Stephen King - Naisen Raivo

Puremista, raiskaamista, alistamista. Rosie on elänyt vuosikausia väkivaltaisessa avioliitossa. Norman (Ei se Psykon Bates) on todellinen psykopaatti. Rosie pelkää miestä, eikä osaa, uskalla eikä kykene irrottautumaan high school romanssina alkaneesta painajaisesta. Kunnes eräänä päivänä hän löytää sisäisen rohkeutensa veripisarasta.

          Rosie varastaa miehensä pankkikortin ja lähtee pakoon vailla suunnitelmaa. Norman on ammatiltaan poliisi ja loistava jäljittämään karkulaisia. Rosie on lakkaamatta katketa kauhusta. Eräs avulias mies ohjaa hänet bussiasemalta järjestöön, joka auttaa pahoinpideltyjä naisia. Asiat alkavat järjestyä nopeasti uudella paikkakunnalla. Työpaikka, kannustavia ystäviä ja romanssinpoikanenkin. Mutta Norman on jäljillä.

         King ottaa lukijan haaviinsa ensisivuilta alkaen. Juoni lähtee ponnekkaasti liikkeelle ja parasta teoksessa on kissa-hiiri-ajojahti. Vuoroin seurataan Rosien uuden elämän rakentamista ja vuoroin Normanin pakkomielteistä metsästystä. Samalla valotetaan lisää tätä vastenmielistä liittoa ja Normanin mielipuolisuus valkeaa kokonaisuudessaan. Ajojahtia olisi voinut viedä pidemmälle, sen loputtua koko homma lässähtää: Loppu on aika lailla odotettavissa.

        Teema on selvä. Alistettu nainen ja oman sisäisen voiman löytäminen. Tätä ei ole kuitenkaan tuotu esiin millään lailla feministisellä paasauksella, vaan näyttämällä Normanin ja seksististen ajatusten yksinkertainen typeryys. Todella vastenmielinen hahmo. Hyvin kingmäinen, yksiselitteisesti läpeensä paha. Vastapainona Rosie puolestaan on kiltti ja alistuva.

       Odotin kirjalta parempaa kliimaksia. Tapahtui paha, parin viikon jämähtäminen, vaikka oli alle sata sivua lukemati. Hyppimiset tauluntakaisessa mielikuvitusmaailmassa jäivät sekaisen tuntuisiksi eikä kaikki symboliikka täysin auennut.

Stephen King- Liseyn Tarina

Luin vuodelta 2006 peräisin olevan  Stephen Kingin Liseyn Tarinan. Aiemmin olen tutustunut Kingin tuotantoon Carrien, Raivon ja muutaman muun teoksen kautta. Ja toki nähnyt Kingin tuotantoon perustuvia sarjoja ja elokuvia. Kingin teokset ovatkin mahtimatskua niihin. Lukioiden äidinkielen opettajat sun muut tuppaavat luokittelemaan Kingin yhden tempun mieheksi. Ainakin näin muistan itse todistaneeni.
 ''Kauhuroskaa'', Olen tästä eri mieltä. Carrie oli kauhutarinan lisäksi raastava kertomus ulkopuolisuudesta, koulukiusaamisesta ja naiseksi kasvamisesta. Ja Liseyn Tarina on kaikkea muuta kuin yksioikoinen stoori.

Liseyn Tarina kertoo menestyksekkään ja menehtyneen kirjailija Scott Landonin vaimosta. Kaikki alkaa työhuoneen siivousoperaatiosta. Alkaa matka muistoihin. Iloisiin, surullisiin ja tukahdettuihin. Niihin kuuluvat Scottin jättämät salaisuudet, mielenterveysongelmat ja Lumokuu. Paikka, jossa ruoka pilaantuu puolenyön jälkeen ja yö voi ottaa ihmisestä vallan. Mukana heiluvat myös pakkomielteinen fani sekä Liseyn Amanda-sisko, joka on romahduspisteessä.

 Ihana, haikea kertomus. Pidin siitä, miten rakkaan menetys on kuvattu kirjassa. Ajassa hypittiin kuten tosielämässä: Ei kronologisesti vaan siten miten muistot kumpuavat mieleen tosielämässäkin. Paikoista, vanhoista papereista, tuoksuista. Liki koko kirjan läpi Lisey elääkin menneisyydessä. Raja todellisen maailman ja Lumokuun välillä on hiuksen hieno. Ja se on ristiriitainen paikka. Pahojen muistojen, mutta myöskin menestyskirjojen luovuuden lähde.

  Kingin omaperäinen tyyli on tässäkin täysin huomattavissa. Vertauskuvat ovat hauskoja ja saavat tirskumaan ääneen. Viittauksia elokuviin ja musiikkiin on paljon. Vattu-sanan jatkuva käyttö v*tutti kirjan alussa. Hitto olisi särähtänyt korvaan leppoisammin (makuja ja suomennostyylejä on monia). Tarina herätti paljon ajatuksia. Ihminen jää henkiin muistoihin, muihin ihmisiin ja tavaroihin, vaikka fyysisesti kuoleekin. Ja irti päästäminen on tuskallista. Entä miten pienestä lipsutaan täältä mielen kadotukseen? Mitä kaikkea me emme tiedä omista rakkaistamme?