''Aika on vain kasvot veden pinnalla.''
Joutomaassa kesken jäänyt kuumottava Blane-junan panttivankitilanne ratkeaa kirjan alussa ja Roland on ka-tetinsa kanssa pääteasemalla. He lähtivät Ludin kaupungista, Rolandin ajasta, ja ovat päätyneet vuoden 1986 Topekaan. Superflunssaepidemia on tuhonnut vanhan sanomalehden mukaan vähintäänkin kymmeniä miljoonia ihmisiä eikä ristin sielua näykään missään. Eddie on viisikosta ainoa, joka on elänyt 1986, sillä Roland nappasi hänet mukaansa vuotta myöhemmin. Eddie ei kuitenkaan ole kuullut tästä epidemiasta. Onko tämä siis Susannahin tai Jaken aikaa, vaihtoehtoista todellisuutta?
Autioituneen maailman ihmetteleminen jää kuitenkin sikseen, sillä Roland alkaa eräänä iltana kertoa ka-tetille menneisyydestään, siitä mistä pakkomielle Mustaan torniin on alkanut. Tämä tarinahetki, muistelma nuoruudesta, on Velhon punainen lanka. Vain pieni alku- ja loppuosa kirjasta keskittyy ''nykyhetkeen''.
Roland Deschain on 14-vuotias ja saanut ennätysnuorena revolverimiehen nimikkeen. Hän lähtee kotikaupungistaan Gileadista ystäviensä Alainin ja Cuthbertin kanssa pieneen Hambryn kylään. Salanimien nojassa he saavat selville salaisista sotavalmisteluista ja joutuvat pikkuhiljaa pahempiin vaikeuksiin. Kuvioita vaikeuttaa Rolandin ensirakkaus Susan, joka on jo naimakaupattu naksuvaniveliselle pormestarille. Siveyden on vakuuttanut Rhea-niminen noita-akka, joka pitää jemmassa ka-tetin vihollisten mystistä kristallipalloa. Kristallipallo näyttää katselijalleen pelkästään pahoja asioita. Kirjan edetessä selviää, että niitä onkin tapahtunut Rolandille nuorella iällä jo paljon.
Tässä tarinassa on eniten tähän mennessä western-henkeä. Musta torni-sarjanhan sanotaan olevan yhdistelmä Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Taru Sormusten Herrasta-kirjaa. Roland, Alain ja Cuthbert puolustavat heikompiaan saluunassa ja tulittavat vihollisia tuosta vain kanjonien koristamissa maisemissa. Rolandin salamannopeat aseenkäsittelytaidot alkavat hioutua, sisällä uinuva Clint Eastwood alkaa nostaa päätään.
Loppusanoissa Stephen King kertoo nuoren ensirakkauden kuvaamisen tuntuneen haastavalta, mutta tietäneensä Rolandin menneisyyden muistelun olevan kuitenkin väistämättä edessä. Siksi Joutomaan ja Velhon julkaisujen välissä on vierähtänyt aikaa. Suutelevan kuun alla tavanneet Susan ja Roland ovat kuin Romeo ja Julia, huumaannuttava ensirakkaus, mutta tuhoon tuomittu Demonikuun alle. Mielestäni King kuvaa hyvin nuorten ehdotonta ja palavaa lemmen leiskuntaa, mutta liika on liikaa. Koin, että tarina junnasi tältä osin liikaa paikallaan. Susanista kehkeytyy lopulta olosuhteiden pakosta ja nuoren Rolandin ansiosta aika kova western-sankari ja nuoren tytön feministinen kapinahenki tädinsä solmimaa naimakauppaa vastaan on ihailtavaa.
Kirjassa on muitakin hyviä hahmoja. Sheemie on todellinen symppis. Hieman hidasälyinen, mutta kuitenkin nokkela poika, joka on useammin kuin kerran merkittävässä roolissa nuoren ka-tetin suojelussa. Toivoisinkin, että Sheemieen törmättäisiin uudestaan. Kuka tietää, onhan se tässä Kingin kummallisessa maailmankaikkeudessa täysin mahdollista. Noita-akka Rhea mutanttikissoineen on puolestaan äklöin hahmo aikoihin. Luurankomainen, harvahiuksinen, haiseva iljetys, joka käyttää lemmikkikäärmettä...itsensä ilahduttamiseen. Yök. Ällöttävyyden lisäksi Rhea on yksinkertaisesti paha, pure evil ja akan aikaansaamiset saivat veren kiehumaan.
Kirjan lopussa jäi häiritsemään Ihmemaa Oz-viittaukset. Tiedän pop-kulttuurin ansiosta hämärästi tarinan Dorothysta, joka sanoo ettei olla Kansasissa enää. Punaisten kenkien symboliikka ja se miten ne liittyvät Ihmemaa Oziin jäi ihmetyttämään. Pitää varmaan paikkailla tämäkin aukko sivistyksessä ja tarttua kirjaan.
Hei Henni! Sinulle on pikku haaste. Käypäs vilkaisemassa minun blogissani Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia! :)
VastaaPoista