Alice Walker - Häivähdys purppuraa

14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.

Kaj Korkea-aho - Paha kirja

''Wagmanin mukaan (juuri silloin tämä oli vaivoin pystynyt puhumaan, joten suurimman osan Mickel oli saanut tietoonsa kun hän oli myöhemmin lukenut gradun) teos sisälsi runoutta,  joka oli niin häiritsevää että se aiheutti lukijassaan voimakkaita negatiivisia tunteita koskaan aiemmin dokumentoimattomalla tavalla. Käsikirjoituksen hän oli löytänyt Kenneth Björkin tapauksen tutkimusmateriaalin joukosta, ja Wagmanin vaisto sanoi - kuten hän kertoi maatessaan keskellä huoneensa lattiaa kattolamppuun tuijottaen - että kirja oli vastuussa niistä yhdestätoista kuolemantapauksesta joita tutkinnat käsittelivät. Todistaakseen asian hän valmisteli koetta, joka mittasi tunnemuutoksia testiryhmässä, jolla hän aikoi luettaa osia kirjasta.''

Kaj Korkea-ahon Paha kirja kertoo 1920-luvun käsikirjoituksesta, kustantajan hylkäämästä runoteoksesta Elon murheellisesta hämärästä. Runoilijan veljen auringonpimennyksen tummentamissa häissä helvetti on päässyt irti vieraiden kuultua elämässä huonot arvat saaneen Leander Granlundin lukemia runoja. Vuosien myötä legendat tapahtumista alkavat elää ja netissä Kustavin häihin liitetään okkultistisia huhuja.

Pasi Maars-niminen opiskelija pääsee unohdetun kirjailijan ja runojen jäljille. Kirjallisuuden luennoitsija Mickel Backman on opiskeluaikoinaan menettänyt ystävänsä, Granlundista gradua kirjoittaneen saksalaisen vaihto-oppilaan. Myöskin kirjan takia suljetulle osastolle on päätynyt Backmanin entinen salarakastajatar Elsa Sinnemäki. Pinnalle nousseet runot alkavat aiheuttaa uudelleen Turun yliopistomaailmassa tuhoa. Pahuus kiehtoo. Backman onkin salaa vuosikaudet säilyttänyt keskenjäänyttä gradua ja Maarsilla on aavistus tästä...

Kirjaa on vaikea kategorioida. Onko se kauhua? Takakansi sanoo: ''Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin.'' Kaikki alkaa luennolta, jossa Maars kysyy unohdetusta teoksesta ja sen synkästä maineesta Backmanilta. Tarina lähtee seuraavaksi yllättäville urille. En odottanut, että jännittävän tarinan alustamisen jälkeen ruodittaisiin keski-ikäisten kulahtanutta avioliittoa tai kriiseilevän Callen, Pasin ystävän, tuskaista opiskelijaelämää. Loppua kohden helvetti alkaa kuitenkin hiipiä pinnalle ja tuho pääsee valloilleen.

Kirjan luettua tulin pohtineeksi kirjallisuuden vaikutusta ja vastuuta. 1700-luvulla kirjoitetun Nuoren Wertherin kärsimysten vastuulle pistettiin nuorten itsemurha-aalto. Hevimusiikkia on syytetty ties mistä. Fundamentalistit ovat polttaneet jopa The Beatlesien vinyylejä. Voiko taiteesta tehdä syntipukin? Omasta mielestäni mitään aihetta ei tulisi sensuroida, kunhan ei satuta ketään. Maailma tarvitsee kaikenlaisia tarinoita. Jos kirja, elokuva, kappale tai muun taiteen muoto ajaa epätoivoisiin tekoihin tai rikolliselle tielle, ongelmia on kytenyt ihmisessä itsessään alun alkaen ja on tarvittu vain viimeinen pisara.

''Jokainen keskeyttänyt tai vaatimusten uuvuttama opiskelija, jokainen kaksikymppinen, jonka kysymykset hukkuivat yhä kasvavaan opiskelijaryhmiin, ja jokainen essee, jolle Micke ei ehtinyt suoda oikeudenmukaista toista lukukertaa, sai hutiloiden kasatun rakennelman halkeamat erottumaan yhä selvemmin. Se että maassa määrätietoisesti kehiteltiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenkiinto pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa.''

Paha kirja kritisoi myös yliopistoon kohdistuneita leikkauksia ja opiskelijoiden ankeaa elämää kelan almujen varassa. Teema nousee esiin jo ensimmäiseltä sivulta, jossa käy ilmi että yliopiston kahvikoneen korjaaminen on pirun vaikean oloinen homma rahoitettavaksi.

Calle on samaistuttava parikymppinen hahmo, joka kamppailee opiskelijan arjen ja alkavan aikuisuuden kanssa. Luennoilla käynti ei kiinnosta, kun tietää luultavimmin valmistuvansa työttömäksi. Sivutoiminen ammatti stand uppikaan ei aina ihan luista. Tyttöystävä Helenan yllättävä erohalu ajaa hänet laastarisuhteeseen uskonnollisen Marjutin kanssa. Vahingossa päädyttyään lukemaan helvetillistä runoa Calle masentuu. Marjut on tyytyväinen rakastamansa miehen kanssa, vaikka tuntuu tietävän, ettei tunne ole molemminpuolinen. Calle hyväksikäyttää toisen hoivaviettiä.

Backlundin hahmo ärsytti. Hänhän jakaa vastuun helvetillisen runokirjan seuraamusten kanssa. Se mitä hän teki Elsalle aiheutui silkasta omistuksen halusta ja kateudesta, jossa kirja oli vain ihmisen pahuuden väline. Hän päätyy myös surulliseen päätökseen vaimonsa suhteen, oikeuttaen sen itselleen hyvänä tekona, ajatellen säästävänsä vaimon poikansa menettämisestä aiheutuvasta surusta.

Pidin kirjasta, sitten vähän vähemmän ja lopulta pidin. Kirja olisi kaivannut enemmän kauhun mystiikkaa. Takakirjan lupaama kauhuisa tunnelma nimittäin lopahti yht'äkkiä kuin seinään, arkiseen Turkuun ( Oli tosin mukavaa lukea tutusta miljööstä!). Rattaisiin tuli taas liikettä tosiaan lopussa ja viihdyin hyvin kuvattujen opiskelijahahmojen kanssa ihan hyvin ''odotustilassa'' ennen äksöniä. Eniten jäi vaivaamaan takakansi, joka harhaanjohti lukuodotuksia.

Kaj Korkea-ahon kirjoitustyyli on raikas ja tarina yhdistelee mukavasti erilaisia elementtejä. Kuivaa huumoria yhdistettynä mystiikkaan ja suomenruotsalaisten arkiseen opiskelijaelämään. Luen todella vähän nuoria suomalaisia kirjailijoita tai ylipäätään kotimaista. Korkea-ahon sillisalaatista jäi loppupeleissä hyvä maku suuhun ja herätti kyllä mielenkiintoa kirjailijan aiempiin teoksiin.

Ovatko muut lukeneet Pahaa kirjaa?

Kirjaihmisten kauhukuvia tag

Päätin vastata kirjablogeissa kiertäneeseen Kirjaihmisten kauhukuvia tagiin, jonka suomennettu versio on siis lähtöisin Kirjavarkaan tunnustuksia-blogista.

1. Sinun täytyy hankkiutua eroon kaikista kirjoistasi ja saat pitää ainoastaan yhden kirjan seuraavista neljästä genrestä: nykykirjallisuus, fantasia, tietokirjallisuus ja yksi vapaavalintainen. Mitkä valitset?

Nykykirjallisuus: Brett Easton Ellisin Amerikan Psyko

Tietokirjallisuus: Outi Heiskasen Outo lempi - triviakirja elokuvan ystäville

Fantasia: Stephen Kingin Musta torni: Tuulen avain. Ainoa sarjasta joka löytyy hyllystä ja tarkoituksena on hankkia loput osat. 

Vapaavalintainen: John Steinbeckin Eedenistä itään.

2. Olet kirjakaupassa ja kuulet teinin valittavan, ettei hän halua lukea, mutta hänen äitinsä inttää, että heidän pitää ostaa jotain. Menet heidän luokseen ja suosittelet kirjaa, jonka ajattelet sopivan sellaiselle, joka ei juuri perusta lukemisesta. Mitä kirjaa suosittelet?

Tällainen löyty hyllystä, omg. #Teinivuodet.

Tähän on vaikea vastata kun ei tiedä tarkempaa ikää, sukupuolta tai muuta. On hyvä aloittaa helposta ja tutusta aihepiiristä. Esimerkikisi suosikkibändistä, -näyttelijästä tai muusta idolista kertovan kirjan luulisi herättävän mielenkiinnon. Eva ja Adam-sarja on myös helposti luettavaa ja ainakin itseäni nuorena tyttösenä kiehtoivat kovasti teinien bileet ja ''aletaanks-oleen''-kuviot. Poikia tämä sarja tosin ei taida kiinnostaa. Suosittelisin myös sarjakuvia ja kirjoja, joita itse olen lukenut nuoruudessa, esim. Replica-sarjaa.

3. Et tunne oloasi hyväksi ja tarvitset piristävän kirjan, joka saa sinut hyvälle tuulelle. Minkä kirjan luet?

Jos piehtaroi oikein syvissä vesissä tai kiukussa, ei jaksa keskittyä romaaniin. Tai en minä ainakaan. Pidän Kahlil Gibranin ajatuksista, joten tarttuisin hänen aforismikokoelmaansa Merta ja hiekkaa.

''Ihmisten joukossa tahtoisin mieluummin olla se,
jolla on unelmia ja halu täyttää ne, kuin
suurin ihminen ilman unelmia ja toiveita.''

4. Menet ajassa taaksepäin teinivuosiisi. Mitä kirjaa lukemasta oletettavasti löytäisit itsesi?

R.L. Stinen Goosebumps- ja Nightmare Room-sarjoja. Tuli luettua myös Eva ja Adam-sarjaa. Neiti Etsiviä ja Replicoja myös.

5. Ystäväsi yllättää sinut matkalla ja sinulla on tunti aikaa pakata. Minkä kirjan otat mukaan lukeaksesi sitä matkalla?

Joku lukematon omasta hyllystä. En kyllä lomaillessa lue paljoa, mutta lentokoneessa voi lukea jotakin kevyttä.

6. Talosi on ryöstetty. Älä huoli, kaikki ihmiset ovat turvassa, mutta kirjahyllystäsi ei voi sanoa samaa. Minkä kirjan toivot olevan tallella?

Hyllyssäni on enimmäkseen lukemattomia kirjoja, joten toivoisin todella ettei ryöstäjä olisi kovin paha lukutoukka (lukumoukka!). :D Mutta tietenkin haluaisin, että lemppari olisi paikoillaan. Eli J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa.

7. Ystäväsi lainaa kirjan ja palauttaa sen huonossa kunnossa. Miten reagoit? A.) Teeskentelet ettet huomannut. B.) Pyydät häntä ostamaan uuden. C.) Teet salaa samoin jollekin hänen tavaralleen.

B, jos kirja on rakas ja kunnolla risattu. A jos kyseessä ei ole tärkeä kirja.

Matkani Mustalle tornille - Spoilerivapaata yhteenvetoa kirjasarjasta

''Olen kirjoittanut romaaneja ja novelleja niin paljon että niillä täyttäisi mielikuvituksen aurinkokunnan, mutta Rolandin tarina on minun Jupiterini - planeetta joka saa kaikki muut taivaankappaleet näyttämään pieniltä (ainakin minun omasta näkökulmastani), paikka jossa on outo atmosfääri, hullu mielikuvitusmaisema ja armoton vetovoima.'' 
-Stephen King

     


Mustan tornin kirjoittaminen on ollut Stephen Kingille tärkeä matka, hänen magnum opuksensa, kuten yllä oleva sitaatti Velhon loppusanoista kertoo. 19-vuotias King luonnosteli tarinaa revolverimies Rolandista jo kauan ennen ensimmäistä romaaniaan Carriea. Siniselle paperille kirjoitettu luonnos unohtui vuosikausiksi, mutta tarttuessaan siihen vuosien jälkeen uudestaan King löysi hurjan vetovoiman tarinaan. Revolverimies julkaistiin 1982, kaksitoista vuotta kirjoitustyön aloittamisen jälkeen.

King on kertonut Mustalla tornilla olleen kolme pääinspiraation lähdettä: Sergio Leonen spagettiwesternit (kuten Hyvät, pahat ja rumat), J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta sekä erityisesti Robert Browningin runo Childe Roland to the Dark Tower Came. Vuonna 1970 aloitettu etsintäretki päättyi 2004 seitsemänteen osaan Musta torni VII: Musta torni. 2012 ilmestyi vielä itsenäinen Tuulen avain, joka tarinallisesti sijoittuu Velhon ja Callan susien väliin. King on siis kirjoittanut sarjaa viidellä vuosikymmenellä!

Ensimmäinen osa Revolverimies alkaa aavikolta. Roland Deschain on maailman viimeinen revolverimies, joka seuraa mustiin puettua miestä päästäkseen Mustalle tornille. Roland ei tiedä kuka noutajan kaltainen mies on, eikä lukijalle kerrota miksi hän haluaa tornille. Rolandin kotikaupunki, kuninkaallinen ja loistokas Gilead on tuhoutunut, kuten hänen koko perheensä ja kaikki ystävänsä. Rolandin historiaa ja Keskimaailmaa avataan hiljalleen sarjan edetessä ja kokonaiskuva selkeytyy loppukirjoja kohden. Musta torni on kaikkia universumin rinnakkaismaailmoja ja aikoja pystyssä pitävä voima, joka tarvitsee pelastajan. Maailma nimittäin on romahtamaisillaan. Aika kuluu omituisesti eivätkä edes ilmansuunnat pysy paikoillaan. Roland käy hakemassa kohtalon joukkoonsa ka-tetiin jäseniä avuksi tornin etsinnässä 60-, 70- ja 80-lukujen New Yorkista. Hahmot ovat tavallisia kadun tallaajia, joista Roland alkaa kouluttaa revolverimiehiä. Ka-tet päätyy moniin tiukkoihin tilanteisiin eri ajoissa ja rinnakkaismaailmoissa matkallaan kohti Mustaa tornia.


Western-vaikutteet näkyvät Keskimaailmassa, joka on outo sekoitelma lännenmaata saluunoineen ja aavikkomaisemineen kera kyborgien, mutanttien ja alhaisihmisten. Rolandin hahmo on hyvin clinteastwoodmainen lännensankarin karikatyyri: Hiljainen, yksinäinen mies salamannopeine revolverikäsineen, joka pohdiskelee paljon, mutta toimii kuitenkin loppupeleissä vaistonvaraisesti. Roland on varsinkin sarjan alkaessa hyvin jähmeän oloinen mies, joka tekee ja uhraa mitä tahansa päästäkseen tornin luo. Paikoitellen Roland tuntuu jopa vastenmieliseltä ja sitä tuleekin mietittyä onko hän ylipäätään sankari? Aina en todellakaan pitänyt hänestä. Roland on mielestäni moniulotteisin ja värikkäin hahmo, johon olen Kingin kirjoissa tutustunut.

Tolkienin vaikutukset näkyvät fantasiamaailman rakentamisessa: King on luonut sarjaa varten ylhäiskielen ja omat tapakulttuurit eri paikkojen ihmisille. Sanonnat kuten ''Pitkiä päiviä ja miellyttäviä öitä'', ''Sanon kiitoksia''  ja oma suosikkini ''Aukea polun päässä'' tulevat tutuiksi sarjan edetessä ja alkavat tuntua kuin toiselta äidinkieleltä. Kuten Tolkienin klassikossa, tässäkin hyvin sekalainen joukko on pitkällä ja monimutkaisella matkalla sama määränpää mielessään. Pienimmätkin hahmot ovat merkittävässä asemassa ja suuressa maailmankaikkeudessa ihmisten, paikkojen ja tapahtumien kesken löytyy yhteyksiä. Osa sattumaa, osa kohtalon määräämiä merkittäviä liitoksia

Kirjat ovat siis post-apokalyptinen sekoitelma scifiä, westerniä, fantasiaa, jännitystä ja seikkailua (Velhossa on iso annos romantiikkaakin). Kingille ominaista kauhun elementtiä sarjan tarinoissa ei juurikaan ole. Mutta kerrontayyli ja jännityksen lataaminen ovat tuttua kingiä. King onnistuikin raivostuttamaan lukijakuntaansa 90-luvulla lopettamalla Joutomaan todella jännittävään cliffhangeriin ja päästämällä lukijat piinasta vasta kuuden vuoden päästä. Voin vain kuvitella millaista on ollut odottaa seuraavaa osaa edeltävän jättäessä tyhjän päälle! Lopetus ei itselle ollut ongelma, sillä sehän sai vain janoamaan lisää. Joutomaa on oma suosikkini kirjoista.

 

Kingin intuitiivinen tyyli kirjoittaa näkyy läpi sarjan. Maailma ja tapahtumat rönsyilevät suuntaan jos toiseenkin. Jos jostakin Kingin teoksesta näkyy kirjailijan lahjakkuus, niin tästä. Hänellä selkeästi on kirjoittamisen tarve ja vimma. Kingin rakkaus lukemiseen, kirjoittamiseen ja tarinoihin tulee ilmi viimeistäänkin kirjan loppupäässä, jossa King avaa luomistyötään. Niin alku- ja loppusanoissa kuin itse tarinassakin. King viittaa muihin kirjoihin läpi sarjan, mutta myös elokuviin ja televisiosarjoihin. Muutamalla laululla on tarinassa erityinen paikka. Näitä ovat mm. The Beatlesin Hey Jude ja Elton Johnin Someone saved my life tonight.

Tarina on koukuttava ja koskettava. Tästä kertonee se, että poikaystäväni, joka ei juurikaan harrasta lukemista, halusi tietää tapahtumien kulusta sitä mukaa mitä luin ja on alkanut kiinnostua Musta torni-sarjakuvista. Siksi toivoisinkin, että matkasta saataisiin luotua hyvä sarja- tai elokuvasovitus. Haluaisin, että Rolandin seikkailusta voisivat koskettua myös sellaiset, jotka eivät viihdy romaanien parissa. Uskon, että jokainen ihminen maailmassa haluaa kuulla lumoavia tarinoita.

Mustan tornin maailma ei pelkästään rajoitu tähän kirjasarjaan, vaan kuulemme siitä muissakin Kingin teoksissa. Koko Kingin kirjallinen työ muodostaa aivan oman maailmankaikkeutensa, jossa hahmojen ja paikkojen elämä ei rajoitu yhteen kirjaan. Tässä sarjassa on lukemattomia viittauksia muihin Kingin teoksiin, esim. Tukikohtaan ja erityisesti Painajaiseen.


Musta torni-sarja

Musta torni: Revolverimies, 1982
Musta torni II: Kolme korttia pakasta, 1987
Musta torni III: Joutomaa, 1991
Musta torni IV: Velho, 1997
Musta torni V: Callan sudet, 2003
Musta torni VI: Susannan laulu, 2004
Musta torni VII: Musta torni, 2004
Musta torni: Tuulen avain, 2012

Revolverimies on vaikeasti aukeava ja pidin siitä vähiten. Mutta jos olet kiinnostunut mystisestä maailmojen risteyksestä ja Rolandin matkasta sitä kohti, älä luovuta! Tarina avautuu pikkuhiljaa ja se miksi ensimmäinen osa on kuin kangastus aavikolla tai kuumeisen houreuni selittyy myöhemmin ja sille on syy. Toinen osa Kolme korttia pakasta on aivan erilainen; jännitysnäytelmä, jota ei pysty laskemaan käsistään. Jokaisellaa kirjalla on oma, erilainen pikkujuonensa ja missionsa matkalla kohti itse päämäärää, mutta kirjat tulisi siitäkin huolimatta lukea järjestyksessä, sillä sarjassa on myös pitkäjaksoisia juonikoukeroita.

Mustasta tornista on tehty myös Marvelin julkaisema sarjakuva ja kaatuneita filmatisointiprojekteja on ollut vuosien ajan. Viimeisimpien huhujen mukaan Idis Ebraa kaavailtaisiin Rolandin rooliin ja Matthew McConagheyta mustiin puetuksi mieheksi. King on kommentoinut filmatisointisuunnitelmia näin: ''It looks to me like it's more likely than not it'll happen at this point. Let's put it that way.''

Stephen King - Musta torni VII : Musta torni

Tuntuu haikealta, että pitkä vaellus, suurenmoinen seikkailu ja etsintäretki on nyt ohi. Upposin täysin Keskimaailmaan ja opin tuntemaan sen omat tapansa ja sääntönsä, varsinkin pirullisen kan. Kirja kirjalta rakastuin hahmoihin enemmän ja enemmän. Ennen kaikkea halusin kiihkeästi päästä Rolandin kanssa Mustan tornin ylimpään huoneeseen ja katsoa hänen kanssaan mitä siellä on. Aion kirjoittaa koko sarjasta vielä postauksen, jossa teen yhteenvetoa. Sitä ennen kokoan kuitenkin mietteitä matkan viime metreistä ja hengähdän, tai ainakin yritän.

Ka-tetilla on kirjassa kolme ongelmaa: Heitä varjostava hämäkkihirviö Mordred, joka haluaa Rolandin hengiltä sekä Algul Sientossa tornia pystyssä pitävää sädettä tuhoavat murtajat. Pitäisi mennä myös pelastamaan tarinansepittäjä Stephen King vuoden 1999 Maineen. Matkan varrella Roland, Eddie, Oi, Susannah ja Jake kohtaavat vanhoja tuttuja, mutta kirjassa esitellään myös iso joukko uusia, merkittäviä hahmoja, kuten Patrick, joka kynänsä voimilla pystyy muuttamaan tapahtumien kulkua.

Kuvittanut: Michael Whelan

HUOM. Tässä tulee spoilereita...

Mustan tornin päättävä kirja löi kunnolla kumoon. Tarina sai aivan yllättäviä käänteitä, joita en olisi ensimmäisellä enkä toisellakaan veikkauksella osannut arvata. Olin vuoron perään raivoissani ja vuoron perään surullinen, useimmiten molempia samaan aikaan. Juuri kun joten kuten sain hengähdettyä Eddien suht yllättävästä kuolemasta, olikin jo seuraavan vuoro. Jake, lempihahmoni, menehtyy pelastaessaan Rolandia, joka kylvää kuolemaa ympärilleen. Edes suloista mäyriäistä Oita ei säästetty noutajalta. 

Ehdin näiden tuhansien sivujen aikana kiintyä hahmoihin sen verran, että toivon ''Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka''-loppua. Onneksi Susannah kääntyi loppusuoralla pois tornin tieltä ja lähti rinnakkaistodellisuuteen, jossa Eddie ja Jake odottivat häntä. Roland pääsee mustalle tornille, mutta onko kaikki hänelle sen arvoista? 

Rolandin kohtalo ja kirous on ikuisesti jatkaa matkaansa ja pitää murenevaa maailmaa kasassa. Huipulle kiipeäminen tarkoittaa matkan aloittamista alusta. Hän ei opi virheistään, vaan tiedonjanonsa piinaamana on kirottu jatkamaan ja jatkamaan. Mutta maailma sortuisi, jos hänellä ei olisi tätä tuskaista tiedonjanon piinaa, joka on ihmiselle niin ominaista. Ympyrä ei sulkeudu. vaan ylimmästä huoneesta hän sinkoutuu taas aavikolle, josta Revolverimies alkaa. Hän seuraa mustiin puettua miestä ja haluaa pakkomielteisesti tornille, vaikkei tiedä miksi eikä muista että on jo käynyt siellä.

Ihmisellä on halu tietää miten kaikki päätyy. Mutta enemmän me ehkä nautimme tunteesta, että haluamme tietää. Tärkeintä ei ole päämäärä; tieto siitä mitä tapahtuu kun kuolemme, miten tarinat päättyvät tai se mitä mustan tornin huipulla on. Tärkeintä on itse matka. Se on yksi tarinan tärkeimmistä opetuksista. Kingin loppu on oikeastaan aika nerokas. Matka mustalle tornille on ollut huikea, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Rolandin matka on päättymätön.