Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

''Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu. se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy voimalla, särkyy kappaleiksi.''

Teemestarin kirja on ollut mieleni perukoilla siitä saakka kun aloitin bloggaamisen, sillä kirjablogeissa tätä on luettu paljon. Kun kuulin, että kirja on dystopia se oli pakko etsiä kirjaston fantasiahyllyiltä. Nimi on mystisesti Japaniin viittaava ja se yhdistettynä tulevaisuuteen asetti odotukseni korkealle. Olen lukenut dystopiaklassikoita aika paljon tänä ja viime vuonna, joten mielenkiinnolla tartun uudempiinkin tulevaisuuden kuviin. Hep! Kommenttiboksiin saa heittää suosituksia!

Teemestarin kirja sijoittuu pitkän ajan päähän tulevaisuuden Pohjois-Suomeen. Vuosilukua ei kerrota, mutta ollaan menty useampi sukupolvi eteenpäin meidän ajastamme. Maailman vesivarat ovat vähissä ja vedensaantia rajoittaa valtion sotilaallinen johto. Maailma on kohdannut nimeämättömän katastrofin, ilmeisesti ilmastonmuutoksen, ja johto on halunnut pyyhkiä sen historiankirjoista. Kirjan päähenkilöllä 17-vuotiaalla Norialla on vain esi-isiensä mystiset päiväkirjat ja muovihaudoista löydetyt cd:t. Muutoin historialliset dokumentit ja kirjat, kaikki todisteet menneestä, on tuhottu.

Kaikesta huolimatta jotkin perinteet jatkuvat sitkeästi. Noria opiskelee isänsä arvostetun ammatin, teemestarin taidot. Suku kantaa historiaa salaisuuden ympäröimänä. Tunturissa on lähde, josta muut eivät tiedä. Jos salaisuus tulisi ilmi, ilmestyisi kodin oveen ympyrä, leima vesirikoksesta. Ja näistä rikoksista maksetaan kivulias hinta.

Itärannan tulevaisuudessa aasialaisvaikutteet ovat kantautuneet tänne pohjolaan. Tarina sijoittuu Kuusamon lähistölle pieneen kylään, mutta Suomen valtiota ei enää ole, vaan kuulumme Skandinavian Unioniin. Maailman suurvallaksi on noussut Kiina, jonka alaisuudessa ilmeisesti Unionikin on. Tulevaisuuden aasialaisuus hivuttautuu yksityiskohdista. Lapset pelaavat Mahjongia, torilla myydään merilevänaposteltavia, arkut valmistetaan bambusta. Ja ne teemestarin teepensaat  ja teen arvostus totta kai. Hahmojen nimet ovat jännästi suomalaisia japanilaisvivahtein: Noria, Tomio, Sanja, Ninia.

Eräässä tv-haastattelussa Itäranta kertoi keksineensä itselleen selityksen maailmassaan oleville japanilaisvivahteille. Tätä taustoitusta ei suoraan kirjan sivuilta siis löydy: Japanista on tullut ilmastonmuutoksen tai muun katastrofin vuoksi asuinkelvoton ja siksi Norian esi-isät ja muut ovat sieltä pois muuttaneet ja tuoneet japanilaiset perinteet. Siksi kirjassa näkyy sekä kiinalainen että japanilainen kulttuuri.

Ihastuttavaa on, että amerikkalaisperäisen Halloweenin sijasta kirjassa juhlitaan sadonkorjuujuhlana kekriä. Jotkin vanhatkin perinteet ovat siis tehneen paluun ja väistyttäneet uuden juhlan, jotenkin mieltä lämmittävää. Ja hautajaisten itkijänaiset, toinen aika mielenkiintoinen paluun tehnyt menneen jäänne, jonka Itäranta on poiminut maailmaansa. Seksismiäkin esiintyy tulevaisuudessa (huokaus), mihinkäs se katoaisi. Norian teemestarin titteli on hänen sukupuolensa takia vähän siinä ja siinä. Kirjassa on siis paljon tuttua ja perinteitä, siksi sen maailma ei tunnu liian villiltä kuvitelmalta.

Kieli on runollista ja kaunista ja vesi on läsnä joka hetkessä, elämässä, teeseremoniassa, kauppatavarana, kuolemassa. Seremoniat ovat pysähdyspaikkoja julman maailman keskellä. Niissä on vanhoja tapoja, joilla on viisaat filosofiset merkityksensä.

Kirja ei kuitenkaan ole pysähdyksissä kauniiden sanojen keskellä, vaan tarina onnistuu pitämään otteessaan. Lukija osaa odottaa, että jotakin kamalaa on väistämättä edessä, mutta miten ja milloin? Ja selviävätkö hahmot? Itäranta hivuttaa tarinaan pieniä vihjeitä tulevaisuuden maailmasta, antamatta kuitenkaan kaikkeen vastauksia. Paljon jää lukijalle itselleen tulkittavaksi. Sitä mm. ihmettelin, että miksi ihmiset käyttivät niitä hyönteishuppuja. Levittivätkö ötökät siis tauteja?

Itäranta hienovaraisesti heittää lukijalle myös vihjauksen Noriasta ja tämän parhaasta ystävästä Sanjasta. Hento, herkkä kosketus luvun loppuun, jossain romanttisesti vielä muistaakseni luonnon helmassa...Ja sitten seuraavan luvun alussa Noria palasi kotiin, kummemmin ei mitään selitetty loppuillasta. Enemmän kuin vain ystävyyttä?

Sanjan ja Norian ystävyyden kautta tarinaan tuodaan moraalin miettimistä. Onko kenelläkään oikeutta salassa pitää vettä itsellään, kun toiset sairastuvat ja kuolevat sen puutteesta? Mutta toisaalta, jos ei yksittäisillä kansalaisilla, onko sen paremmin valtiollakaan oikeutta rajoittaa jotakin niin elintärkeää kuin vettä?

Salaisuudet kalvavat ja johtavat vaaroihin. Pidin Noriaa turhan varomattomana. Mutta, minkäs teet. Vaikka 17-vuotias tässä tulevaisuudessa luokitellaankin täysi-ikäiseksi, niin vastuu ja taakka kuolemalla rankaistavasta salaisuudesta on hurjan iso. Kuitenkin toisaalta hän on hyvin kypsä ja viisas, hän haluaa jättää itsestään hyvän jäljen oikeaksi kokemiensa tekojen kautta.

Itärannan päällimäisin tarkoitus ei jää kenellekään epäselväksi. Millaisessa maailmassa me haluamme elää? Tulevaisuus on läsnä jo nyt, sillä nyt se on muutettavissa - Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ei päde maailman suhteen, sillä myöhemmin todella saattaa olla, todennäköisesti on, liian myöhäistä. Heti 1.osan alkuun ajatus on tiivistetty: ''Vain se, mikä muuttuu, voi säilyä.''

Itäranta on siitä(kin) mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kirjoittanut Teemestarin kirjan samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Englanniksi kirjan nimi on Memory of Water. Ah, miten ihana ja nappiin keksitty. Olisi mielenkiintoista lukea Itärantaa myös in English, mitenhän soljuva kieli toimisi. Mutta taidan silti lukea Kudottujen kujien kaupungin suomeksi. Mulla on tunne, että tämä on fanituksen alku.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon, se ylitti odotukseni. Olen vähän kammonnut kotimaista nykykirjallisuutta. Välillä tuntuu, että teemat ovat vuosi vuoden jälkeen sotien aikaiset tapahtumat ja traumat. Ihanaa, että on suomalaisiakin kirjailijoita, joilla on uskallusta kirjoittaa vahvasti mielikuvitukseen nojaava ja omaperäinen Tarina!

Linkkaan tähän loppuun vielä ylempänä mainitseman haastattelun. Siinä Itäranta selittää dystopiaansa ja kertoo lauseen kirjasta, joka oli hänelle erityisen tärkeä.
Aamun kirja: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Colin Beavan - Ekovuosi Manhattanilla

''Kun vedän viimeisen henkäykseni, toivonko, että minulla olisi ollut enemmän tavaraa?''

Ekovuosi Manhattanilla kertoo tietokirjailija Colin Beavanin, hänen vaimonsa Michellen ja taaperoikäisen Isabellan vuoden mittaisesta kokeilusta: Kuinka elää mahdollisimman ekologisesti ja mitä kaikkea voi tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi? Projekti ei ole rajoittunut kirjaan, sillä perheen kokeilusta on tehty dokumenttielokuva ja Beavan piti ekovuotenaan myös blogia. Perhe on tottunut muiden newyorkilaisten tapaan syömään noutoruokaa ja viettämään iltansa television edessä. Michelle on shoppailuholisti ja kahviaddikti, joka ei aluksi hypi riemusta. Muutos aloitetaan vaiheittain.

Ensimmäisenä perhe aloittaa roskien vähentämisestä. 80% tuotteista on suunniteltu kertakäyttöisiksi. Ja esim. partaterät ovat yleensä muovisia, mikä on kestävää materiaalia. Aika hassua kun asiaa ajattelee! Ruokapakkaukset ovat iso osa ihmisen jättämään roskakasaa, tässä kohtaa teollisuuden pitäisi tehdä iso muutos. Myös elektroniikalaitteet suunnitellaan lyhytikäisiksi, jotta saataisin massat kuluttamaan enemmän.

Seuraavaksi perhe aloittaa pyöräilyn ja kävelyn työpaikalle vähentääkseen liikenteen tuomia päästöjä. Päästöjen noustessa myös lasten astma on yleistynyt Amerikassa. 17% keskiverto amerikkalaisten vuosituloista menee auton omistamiseen ja sen kustannuksiin. Hyvästi lentokoneet  ja taksit. Tämä osoittautuu juhlapyhinä vaikeaksi sukulaisten asuessa toisella puolella maata. Vaimo Michelle ei projektivuoden aikana näe kertaakaan mm.vanhempiaan. Colinin vanhempien suhteen pari tekee poikkeuksen: Yksi useamman päivän vierailu on parempi kuin ees taas lentäminen monta kertaa vuodessa. 

Kolmannessa vaiheessa perhe aloittaa kestävämmän syömisen: Vain kasvisruokaa ja lähiruokaa, jonka rajoiksi asetetaan 400km. Ruoanlaitto on talviaikaan aluksi haastavaa, sillä satokauden vihannekset koostuvat pitkälti juureksista, eikä pariskunnasta kumpikaan osaa laittaa ruokaa. Colin tutuistuu ensimmäistä kertaa sellaiseen juurekseen kuin lanttu. Tämä hieman hymyilytti, mutta ehkei lanttu ole niin tunnettu Amerikassa? Paikallisesti viljeltyä kahvia ei tietenkään ole ja Michelle kärsii vieroitusoireista. Colin kuitenkin innostuu ruoanlaitosta lopulta ja alkaa tehdä leipänsä ja yogurttinsa itse ja perheen ystävätkin inspiroituvat teemaillallisista.

Seuraavaksi perhe pyrkii kerskailemattomaan kulutukseen, jossa he ostavat vain ekologisia tuotteita. Uusina ostetaan vain alusvaatteet ja sukat, muutoin lainataan tai ostetaan kirppikseltä. Saippua, deodorantti ja puhdistusaineet korvataan ekologisemmilla vaihtoehdoilla. Hammastahna vaihtuu leivinsoodaan. Beavan käyttää ihmisen halusta ostaa, ostaa ja ostaa vielä lisää termiä hedoistinen oravanpyörä. Ihminen ostaa tavaran, saa hyvän olon tunteen ja keksii nopeasti perään lisää tavaraa mitä ''täytyy'' saada. Mainokset keksivät ihmisille turhia ostoksia ja perustuvat samaan kaavaan: ''Olet luuseri, mutta osta tuotteemme ja olet cool''. Ihminen ei tarvitse esim. cd-levyä, jonka kuuntelee muutaman kerran tai vaatetta, jonka pukee kerran.

Kaikista vaikeimmaksi osoittautuu energiakäytön vähentäminen. Kodista napsaistaan sähköt pois pääkytkimestä. Miten saadaan perheen taaperon maito pysymään kylmänä ilman jääkaappia tai tehdään töitä tietokoneella? Entä pyykinpesu? Kysymykset tuottavat päänvaivaa, mutta pärjätäänhän kehitysmaissakin. Colin saa apua ja kokeilee pyykinpesua ammeessa. Pienen tytön oksennus lakanoilla saa pyykkivuoren kasvamaan eikä ruukkuviritelmä pidä maitoa viileänä. Mutta luonnollisen valorytmin mukaan eläminen saa aikaan positiivisia juttuja: Paremmat yöunet ja elämän hidastuminen, ei ''tarvitse'' valon puutteessa tehdä töitä yötä myöten.

Viimeisenä perheen sisäisten muutosten listalla on vedenkäytön vähentäminen. Perhe mm. peseytyy samassa kylpyvedessä Veden puutteen ajattelisi helposti olevan vain kehitysmaiden ongelma, mutta kirjan mukaan esim. Kalifornialla riittää juomavettä omasta takaa vain kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Veteen pääsee huolestuttavan paljon myös hormoneja ja teollisuuden myrkkyjä. 

Vielä lopuksi on takaisin antamisen vaihe, jossa Colin tutustuu paikallisiin hyväntekeväisyys- ja ympäristöjärjestöihin. Sen lisäksi hän kerää joen rannasta roskia ja auttaa puiden istutuksessa.

Ehdottomasti kirjan paras puoli on se, ettei Beavan saarnaa tai nosta itseään moraaliselle paremmuuden jalustalle, vaan kertoo myös perheen kokeilujen epäonnistumisesta ja siitä, ettei pointtina ole, että kaikki länsimaiden asukkaat siirtyisivät näin äärimmäiseen elämäntapaan. Perhe tekee vuoden aikana säännöistään kompromissejakin ja vuoden päätteeksi päättää mitkä kokeilut jäävät heidän elämäänsä pysyvästi. Jokaisen tulee löytää omalla kohdalla toteutettavissa olevat muutokset. Kerronta on vuoroin hauskoja arjen tilanteita, vuoroin tieteellistä tekstiä ilmastonmuutoksesta ja kipeiden lapsuusmuistojenkin vaikutusta Beavan syväanalysoi.

Beavan korostaa myös sitä, että kaikista tärkeintä on aloittaa itsestä. Paljon on teollisuuden vikaa, mutta muuttaako se tottumuksiaan, jos ihmiset eivät vaadi muutosta? Esimerkkinä muille saa aikaan ainakin pienen muutosaallon ja innostuksen lähipiirissä. Se, että kuluttaisimme vähemmän ei ole meiltä pois tai edistyksen vastaista. Tai riippuu miten edistys määritellään. Tavaroiden ja kuluttamisen tilalle kirjan perhe saa paljon. Kun aika ei kulu tv:n edessä perhe viettää enemmän aikaa yhdessä. Kun vähentää mainosten tuomaa painetta kuluttaa, ihminen tietyllä tapaa vapautuu ja punnitsee tarpeensa eri tavalla. Maailman tavoitteena tuleekin tulevaisuudessa olemaan nautinnollinen elämä ilman että se tapahtuu maapallon kustannuksella.