen erottaa toisista asukkaista merkittävä ero. Hän on hallava, ihmisisän ja jo menehtyneen haltiaäidin lapsi. Tämän vuoksi hän on erilainen. Puoliksi haltiana hän pystyy näkemään haltioita ja kun kotikylään puhkeaa hengenvaarallinen suovilu, Urpukas lähtee etsimään apua pelottavilta suomunkaisilta. Urpukkaan matkan onnistumisesta on kiinni koko kylän tulevaisuus, mukaan lukien hänen siskonsa Piiskun henki. Mutta suomunkaisten apu vaatii uhrauksia niin kylältä kuin itse Urpukkaaltakin.

Urpukkaan maailma ammentaa Suomen luonnosta ja vanhasta mytologiasta. Kursivoiduissa katkelmissa selvitetään maailman taustan tarinoita, kuten ihmisen syntyä ja tarinassa esiintyvien hahmojen kohtaloita. Juuri luonnon kautta kirja tuntuu jotenkin kotoisalta, läheisemmältä kuin muunlaiset fantasiatarinat. Urpukas voisi hyvin sijoittua vaikka rinnakkaistodellisuuden Suomeen, mielestäni kaikki kirjassa mainitut eläimet ja kasvit löytyvät luonnostamme. Tarinan kautta vahvasti mukana on myös sanoma luonnon suojelusta ja siitä miten me ihmiset emme sitä tarpeeksi arvosta.

Tarina on ihanan satumainen, mutta en tätä kuitenkaan pelottavien kohtien vuoksi pienemmille lapsille lukisi. Teemojensa vuoksi Urpukkaan voisi mielestäni ihan pistää nuorten osastollekin, kirjassa on vahva sanoma aikuistuville nuorille. Tuntuu, että pistän nykyisin melkein joka kirjoitukseeni tunnisteeksi kasvukertomuksen, mutta mitäpä teen? :D Olenko mieltynyt teemaan vai kaivanko sen väkipakoin joka kirjasta...Mutta Urpukas on selvästi tarina aikuistumisesta, itsensä hyväksymisestä ja vastuun ottamisesta. Urpukas on erilainen ollessaan puoliksi haltia ja hän kantaa erilaisuuden painavana taakkana. Lopussa hän alkaa kuitenkin kaivata erilaisuuttaan jäätyään ''vain puoli-ihmiseksi.'' Pois haluttu pala olikin tärkeä osa häntä.

Laura Hakala (toim.) - Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu

''Unelma siitä, että kaikki pitäisivät minusta.''
''Hohdokkaasta lupauksesta alkoi myös kieroon kasvaminen.''
''Kokopäiväongelma oli osuva termi.''
''Miksei hän ole varovaisempi kanssani vielä?''
''Onnettomia hampaita ja heikkoja luita.''
''Joka hetki on hyvä tilaisuus jatkaa vielä vähän.''

Siskonmakkarat-Miltä syömishäiriö tuntuu koostuu syömishäiriöön sairastuneiden 18-23-vuotiaiden nuorten naisten ajatuksista. Siskonmakkaroista viisi esiintyy omalla nimellään, loput peitenimen turvin. Luvut on jaettu aihepiireittäin, esim: Minä vastaan muut, Naiseus ja rakkaus, Syöminen on sääntöjä, Me kiltit? Naiset pohtivat suorittamisen ja perhesuhteiden vaikutusta ja ylipäätään muistoja ja kasvukipuja, jotka ovat tai mahdollisesti ovat vaikuttaneet sairauden puhkeamiseen. Tytöt kertovat avoimesti arjestaan, paineista ja häpeästään sekä mitä hulluimmista laihdutuskeinoista.

Kirjan kuvitusta.

Kirjan toimittanut Laura Hakala on itse yksi Siskonmakkaroista ja sairastanut anoreksian. Hän halusi tuoda esiin sen miltä sairaus tuntuu, sillä tämä näkökulma tuntui jääneen vähälle niin mediassa kuin hoidossakin. Lopussa kirjoittajien läheiset kertovat miltä tuntuu olla syömishäiriöisen äiti, ystävä, poikaystävä. Tyttöjen kertomat ajatukset ovat niin rehellisen paljaita, että syömishäiriön puhkeamisen ymmärtää. Mutta ymmärtää hyvin myös sivustakatsojan ymmärtämättömyyden. Euforinen ahminta ja näännytys ja parantumishaluttomuus näyttävät järjettömiltä. Syömishäiriöön sairastunutta on mahdotonta ymmärtää ellei ymmärrä sitä miltä hänestä tuntuu.

Olen takakannen kanssa siitä samaa mieltä, että Siskonmakkarat on erittäin hyvää lukemista terveydenhuollon ammattilaisille ja läheisille. Kirja todella avaa sen miltä sairaustuneesta tuntuu. Syyt puhkeamiseen ovat osalle kirjoittajista itselleenkin mysteeri ja he ovat parantuneet eri oivallusten ja keinojen kautta, joten kirja ei ota lääketieteellisiä näkökulmaa. Puutteet syömishäiriöisten hoitotyössä jäivät kalvamaan ja mietinkin mikä mahtaa nykyisin olla tilanne (Kirja on ilmestynyt siis vuonna 2000). Siskonmakkaroista useampi kertoo hoitoon pääsemisen olleen vaikeaa ja liukuhihnamaista. Osalta lääkäreistä ja psykologeista puuttuu tietämys sairaudesta, ylipäätään kiinnostus potilaasta yksilönä ja terapian sijasta pakkosyötetään ja punnitaan. Onhan painon nostaminen tärkeää, en väitä vastaan. Mutta painon laskemisen takana ovat juuret isompiin ongelmiin, eikä sairaus poistu keskityttäessä vain lopputulokseen.

Ongelmallisena koen aina syömishäiriöiden kuvaamisessa lähikatseet arkisiin tapoihin ja salailuun. Jotkut anorektikot ja bulimikot kun lukevat sairautta käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja etsiäkseen uusia tapoja paastoamiseen, läheisten harhauttamiseen yms. On erittäin tärkeää, että aihetta käsitellään, mutta oikean tavan löytäminen on haastavaa. Siskonmakkaroiden laihdutusarjesta lukiessani en voinut olla miettimättä lukemisen vaikutusta laihuutta ihannoiviin, niihin jotka koluavat pro-ano-sivuilta jippoja. Sairastuksessa myllertävän ajatusmaailma on suorittamiskeskeisen ankara ja kapea. Hyvä sanoma saattaa jäädä valitettavasti kirjan kansien väliin.

Luin tämän kirjan osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Etsin haasteeseen sopivia tietokirjoja Syli ry:n lukusuosituslistalta ja sieltä Siskonmakkarat erottui joukosta erikoisella ja hauskalla nimellään. En tiedä tarkalleen kuinka läheisiä kirjoittajat ovat kirjoittamisajankohtana olleet, mutta ainakin kirjan nimestä huokuu lämmin huumori, sisarellisuus ja lempeys. Kun luin lyhyen kuvauksen sisällöstä, päätin valita sen haasteeseen ja olen iloinen, että valitsin juuri Siskonmakkarat.