John Fowles - Neitoperho

Neitoperho on kiehtonut minua jo vuosia. Aloitin sen kymmenen vuotta sitten englanniksi, mutta jätin kesken. Kertoja tekee siitä luotaantyöntävän, sillä tällaisen pahuuden olemassaolon haluaisi unohtaa. Kun kertoja on vastenmielinen, sitä miettii että mitä kirjailija haluaa sanoa ja miksi juuri tällaisen ihmisen sanoin? On vaikeaa lukea kirjaa, joka kertoo kidnappauksesta stalkkerin näkökulmasta. Kuvottava suunnitelmallisuus, kajahtanut mieli, pakkomielinen ihailu. On vaikeaa lukea kirjaa, jossa vanki kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja toivottomuutta ankeassa kellarissa.  

Frederick häkeltyy nuoren taideopiskelijan kauneudesta. Hän merkkaa seurattavansa liikkeitä päivyriin, selvittää tämän nimen ja seuraa etäältä tarkasti koskaan kuitenkaan puhumatta pakkomielteelleen. Kun tilaisuus tulee veikkausvoiton muodossa, hän huumaa ja kidnappaa Mirandan. Hän on ostanut syrjäseudulta talon ja luonut vankilan kellariin. Frederick saalistaa tytön itselleen, kuten perhosen joita hän keräilee. Frederick yrittää saada naisen rakastumaan itseensä lahjomalla ja olemalla näennäisesti kiltti, mutta vapautta hän ei aio antaa.

Tarina alkaa Frederickin sanoin ja noin puolessa välissä kirjaa siirrytään Mirandan päiväkirjamerkintöihin. Näkökulman muuttuminen oli virkistys ja samat tilanteet on kiehtovaa lukea molempien näkökulmista. Kirja on muutenkin hyvin rakennettu ja virtaviivaisesti etenevä, jännittävä viimeisiä sivuja myöten. Fowles kirjoittaa uskottavasti niin saalistajan kuin nuoren naisen ajatuksia. Loppua kohden Mirandan käytös on paikoin absurdia sieppaajan näkökulmasta kerrottuna. Kun päästiin tytön päiväkirjamerkintöihin, tunteet käytöksen takana olivat kuitenkin hyvin samaistuttavia. Ihminen taistelee vapaudestaan keinoja kaihtamatta, näin kuka tahansa olisi tilanteessa toiminut. 

Päällimäisin ajatus joka Mirandan vangitsemisesta jäi on se, että loppupeleissä yhtäkään ihmistä ei voi omistaa. Ei, vaikka sulkisi kellariin kuin esineen. Miranda on kuin yksi Frederickin keräämistä perhosista. Kaapattu haaviin räpistelemään vimmatusti siipiään. Miranda räpiköikin kaikin voimin. Hän yrittää paeta useasti kaikin keinoin mitä keksii. Kun se ei onnistu, hän pakenee muistoissaan tyrmän ulkopuoliseen elämäänsä. Hänen elämänjanonsa syöksyy sivuilta voimakkaana. Miranda on nuori, älykäs, innostunut ja lahjakas, mutta yksin vuoroin malttamattomien, vuoroin toivottomien ajatustensa kanssa. Fowles kirjoittaa mielestäni uskottavasti parikymppisen naisen näkökulmasta, Mirandan merkinnät tuntuivat aidoilta päiväkirjan sivuilta. Mirandakin on pakkomielteisesti rakastunut. Vanhempaan taiteilijaan, naistenmieheen. Omistamishalu tuli esiin sitäkin kautta kirjassa, Mirandan tunteiden palo on kuitenkin normaalin rajoissa.

Päähenkilö ei itse pidä itseään pahana ja yrittää vakuuttaa lukijalle hyvyyttään. Mirandalle Frederick ei tee mitään, mutta syy jää epäselväksi. Siksikö että hän on fyysisesti kykenemätön? Mutta johtuuko kykenemättömyys siitä, että hän ihailee Mirandaa ja tämän puhdasta kauneutta ''liikaa'' vai pitääkö hän seksiä ylipäätään likaisena aiemmin prostituoidun kanssa käymänsä kokemuksen jälkeen? Vaikka puolet tarinasta kerrotaan Frederickin sanoin, hän jää kylmäksi ja etäiseksi hahmoksi. Häntä on vaikea ymmärtää. Hänen ''rakkautensa'' Mirandaa kohtaan on käsittämätöntä, pakkomielteistä ihailua. Vaikka ajan mittaa selviää, että Miranda on kaikin tavoin hänen vastakohtansa ja alkaa kohdella kolkosti sieppaajaansa, Frederick yrittää siitäkin huolimatta pakottaa Mirandan rakastamaan itseään. Tuli mieleen Nuuskamuikkusen viisaat sanat siitä miten ei voi olla vapaa jos ihailee jotakuta liikaa. Pikkupoikamainen, sokea ihailu saa hänet naurettavan valmiiksi miellyttämään. Miranda on ehkä vanki, mutta Frederickään ei ole vapaa. Kun keräilijä jää lopussa yksin, hän kertookin että hyvä näin. Vangin vahtiminen oli luonut kuitenkin valtavat paineet, tietysti pelko siitäkin että poliisi pääsisi hänen jäljilleen.

Mirandan vangitseminen on järkyttävää, mutta aloin ajatella myös miten kamalaa sieppaajan päässä on. Miten huono itseluottamus ja kokemus ihmisistä täytyy olla, jos uskoo saavansa rakkautta vain (ja ylipäätään) pakottamalla. Frederickin tunteisiin samaistuu välillä tahtomattaankin. Ajattelin monta kertaa, että: '' Ei ei! En halua nähdä tätä miestä millään lailla sympaattisena tai samaistuttavana'', mutta niin kävi. Hänen tunteisiinsa voi samaistua, tekoihin ei. Aivan viimeisillä sivuilla tosin kaikki hävisi...Voiko kirjaa sulkea vihaamatta Frederickiä? Lopetus osoittaa hahmon kylmyyden kokonaisuudessaan. Tuntuu kuin olisi koputellut onttoa puuta, turhaan toivonut edes pientä järkiinheräämistä.

Tästä kirjasta on vaikeaa saada aikaiseksi selkotolkkuista tiivistystä. Varmaan tarinan inhottavuuden vuoksi en meinaa saada sen herättämiä tunteita tiiviiseen muotoon. Tiedänkö itsekään oikein mitä ajatella...Kirjassa on kuitenkin myös oma runollisuutensa. Pidin varsinkin Mirandan vertaamista perhoseen kauniina symbolina. On jännä, että alkuperäisnimi on The Collector, keräilijä. Suomennos taas se kerätty, Neitoperho. Kirjassa on molemmat näkökulmat, mutta mielestäni kirja on ehdottomasti Frederickin tarina. Kirjan loppukohtaus antaa englanninkieliselle nimelle vielä inhottavamman merkityksen.

Kaiken jahkaamisen jälkeen: Pidin Neitoperhoa viiden tähden kirjana ja uskon että menee hetki, että pääsen kirjasta ''eroon''. Tapahtumat ovat sen verran paljon pyörineet päässä kannet suljettuani. Ymmärrän senkin, ettei tämä ole kaikkien makuun. Lukukokemuksena samanlainen oli Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko, joka sekin jätti pureskeltavaa sen verran että leuat loksuu vieläkin.

The Collector, 1963