Aldous Huxley - Saari

Uljas, uusi maailma on kiistatta yksi tunnetuimmista dystopiaklassikoista. Kirja on jopa onnistunut ennustamaan tulevaisuutta - koeputkilapsia kun meillä nykyisin ihan oikeasti on. Vuosi ennen kuolemaansa Huxley teki täyskäännöksen ja kirjoitti omasta utopiastaan, dystopian vastakohdasta. Ihanteellisesta yhteiskunnasta. En ole utopiakirjoja lukenut, mutta dystopiohin olen rakastunut. Uteliaisuus heräsi tämän teoksen nähdessäni väkisinkin. Miten dystopiallaan tulevaa ennustanut Huxley rakentaisi täydellisen maailman?

''Olemme molemmat saman 1900-luvun vitsauksen uhreja. Se ei ole musta surma, vaan harmaa elämä.''

Saaren päähenkilö Will Farnaby haaksirikkoutuu kaakkois-aasialaisen Palan saarivaltioon. Maina linnut lentelevät helteessä huudellen: ''Huomio!''. Papukaijojen sukulaisia? En tiedä. Mutta niiden koulutetulla sirkuttelulla on merkitys palalaisille. Huomion kiinnittäminen nykyisyyteen on omaleimaisen saaren filosofian ydin. Elämä on ainutkertainen kokemus, jonka ei pidä antaa lipua ohitse. Huomion kiinnittäminen on mm. menneisyyden vatvomisen sijaan tähän päivään, hetkeen keskittymistä, vallalla olevien oppien ja suuren maailman arvojen kyseenalaistamista, asioiden tutkailua eri aspekteilta. (Huomiota parannetaan myös huumetta, moksalääkettä käyttämällä.) Kirjassa on paljon buddhalaisia ajatuksia ja palalaisten kuvaillaan olevan ideologialtaan tantrisia agnostikkoja mahajanalaisin maustein. Kristinuskoa Huxley sen sijaan kritisoi kovin sanoin.

Pala on vapaa, boheemi yhteisö. Lapsi voi riitantuessaan mennä muutamaksi päiväksi toiseen perheeseen rauhoittumaan, näin toimii saaren Keskinäinen adoptiokerho KAK. Keinohedelmöitystä käytetään paljon, vaikkei lapsen saamisessa olisi minkään luontoisia ongelmia. Sitä käytetään ikään kuin rikastuttamaan perheen geenejä tuoden uusia ominaisuuksia, olivat ne sitten fyysisiä ominaisuuksia tai jotakin tiettyä lahjakkuutta. Saaren perhesuunnittelussa ehdoton plussa on ilmainen ehkäisy! Palalaiset ovat ymmärtäneet, että maapallon liikakansoitus on vakava ongelma. Ja he jopa tekevät asialle jotain.

Koulutus ottaa huomioon eri aspektit kokonaisvaltaisesti. Lasta opetetaan yksilöllisesti tämän luonteelle sopien, huomioiden lahjakkuudet ja luonteenpiirteet. Lapselta ei myöskään piiloteta perinteisesti vaikeina koettuja asioita. Palalainen lapsi näkee sekä syntymän että kuoleman. Kirjassa pieni Mary sanoo, että pelkää kuoleman sijaan synnytystä, koska kuolema lopettaa kivun ja kärsimyksen, kun taas synnytys ei. Miten totta se onkaan. Mitä pelättävää kuolemassa oikeastaan on?

Luin Saarta pieninä annoksina. Kirjassa on paljon suuria ajatuksia, pitkiä keskusteluja ja vähän juonta. Ja paljon viitteitä, joista kaikki eivät mielestäni olleet tarpeellisia. Palan yhteiskunta on kyllä mielenkiintoinen, mutta olisin halunnut että Huxley olisi lomittanut ajatustensa sekaan enemmän juonta, sillä välillä kirja tuntui ennemminkin oppikirjalta kuin romaanilta.

Kirja kuvaa ennen kaikkea Palan yhteiskunnan rakennetta ja sen ideologiaa. Päähenkilö Willin kasvu ihmisenä tulee siinä sivussa. Hän kohtaa menneisyytensä taakat ja vapautuu tutustuessaan palalaisiin oppeihin. Ja hyvä niin, sillä Willistä paljastui aika hämy mies. Kovin ilkeä ollut ex-vaimolleen. Mitään suurta juonellisesti ei tapahdu. Ei juuri pientäkään. Will herää rannalta ja loukkaa jalkansa. Loppuosan hän kiertelee juttelemassa enemmän ja vähemmän henkeviä paikallisten kanssa.

Henkeäsalpaavia käänteitä tuli vasta aivan viime metreillä. Hetkinen, nyt tapahtuu. ''Huomio!'' Tarina jäi kesken ainakin itselleni. Olisin halunnut tietää, miten saarelle sitten lopulta kävi. Ja mietin, mitä Huxley lopetuksellaan yritti sanoa. Onko nyt kenties jo liian myöhäistä tavoitella utopiaa? Utopiaa sananakin käytetään nykyisin pitkälti sarkastisissa merkityksissä vitsinä.

Richard Adams - Ruttokoirat

''Nämä koe-eläimet ovat pelkkiä tuntemiskykyisiä objekteja, ne ovat hyödyllisiä siksi että ne kykenevät reagoimaan, joskus pelkästään juuri siksi että ne kykenevät tuntemaan kipua ja kauhua. Ja niitä käytetään niin kuin ne olisivat sähkölamppuja tai saappaita. Siinä missä ennen vanhaan orjuutettiin niin ihmisiä kuin eläimiäkin orjuutetaan nyt vain eläimiä. Niillä ei ole mitään oikeuksia eikä mitään valinnan mahdollisuutta.''

Numerot 731 ja 815, Nipsu ja Räyhkä, ovat koe-eläimiä Lawson Parkin koe-eläinten tutkimuslaitoksella. Kettuterrieri Nipsulle on tehty aivoleikkaus, kun taas sekarotuiselle Räyhkälle suoritetaan hukutuskokeita. Valkotakkeja pelkäävä koirakaksikko onnistuu eräänä yönä pakenemaan vankilastaan. Lawson Parkin tutkijat yrittävät aluksi lakaista maton alle koirien karkaamisen, mutta kun koirat hyökkäävät paikallispaimenten lampaiden kimppuun, asiaa ei voida salata. Lopullisen hullunmyllyn räväyttää sensaatiohakuinen toimittaja kertoessaan koirien olleen mahdollisesti kosketuksissa kuolettavalle paiserutolle altistettuihin rottiin. Media, paikalliset kyläläiset, parlamentti ja armeija alkavat jahdata koiria. Aivoleikkauksen seurauksena järkeään menettävä Nipsu ja kyyninen Räyhkä pakenevat ja yrittävät villiintyä uuden kettuystävänsä Repon opastuksella. Laboratorion vihreitä kaulapantoja kantavat koirat tietävät kuitenkin, etteivät pysty pakenemaan loputtomiin.

 Ruttokoirissa kuvataan useita eläinkokeita, kuten apinan sosiaalinen eristäminen, kaniinien altistaminen hiuslakalle ja koirien hukuttaminen. Alkupuheessa Adams kertoo jokaisen tarinassa mainittavan kokeen olevan todellinen, jossakin päin maailmaa jollekin eläimelle suoritettu. Kokeista lukeminen on rajua. Tarinaa kerrotaan vuoroin ihmisnäkökulmasta, vuoroin Nipsun ja Räyhkän kautta. Tuloksia hakevien tutkijoiden välinpitämättömyyden sanat saavat vihaiseksi ja eläinten ohitettu kärsimys surulliseksi. Eläimiä kidutetaan tieteen ja edistyksen nimissä, mutta miten tämä oikeutetaan? Voidaanko uuden hiuslakan turvallisuus ihmisen silmille välttämättä testata altistamalla kaniinit sille? Voiko viattoman eläimen kidutusta oikeuttaa millään?

Nipsu ei ole menettänyt uskoaan ihmisiin. Se on elänyt onnellista elämää rakastavan vanhapoika Alanin kanssa ennen joutumistaan koe-eläimeksi ja pakomatkalla uskaltautuukin ottamaan kontaktia ihmisiin. Nipsu on veikeän optimistinen ja sen historiaa valotetaan enemmän. Räyhkimisestään nimen saanut Räyhkä on juro ja vihamielinen ihmisiä kohtaan. Räyhkän taustoja ei kerrottu mielestäni tarkemmin, joten saattaa olla, että se on syntynyt Lawson Parkissa. Vihamielisyys ihmistä kohtaan ei siis ole ihme, jos ainoa kokemus ihmisestä ovat tutkijat, jotka pakottavat sen vesitankkiin. Sitä on käytetty kokeissa jo pitkään, kun taas Nipsu on uudempi tulokas laitoksessa.

Pidin koko Lawson Parkin henkilökuntaa sadistisina paskiaisina, kunnes tutkijoista Powell alkoi muuttua. Powell alkaa tuntea eläimiä kohtaan myötätuntoa, itkeä ja tämän vuoksi irtisanotaan. Viimeisen kerran lähtiessään laitokselta Powell varastaa eristetyksissä kärsivän apinan. Kotona Powell juttelee parantumattomaan sairauteen kuolevan tyttönsä kanssa koe-eläimistä ja motivaatiot tutkijaksi ryhtymiselle avautuvat. Powell halusi epätoivoisesti edistää tiedettä, löytää uusia hoitokeinoja. Mutta lopulta hän näki kärsivissä eläimissä saman kärsimyksen kuin omassa kuolemaa tekevässä lapsessaan.

Toinen henkisesti kasvava hahmo kirjassa on roskatoimittaja Digby Driver, joka kiinnostui koirista vain saadakseen skandaalin roihahtamaan, mutta lopussa löytää hyvän sydämensä liikuttuessaan koirista. Inhokkihahmoni on Nipsun entisen omistajan sisko, joka myi salaa koiran koe-eläimeksi ja rahoilla osti itselleen uuden turkin. Myydä toisen lemmikki kidutettavaksi ja ostaa rahoilla kuolleen eläimen karvat muotiasuteeksi. Uskomattoman välinpitämätöntä ja kuvottavaa! Eläimiä kohtaan nuivempaa ämmää saa etsiä...Nipsu osuvasti luuleekin naisen nimen olevan Annie Mossity (animosity = vihamielisyys).

Halusin lukea tämän kirjan, koska Adamsin Ruohometsän kansa oli kevään kirjarakkauteni. Ruttokoirissa onkin paljon verrattavaa kanitarinaan. Molemmissa päähenkilöinä ovat eläimet ja tarina kerrotaan eläimen näkökulmasta. Luonnonsuojelu sekä eläimen ja ihmisen suhde ovat molemmissa pääteemoja. Adams kuvaa molemmissa lohduttoman karusti ihmisen tuhoja, mutta molemmissa kirjoissa tuo esiin senkin, että ihmisellä on mahdollisuus myös hyväntekoon. Ruttokoirissa ei ole samalla lailla fantasian elementtejä, sillä koirilla ei ole omaa kieltä tai mytologiaa, vaikka ne laulaa luikauttavatkin välillä tuntemuksiaan runojen muodossa. Ruttokoirat on realistisempi ja alleviivavammin kantaaottava eläinten puolesta. Myös se, että tässä kirjassa pääosassa ovat lemmikit villieläinten sijaan, tekee oman osansa. Koiramaisuudet tuntee lähemmin kuin villit kaniinit, niihin samaistuu väkisinkin väkevämmin.

Kielessä sen sijaan on puutteita. Ruohometsän kansan käännös oli loistava, joten yllätyin kun huomasin tässä olevan sama suomentaja takana. En muista milloin olisin viimeksi lukenut romaania, jossa on näin paljon kirjoitusvirheitä. Osa ilmauksista on vanhahtavia tai kökköjä, kuten vuoropuhelussa jatkuvasti esiintyvä ''sano''. Kappalejakokin temppuili omituisesti pariin otteeseen.

Pidin Ruttokoirista jopa enemmän kuin Ruohometsän kansasta. Halusin jatkaa sivu sivulta, toivoen parasta ja peläten pahinta Nipsulle ja Räyhkälle. Lopun alkaessa lähestyä olin varma, että tarina päättyisi koirien kuolemaan. Niin vahvasti kirjassa painoi eläinten kohtaama vääryys, ihmisen julmuus ja paon toivottomuus. Sitten tuli yllättävä kurvi selvitessä, että Nipsun entinen omistaja olikin elossa ja saanut selville siskonsa juonitelleen lemmikin koeläimeksi. Armeijan ja median ajojahti päättyy luonnonsuojelualueelle, jossa Nipsu kohtaa uudelleen omistajansa veneilijöiden pelastettua koirat merestä. Räyhkä sulaa veneilijöiden hellästä kohtelusta. Nipsun omistaja päättää adoptoida myös Räyhkän, tarina saa siis satumaisen onnellisen päätöksen. Räyhkä ja Nipsu saavat uuden alun ja uskovat olevansa nyt ''Koirien saarella'', eräänlaisessa koirien taivaassa. Paikassa, jossa on vain koiria ja hyviä ihmisiä.

Kirjasta on tehty animaatio Plague Dogs vuonna 1982. Katsoin youtubesta trailerin sekä alkukohtauksen. Filmatisointi vaikuttaa näiden perusteella yhtä kaunistelemattomalta kuin kirjakin.

Liebster award vol.3

Kiitos There's no such thing as too many books-blogin Minnalle tästä haastetunnustuksesta. Liebster award on ilmeisen hyvin kiertänyt kirjablogit, joten en erikseen haasta ketään. Kysymyksiin vastaaminen on kuitenkin hauskaa, joten vastailen mielelläni näihin Minnan hyviin kysymyksiin.

1. Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?
Mulla ei ole lempparia genrejen suhteen, mutta pidän siitä kun kirja ravistelee, saa tunteet pintaan tai muutoin puhuttelee. Tietyt teemat ovat toisia mielenkiintoisempia. Ihmisen hyvyys ja pahuus, luonto ja eläimet, yhteiskunnan kritiikki.

2. Mitä syksyn uutuusteosta odotat eniten?
Miika Nousiaisen Juurihoito kiinnostaa, kuten myös Stephen Kingin Mersumies. Muilta osin olen aika pihalla syksyn uutukaisista.

3. Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?
Ruoka-, elokuva-, muoti-, lifestyle- ja kissablogeja.

4. Mitä lehtiä luet?
Tieteen kuvalehti: Historia on suosikkini. Lehdessä on paljon mielenkiintoista nippelitietoa ja anekdootteja historiasta. Kirjastoreissuilla istahdan usein lukemaan myös Imagen. Siinä miellyttää ilkikurinen huumori ja hyvä tasapaino viihteessä ja vakavuudessa. Ulkoasu on myös hieno ja kansikuvat ihan legendaarisia. Pidän kans Kodinkuvalehdestä ja luen ihan perus naistenlehtiäkin, joita saan sukulaisilta kierrättettynä.

5. Kuunteletko äänikirjoja ja millaisissa tilanteissa?
En ole oikein innostunut kokeilemaan äänikirjoja.

6. Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?
Pidän kuvataiteesta ja haluaisin elvyyttää maalaamisharrastuksen ja näyttelyissä käymisen. Valokuvauskurssille ilmoittautuminen kiinnostaa myös. Pidän siitä kun saan väkerrellä värien ja sommittelun parissa, mutta tähän mennessä olen leikkinyt vain puhelimen kameralla. Elokuvia rakastan ja nuorempana kirjoitin elokuvavihkoa, johon merkitsin katsomieni elokuvien tuotantovuodet, ohjaajat, pääosien näyttelijät jne.

7. Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?
Nora Robertsin kirjat eivät kiinnosta.

8. Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?
En yleensä kuuntele musiikkia lukiessani. Keskittymiskyky on liian heikko kaiketi.

9. Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?
Tähän mennessä olen muistaakseni blogannut kaikista lukemisistani.

10. Paras kesämuistosi tältä kesältä?
Kesä hujahti nopeana väläyksenä ohi. Työt söivät ison palan ajastani, joten en tehnyt mitään grandea. Loppukesästä kävin Mikkelissä tapaamassa pitkästä aikaa hyviä ystäviäni. Best antiques are old friends! Uudella paikkakunnalla käyntikin on aina virkistävä irtiotto oman arjen maisemista.

11. Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?
Richard Adamsin Ruttokoirat. Kirjalla on ainakin vahva kanta kerrottavanaan ja se koskettaa. Siinä on paljon samaa kuin Ruohometsän kansassa.
.

Ruokakirjoista

Luen paljon ruoka- ja reseptikirjoja ja päätin jakaa muutaman vinkin siihen liittyen mistä tunnistaa hyvän ruokakirjan ja mitä kannattaa huomioida reseptiä lukiessa. Muutama kohta saattaa olla kokkausta harrastaneelle itsestään selvyys. Itse olen tietotaitoa saanut kotikokeilujen ja koulutukseni kautta.

Ensimmäiseksi - Ruokakirjaa hankkiessa on hyvä lähteä siitä liikkeelle, että selaa sen läpi. Ilmestymisvuosi voi kertoa jotakin. On vanhoja kirjoja, jotka eivät päällisin puolin välttämättä näytä juuri miltään, mutta pitävät sisällään todellisia luottoreseptejä. Sitten taas on kirjoja, joista näkee  eri aikakausien huvittavuudet. Pari vuosikymmentä sitten kiinankaalia käytettiin salaatissa ja currya tungettiin joka paikkaan, makaronilaatikkoonkin.

Entä onko kirjoittaja ammattikokki, keittiömestari tai ravintolapäällikkö? Vaiko vain ruoanlaitosta kiinnostunut julkkis( joka on saattanut testata julkaisemiaan reseptejä niinkin usein kuin kerran) ?


Ulkomaalaisissa ruokakirjoissa on hyvä muistaa se, että reseptit ovat suomennettuja alkuperäiskielestä ja mitoista. Sen tietää mitä se tarkoittaa. Uunin lämpötilat, ainesosien määrät, kielen ilmaisut...Jos jokin näihin liittyen vaikuttaa kokemuspohjan perusteella hassulta, tee tietysti aiemmin oppimasi ja hyväksi kokemasi mukaan.

Inspiraatio - Vaikket ikinä valmistaisi yhtäkään annosta kirjasta, voit saada hyviä ideoita kattaukseen, tarjoiluun, koristeluun, astioihin, yrttien käyttöön, välineiden hankintaan ym. Parhaimmillaan tulee ihan ahaa-elämyksiä, pelkästään kuvia katselemalla!

Etniset keittokirjat - Ihan ensimmäiseksi kannattaa katsoa ainesosia. Jos haluat hankkia kirjan nimen omaan ruoanlaitto mielessäsi, on hyvä pohtia saatko raaka-aineita hyvinvarustetusta marketista tai onko lähistöllä etnistä ruokakauppaa. Sesonki vaikuttaa monien raaka-aineiden saatavuuteen isoissakin ruokakaupoissa. Purkkiparsa todellakin on aivan eri juttu kuin tuore! Se, käytätkö tuoretta inkiväärinjuurta tai jauheinkivääriä, maistuu myös erilaiselta. Jos et saa eri kulttuurien erikoisuuksia, kuten vaikkapa ruusuvettä tai retikkaa, jaksatko selvittää netistä saatavuutta, kenties jopa ulkomailta saakka (ja maksaa ekstraa)? Pystytkö korvaamaan ainesosia jollakin kotoisammalla raaka-aineella? Entä ruoanvalmistustavat ja välineet? Jos ne ovat neva hööd-osastoa, suosittelen harkitsemaan.

Joka tapauksessa, eri maiden makuihin kannattaa tutustua, mutta pitää varautua siihen, ettei lopputulos useinkaan ole kotoaineilla sama kuin lomamatkan ravintolassa.

Reseptiikan noudattaminen - Olen pääosin sitä mieltä, että ohjeita kannattaa noudattaa. Varsinkin, jos teet jotakin ensimmäistä kertaa. Tärkeintä ennen kuin laittaa padat tulille on varmistaa, että on lukenut ohjeen tarkasti. Tämä kuulostaa varmaan typerältä ohjeistukselta, mutta olen joutunut opettelemaan huolellisuuden tässä asiassa. Ohjeita kun tulee varsinkin töissä luettua kiireessä. Usein näkee oikaisuja, joissa kaksi tehtävää on nivottu yhteen. Esim. ''Lisää sulatettu suklaa''  tai ''Lisää jäähdytetty seos''. Nopeasti lukiessa jokin välivaihe saattaa mennä ohi ja kun kiireessä sulatat suklaan mikrossa, käry käy. Tai aikataulusi tiukkeneekin, kun joudut odottamaan ruoan jäähtymistä.

Jotakin merkittävää saattaa myös puuttua ohjeesta. Esim. sellainen kuin Laita omenaviipaleet sitruunaveteen välttääksesi tummuminen ennen kun... Raaka-ainetta käsitellään tietenkin sen vaatimalla tavalla, vaikkei sitä ohjeessa erikseen mainittaisi.

Korvaa raaka-aineita vain, jos tiedät niiden käyttäytymisestä. Jos et tiedä voitko korvata leivinjauheen soodalla, älä kokeile onneasi.

Mittasuhteiden noudattaminen on erityisen tärkeää leivonnassa, koska usein halutaan saada aikaan kohoaminen. Sämpylät kohoavat vanhalta tekijältä silmämääräisinkin mitoin, mutta suosittelen uutta reseptiä kokeillessa tarkkuuteen. On hyvä huomioida myös se, ettei tee- ja ruokalusikoissa ole standardikokoa, vaan koko vaihtelee. Epävarmana voi käyttää mittalusikoita. Mitat on myös hyvä tasata, jotta määrä todellakin vastaa desiä tai muuta haluttua määrää. Runsas desi yms kuvailut ohjeessa ovat pelottavia, varsinkin leivonnassa. Itse suosin ohjeita, joissa määrät on merkitty grammoin. 100g on varmempi kuin 1dl jotakin tuotetta. Myös kappalemäärissä on oltava tarkkana. Lisää yksi sipuli. Iso, pieni, keskikokoinen? Medium on tietysti olettamus. Entä jos raaka-aine onkin vieraampi? Osaatko arvioida millainen on keskikokoinen fenkoli tai palsternakka?

Suosittelen kaikille ruoanlaittajille keittokirjaa Kotiruoka. Siitä löytyvät kaikki perusohjeet mitä arjessa ja juhlassa tarvitsee. Kotiruoka on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1908, oma kirjani on 70.painos vuodelta 2006. Reseptejä on päivitelty vuosien saatossa ja uusia on tietenkin lisätty. Muistaakseni kaikki kirjasta kokeilemani ohjeet ovat toimineet. Kirja sisältää arkiruokaohjeita, juhlapöydän klassikkoja sekä myös perusohjeistusta liittyen oikeaan kattaukseen, keittoaikoihin, ruokalistan suunnitteluun, säilöntään, ravitsemukseen yms. Kirjasta löytyvät silakkapihvit, tuulihatut, blinit, wieninleikkeet, runebergintortut...

Markus Zusak - Kirjavaras

''Oli ollut hieno päivä, ja Natsi-Saksa oli ihmeen ihana paikka.''

Erikoinen, erikoinen, erikoinen. Ensimmäisten sivujen aikana tuskastuin, sillä tarinankertojamme Kuolema puhuu varsin värikkäästi elämän väreistä ja kaikesta diipistä. Olin kärryissä vailla rattaita enkä saanut mistään tukevaa otetta. Mietin tämän olevan niitä kirjoja, jotka jäävät heti alkumetreillä kesken.

Kertojan lisäksi itse teksti eroaa totutusta romaanirakenteesta.

Zusak käyttää paljon lihavoituja tiivistelmiä, jotka listaavat asioita ja painottavat tuntemuksia, tapahtumien ja ihmisten taustoja ja historiaa, yksityiskohtia. Näitä lukiessa tuntuu kuin zoomaisi kameralla kuvaa lähemmäksi, näkisi hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Se, että kertoja on Kuolema unohtuu lukiessa äkkiä ja jatkuvasti, kun itse tarina pääsee vauhtiin. Harhauduin kaikkitietävän kertojan illuusioon ja unohdin sen, että tarinalla on kertoja. Vai onko K(k)uolema kaikkitietävä..?

Välillä Kuolema hidastaa tahtia jättäen syviä pohdintoja, päiväkirjamerkintöjäkin, muistuttaen itsestään. Kuolema kertoo vihaavansa ihmisten mielikuvaa huppupäisestä noutajasta ja siitä, että nauttisi työstään. Kuolema myös tekee juonipaljastuksia (mikä ei ihme kyllä haitannut itseäni yhtään). Tekstin rakennekaan ei totuttelun jälkeen haitannut, vaan virkistävästi kiteytti ja painotti asioita. Vuoroin luin tiivistelmiä tirskuen, vuoroin tippa linssissä. Koska kertoja on Kuolema, osaa arvata tarinan olevan surullinen.

Kuolema tapaa nuoren Liesel Memingerin ensimmäisen kerran junassa. Liesel on veljensä kanssa matkalla uusien ottovanhempiensa Hubermannien luokse. Pikkuveli nukkuu tiensä Kuoleman luo. Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa tämän hautajaisissa, Haudankaivajan käsikirjan. Tyttö ei osaa vielä lukea, mutta harmonikan soittoa rakastava ottoisä papa aloittaa opettamisen. Kirjoihin Liesel pakenee painostavaa Natsi-Saksaa ja sodan edetessä alkaa lukea kirjoja myös muille. Erityisen ystävyyden Liesel muodostaa Hubermannien kellariin muuttavaan juutalaiseen Maxiin.

Tapahtumien raameina on toinen maailmansota, mutta kirja ei oikeastaan kerro siitä. Se kuvaa menettämistä, kuolemaa, kasvamista, elämän epäreiluutta, ystävyyttä, pakenemista. Haudanvakavuutta, uskomattoman kauniita sanoja, lapsen naiiviutta ja naurua tässä on kaikkia paljon. Liesel on kirjan alussa alle 10-vuotias ja kasvaa sodan ja kuoleman varjossa. Liesel selviytyy kamalasta. Ja vielä sen jälkeenkin. Tunteitani kirjan vaihtelevista tunnelmista vertaisin kökkösti liukuvärjäytymiseen. Ilosta suruun, surusta nauruun, naurusta takaisin suruun. Värit, tunteet, elämä. Vaihtuvat hivuttautuen sävystä toiseen.

Hitlerin kovassa raivovouhotuksessa sylkemät sanat muuttivat historiaa niin hirveällä tavalla kuin voi kuvitella. Sanoista Liesel löytää pakokeinonsa näitä sanoja vastaan. Sanat ovat uuvuttavia, kuten ihmisetkin. Kirjan lopussa Kuolema jää ihmettelemään miten ihmisistäkin löytyy ruma että kaunis puoli, joka jää kummittelemaan kertojaamme. Kirjassa on siis vahva kaksinaisuus. Ihmisen, sanojen ja kaiken ristiriitaisuus. Se kaikki on rumaa, kaunista, raskasta. On pahoja ihmisiä, joita maailma ei ansaitse, mutta on myös hyviä ihmisiä, joita se ei ansaitsisi.

Annan kirjasta ehkä vielä synkemmän kuvan mitä se todellisuudessa on. Katkerasti itkin, mutta sen sekaan mahtui myös mielikuvitusnyrkkeilymatseja Hitleriä vastaan, harmonikan soittoa, juoksijaidolin hullua fanittamista (ihan ihonmaalausta myöten), kenkien unohtamista rikospaikalle ja monen monta kirosanaa saksaksi.