Ruokakirjoista

Luen paljon ruoka- ja reseptikirjoja ja päätin jakaa muutaman vinkin siihen liittyen mistä tunnistaa hyvän ruokakirjan ja mitä kannattaa huomioida reseptiä lukiessa. Muutama kohta saattaa olla kokkausta harrastaneelle itsestään selvyys. Itse olen tietotaitoa saanut kotikokeilujen ja koulutukseni kautta.

Ensimmäiseksi - Ruokakirjaa hankkiessa on hyvä lähteä siitä liikkeelle, että selaa sen läpi. Ilmestymisvuosi voi kertoa jotakin. On vanhoja kirjoja, jotka eivät päällisin puolin välttämättä näytä juuri miltään, mutta pitävät sisällään todellisia luottoreseptejä. Sitten taas on kirjoja, joista näkee  eri aikakausien huvittavuudet. Pari vuosikymmentä sitten kiinankaalia käytettiin salaatissa ja currya tungettiin joka paikkaan, makaronilaatikkoonkin.

Entä onko kirjoittaja ammattikokki, keittiömestari tai ravintolapäällikkö? Vaiko vain ruoanlaitosta kiinnostunut julkkis( joka on saattanut testata julkaisemiaan reseptejä niinkin usein kuin kerran) ?


Ulkomaalaisissa ruokakirjoissa on hyvä muistaa se, että reseptit ovat suomennettuja alkuperäiskielestä ja mitoista. Sen tietää mitä se tarkoittaa. Uunin lämpötilat, ainesosien määrät, kielen ilmaisut...Jos jokin näihin liittyen vaikuttaa kokemuspohjan perusteella hassulta, tee tietysti aiemmin oppimasi ja hyväksi kokemasi mukaan.

Inspiraatio - Vaikket ikinä valmistaisi yhtäkään annosta kirjasta, voit saada hyviä ideoita kattaukseen, tarjoiluun, koristeluun, astioihin, yrttien käyttöön, välineiden hankintaan ym. Parhaimmillaan tulee ihan ahaa-elämyksiä, pelkästään kuvia katselemalla!

Etniset keittokirjat - Ihan ensimmäiseksi kannattaa katsoa ainesosia. Jos haluat hankkia kirjan nimen omaan ruoanlaitto mielessäsi, on hyvä pohtia saatko raaka-aineita hyvinvarustetusta marketista tai onko lähistöllä etnistä ruokakauppaa. Sesonki vaikuttaa monien raaka-aineiden saatavuuteen isoissakin ruokakaupoissa. Purkkiparsa todellakin on aivan eri juttu kuin tuore! Se, käytätkö tuoretta inkiväärinjuurta tai jauheinkivääriä, maistuu myös erilaiselta. Jos et saa eri kulttuurien erikoisuuksia, kuten vaikkapa ruusuvettä tai retikkaa, jaksatko selvittää netistä saatavuutta, kenties jopa ulkomailta saakka (ja maksaa ekstraa)? Pystytkö korvaamaan ainesosia jollakin kotoisammalla raaka-aineella? Entä ruoanvalmistustavat ja välineet? Jos ne ovat neva hööd-osastoa, suosittelen harkitsemaan.

Joka tapauksessa, eri maiden makuihin kannattaa tutustua, mutta pitää varautua siihen, ettei lopputulos useinkaan ole kotoaineilla sama kuin lomamatkan ravintolassa.

Reseptiikan noudattaminen - Olen pääosin sitä mieltä, että ohjeita kannattaa noudattaa. Varsinkin, jos teet jotakin ensimmäistä kertaa. Tärkeintä ennen kuin laittaa padat tulille on varmistaa, että on lukenut ohjeen tarkasti. Tämä kuulostaa varmaan typerältä ohjeistukselta, mutta olen joutunut opettelemaan huolellisuuden tässä asiassa. Ohjeita kun tulee varsinkin töissä luettua kiireessä. Usein näkee oikaisuja, joissa kaksi tehtävää on nivottu yhteen. Esim. ''Lisää sulatettu suklaa''  tai ''Lisää jäähdytetty seos''. Nopeasti lukiessa jokin välivaihe saattaa mennä ohi ja kun kiireessä sulatat suklaan mikrossa, käry käy. Tai aikataulusi tiukkeneekin, kun joudut odottamaan ruoan jäähtymistä.

Jotakin merkittävää saattaa myös puuttua ohjeesta. Esim. sellainen kuin Laita omenaviipaleet sitruunaveteen välttääksesi tummuminen ennen kun... Raaka-ainetta käsitellään tietenkin sen vaatimalla tavalla, vaikkei sitä ohjeessa erikseen mainittaisi.

Korvaa raaka-aineita vain, jos tiedät niiden käyttäytymisestä. Jos et tiedä voitko korvata leivinjauheen soodalla, älä kokeile onneasi.

Mittasuhteiden noudattaminen on erityisen tärkeää leivonnassa, koska usein halutaan saada aikaan kohoaminen. Sämpylät kohoavat vanhalta tekijältä silmämääräisinkin mitoin, mutta suosittelen uutta reseptiä kokeillessa tarkkuuteen. On hyvä huomioida myös se, ettei tee- ja ruokalusikoissa ole standardikokoa, vaan koko vaihtelee. Epävarmana voi käyttää mittalusikoita. Mitat on myös hyvä tasata, jotta määrä todellakin vastaa desiä tai muuta haluttua määrää. Runsas desi yms kuvailut ohjeessa ovat pelottavia, varsinkin leivonnassa. Itse suosin ohjeita, joissa määrät on merkitty grammoin. 100g on varmempi kuin 1dl jotakin tuotetta. Myös kappalemäärissä on oltava tarkkana. Lisää yksi sipuli. Iso, pieni, keskikokoinen? Medium on tietysti olettamus. Entä jos raaka-aine onkin vieraampi? Osaatko arvioida millainen on keskikokoinen fenkoli tai palsternakka?

Suosittelen kaikille ruoanlaittajille keittokirjaa Kotiruoka. Siitä löytyvät kaikki perusohjeet mitä arjessa ja juhlassa tarvitsee. Kotiruoka on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1908, oma kirjani on 70.painos vuodelta 2006. Reseptejä on päivitelty vuosien saatossa ja uusia on tietenkin lisätty. Muistaakseni kaikki kirjasta kokeilemani ohjeet ovat toimineet. Kirja sisältää arkiruokaohjeita, juhlapöydän klassikkoja sekä myös perusohjeistusta liittyen oikeaan kattaukseen, keittoaikoihin, ruokalistan suunnitteluun, säilöntään, ravitsemukseen yms. Kirjasta löytyvät silakkapihvit, tuulihatut, blinit, wieninleikkeet, runebergintortut...

Markus Zusak - Kirjavaras

''Oli ollut hieno päivä, ja Natsi-Saksa oli ihmeen ihana paikka.''

Erikoinen, erikoinen, erikoinen. Ensimmäisten sivujen aikana tuskastuin, sillä tarinankertojamme Kuolema puhuu varsin värikkäästi elämän väreistä ja kaikesta diipistä. Olin kärryissä vailla rattaita enkä saanut mistään tukevaa otetta. Mietin tämän olevan niitä kirjoja, jotka jäävät heti alkumetreillä kesken.

Kertojan lisäksi itse teksti eroaa totutusta romaanirakenteesta.

Zusak käyttää paljon lihavoituja tiivistelmiä, jotka listaavat asioita ja painottavat tuntemuksia, tapahtumien ja ihmisten taustoja ja historiaa, yksityiskohtia. Näitä lukiessa tuntuu kuin zoomaisi kameralla kuvaa lähemmäksi, näkisi hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Se, että kertoja on Kuolema unohtuu lukiessa äkkiä ja jatkuvasti, kun itse tarina pääsee vauhtiin. Harhauduin kaikkitietävän kertojan illuusioon ja unohdin sen, että tarinalla on kertoja. Vai onko K(k)uolema kaikkitietävä..?

Välillä Kuolema hidastaa tahtia jättäen syviä pohdintoja, päiväkirjamerkintöjäkin, muistuttaen itsestään. Kuolema kertoo vihaavansa ihmisten mielikuvaa huppupäisestä noutajasta ja siitä, että nauttisi työstään. Kuolema myös tekee juonipaljastuksia (mikä ei ihme kyllä haitannut itseäni yhtään). Tekstin rakennekaan ei totuttelun jälkeen haitannut, vaan virkistävästi kiteytti ja painotti asioita. Vuoroin luin tiivistelmiä tirskuen, vuoroin tippa linssissä. Koska kertoja on Kuolema, osaa arvata tarinan olevan surullinen.

Kuolema tapaa nuoren Liesel Memingerin ensimmäisen kerran junassa. Liesel on veljensä kanssa matkalla uusien ottovanhempiensa Hubermannien luokse. Pikkuveli nukkuu tiensä Kuoleman luo. Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa tämän hautajaisissa, Haudankaivajan käsikirjan. Tyttö ei osaa vielä lukea, mutta harmonikan soittoa rakastava ottoisä papa aloittaa opettamisen. Kirjoihin Liesel pakenee painostavaa Natsi-Saksaa ja sodan edetessä alkaa lukea kirjoja myös muille. Erityisen ystävyyden Liesel muodostaa Hubermannien kellariin muuttavaan juutalaiseen Maxiin.

Tapahtumien raameina on toinen maailmansota, mutta kirja ei oikeastaan kerro siitä. Se kuvaa menettämistä, kuolemaa, kasvamista, elämän epäreiluutta, ystävyyttä, pakenemista. Haudanvakavuutta, uskomattoman kauniita sanoja, lapsen naiiviutta ja naurua tässä on kaikkia paljon. Liesel on kirjan alussa alle 10-vuotias ja kasvaa sodan ja kuoleman varjossa. Liesel selviytyy kamalasta. Ja vielä sen jälkeenkin. Tunteitani kirjan vaihtelevista tunnelmista vertaisin kökkösti liukuvärjäytymiseen. Ilosta suruun, surusta nauruun, naurusta takaisin suruun. Värit, tunteet, elämä. Vaihtuvat hivuttautuen sävystä toiseen.

Hitlerin kovassa raivovouhotuksessa sylkemät sanat muuttivat historiaa niin hirveällä tavalla kuin voi kuvitella. Sanoista Liesel löytää pakokeinonsa näitä sanoja vastaan. Sanat ovat uuvuttavia, kuten ihmisetkin. Kirjan lopussa Kuolema jää ihmettelemään miten ihmisistäkin löytyy ruma että kaunis puoli, joka jää kummittelemaan kertojaamme. Kirjassa on siis vahva kaksinaisuus. Ihmisen, sanojen ja kaiken ristiriitaisuus. Se kaikki on rumaa, kaunista, raskasta. On pahoja ihmisiä, joita maailma ei ansaitse, mutta on myös hyviä ihmisiä, joita se ei ansaitsisi.

Annan kirjasta ehkä vielä synkemmän kuvan mitä se todellisuudessa on. Katkerasti itkin, mutta sen sekaan mahtui myös mielikuvitusnyrkkeilymatseja Hitleriä vastaan, harmonikan soittoa, juoksijaidolin hullua fanittamista (ihan ihonmaalausta myöten), kenkien unohtamista rikospaikalle ja monen monta kirosanaa saksaksi.

Kirppislöytöjä

Kävin lähistöllä sijaitsevalla Ekotorilla viikko sitten pyörimässä. Hyörin ympäri kirpputoria mielessäni huonekalut, eikä tarkoituksena ollut edes vilkaista kirjatarjontaa. Kun en muuton jäljiltä askeettiseen kotiini löytänytkään neliöiden täytettä, menin hyllyjen väliin. JA KYLLÄ KANNATTI!

Olin juuri saanut vieläpä useamman euron myöhästymismaksut kirjastohoitajalta anteeksi, joten päätin tapojeni vastaisesti hankkia täytettä omaan kirjahyllyyn. Olin hassuttelevalla tuulella.

Yleensä en hankintoja tee, koska:
-Kirjastosta useimmiten löytää haluamansa.
-Oman hyllyn kirjoja tulee jostakin syystä luettua nihkeämmin kuin lainoja. Ne ovat mukavasti jemmassa, kun taas lainojen kanssa on aina vähän tuli persuksen alla (vaikkei näemmä omalla kohdalla tarpeeksi, kun niitä maksuja kertyy, hah).
-Olen muutenkin yrittänyt vähentää kaiken tavaran haalimista.
-Kirjastosta lainaaminen on ilmaista ja kirjastossa käyminen kivaa!

Yllätyin Ekotorin kirjahyllyistä. Löytyi vanhoja klassikoita sekä uudempia mielenkiintoisen oloisia kirjoja. Jälkimmäisiin ei huomio välttämättä edes kiinnittyisi kirjaston hyllyjä läpi käydessä. Etenkään kun bloggaamisen myötä on yleensä kilometrin pituinen suosituslista jo valmiiksi mielessä, tarkoitukseton päämäärätön etsiminen on vähentynyt. Tämä saikin miettimään, että silloin tällöin sitä voisi kirppiksiltä tsekata vaatteiden ja huonekalujen sijasta kirjallistakin tarjontaa.

Tämmöiset timantit löysin

Takashi Hiraide - Kissavieras
Jouduin vähän hieraisemaan silmiäni, sillä en olisi uskonut löytäväni tänä vuonna julkaistua ja blogeissa hehkutettua Kissavierasta. En varsinkaan hintaan euro viiskytä. En pähkäillyt hankintaa. Odotan tältä kirjalta todella paljon. Ainakin rauhallista tunnelmaa, kissamaisuuksia ja suloisuutta.

Stanislaw Lem - Solaris
Olen nähnyt neuvostoliittolaisen elokuvasovituksen tästä. Yllätykseni oli todella suuri, kun nettiä penkomalla selvisikin, että kirjailija Lem on puolalainen! Muistan ainakin elokuvan tarinan olleen kaihoisa ja koskettava, mutta sovituksen vähän kulahtanut (Epäillyt syylliset: Neuvostoliitto ja 70-luku). Tältäkin kirjalta odotan paljon, odotan sen yltävän vielä aivan eri sfääreihin kuin filmatisoinnin. Solaris kertoo siis vieraalle planeetalle matkustavasta miehestä, jonka muistot ja menneisyys Maasta heräävät fyysisesti eloon, pelottavallakin tavalla.

Ray Bradbury - Fahrenheit 451
Toinen scifin klassikko! Fahrenheit 451:sestäkin olen nähnyt elokuvasovituksen. Tarina on kauhukuva tulevaisuudesta ja muistutus sananvapauden tärkeydestä. Elokuva ainakin peilasi vahvasti 60-luvun maailmanpolitiikkaa, joten odotan mielenkiinnolla mitä löydän kirjasta. Kirjan dystopiassa palomiehet eivät sammutakaan tulipaloja, vaan polttavat kirjallisuutta.

Näistä ei ole ihan vielä tulossa postauksia, sillä ensin on luettava kirjaston lainat. (Vaikka en kyllä malttaisi olla tarttumatta näihin!) Otan ehdottomasti tavoitteeksi lukea pitkästä aikaa oman hyllyn kirjoja.

Mitens te?
Oletteko lukenut jonkun kirppislöydöistäni?
Hankitteko luettavaa mieluummin kirjakaupasta vai kirjastosta?

Stephen King - Herääminen

''Ja kaikki tarvitsevat elämäänsä ihmeen tai parikin, jotta tietävät, että elämä on muutakin kuin pitkä taival kehdosta hautaan. Jamie, haluaisitko nähdä vielä toisen ihmeen?''

Olen jumissa. Lukeminen on jäänyt viime aikoina monista syistä vähäiseksi, kuten myös koko kirjablogien seuraaminen. Mihinkään kirjaan tarttuminen on takkuillut ajatusten pyöriessä liikaa tässä maailmassa. Haluaisinkin oikeastaan pakoon tarinoiden vietäväksi. Mutta ny vaan ei pysty.

Tämänkin kirjan, Stephen Kingin Heräämisen lukemiseen meni varmaan likemmäs kuukauden verran. Vaikkei lukukokemus ollutkaan odotusten mukainen (Ehkä vaadin lemppari kirjailijaltani suunnattomia? Ehkä mikään tarina ei vie mennessään?), kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja sillä oli sanoma, jolle voin nyökkäillä.

Herääminen on uudempaa Kingiä, julkaistu 2015. Tarina alkaa 60-luvulta, jolloin vaahtosammuttimen kokoinen Jamie tapaa ensimmäisen kerran kotikylänsä uuden, karismaattisen pastori Charlesin. Heidän välilleen muodostuu välittömästi ainutlaatuinen ystävyys ja luja side. Charles on kiinnostunut ''salaisesta sähköstä'', josta uskoo pystyvänsä valjastamaan ihmeitä; parantamaan sairauksia, poistamaan riippuvuuksia. Ja ehkä jopa selvittämään, mitä sieluillemme tapahtuu kuoleman jälkeen.

Sitten pastori kokee musertavan menetyksen, hylkää uskonsa ja katoaa kylästä. Jamie elää aika tyypillisiä teini-ikäisen vaiheita ensirakastumisineen, löytää kutsumusammattinsa ja jatkaa elämäänsä. Vuosien kuluttua Jamie ja pastori kohtaavat uudelleen. Jamiestä on tullut pahan luokan narkomaani ja Charlesista markkinoita kiertelevä ihmeparantaja ja showmies. Jamie tarvitsee apua, mutta pastori vaatii kovia vastapalveluksia Jamielta.

Pidin tarinaa kiehtovana takakannen perusteella ja ensimmäinen lause nappasi mennessään: ''Ainakin yhdessä mielessä elämä muistuttaa elokuvaa...''

Pastori on huikea hahmo. Heti ensikohtaamisesta osaa aavistella, että tässä miehessä on jotakin vinksallaan. Charles synkkeni kirjan edetessä ja muuttui täysin; kylän nuoresta sydänkäpysestä pahaksi ukonkäppyräksi. Hieno sekoitus pastoria ja hullua tiedemiestä!

Päähenkilöjä yhdistää kuolema ja menetys. Jamie ja Charles molemmat menettävät rakkaitaan ja kuolemasta tulee pakkomielle, ainakin pastorille. Kuolema on ehdottomasti näkyvin teema, josta King jalostaa sanottavansa.

Luin mielenkiinnolla vielä Jamien nuoruuden ja varhaisaikuisuuden vaiheista, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän tylsistytti. Loppuratkaisu on kyllä pelottava, kuten takakansi lupasi, mutta ei tarinallisesti, vaan enemmänkin ajatuksen tasolla. Sadistisiin muurahaisiin nimittäin törmättiin jo Kuvun Alla, ei mikään yllättävin käänne. Pidän kyllä siitä, että Kingin kirjat muodostavat oman maailmansa ja että hahmot ja paikat elävät useissa tarinoissa, mutta odotin jotakin enemmän. Lopetus jotenkin lässähti. Mutta kyllä, Kingin luoma kauhukuva kuoleman jälkeisestä elämästä pistää miettimään. Entä jos se tosiaankin on jotakin kamalaa ja aivan odottamatonta? Miettiikö ihminen aivan liikaa sitä mihin polku päättyy? Pitäisikö miettiä vain tätä elämää?

Herääminen päättyy aika samanlaisiin tunnelmiin ja mietteisiin mitä Mustan Tornin matka. Ihmisen kova tiedon jano ei ole aina hyväksi. Sillä ollaan päästy kehityksessä kyllä pitkälle, mutta kaikkien verhojen taakse ei pitäisi kurkistaa.

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi

Liian paksu perhoseksi tuli luettua juuri sopivaan kesäiseen väliin. Se on nopealukuinen ja suloinen kirja, joka on ylistys erilaisuudelle ja tavalliselle, ihanalle arkiselle aherrukselle. Se ei kuitenkaan ole höttöä hömppää, vaan herätti paljonkin ajatuksia. Suloisuudesta huolimatta en ihan kaikelle tässä lämmennyt.

Kirjan päähenkilö on monin tavoin epäsovinnainen Kaisu. Hän ei ole naisihanteita vastaava tyttönen, vaan roteva, vahva ja uskalias. Tarinan alkaessa Kaisu on vasta parikymppinen ja asuu äitinsä kanssa. Kaisu näkee työpaikkailmoituksen kauppa-apulaisen paikasta ja muuttaa tuntemattomaan kylänpahaseen Ruutinojaan unelmoiden pulahduksista järviveteen työpäivien päätteeksi. Perille päästessään Kaisu järkyttyy uuden työpaikkansa siivottomuudesta, mutta sitäkin enemmän kauppias Ernin sukulaisilta saamastaan nihkeästä vastaanotosta.

Kylä ja kauppa ovat molemmat konkurssin partaalla. Maailma elää murroksessa ihmisten muuttaessa kaupunkiin - tai Ruotsiin. Pienet kyläkaupat joutuvat ahtaalle ja byrokratia alkaa jyllätä terveyslautakuntien ynnä muiden vaatiessa lihojen leimaamista ja muuta. Nuorisostakin tulee rääväsuisempia räkänokkia. Arjen aherruksessa Erni ja Kaisu hiljalleen rakastuvat ja elävät aika tavallista, mutta loppupeleissä ihanaa elämää, jonka suoria ja mutkia tarinassa seurataan.

Yksi suurimmista teemoista on erilaisuuden hyväksyminen ja sukupuoliroolien kliseiden murtaminen. Kaisu on rakastettavan samaistuttava hahmo, samaten heiveröiden Ernin voimattomuuden tunteita pystyi lukiessa myötäelämään. Mies on ällistyttävän poljettavissa äitinsä ja siskonsa toimesta vuodesta toiseen. Raivon tuntein luin myös Kaisun ainoan ystävän, lestadiolaisen Annan, alistuneisuudesta. Uusi vauva joka vuosi, ei omaa rahaa, totaalinen riippuvuus itsekkäästä aviomiehestä ja valehymyn väkerrys olosuhteiden pakosta.

Kirja nostaa teemoja hienosti esiin, mutta tarinan lopetuksen juonikuvio sotii omaa moraaliani ja mielestäni ihan itse kirjankin teemoja vastaan. Kaisu lyö Erniä, pari palaa yhteen ja jatkaa kesken jäänyttä arkeaan happily ever after. Naisen lyöminen on tuomittavaa, eikö muka miehenkin? Heikompien tai ylipäätään kenen tahansa kimppuun käymisen tulisi olla tuomittavaa. En pystynyt nielemään tätä ratkaisua, enkä nauttimaan viimeisistä sivuista siten miten kirjan herttaisesta ja puhuttelavasta alkupuoliskosta.