''Minulla ei ole mitään suunnitelmia. Tunne siitä, että lähes kaikki on merkityksetöntä, on yhä tallella. Se tunne ei ole erityisen inspiroiva. Olen hidastanut tahtia huomattavasti. Aivan nollaan. Luulen, että minun pitäisi aloittaa ihan alusta. Miten alusta aloitetaan?''
Tykästyin Erlend Loen Doppleriin viime vuonna. Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni norjalaiskirjailijasta lukiossa kymmenisen vuotta sitten, olisikohan joku pitänyt kirjaesitelmän. Silloin kyseessä oli Supernaiivi. Tiesin tarinan kertovan nuoresta miehestä, joka kohtaa kriisin. Ja heittelee palloa seinään.
Nimetön päähenkilö menettää motivaationsa ja uskonsa elämään. Tämä 25-vuotias ei ole kuitenkaan itsetuhoinen tai lannistunut, vaikkakin hieman apaattinen. Hän alkaa ratkoa ongelmiaan. Hän keskeyttää opintonsa, tutustuu naapurin poikaan, lähestyy mukavaa tyttöä ja alkaa kirjoittaa yksinkertaisia listoja. Asiota, joista pitää, joista ei. Eläimiä, joita on nähnyt. Nähdäkseen lähemmäs hän vielä lähtee vierailulle veljensä luo New Yorkiin.
Elämässä on paljon kysymyksiä, pieniä ja suuria. Miksi aika kuluu nopeammin Empire state buildingin ylimmässä kerroksessa? Miksi maailmankaikkeus laajenee? Miten idiooteillakin on tyttöystävä?
Samaistun. Olen samanikäinen kuin kirjan päähenkilö ja kriiseillyt samat asiat. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä oikeastaan vieläkään, mutta parhaiten pärjää kun ei mieti astronomiaa tai paskiaisihmisten epäreilun hyvää menestystä elämässä. Liika vatvominen ei saa aikaan muuta kuin päänsäryn, pahimmillaan kriisin tai masennuksen. Juju on siinä, että välittää asioista, joihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla vuorikiipeilyä ja jokapäiväistä brunssia ravintolassa (vaikka facebookia selailemalla voikin epärealistisesti näyttää siltä, että sellaista kaikkien muiden elämä on). Loppupeleissä kaikkien elämä on pohjimmiltaan aika samanlaista. Ihmettelyä ja selviytymistä arjesta. Tämän päähenkilökin ymmärtää lopuksi.
Jostakin syystä luulin kirjaa uudemmaksi mitä se on. Kuvittelin Supernaiivin olevan jostakin 2000-luvun alkupuoliskolta, mutta Loe onkin kirjoittanut sen jo 1996. Ilahduin kirjan ajanjaksosta. Alanis Morissettestä ja niistä Kinder-munan krääsistä, joita olen lapsena keräillyt. Nostalgiaa, nostalgiaa. Ja faksi! Faksaileekohan kukaan enää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti