tiistai 31. tammikuuta 2017

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla



''Ehkä me emme täysin toivu ensirakkauksistamme. Ehkä me nuoruuden ylenpalttisuudessamme jakelemme kiintymystämme lähestulkoon sattumanvaraisesti siinä harhaluulossa että meillä tulee aina olemaan vielä enemmän annettavaa.''

Jonathan on hyvän perheen poika, joka tutustuu koulussa hurmaavaan hulttioon Bobbyyn, joka saa jo nuorena elämältä kovia potkuja. Kaksikosta tulee Jonathanin äidin kauhuksi erottamaton parivaljakko. Pojat ovat sekä ystäviä että rakastavaisia. Myöhemmin Jonathan muuttaa New Yorkiin ja muuttaa eläväisen Claren kanssa yhteen. He alkavat suunnitella lapsen hankkimista, vaikkeivat romanttisessa mielessä ole rakastuneita toisiinsa. Kuvio täydentyy, kun Bobby muuttaa kämppisten luo. Heistä hitsautuu kolmikko, joka päättää kasvattaa lapsen yhdessä.

Itselleni Koti maailman laidalla kertoo tarinan onnea etsivistä ihmisistä, kenties kokonaisesta sukupolvesta, joka alkaa katsoa itseensä maailman sijaan. Hahmot, varsinkin pääkolmikko elää kovin tavallista, mutta samalla normista ja säännöistä poikkeavaa elämää. En itse voisi kuvitellakaan eläväni kolmen ihmisen suhteessa, mutta Cunningham osaa kuvata jokaisen persoonan paikan kuviossa niin hyvin, että tuomitseminen ei käväisekään mielessä. Ratkaisu tuntuu luonnolliselta; jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa, palat loksahtavat paikoilleen.

Vaikka maailma muuttuu ja tuntuu välillä lähenevän loppuaan ( alkuperäisnimi A Home at the End of the World), ihmiset kaipaavat aina turvaa ja tukiyksikköä, perhettä. Perheen merkitys on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan kuluessa. Sidosaineena ei ole enää aina välttämättä biologia, vaan ihmiset saavat vapaammin määrittää perheensä, eikä se ole aina pysyvä yksikkö, vaan turvasatama voi muuttua elämän kuluessa. Tämä tuli kirjassa hyvin esille varsinkin Bobbyn elämässä. Bobbylla on kirjassa suoranainen nälkä saada tukiverkosto. Oma perhe hajoaa ja menetykset varjostavat perässä. Jo teininä Jonathanin perheestä tulee kakkoskoti, jossa poika alkaa viettää enimmän aikansa. Bobby näkee Jonathanin äidin Alicen aivan eri silmin kuin Jonathan, ihailevasti ja kunnioittaen. Jonathan ottaa perheensä itsestäänselvyytenä. Jonathanin muuttaessa New Yorkiin Bobby muuttaa kokonaan kakkoskotiinsa moneksi vuodeksi. Kun tämä tukiverkko sitten poistuu ulottuvista, Bobby lähtee Jonathanin perään ja Bobbylle muodostuu jälleen uusi perhe.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon. Se on elämää, ihmeellisiä, eläväisiä ihmissotkuja, vähempään tyytymistä mutta paremman toivomista, jos ei muuten niin salaa kuten Alice joka suunnitteli avioeroa vain hiljaa päässään. Miten onnellisuus määritellään ja mistä tietää olevansa onnellinen, elävänsä sitä elämänsä parasta aikaa? Itse ajattelen, että sen luultavimmin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin vanhana kiikkustuolissa, sillä parhaita asioita osaa yleensä arvostaa jälkikäteen. Kyl ennen vaan oli se ja se paremmin! Se minkä ainakin on oppinut viime vuosina on se, että jokainen rakentaa elämänsä itse ja luo omat tavoitteensa. Ei ole mitään mitä pitäisi saavuttaa vaikka kolmekymppiseksi mennessä vain siksi että kulttuurissa on raamatullisia jäänteitä ja muita oletuksia, jotka ovat enemmistön normi. Kirja kulki jo aiemmin miettimieni asioiden kanssa samoja polkuja ja vahvisti niitä, siksi se varmaan kolahti niin lujaa.

A Home at the End of the World, 1990


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti