Viime kuussa tein upeita kirjalöytöjä roskiskatoksen paperikassista. Yksi niistä oli Roald Dahlin Matilda. Aiemmin olen Dahlilta lukenut Jalin ja suklaatehtaan ja lapsena olen nähnyt Danny DeViton elokuvasovituksen Matildasta. Juuri mitään en elokuvasta muistanut, kirja tuli siis mukavasti luettua uusin silmin.
Matilda on pieni tyttö, joka osoittaa suurta lahjakkuutta matematiikassa ja ahmii klassikkokirjoja jo neljän ikäisenä. Lapsinero ei kuitenkaan saa huomiota. Vetyperoksidipäinen äiti ja huijari autokauppias isä pitävät tytärtään ilkimyksenä ja ihmettelevät miksei telkun tuijottaminen kelpaa älyllisesti stimuloivampaa tekemistä kaipaavalle Matildalle. Vanhemmat suhtautuvat tyttöön jopa vihamielisesti eivätkä osoita minkään sortin kiinnostusta. Matilda kiukustuu kylmästä kohtelustaan ja kostoksi keksii pieniä metkuja vanhempiensa pään menoksi, kuten hatun pikaliimaaminen isän päähän. Temput tuovat vanhempien käytökseen kuitenkin vain väliaikaista nöyrtymistä.
Koulun alkaessa Matildan älykkyys tulee heti ilmi luokanopettaja nti Honeylle, joka on aivan ihmeissään tytön nerokkuudesta. Kyvyistään huolimatta tyttö ei ole yhtään omahyväinen. Honey vaatii rehtorilta, että Matilda siirrettäisiin ylemmälle luokalle. Rehtori Trunchbull on kuitenkin painajainen. Entinen olympiatason moukarinheittäjä moukaroi kovakouraisesti koulunsa lapsia henkisesti kuin fyysisestikin ja pitää Matildaa vain kiusankappaleena muiden joukossa. Honey käy vielä keskustelemassa Matildan vanhempien kanssa tämän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, mutta opettajan ylistäminen menee kuin kuuroille korville. Luokanopettajan ollessa ainoa turvallinen aikuinen Matildan elämässä heidän välilleen kehkeytyy lämmin suhde, josta molemmat ammentavat paljon. Ja lopulta pahakin saa palkkansa...
Kirja vetosi paljon, varsinkin kun tässä kuussa on tullut luettua synkkiä kirjoja, dystopioita sun muita. Vaikka Matilda luokitellaankin lastenkirjaksi, se antaa aikuiselle lukijalle ehkä enemmän kuin lapselle. Kirjassa kuitenkin on mustaa huumoria ja pienimpiä saattavat pelottaa Trunchbullin kovakouraiset otteet. Toisaalta, onhan ne Grimmin veljesten sadutkin aika raakoja.
Quentin Blaken kuvitus on kirjassa hauska lisä ja varsinkin pidin siitä miten Matildan vanhemmat on piirretty. Vanhemmat ottivat aivoon vielä enemmän kuin tuo lastenvihaaja rehtori. Vanhemmat eivät osoita mitään kiinnostusta tämän tekemisiä kohtaan tai huomioi lahjakkuutta, ärh. Kyse on kuitenkin omasta lapsesta! Molemmilta tuli myös seksistisiä kommentteja, isän mielestä tytöllä ei voi olla älliä päässä ja äiti kehuskeli nti Honeylle saavuttaneensa mukavan elämäntyylin ulkonäöllään, turhaan Matildan siis tarvitsee opiskella kun naisen tehtävä on olla nätti. Isoveli on lempilapsen asemassa, isän autokaupan perijäksikin jo sovittu. Vanhemmat mussuttavat vain einesaterioita tölsön edessä ja Matilda viettää kaiket päivät yksin kirjojen maailmassa.
Nti Honeyn ja Matildan suhde sen sijaan lämmittää mieltä. Molemmat saavat toiselta jotakin. Matilda saa kauan kaipaamaansa kannustusta ja aikuisen huolenpitoa ja arka opettaja saa rohkeutta oppilaltaan. Suhteesta kehittyykin kirjan myötä paljon enemmän kuin vain opettaja-oppilas-suhde parivaljakon ystävystyessä.
Teemat ovat herätteleviä. Varmasti Wormwoodien kaltaisia piittaamattomia vanhempia löytyy maailmasta paljonkin. Vaikka tarina onkin kerrottu humoristisesti ja liioitellusti, satumaisella otteella, se on aiheiltaan vakava. Matilda on surullisen yksinäinen ja vaikka on aivan huippu, saa kehujen ja kannustamisen sijasta mollausta ja vähättelyä, laiminlyöntiä. Dahl tiivistääkin jotakin tärkeää vanhemmuudesta jo kirjan ensimmäisillä sivuilla; iso osa vanhemmista katsoo lapsiaan enkelilinssien läpi, ajatellen että ''eihän meidän mussukka...'' ja näkevät lapsensa suurenmoisina, vaikka muiden silmissä lapset olisivat kiusankappaleita. Vähemmän näkee laiminlyöviä ja vähätteleviä vanhempia, mutta tälläinen suhtautuminen on herkälle lapselle tietenkin vaarallisempaa. Kuinka tärkeää se kannustaminen onkaan, ihan jokaiselle.
