Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikki. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Esa Sariola - Tiedän mitä ajattelette



Tiedän mitä ajattelette - Kirjoituksia miehestä, naisesta, elämästä on kokoelma Esa Sariolan vuosina 1987-2003 julkaistuista lehtiartikkeleista. Pidempi nimi kertoo oleellisimmat aihepiirit, sukupuolten ja ylipäätään ihmisten vuorovaikutuksen. Sariola osaa kirjoittaa arjessa tunnistettavista tilanteista kiehtovasti ja osaa järkeistää asioita hauskoin sanoin. Useimmissa teksteissä on kieli poskella, mutta joukosta löytyy pari vakavampaakin tekstiä. Sariola osaa perustella hyvin mm. sen miksi lapsen kurittaminen on väärin.

Kirja on jaettu osiin aihepiiriensä mukaan. Näitä ovat mm. Siivous ja maailmanloppu, Mies nainen muu mikä ja Jokainen oma jalkapallonsa. Koska tuoreimmatkin tekstit ovat ilmestyneet liki viisitoista vuotta sitten, mukana on yesterday's-paper-tells-yesterday's-news-ajankohtaisuutta eli menneiden vuosien puheenaiheita ja uutisia. Kaikista en oikein päässyt jyvälle, että mihin Sariola viittaa. Tämä ei kuitenkaan lannista lukemista, sillä enimmäkseen Sariola kirjoittaa asioista, jotka kestävät aikaa. Mielenkiintoni alkoi vasta loppupuoliskolla herpaantumaan,  kun tekstien aiheista tuli sekalaisempia. Löytyi ufotutkijaa, urheilua ym.

Psykologina ja tietokirjailijana Sariola on mielestäni parhaimmillaan omilla vesillään. Parisuhteesta, seksistä ja ihmissuhteista hän osaa kirjoittaa napakasti ja samaistuttavasti. Provosoivastikin! Tähän kirjaan tartuin tykästyttyäni viime syksyllä lukemaani Miehelle kuuluu kaikki. Kärkästä ja hauskaa tekstiä sekin.

















lauantai 26. maaliskuuta 2016

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva



Juonesta

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa nuoresta Dorian Graysta. Yhteinen ystävä lordi Henry tapaa nuoren Dorianin ja vaikuttuu mestarillisesta taulusta ja kauniista pojasta. Henryn elämänfilosofia nostaa kauneuden ja nautinnon tavoittelemisen ylimmälle jalustalle. Kuvankaunis Dorian Gray on turmeltuneelle Henrylle muovailuvahaa, josta hän haluaa muovata omien ihanteidensa ja uskomustensa ruumiillistuman. Vasta 17-vuotiaalle Dorianille Henrystä tulee elämänfilosofian opettaja ja idoli. Dorian toivoo, että itsensä sijaan hänen ikääntymisensä ja elämän rasitteet näkyisivät muotokuvassa. Toive käy toteen. Dorian säilyy vuodesta toiseen siloposkisena nuorukaisena, kun taas muotokuva vanhenee ja rumenee miehen syntien lisääntyessä.


Dorianista tulee seurapiirien keikari, joka nautiskelee oopiumia ja joutuu supinan kohteeksi. Hän piilottaa muotokuvansa lukkojen taakse, peläten sen paljastavan maailmalle hänen rikoksensa ja todelliset kasvonsa. Toisinaan hän käy katsomassa taulua, aluksi nauttien siitä miten taulun kasvot maksavat hänen synneistään. Mutta Dorian ei pääse pakoon sisintään. Ajan myötä taulu synkistyy yhä hurjemmaksi ja muotokuvan käsiin värittyy verta.


Hahmoista


Dorian Gray on kirjan alkaessa vasta 17-vuotias sinisilmäinen veistos, joka ei vielä ole löytänyt omaa elämänkatsomustaan ennen Lordi Henryn tapaamista. Vasta Henryn kauneuden ja nuoruuden obsessointi saa Dorianin esittämään kohtalokkaan toiveensa. On ärsyttävää miten aivopestävissä poika on!  Vuosien kuluessa Dorianista tulee entistäkin julkeampi ja säälittömämpi ja ihmiset kärsivät epäsuorasti ja suoraan hänen teoistaan. Usein oma näkemys maailmasta on nuorena vahvimmillaan ja vasta vanhempana alkaa näkyä niitä harmaan sävyjä. Niin käy Dorianillekin, joka vasta liian myöhään kyseenalaistaa aiemmat totuutensa.


 Lordi Henryn koin tarinan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Hän on turmeltunut aatteidensa ja Basillin mukaan, mutta hänen syntilistaansa ei avata sen kummemmin. Kauneuden, nuoruuden ja nautintojen arvostaminen ei sinäänsä ole väärin, mutta Henry saa manipuloitua Dorianin välinpitämättömäksi esim. Sybilin tapauksessa. Henryn ja Dorianin kohtaamisissa on eroottista latausta, joten pohdinkin, että oliko Henry mustasukkainen nuoren näyttelijättären ja Dorianin kihlauksesta? Kirjassa sanotaan Grayn myyneen sielunsa paholaiselle ja tulkitsin Henryn olevan paholaisen ruumiillistuma. Mies on hurmaava ja osaa argumentoida kauneuden ja nautintojen ylistyksensä niin, että alkaa itsekin uskoa hänen elämänfilosofiaansa. Kaiken takana on kuitenkin kylmä mies ja säälittää, että Dorian niin sokeasti uskoi mieheen.


Basil Hallward  on melkeinpä Henryn vastakohta. Hän pelkää Henryn turmelevan nuoren vaikutuksille alttiin pojan. Moraalittoman Henryn silmissä Basil on tylsimys ja Doriankin pitää mallina poseerausta pitkästyttävänä ja uskoo Basilin välittävän enemmän taiteestaan kuin ystävistään. Kolmikon kiehtovissa väittelyissäkin Hallward jää avuttomasti Henryn jalkoihin ja hän ei enää vietä yhtä paljon aikaa maalattavansa kanssa taulun valmistuttua. Basil yrittää loppupuolella saada Doriania tekemään parannuksen, mutta liian myöhään.


Mietteitä


Tarina on kiehtovasti kerrottu. Kirja alkaa filosofisilla pohdinnoilla elämänarvoista. Tunnelma on leppoisan kujeileva Basilin, Dorianin ja Henryn kesken yläluokkalaisten miesten käydessä spekulatiivisia keskusteluitaan. Tätä kolmikon jutustelua on hurmaavaa lukea, se haastaa lukijan pohtimaan omia näkemyksiään kauneudesta ja nautintojen hakemisesta. Yllätyin muuten siitä miten monet Wilden kuuluisat aforismit ovat peräisin tästä kirjasta! 


Pohdintaa on kaikista eniten kirjan alussa, ja vasta näyttelijätär Sybilin tullessa kuvioihin juoni saa pyörät alleen. Sybil on ensimmäinen koetinkivi Dorianin omalletunnolle. Loppua kohden kirjasta muodostuu kunnon trilleri syntien ja niiden peittelyn hulluuntuessa. Tarina synkistyy kauhun elementtejäkin tuoden. Alkupuolen ateljeet ja puutarhat vaihtuvat öisiin sivukujiin ja oopiumluoliin. Vierailut talon kylmällä ullakolla ja peiton taakse piilotettu muotokuva karmivat, eniten kuitenkin itse Dorian.

Wilde innostuu myös kritisoimaan 1890-luvun Englantia. Asioiden järkeistäminen ja tieteellistyminen on arvostettu liiankin korkealle ja englantilainen taide on mitätöntä. Seurapiirit saavat kaikista herkullisimman osansa kritiikistä. Ylimystö näyttäytyy tyhjäpäiväisinä prameilijoina ja juoruilijoina, jotka Henryn vanavedessä ylistävät Dorianin siloposkisuutta, eihän noin nätti poika voi olla turmeltunut! Wilden havainnoit ovat varmasti tarkkanäköisiä, onhan hän itsekin ollut varsin epäsovinnainen keikari ja lopulta hylkiö Lontoon seurapiireissä.

Dorian Grayn muotokuva on täydellisyyttä hipova. Siinä on koukuttava juoni, puhuttelevat hahmot ja teemat. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen haluaisi heti lukea uudestaan ja tässä tapauksessa kävi niin. Tuntuu, että kirjalla on niin paljon sanottavaa, ettei kaikkea saa suodatettua kerralla. Häiritsemään jäi lähinnä vain Sibylin hahmo, miten kukaan (edes 16-vuotias) voi olla noin naiivi ja mitään kyseenalaistamaton?

Lopun metsästyskohdassa oli jotakin taianomaisen pysäyttävää. Pyssyn tähtäimessä on jänis, jonka kauneudesta Dorian vaikuttuu ja haluaa pelastaa sen. Mutta sitten eteen ilmestyykin Doriania etsinyt mies. Maailmankaikkeuden voimat toivat miehen ammuttavaksi juuri tuolla pelastamisen halun hetkellä, kolkuttelemaan Dorianin omaatuntoa.

Kauneus ja nautinnollisuuden hakeminen eivät ole sinäänsä syntejä, mutta ehkä ihmisen tulisi ensisijaisesti hakea kauneutta muualta kuin itsestään? Kuten Dorianillakin, liika itserakkaus ja -korostus johtavat turmioon. Sisin on loppupeleissä se tärkein, sillä sitä kukaan ei pääse pakoon.