Laura Hakala (toim.) - Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu

''Unelma siitä, että kaikki pitäisivät minusta.''
''Hohdokkaasta lupauksesta alkoi myös kieroon kasvaminen.''
''Kokopäiväongelma oli osuva termi.''
''Miksei hän ole varovaisempi kanssani vielä?''
''Onnettomia hampaita ja heikkoja luita.''
''Joka hetki on hyvä tilaisuus jatkaa vielä vähän.''

Siskonmakkarat-Miltä syömishäiriö tuntuu koostuu syömishäiriöön sairastuneiden 18-23-vuotiaiden nuorten naisten ajatuksista. Siskonmakkaroista viisi esiintyy omalla nimellään, loput peitenimen turvin. Luvut on jaettu aihepiireittäin, esim: Minä vastaan muut, Naiseus ja rakkaus, Syöminen on sääntöjä, Me kiltit? Naiset pohtivat suorittamisen ja perhesuhteiden vaikutusta ja ylipäätään muistoja ja kasvukipuja, jotka ovat tai mahdollisesti ovat vaikuttaneet sairauden puhkeamiseen. Tytöt kertovat avoimesti arjestaan, paineista ja häpeästään sekä mitä hulluimmista laihdutuskeinoista.

Kirjan kuvitusta.

Kirjan toimittanut Laura Hakala on itse yksi Siskonmakkaroista ja sairastanut anoreksian. Hän halusi tuoda esiin sen miltä sairaus tuntuu, sillä tämä näkökulma tuntui jääneen vähälle niin mediassa kuin hoidossakin. Lopussa kirjoittajien läheiset kertovat miltä tuntuu olla syömishäiriöisen äiti, ystävä, poikaystävä. Tyttöjen kertomat ajatukset ovat niin rehellisen paljaita, että syömishäiriön puhkeamisen ymmärtää. Mutta ymmärtää hyvin myös sivustakatsojan ymmärtämättömyyden. Euforinen ahminta ja näännytys ja parantumishaluttomuus näyttävät järjettömiltä. Syömishäiriöön sairastunutta on mahdotonta ymmärtää ellei ymmärrä sitä miltä hänestä tuntuu.

Olen takakannen kanssa siitä samaa mieltä, että Siskonmakkarat on erittäin hyvää lukemista terveydenhuollon ammattilaisille ja läheisille. Kirja todella avaa sen miltä sairaustuneesta tuntuu. Syyt puhkeamiseen ovat osalle kirjoittajista itselleenkin mysteeri ja he ovat parantuneet eri oivallusten ja keinojen kautta, joten kirja ei ota lääketieteellisiä näkökulmaa. Puutteet syömishäiriöisten hoitotyössä jäivät kalvamaan ja mietinkin mikä mahtaa nykyisin olla tilanne (Kirja on ilmestynyt siis vuonna 2000). Siskonmakkaroista useampi kertoo hoitoon pääsemisen olleen vaikeaa ja liukuhihnamaista. Osalta lääkäreistä ja psykologeista puuttuu tietämys sairaudesta, ylipäätään kiinnostus potilaasta yksilönä ja terapian sijasta pakkosyötetään ja punnitaan. Onhan painon nostaminen tärkeää, en väitä vastaan. Mutta painon laskemisen takana ovat juuret isompiin ongelmiin, eikä sairaus poistu keskityttäessä vain lopputulokseen.

Ongelmallisena koen aina syömishäiriöiden kuvaamisessa lähikatseet arkisiin tapoihin ja salailuun. Jotkut anorektikot ja bulimikot kun lukevat sairautta käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja etsiäkseen uusia tapoja paastoamiseen, läheisten harhauttamiseen yms. On erittäin tärkeää, että aihetta käsitellään, mutta oikean tavan löytäminen on haastavaa. Siskonmakkaroiden laihdutusarjesta lukiessani en voinut olla miettimättä lukemisen vaikutusta laihuutta ihannoiviin, niihin jotka koluavat pro-ano-sivuilta jippoja. Sairastuksessa myllertävän ajatusmaailma on suorittamiskeskeisen ankara ja kapea. Hyvä sanoma saattaa jäädä valitettavasti kirjan kansien väliin.

Luin tämän kirjan osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Etsin haasteeseen sopivia tietokirjoja Syli ry:n lukusuosituslistalta ja sieltä Siskonmakkarat erottui joukosta erikoisella ja hauskalla nimellään. En tiedä tarkalleen kuinka läheisiä kirjoittajat ovat kirjoittamisajankohtana olleet, mutta ainakin kirjan nimestä huokuu lämmin huumori, sisarellisuus ja lempeys. Kun luin lyhyen kuvauksen sisällöstä, päätin valita sen haasteeseen ja olen iloinen, että valitsin juuri Siskonmakkarat.

Emma Cline - Tytöt

Varausjono oli tuskastuttavan pitkä, mutta viimein tuli vuoroni ja sain Emma Clinen Tytöt lainaan vielä ennen vuoden vaihtumista. Kirja tuli luettua malttamattoman odotuksen jälkeen kiireettömänä sunnuntaina kannesta kanteen. Päivät jolloin ei tarvitse sätkiä mihinkään suuntaan ovat ah, niin ihania.

Evie on 14-vuotias tyttö, joka elää hippiaatteiden värittämää kesää 1969. Elämä on muutoksessa vanhempien erottua ja ihastuksen sekä parhaan ystävän poistuttua kuvioista. Nuori tyttö jää äkkiä yksinäiseksi. Kiihkeästi hyväksyntää, rakkautta ja ylipäätään seuraa kaipaavan Evien lumoaa pitkätukkainen ja boheemi kapinallinen Suzanne. Uuden tuttavuuden kautta Evie tutustuu kommuuniin, jota johtaa karismaattinen Russell. Vapaa rakkaus, yhteisöllisyys ja kokonaan uusi ajattelutapa yhteiskunnasta vetävät Evien kulttiin ja hän alkaa viettää koko ajan enemmän aikaa ränsistyneellä ranchilla. Päivät kuluvat vetelästi, mutta lopulta vapaan oloisen pinnan alta paljastuu vaarallinen valta. Kesän loputtua Evien viattomuus on poissa.

Kirjassa on kuvattu kulttiin liittyminen uskottavasti. Jäsenet eivät ole hulluja tai erityisen epätavallisia, vaan turvaa ja rakkautta hakevia, rikkinäisiä nuoria. On selvää, että kirjan tarinan pohjalla ovat todelliset tapahtumat Charles Mansonista ja hänen kultistaan. En voinut lukea vertailematta Russellin kulttia historian kauhuihin, jotka ovat dokumenteista tuttuja. Yhtäläisyyksiä on paljon, joten osasin odottaa kamalaa loppu''huipentumaa.''

''Joka päivä koulun jälkeen me luiskahdimme saumattomasti iltapäivän tuttuun uraan. Kulutimme tuntikausia johonkin työlääseen puuhaan: teimme pirtelöitä raaoista kananmunista Vidal Sassoonin reseptillä hiusten vahvistamiseksi tai puristelimme mustapäitä steriloidun ompeluneulan kärjellä. Tyttöys oli jatkuva projekti, joka tuntui vaativan kummallisia ja täsmällisiä hoitotoimia.''

Cline kuvaa tyttöyttä ja murrosikää tuoreella, realistisella otteella, juurikin epämukavuutta ja samaistumisen halua. Kehonkuva, ensimmäisten seksikokemusten hakeminen ja tyttöjen ystävyys ja julmuus toisiaan kohtaan on kuvattu hyvin. Se millaista on olla murrosikäinen tyttö on kuvattu samaistuttavasti; pystyin löytämään paljon tuttuja, jo uinahtaneita tunteita ja ajatuksia omilta teinivuosilta, kuin aikakoneeseen olisi mennyt! Mikä siinä on, että juuri nuoret tytöt haluavat kovasti miellyttää, kun taas pojilla ei tunnu olevan samanlaista tarvetta, ainakaan samassa mittakaavassa? Onko se jotenkin biologisesti sisäänrakennettu, yhteiskunnasta ja kasvatuksesta opittu vaiko näiden yhdistelmää..?

Evien turhautunut kiukku ja naiivius eivät tunnu  tippaakaan kliseisiltä, vaan ymmärrettäviltä. Evie on nuoruuteen kuuluvalla tapaa ehdoton ja näkee asiat itsekeskeisesti omalta kannaltaan. Hänen äitinsä kävi tosin hieman sääliksikin, kun Evie ei hyväksynyt millään uusia miehiä. äidin onnellisuuden tavoittelua. Toisaalta äiti oli liikaakin keskittynyt itseensä ja omaan onneensa. Tytär huitelee jatkuvasti poissa, eikä vanhempi tarkista peitetarinoita tai kyseenalaista mitään kuin vasta kesän käydessä loppuun...

Pidin erityisen paljon siitä, ettei tarina keskity pelkästään Evien nuoruuden kesään, vaan välillä hypättiin vuosikymmeniä eteenpäin nykyaikaan. Liian nuorena kadotettu viattomuus heijastuu koko loppuelämään ja tarina saa lisää perspektiiviä. Kesän tapahtumat jäävät taakaksi Evien sisimpään luottamisen ongelmina ja ulkopuolinen maailma ei ajan saatossakaan lakkaa kiinnostumasta kultista. Evie ymmärtää näkemään maailman harmaat sävyt ja sen, että olisi itsekin saattanut tehdä saman mitä kultin jäsenet. Hän ei näe maailmaa niin kuin esikaupunkilaiset vanhempansa, mutta on kasvanut myös kultin uskomuksista ulos, löytänyt oman totuutensa.

Tytöt on hyvä kirja ja aika pitkälti sitä mitä odotin. Tiesin, ettei tämä olisi kaunis tai kevyt tarina. Luulin ensin, että päähenkilö Evie olisi ollut vanhempi, joten 14-vuotiaan sielunmaisemiin sukeltaminen oli ehkä sellainen juttu joka yllätti. Mutta se olikin lopulta positiivinen yllätys ja sen tulen tästä muistamaan, uskottavan tyttökuvauksen ja viattomuuden menettämisen. Onkin mielenkiintoista, mihin Emma Cline tarttuu seuraavaksi.

Vuonna 2016 kesken jääneitä

Ennen kuin julkaisen postauksen tämän vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista, virkistän muistiani ja kertaan niitä teoksia, jotka ovat tänä vuonna jääneet syystä taikka toisesta kesken. Idea postauksesta on muhinut jo pitkään, sillä kirjoja jää kesken aika paljon. Näin vuoden loppussa on tälle hyvä väli.

Oma tyylini blogikirjoituksieni (en pidä sanasta arvostelu, sillä koen lähinnä höpötteleväni tänne päiväkirjamaisesti) ja ylipäätään lukemisen suhteen on se, että luen sitä mistä pidän. Välillä astun mukavuusalueeltakin toki ulos. Sen teen kuitenkin maltillisesti, sillä haluan pitää blogin pitämisen hauskana. Tämä vie loppupeleissä aika paljon aikaa, joten miksi tuhlaisin sen huonon kirjan lukemiseen ja vielä siihen päälle siitä kirjoittamiseen? Mustelumon pitäminen on palauttanut rakkauteni kirjoihin ja sen haluan säilyttää jatkossakin.

Tässä muutamia tänä vuonna kesken jääneitä kirjoja.

Charles Dickens - Suuria Odotuksia

Olin halunnut lukea tämän kirjan pitkään. Jo kirjan nimi Suuria Odotuksia luo juuri niitä, suuria odotuksia. Toinen suomennos alkuperäisnimestä Great Expectations, Loistava tulevaisuus, luo sekin mielikuvia ravisuttavan upeasta tarinasta. Dickens on iso nimi kirjallisuuden klassikkojen historiassa ja hänen kirjoihin viitataan paljon. Pip-pojan kasvutarina jäi itselläni junnaamaan sadan sivun kieppeillä ja oli pakko antaa vuoro jollekin vetävämmälle. Olen nähnyt South Parkin jakson, joka kertoo kirjan tarinan ( kertojaäänenä mahtava Malcolm McDovell, sir Kellopeliappelsiini). Näin välillä mielessäni hahmot sarjan tikku-ukkomaisina versioina, aika huvittava (ehkä lukukokemukselle turmiollinenkin) lisä. Mutta täytyy sanoa kyllä sekin, että jotakin todella dickensmäistä tekijät ovat onnistuneet jaksoon kiteyttämään... :D


Caitlin Moran - Näin minusta tuli tyttö

Olen lukenut pari Caitlin Moranin haastattelua. Nainen vaikuttaa super mielenkiintoiselta, sellaiselta feministiltä jollaisia maailma tarvitsee. Näin minusta tuli tyttöä jaksoin kuitenkin lukea vain pari lukua. Tuntui siltä, että tämä nyt on jo luettu aiemmin, liikaa teinitunnelmia.


Ulla-Lena Lundberg - Jää

Jään luin puolenvälin paikkeille. Kirja ei ole huono, se vain ei taida olla ominta makuani. Nautin saaren eristyneisyyden ja luonnon kuvauksesta, mutta tässä ei tapahtunut mitään. Odotin, että vuodenajan vaihtuessa tarinassa olisi merkitys kirjan nimen takana selkeytynyt, olisi tullut joku merkitsevä käänne. Mutta ei tullut. Olisi pitänyt lukea pappisperheen elämästä vielä ainakin seuraavaan talveen.


Richard Adams - Shardik- Berklan herra

Ruttokoirat ja Ruohometsän kansa ovat nostaneet Adamsin yhdeksi lempikirjailijoistani. Mainituissa kirjoissa hän ottaa upeasti kantaa ihmisen ja eläimen suhteeseen. Molemmat ovat aiheuttaneet suuret tunnekuohut, vaikkakin erilaiset. Ruohometsän kansassa ihmisen kohtelu luontoa kohtaan pistää surulliseksi, kun taas Ruttokoirat raivostumaan. Eläinkokeet ovat niin väärin...Kesällä mulla oli lainassa Adamsin Shardik. Uusin lainan muistaakseni pisteeseen, että se oli pakko palauttaa. En päässyt paljoa alkua pidemmälle ja aloin sitten vain lukea muita lainoja. Kirja oli todella raskaslukuista, enkä vain päässyt tunnelmaan kiinni tällä kertaa.


Franz-Olivier Giesbert - Rakkauden ja koston kokki

Takakannessa kirjaa verrattiin Forrest Gumpin seikkailuihin. Nuori kokki Rose kasvaa väkivallan vuosisadalla 1900-luvulla päätyen aina sinne missä tapahtuu hirveyksiä. 104-vuotiaana hän alkaa muistella kaikkea kokemaansa. Kirja alkaa Armenian kansanmurhan tapahtumien keskeltä.

Odotin Rakkauden ja koston kokilta  paljon. Olen paljon tekemisissä ruoan kanssa ja pidän 1900-luvun historiaa, kuten 2. maailmansotaa mielenkiintoisena - Voilá! ajattelin bongatessani kirjan, jonka alkuperäisnimi on Le cuisiniére d'Himmler eli Himmlerin kokki. Olin vuorenvarma, että noni, nyt löytyi kirjarakkaus. Vaan kylläpä vuorenvarmuudelta tultiin rämisten alas...Tietyt sanavalinnat ja karskius särähtivät ja paikoin kuvottivat liikaa. Omenat olivat kuin pikkutyttöjen peppuja piiskaamisen jälkeen.  En myöskään pidä siitä, että hyväksikäyttöä tai raiskausta kuvataan millään asteella kepeästi. Voi olla että olen turhankin herkkä, mutta koin, että kirjassa tehtiin niin. Lopetin lukemisen sadan sivun kieppeillä.

Kirjastosta lainaaminen on siitä hyvä, ettei rahoja tarvitse tuhlata huonoihin kirjoihin. Kirjasta kun ei voi päällisin puolin arvioida tuleeko siitä pitämään. Pian varausmaksutkin poistuvat kokonaan kaikista kirjastoista, mikä on mielestäni hyvä muutos. Suurimmalle osalle asiakkaista se euron tai parin maksu ei maata kaada, mutta on paljon niitä jotka laskevat joka euron ja sentin hyrrän. Muistan vielä itsekin tuskaisen elävästi opiskeluajat. Kirjojen tulisi mielestäni olla kaikkien saatavilla varallisuudesta riippumatta. Tämä oli hieman aasinsilta kukkaruukkuun, mutta tulipa nyt mieleen puhua tästäkin. :D

Agatha Christie - Vaarallinen talo

Luettuani viime kuussa elämäkerta Agatha Christie katoaa heräsi jälleen into tarttua murhamamman dekkareihin. En ole juurikaan lukenut muita dekkareita kuin Christien, sillä minulle hän on se yksi ja oikea. Christie osaa jekuttaa lukijaa paremmin kuin kukaan ja kirjojen lukeminen todella on kovan pähkinän pureskelua. Vaarallisen talon valitsin ilman sen kummempia syitä. Nimi kuulosti hyvältä ja halusin ratkoa rikosta ärsyttävän hurmaavan Poirotin kanssa.

Vaarallisen talon, Tien pää-nimisen kartanon nuorelle omistajaneidille Nickille on lyhyellä aikavälillä sattunut omituisia läheltä piti-tilanteita. Seinämaalaus on liki kaatunut niskaan ja auton jarrut ovat reistailleet vaarallisesti. Aivan kuin joku yrittäisi vahingoittaa häntä, ehkä jopa päättää päivät? Viimeinen varmistus epäilyyn tulee, kun hatusta löytyy luodin tekemä läpi. Itsevarma Hercule Poirot saa aivan uudenlaisen haasteen. Sen me tiedämme, että harmaat aivosolut ratkovat mahdottomaltakin vaikuttavan murhamysteerin. Mutta pystyykö mestarietsivä estämään murhan?

Vaarallinen talo lunasti odotukseni. Christie onnistui jälleen harhauttamaan poloisen Hennin aivan harhateille, uskomaan selvittäneensä murhaajan ja lopussa vetää nenästä kääntäen koko kuvion päälaelleen. Ähäkutti. Juuri tätä rakastan Christien kirjoissa, yllätetyksi tulemista. Oho, enpäs odottanut ainakaan tuota-tunnetta. Tässä kirjassa sai hykertelemään myös aina niin itsevarman (ja itserakaskin hän kyllä on) Poirotin varmuuden huojumista. Eh, bien!

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami on kirjailija, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Viime kirjastoreissulla lainakassiin päätyi hänen teoksistaan Norwegian Wood. Kirjassa kiehtoivat ajanjakso 60-luku sekä Beatles-fanina kirjan nimi. Juonesta en aiemmin tiennyt juuri mitään ja yllätyinkin siitä miten kesy kirja on. Siis siinä mielessä, että odotin surrealistista ilotulitusta, jotakin vähän absurdimpaa. Siinä mielessä kirja sitten taas ei ole kesy, että kikkeli mainitaan aika usein.

Kirja on rakkaustarina, muttei mikään yksioikoinen boy meets girl. Vaan pikemminkin, että poika, Toru, tapaa kaverin ja tämän tyttöystävän. Kaveri kuolee ja Toru rakastuu tämän tyttöystävään Naokoon. Naoko masentuu ja menee parantolaan avaamaan elämänsä solmuja. Sillä välin päähenkilö tapaa toisen kiehtovan, omaperäisen tytön. Opiskelukaveri Midori on varattu. Siinä Toru Watanabe sitten välissä palloilee. Odottaako hän ensimmäisen rakkautensa tervehtymistä vai heittäytyykö Midorin kanssa suhteeseen?

Kirja muistuttaa mielestäni paljon J.D.Salingerin teoksia. Teemoina ovat kuoleman hyväksyminen, vaikeat valinnat, aikuiseksi kasvaminen. Tässä on samanlaista haahuilua kuin Siepparissa Holdenilla. Dialogikin on samanlaisesti lennokasta kuin Salingerilla ja pistää hymyilemään. Taidettiin Sieppari Ruispellossa jopa mainitakin jossakin kohtaa tarinaa. Keskustelut ovat mielestäni kirjassa parasta antia! Varsinkin Midorin kanssa. Ihanan omaperäinen hullutteleva hahmo, jolta ei näkemyksiä puutu. Kirjassa mainitaan paljon muitakin kirjoja ja kappaleita. Erityisen paljon ilahduin viittauksista Kultahattuun. Saavuttamattomia, vaikeita rakkauksia Torukin kokee, kuten Gatsby. Naoko on vähän kuin hänen Daisynsä. Paljon mainitaan myös 60-lukulaisia ikivihreitä, saisi tehtyä mainituista kappaleista hienon soittolistan...

Pidän kirjan teemoista ja Murakami kuvaa mielestäni osuvasti nuoruutta. Haisevia poikamiesten asuntoloita, seksiin tutustumista ja niitä nuoruuden valintoja, jotka muokkaavat loppuelämän. Jos yksi sana kirjasta jää mieleen, niin valinta on se sana. Toru joutuu valitsemaan kahden naisen väliltä. Haluaisin ajatella, että rakkaus kun iskee niin se on menoa eikä siinä jäädä palloilemaan kahden naisen väliin, kuten jossakin Unelmien poikamiehessä. Olen pohjimmiltani ehdoton hömppäromantikko. Mutta onhan se totta, että usein elämä on julma ja joutuu tekemään vaikeita valintoja, joudut tahtomattasikin laittamaan sen elämäsi rakkauden sivuun. Elämässä ei voi loputtomiin jäädä odottamaan. Toru valitsee Midorin, koska se vie eteenpäin, pois pysähdystilasta. Samalla hän valitsee itsensä ja valitsee menevänsä omassa elämässään eteenpäin. Se, tekikö Naoko Torun valinnan vuoksi itsemurhan jää epäselväksi. Mutta luulen, että kyllä. Ja se kyllä särkee sydämen.

Kuoleman hyväksyminen on asia, jonka Toru oppii. Kirjassa kuolee paljon hahmoja, eniten itsemurhaan. Ensimmäisen kerran Toru on kohdannut kuoleman hänen ystävänsä Kizukin tapettua itsensä, täysin yllättäen. Muisto Kizukista yhdistää häntä ja Naokoa, mutta samalla repii erilleen. Erityisesti Naokon on vaikea hyväksyä kuoleman lopullisuus.

Vaikka kirjassa on todella paljon kaikkea mistä pidän, jäi jotakin uupumaan. Tämä oli itselleni sellainen 3,5 tähden lukukokemus. Kun suljin kirjan luettuani viimeiset sanat, ajattelin: ''No joo, ihan kiva.'' En siis kuitenkaan koe, että olisin hukannut aikaani. Sellaiset pienet jutut jäivät ärsyttämään hienon kerronnan ja hahmojen keskellä. Voi olla, että odotukseni olivat liian korkealla. Voi myös olla, että luin tämän väärään väliin. Vaikka tämä on haahuilua ja hienosti kerrottu, sivumäärästä olisi voinut ehkä vähän nipistää... Enkä tiedä olenko yht'äkkiä muuttunut kainoksi, mutta kikkelijutut ovat turhan miesmäisesti kerrottu. Ja se seksin harrastaminen Naokon psykiatrin Reikon kanssa kirjan lopussa. Ei, ei, ei! Vaikka he olivat muodostaneet ystävyyssuhteen Naokon kautta, en pitänyt juoniratkaisusta. Torun kikkeli nousee milloin Midorille, milloin Naokolle, milloin baarista isketyille naisille ja sitten vielä Reikolle. Heidän sekstailullaan on kai joku henkisesti vapauttava, parantava diippi merkitys.

Vaikken Murakamin Norwegian Woodiin hullaantunutkaan niin paljon kuin odotin, aion kyllä lukea häneltä vielä jotakin.