Stephen King - Kirjoittamisesta

Stephen Kingin Kirjoittamisesta- Muistelma leipätyöstä keskittyy nimensä mukaisesti kirjailijuuteen ja kirjoittamiseen. King antaa neuvoja kieliopista, tarinankerronnasta ja kustantajan lähestymisestä. Vaikkei kirjailijaksi haluaisikaan, voi kirjoittamisneuvoista ottaa kopin harrastelijakin.

Ensimmäinen puolisko alkaa omaeläkerrallisesti. King kertoo köyhästä lapsuudestaan ja varhaisaikuisuuden haasteista. Teema pysyy kuitenkin kirjoittamisessa ja lukemisessa. King ei juurikaan astele sivupoluille, vaan kertoo lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvistä muistoistaan. King kertoo alkoholi- ja huumeriippuvuudestaan, kolaristaan ja perheestään, mutta asiat linkittyvät kirjoittamiseen ja luovuuden kanavoimiseen. Nuoruusvuosiltaan hän muistelee mm. lyhyttä urheilutoimittajan uraansa, koulunsa satiirihumoristin rooliaan ja isoa hylkäyskirjepinoa. Lopulta päädymme Kingin läpimurtoon kun vuokra-asuntoauton pyykkihuoneessa kirjoitettu Carrie (jonka vaimo Tabitha onki roskiksesta) julkaistaan ja Kingin leipätyö pääsee liekkeihin.

Toisessa osassa King keskittyy kertomaan kirjoittamisesta. Hän käyttää paljon omakohtaisia esimerkkejä siitä mikä toimii ja mikä ei. Jos haluaa ammattikirjailijaksi, asiaan on suhtauduttava vakavasti. King kirjoittaa vuoden jokaisena päivänä romaanin ollessa kesken noin 2000 sanaa. King kertoo lukevansa paljon ja sanoo, että on turha haaveilla kirjailijan urasta jos ei ehdi lukea. Kaikista parhaiten omaa tekstiä oppii tuottamaan lukemalla hyviä sekä huonoja kirjoja, ei oikotietä onneen. Mistä muuten voisi tietää mitä haluaa ja ei halua tehdä? King muistuttaa myös, että kirjailijaksi todella haluavalle tunti tunnin perään lukemisen tai kirjoittamisen ei luulisi olevan ongelma. Miksi ylipäätään haluat kirjailijaksi, jos et nauti hommasta sielusi juuria myöten?

Tämä bloggaaja on tietoinen omista haasteistaan. Tekstini tuppaa rönsyilemään kuin...? Vältän huonon vertauskuvan tähän väliin, mutta paljon. -Kin, -kään ym päätteistä olen myös yrittänyt päästä kovasti eroon.  Kuten myös turhista täytesanoista kuten ''myös'' ja ''kovasti.'' King on ''kill your darlings-opin'' kannalla ja kertoo hyödyntävänsä yhä nuorena poikana hylkäyskirjeestä saamaansa neuvoa: Ensimmäisestä luonnoksesta kymmenen prosenttia tekstiä pois. Adverbit King kiroaa alimpaan helvettiin, toki myöntää hairahtuvansa itsekin aika ajoin. King konkretisoi näkemyksensä omien tekstinäytteiden kautta. Ensimmäinen luonnos on rönsyilevä, toinen versio on sama, mutta King on yliviivannut pois kaiken turhaksi kokemansa perustelujen kera. Pääasiallinen neuvo on, että kaiken kielen ja kerronnan tulisi palvella tarinaa.

On mielenkiintoista lukea jo ennalta tuttujen asioiden taustoja. Siksi on erityisen hauskaa lukea lempibändistä kertova kirja tai syventyä dokumentin kautta itselle kiehtovaan aihepiiriin. Samasta syystä nautin tästä kirjasta, sillä opin tuttujen teosten syntyjuurista ja lempikirjailijan kirjoitusprosessista. Kirjoitusvinkkinsä King kertoo hauskasti ja perusteellisesti ja selittää kantansa asiaan kuin asiaan hyvin. Varmasti kirjailijoilla mielipiteet eriävät esim. kirjoittamisen rutiineissa (joissa King on todella tiukka), ensimmäisen version luetuttamisessa (King luetuttaa läheisillä ystävillään, esim. vaimollaan) ja kirjoituskursseissa (King ei tyrmää täysin, muttei keksi paljon hyvääkään sanottavaa).

 Aiemmin tällä viikolla jaoin tästä kirjasta peräisin olevan Kingin lukusuosituslistan, tässä linkki vielä siihen:

Stephen Kingin lukusuosituksia

Vaikkei King persoonana tai cv:n bestsellerit olisi lemppareita, suosittelen tätä niille, jotka haluavat hioa kirjoitustaan. Tässä ei ole psykopaatteja, ihmissusia tai vampyyreja, älä siis pelkää!

Jouni Hokkanen - Pohjois-Korea - Siperiasta Itään

Jouni Hokkanen on teologian maisteri ja median monihöylä joka on yli viidentoista vuoden ajan seurannut Pohjois-Koreaa tiiviisti ja vieraillut maan pääkaupungissa Pjongjangissa. Pohjois-Korea - Siperiasta itään tiivistää miehen tutkimustyön sekä omakohtaiset kokemukset. Kirja on sarkastinen matkaopas, joka tutustuttaa maan johtajakultin ja historian lisäksi matkaa suunnittelevaa (tai vain uteliasta) pääkaupungin ravintoloihin, hotelleihin ja nähtävyyksiin. Parhaista kohteista löytyy tiivistelmä kirjan keskeltä.

Matkailuvinkit ovat rajoittuneet Pjongjangiin, sillä turisteille ei maasta muuta näytetä kuin huonosti rakennettu kulissi, joka yrittää luoda illuusiota menestyksekkäästä ja rikkaasta valtiosta. Valtion rahat virtaavat kulissikaupungin ylläpitoon, armeijaan sekä johdon äveriäisiin luksustuotteisiin. Maaseudulla kansan arki on taantunut lähes keskiajalle. Tiet rakennetaan lapioin ja maataloustyöt hoituvat sirpillä. Elinkeino on niin taantunut, että varsinkin talvella nälänhätä on kova. Valtio kertoo olevansa työläisen paratiisi aliravittujen osuuden ollessa 32%. Ainakin 300 000 on karannut Kiinaan.

Kimchi on molempien Koreoiden kansallisherkku ja vallan
nannaa. Kirjan lopusta löytyy ohje. Koiranliha on vähemmän
houkutteleva kansalliskeittiön erikoisuus.

Valtio on kommunistinen ja totalitäärinen, mutta nurinkurisuudessaan aivan eri luokkaa kuin takavuosien mahtava Neuvostoliitto. Virallinen aate valtiossa on juche, jota Hokkanen luonnehtii ennemminkin uskonnoksi. Pohjois-Korean edesmennyt ikuinen johtaja Kim Il Sung on jumala jonka syntytarina itsessään on myytti. Aivopestyt korealaiset vaeltavat synnyinkodille siinä missä kristityt Beetlehemiin. Johtajan kuva on joka rakennuksessa ja kansalaiset pystyvät kuin käskystä uppoamaan hysteeriseen hurmositkuun johtajan mahtavuudesta liikuttuessaan.

Joukkotuhoaseiden hallussapito huhujen mukaan sukulaisiaankin tapattaneella, maailman nuorimmalla johtajalla Kim Jong Unilla tekee Pohjois-Koreasta vaarallisen. Ohjusteknologiaansa maa myy eteenpäin mm. Iranille ja Syyrialle ja koko homma rahoitetaan huumekaupalla. Arvioiden mukaan kolmannes Japanissa myytävästä amfetamiinista on peräisin Pohjois-Koreasta. Raportteja ja havaintoja maan huumekaupasta on tehty myös kauempana, mm. Saksassa ja Ruotsissa asti. 20 maata onkin karkoittanut pohjoiskorealaisia diplomaatteja, yleensä rikkeenä on ollut huumeiden salakuljettamisen yritys.

Piirretyt ovat lännessäkin väkivaltaisia, mutta
sentään politikoinnista vapaita. Aivopesu
on hyvä aloittaa aikaisin!

Kirjasta voisi poimia vaikka mitä länsimaalaiselle karmivaa. Yhteiskunta on absurdi niin kansan arjen tasolla kuin ylemmällä tasolla tarkasteltaessa johdon mielivaltaisuutta ja surullista piittaamattomuutta kansan hädästä. On uskomatonta miten yhteiskunta ja valtio voivat pysyä pystyssä talouden ollessa ilmiselvästi kuralla. Hokkanen ennustaa kuitenkin, ettei muutosta ole vielä lähivuosina luvassa. Pohjoisella Korealla ei ole kokemusta demokratiasta, joten sellaisen rakentaminen olisi vaikeaa. Etelä-Koreassa vallitsee enemmistön hiljainen mielipide, varsinkin nuoremmassa polvessa, joka ei kannata Koreoiden yhdistymistä kalliiden kustannusten tähden. Mahtinaapurit Venäjä ja Kiina hyötyvät maasta, joka on tuesta riippuvainen eikä taloudellisesti kehitä itsestään kilpalijaa. Kiminmaan 23 asukkaasta arviolta 19 miljoonaa uskoo juche-aatteeseen. Kansa uskoo rotunsa puhtauteen ja pitää eteläisiä naapureita likaisina kun sekoittavat vertaan ulkomaalaisiin. Parempi pysyä siis eristyksissä ja yrittää elää normaalia arkea. Länsimaalaisten on ydinaseilla uhkailun vuoksi mahdotonta puuttua maan sisäisiin asioihin.

Musta pörssi voi olla se mikä koituu viimeiseksi naulaksi arkkuun. Moni tekee elantonsa kielletyn tavaran kauppaamisella, kotietsinnöistä huolimatta. Pohjoiskorealaiset näkevät muun maailman menoa eteläkorealaisista tv-sarjoista, nuoret imitoivat länsimaalaistunutta tyyliä ja kuuntelevat eteläkorealaista musiikkia. 67% Kiinaan loikanneista myönsi pohjoisessa asuessaan salakuunnelleensa Etelä-Korean radiolähetyksiä. Propaganda Etelä-Korean kateudesta ja takapajuisuudesta tulee väkisinkin ilmi valheeksi lännen salamatkustaessa maahan usb-tikkujen ja elintarvikkeiden muodossa.

Kirja on leppoisaa luettavaa. Hokkanen kirjoittaa aiheen vaatimalla sarkastisuudella, Kiminmaasta ei voi kirjoittaa kovin vakavasti. Maa, jossa elintarvikkeiden saanti on kiinni siitä miten paljon ulostetta lapioit. Maa, jossa johtaja on jo 7-vuotiaana ohjannut elokuvien kuvaamista. Maa, jossa matkaoppaat puolustavat maansa mahtavaa aatetta samalla kerjäten ulkomaalaisia kirjoja ja tupakkaa. Propaganda on surullisen naurettavaa. Kärsivä kansa on pelkästään surullista.

Matkakuume Pohjois-Koreaan ei noussut, mutta tuskin se on Hokkasella ollut tarkoituksena. Nautin  katsauksesta maan tapoihin ja kulttuuriin sekä lukuisiin mielettömyyksiin ja suosittelen kirjaa ehdottomasti maasta ja diktatuureista kiinnostuneille. Mitähän muuten mahtaisi tapahtua, jos turismi maahan lisääntyisi? Se toisi kenties enemmän medianäkyvyyttä ja rahaa diktaattorin taskuun. En haluaisi tukea jälkimmäistä enkä usko, että ensimmäisellä olisi vaikutusta olojen paranemiseen, sillä länsimaalaisille vaikuttajille valtio on kuin tikittävä pommi, jolle ei oikein voida tehdä mitään. Muutosten tulisi lähteä valtion sisältä ja kuten ylempänä kirjoitin, media ja musta pörssi saattavat aloittaa hitaan muutoksen kansan riveissä.

Colin Beavan - Ekovuosi Manhattanilla

''Kun vedän viimeisen henkäykseni, toivonko, että minulla olisi ollut enemmän tavaraa?''

Ekovuosi Manhattanilla kertoo tietokirjailija Colin Beavanin, hänen vaimonsa Michellen ja taaperoikäisen Isabellan vuoden mittaisesta kokeilusta: Kuinka elää mahdollisimman ekologisesti ja mitä kaikkea voi tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi? Projekti ei ole rajoittunut kirjaan, sillä perheen kokeilusta on tehty dokumenttielokuva ja Beavan piti ekovuotenaan myös blogia. Perhe on tottunut muiden newyorkilaisten tapaan syömään noutoruokaa ja viettämään iltansa television edessä. Michelle on shoppailuholisti ja kahviaddikti, joka ei aluksi hypi riemusta. Muutos aloitetaan vaiheittain.

Ensimmäisenä perhe aloittaa roskien vähentämisestä. 80% tuotteista on suunniteltu kertakäyttöisiksi. Ja esim. partaterät ovat yleensä muovisia, mikä on kestävää materiaalia. Aika hassua kun asiaa ajattelee! Ruokapakkaukset ovat iso osa ihmisen jättämään roskakasaa, tässä kohtaa teollisuuden pitäisi tehdä iso muutos. Myös elektroniikalaitteet suunnitellaan lyhytikäisiksi, jotta saataisin massat kuluttamaan enemmän.

Seuraavaksi perhe aloittaa pyöräilyn ja kävelyn työpaikalle vähentääkseen liikenteen tuomia päästöjä. Päästöjen noustessa myös lasten astma on yleistynyt Amerikassa. 17% keskiverto amerikkalaisten vuosituloista menee auton omistamiseen ja sen kustannuksiin. Hyvästi lentokoneet  ja taksit. Tämä osoittautuu juhlapyhinä vaikeaksi sukulaisten asuessa toisella puolella maata. Vaimo Michelle ei projektivuoden aikana näe kertaakaan mm.vanhempiaan. Colinin vanhempien suhteen pari tekee poikkeuksen: Yksi useamman päivän vierailu on parempi kuin ees taas lentäminen monta kertaa vuodessa. 

Kolmannessa vaiheessa perhe aloittaa kestävämmän syömisen: Vain kasvisruokaa ja lähiruokaa, jonka rajoiksi asetetaan 400km. Ruoanlaitto on talviaikaan aluksi haastavaa, sillä satokauden vihannekset koostuvat pitkälti juureksista, eikä pariskunnasta kumpikaan osaa laittaa ruokaa. Colin tutuistuu ensimmäistä kertaa sellaiseen juurekseen kuin lanttu. Tämä hieman hymyilytti, mutta ehkei lanttu ole niin tunnettu Amerikassa? Paikallisesti viljeltyä kahvia ei tietenkään ole ja Michelle kärsii vieroitusoireista. Colin kuitenkin innostuu ruoanlaitosta lopulta ja alkaa tehdä leipänsä ja yogurttinsa itse ja perheen ystävätkin inspiroituvat teemaillallisista.

Seuraavaksi perhe pyrkii kerskailemattomaan kulutukseen, jossa he ostavat vain ekologisia tuotteita. Uusina ostetaan vain alusvaatteet ja sukat, muutoin lainataan tai ostetaan kirppikseltä. Saippua, deodorantti ja puhdistusaineet korvataan ekologisemmilla vaihtoehdoilla. Hammastahna vaihtuu leivinsoodaan. Beavan käyttää ihmisen halusta ostaa, ostaa ja ostaa vielä lisää termiä hedoistinen oravanpyörä. Ihminen ostaa tavaran, saa hyvän olon tunteen ja keksii nopeasti perään lisää tavaraa mitä ''täytyy'' saada. Mainokset keksivät ihmisille turhia ostoksia ja perustuvat samaan kaavaan: ''Olet luuseri, mutta osta tuotteemme ja olet cool''. Ihminen ei tarvitse esim. cd-levyä, jonka kuuntelee muutaman kerran tai vaatetta, jonka pukee kerran.

Kaikista vaikeimmaksi osoittautuu energiakäytön vähentäminen. Kodista napsaistaan sähköt pois pääkytkimestä. Miten saadaan perheen taaperon maito pysymään kylmänä ilman jääkaappia tai tehdään töitä tietokoneella? Entä pyykinpesu? Kysymykset tuottavat päänvaivaa, mutta pärjätäänhän kehitysmaissakin. Colin saa apua ja kokeilee pyykinpesua ammeessa. Pienen tytön oksennus lakanoilla saa pyykkivuoren kasvamaan eikä ruukkuviritelmä pidä maitoa viileänä. Mutta luonnollisen valorytmin mukaan eläminen saa aikaan positiivisia juttuja: Paremmat yöunet ja elämän hidastuminen, ei ''tarvitse'' valon puutteessa tehdä töitä yötä myöten.

Viimeisenä perheen sisäisten muutosten listalla on vedenkäytön vähentäminen. Perhe mm. peseytyy samassa kylpyvedessä Veden puutteen ajattelisi helposti olevan vain kehitysmaiden ongelma, mutta kirjan mukaan esim. Kalifornialla riittää juomavettä omasta takaa vain kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Veteen pääsee huolestuttavan paljon myös hormoneja ja teollisuuden myrkkyjä. 

Vielä lopuksi on takaisin antamisen vaihe, jossa Colin tutustuu paikallisiin hyväntekeväisyys- ja ympäristöjärjestöihin. Sen lisäksi hän kerää joen rannasta roskia ja auttaa puiden istutuksessa.

Ehdottomasti kirjan paras puoli on se, ettei Beavan saarnaa tai nosta itseään moraaliselle paremmuuden jalustalle, vaan kertoo myös perheen kokeilujen epäonnistumisesta ja siitä, ettei pointtina ole, että kaikki länsimaiden asukkaat siirtyisivät näin äärimmäiseen elämäntapaan. Perhe tekee vuoden aikana säännöistään kompromissejakin ja vuoden päätteeksi päättää mitkä kokeilut jäävät heidän elämäänsä pysyvästi. Jokaisen tulee löytää omalla kohdalla toteutettavissa olevat muutokset. Kerronta on vuoroin hauskoja arjen tilanteita, vuoroin tieteellistä tekstiä ilmastonmuutoksesta ja kipeiden lapsuusmuistojenkin vaikutusta Beavan syväanalysoi.

Beavan korostaa myös sitä, että kaikista tärkeintä on aloittaa itsestä. Paljon on teollisuuden vikaa, mutta muuttaako se tottumuksiaan, jos ihmiset eivät vaadi muutosta? Esimerkkinä muille saa aikaan ainakin pienen muutosaallon ja innostuksen lähipiirissä. Se, että kuluttaisimme vähemmän ei ole meiltä pois tai edistyksen vastaista. Tai riippuu miten edistys määritellään. Tavaroiden ja kuluttamisen tilalle kirjan perhe saa paljon. Kun aika ei kulu tv:n edessä perhe viettää enemmän aikaa yhdessä. Kun vähentää mainosten tuomaa painetta kuluttaa, ihminen tietyllä tapaa vapautuu ja punnitsee tarpeensa eri tavalla. Maailman tavoitteena tuleekin tulevaisuudessa olemaan nautinnollinen elämä ilman että se tapahtuu maapallon kustannuksella. 

Aila Ruoho & Vuokko Ilola - Usko, toivo ja raskaus

Usko. toivo ja raskaus käsittelee vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, erityisesti ehkäisykiellon vaikutuksia. Teoksen kirjoittajista Ruoho on teologian maisteri ja Ilola on blogisti, 11 lasta ehkäisykiellon seurauksena kasvattanut. Kirjaan tulee sisäpiirin näkökulmaa Ilolan lisäksi kolmenkymmenen nimimerkin takaa, entisiltä ja nykyisiltä jäseniltä. Liikkeen ajatusmaailmaa taustoitetaan kertomalla ihan perusasioista uskonopeista ja pätkiä mm. SRK:n saarnaajien puheista. Lähteenä on käytetty myös psykologian tietokirjoja ja olikin mielenkiintoista tietää noita perusjuttuja kasvatuspsykologiastakin.

Seksi on kielletty kokonaan ennen avioliittoa, avioliitossa ehkäisy on kiellettyä. Tästä helposti seuraa se, että nuoret miehet ja naiset ryntäävät naimisiin turhankin aikaisin, odottaen innolla ensimmäisia kokemuksiaan. Eri kiellot on iskostettu lapsesta lähtien hengellisen kasvatuksen ja yhteisön kautta;  nuorille pareille on sanomattakin selvää, ettei ehkäisyn kaltaiseen syntiin aleta, osa pitää sitä murhana. Pelotellaan, ettei taivaspaikkaa tule ehkäiseville ja ''syntymättömät'' lapset odottavat tuonpuoleisessa, ikään kuin vaatien tilintekoa. Ryhmäkuri on vahvaa ja jäsenet ottavat ilmeisesti aika herkästikin puhutteluun epäiltäessä ehkäisyn käyttöä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa ihaillaan suuria perheitä ja raskaana olevien naisten vatsakumpuja. Jos perheen pienin on ''jo'' konttausiässä, muut yhteisön jäsenet supisevat, että missä viipyy seuraava? Onko ehkäisyä käytetty? Hurjan nopeaa syntyvyysväliä ihaillaan, vaikka todellisuudessa äitejä ei valmisteta todelliseen arkeen millään lailla. Kuva pullantuoksuisesta äidistä tarkoittaakin todellisuudessa masennusta, uupumusta, huonoja avioliittoja, lasten laiminlyöntiä kun kaikille ei vain yksinkertaisesti riitä aikaa ja hellyyttä. Useat nimimerkit kuvaavat vanhempiaan vähintäänkin tunnekylmiksi, osa on kokenut sanallista ja fyysistä väkivaltaa. Arkisen rumban helpottamiseksi katraan vanhemmista lapsista (varsinkin tytöistä) muodostuu usein ''pikkuäitejä'', jotka järkyttävän nuorina ottavat vastuuta pienemmistä sisaruksistaan ja kotitöistä vanhempien lähtiessä hermolomalle viikonlopuksi tai jopa kokonaiseksi viikoksi. Tätäkin vastuullisuutta nuorikoissa ihaillaan ajattelematta tuhoisia seurauksia nuoren mielenterveydelle.

Suurperheet pitävät usein yllä kulissia, vaikka miten kamala olo olisi todellisuudessa. Näennäisesti lämmin ja tiivis yhteisö ei juurikaan lohduta perheitä. Sanotaan: ''Jumala ei anna ihmiselle suurempaa taakkaa kuin tämä jaksaa kantaa.'' Vedotaan siihen, että Vanhassa Testamentissa on suuria perheitä. Vedotaan siihen, että ollaan lapsirakkaita. Eikö naisella tulisi olla määräämisoikeus kehostaan? Eikö tulisi ajatella lasten parasta? Moninkertaiset synnyttäjät kokevat ehkäisyn niin suurena syntinä, etteivät lääkärin määräykselläkään suostu sterilisaatioon tai ehkäisypillereihin. Äidit käyvät sisäistä taistoa omia tuntemuksiaan vastaan. Liikkeen tahto ja oma tahto ovat sekoittuneet niin pahasti, että osa nimimerkeistä käyttää kokemuksistaan sanaa aivopesu. 

Avartava, kattava ja raskas. On vaikeaa kuvitella miten näin tiukka ehkäisemättömyysoppi voi olla 2010-luvun Suomessa näinkin voimissaan. Varsinkin kun oppia ei ajatella eikä perustella millään tasolla järkevästi. Jumalan luomistyöhön ei saa sotkeentua, mutta kuitenkaan koeputkihedelmöitystä ei paheksuta. Kaikki ovat opin mukaan tasa-arvoisia, mutta vanhoillislestadiolaisuuden vaatima suuräitiys suorastaan pakottaa naisen neljän seinän sisälle. Osalle opiskelu tai työssäkäynti on yksinkertaisesti mahdottomuus, kun aikaa ei riitä edes lyhyeen hengähdystaukoon. Naisia useissa uskonpiireissä myös kehotetaan aina suostumaan kun mies haluaa seksiä. Sanotaan, että suuri pesue tarkoittaa lapsirakkautta, mutta pikemminkin se saa aikaan huostaanottoja ja terapian täyttämiä vuosia. 

Ennen kaikkea yhteisö kaipaa avoimuutta ja kyseenalaistamista: Mikä konkreettisesti toimii, onko tietyissä opeissa järkeä? Jäseniltäänkin, mutta ennen kaikkea valtaapitäviltä. Tulee huomioida pahoinvointi, olla empaattinen ja auttaa konkreettisemmin. Uskon asioissakin tulee kyseenalaistaa. Käyttää järkeä ja sydäntä, eikä vain sokeasti uskoa.