Flashback 2015 - Vuoden viistoista valiot

Joulukuu on pian ohi ja sen myötä koko hela vuosi. Aloitin bloggaamisen keväällä ja olen kyllä pitänyt uudesta harrastuksesta! (Vaikka postaustahti on vaihdellut.) Viimeisin kuukausi on mennyt lähinnä ollessa ja sohvalla löllöilessä, yrittäen selvitä arjesta ja juhlasta. Eräs kotimainen tiiliskivi on loppusuoralla ja siitä pyrin päivittelemään tammikuun alkupuolella. Uutuuksiin en tänä vuonna ole tarttunut, jonotuslista on kirjastossa ylipitkä ja uutuuksien omaksi hankinta ei sovi opiskelijan kukkarolle.

Nyt ajattelin vetää naamaan viimeiset Pandan konvehdit ja muistella viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Let's get down to business.



Brett Easton Ellis - Amerikan psyko

Amerikan Psykon olin vuosia sitten jo kertaalleen aloittanut ja puolivälin tienoilla jättänyt kesken. Olen elokuvasovituksen suuri fani, joten lokakuussa halusin antaa kirjalle uuden tilaisuuden. Ja yllättäen pidinkin tästä erittäin paljon. Kirja on aivan erityylinen kuin mikään aiemmin lukemani. Tarinassa kuvataan Patrick Batemanin elämää, joka on sekoitus pörssijupin mahtailua ja leveää elämäntyyliä sekoittuneena sairaihin sarjamurhaajafantasioihin. Seksi- ja väkivaltakohtaukset yltyvät ajoittain kuvottaviksi, joten en lähtisi suosittelemaan herkemmille lukijoille.Välillä Bateman innostuu leikkimään kriitikkoa ja antaa sivutolkulla arviointeja suosikkiartistiensa albumeista. Kirja on satiiria 80-luvusta ja mielestäni myös siitä miten kuluttaminen ja kaiken viihteellistäminen turruttaa ihmistä.






F.Scott Fitzgerald - Kultahattu

Carey Mulligan on uudemman elokuvasovituksen Daisy

Kultahattu kertoo traagisen rakkaustarinan parista, joka ei nuoruusvuosina saanut toisiaan, mutta myöhemmin päätyy vuosien päästä asumaan saman lahden ympärille. Jay Gatsby on äkkirikastunut  maineikkaita juhlia järjestävä  mystinen mies, jonka nuoruuden rakkaus Daisy on hylännyt tämän vielä ollessa köyhä poika. Daisy on jo päätynyt naimisiin, mutta Gatsby ei ole pystynyt vuosien saatossa unohtamaan elämänsä rakkautta ja toivoisikin rikkauksien tuovan vanhan rakkauden takaisin luokseen. Tässä tarinassa vetoavat ajankuva, svengaava 20-luku ja teemat. Kaipuu menetettyyn aikaan ja tunteeseen. Aikaa ei voi viedä taaksepäin, vaikka miten kovasti ihminen haluaisi ja yrittäisi. Vain muisto jää.

''Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.''


Alex Haley- Juuret

Juuret on eeppinen kertomus yhden orjasuvun alistamisesta ja alistumisesta kahden vuosisadan ajalta. Haley on omistanut kirjan Yhdysvaltojen 200-vuotissyntymäpäivälahjaksi ja lopussa toivoo kirjan lievittävän sitä surullista tosiasiaa, että historia tuppaa olemaan voittajien kirjoittamaa. Kirjaa ja siitä tehtyä minisarjaa pidetäänkin Amerikassa todella historian käsitystä ja asenteita muuttaneina. 

Tarina alkaa 1700-luvulla Gambiasta kaapatusta Kunta Kintestä ja päätyy kirjan kirjoittaneeseen journalisti Alex Haleyyn, joka alkoi tehdä sukututkimusta omista juuristaan suvussa säilyneiden suullisten kertomusten perusteella.  Pulitzerin napannut teos on saanut kritiikkiä siitä onko se todella täysin todenperäinen. Haley on sanonut teoksen olevan factionia, eli fiktion ja tunnettujen faktojen sekoitusta. En itse välitä siitä mihin kategoriaan kirjan laittaa, sillä se on aivan uskomaton, riipaiseva ja koskettava kertomus. Se kuvaa rankkojen ihmiskohtaloiden kautta sitä mitä orjuuttaminen on todella ollut.

Stephen King - Liseyn tarina

Tästä kirjasta koko bloggaaminen alkoi. Lumokuu vei mennessään ja se toimi myös inspiraationa blogin nimelle. Toinen tänä vuonna kolahtaneista kuninkaan teoksista oli Kuvun alla, mutta pohdinnan jälkeen päädyin kuitenkin tähän pehmeämpään tarinaan. Liseyn tarina kertoo Lisey ja Scott Landonista. Scott on jo menehtynyt suosittu kirjailija, joka on jättänyt vaimonsa hämmennyksiin pitkän avioliiton jälkeen. Scott on jättänyt jälkeensä lumpi-jahdin ja mystisen Lumokuun, joka on tämän insipiraation, mutta myös kipeiden muistojen ja painajaisten paikka. Kirjassa Lisey yrittää selvittää mitä Scott haluaa hänelle itsestään kertoa, hyppien kahden maailman lisäksi myöskin pitkän avioliiton muistoissa. Masentunut sisko Amanda ja psykopaattifani, joka on vainunut kirjailijan viimeisen käsikirjoituksen, vaikeuttavat kuvioita. Kirja on ihanan pehmeä kertomus eräästä avioliitosta, sen huipuista ja laskuista. Siitä miten ihminen ei katoa, vaikka kuolee.

Yann Martell - Piin elämä

Piin elämä kertoo intialaisesta Piistä ja bengalintiikeri Richard Parkerista, jotka kuukausien ajan jakavat pelastusveneen keskellä valtamerta rahtilaivan uppoamisen seurauksena. Kirja on faabelimainen, todellista tarinan kerrontaa. Vaikka sivukaupalla tapahtumapaikka on rajattu mereen ja pieneen veneeseen, en tylsistynyt. Martell osaa tehdä merestä maagisen, kiehtovan paikan ja Piin selviytymiskamppailusta samaistuttavan. Lopetus löi aivan ällikällä siitäkin huolimatta että osasin odottaa vielä jotakin ''selvitystä''. Vaikken pidä itseäni uskonnollisena ihmisenä, kirja sai itkemään. Kirja ei ole minkäänlaista ''jeesustelua'', pikemminkin pohdintaa uskonnoista ja uskossa olemisesta.

The Joulupostaus

En kummemmin ole aloittanut jouluhulinointia, mutta oli niin mukava lukea http://sivusivultakirjablogi.blogspot.fi/  -blogin Jennin joulukysymyksiä ja -vastauksia, että päätin napata avoimesta haasteesta kopin.

1. Kertoisitko jonkin joulumuiston?
Tämä on juurtunut mieleen: Olin 6-vuotias, kun lemmikkikani Lili löytyi kuolleena jouluaaton aamuna. Olin tietysti haikein mielin kun tälläistä tapahtui omalle lemmikille ja vielä jouluna! Illalla paketista löytyi kuitenkin iloinen yllätys, pehmoinen pupu. Kuva-albumista löytyy kuva, jossa hymyilen tuore Luppakorva kainalossa kuin Naantalin aurinko. Tunsin pienenä lapsena  tapahtumassa jonkinlaista joulun taikaa; surusta ja menetyksestä iloon.

2. Millaisia jouluperinteitä sinulla on?
Vanhempien luokse ollaan menty yleensä vähintään aatoksi ja joulupäiväksi. Aamulla syödään riisipuuroa ja aamupäivällä valmistellaan jouluruokia. Sitten saunotaan ja syödään. Ruokailu voi helposti viedä parikin tuntia. Syöminkien jälkeen avataan lahjat ja illalla katsotaan porukalla jotakin tölsöstä juoden punaviiniä ja nauttien konvehteja ja juustoja.

3. Tärkein joulukirja?
Varmaankin Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu.

4. Tärkein jouluelokuva?
Ihmeellinen on elämä! Tarina on koskettava, ajaton ja mielestäni ihan aiheestakin klassikko.

5. Teetkö suursiivouksen ennen joulua?
Aika hyvin olen kämppäni siivonnut. Tänä vuonna ehkä iisimmin kun on ollut aika väsyttävät viimeiset pari kuukautta.

6. Mikä saa aikaan joulufiiliksen?
Olen paha herkkusuu ja rakastan kaikkia jouluruokia, joten ruoka. Toinen on musiikki. Usein olen virittäytynyt tunnelmaan kuuntelemalla Raskasta joulua-levyä, jossa suomalaiset hevikarjut tulkitsevat jouluklassikoita.

7. Rakkaimmat joululaulut?
Suurin suosikeista on ehdottomasti Varpunen jouluaamuna. Lisäksi Sylvian joululaulu, Tulkoon joulu, Heinillä härkien kaukalon ja John Lennonin Happy Xmas lukeutuvat lemppareihin. Maa on niin kaunis on myös hieno ja kohta ''Miespolvet vaipuvat unholaan'' on painunut mieleen, tuo lause saa nieleskemään liikutusta. On olemassa paljonkin kauniita joululauluja!

8. Kotimaiset vai ulkomaiset joululaulut?
Suomalaiset koskettavat enemmän. Ulkomaisista Frank Sinatran Let it snow on kiva rallatus. Have yourself a merry little Christmas on myös hieno.

9.Suosikki joulukoristeesi?
Omasta kämpästä ei löydy pahemmin joulukoristeita. Vanhempien kotona on vuodesta toiseen samat, perinteikkäät joulukoristeet. Ne ovat kaikki yhtä lailla suosikkeja, vievät mukavasti lapsuuden jouluihin.

10. Millaista koristelua suosit?
Omassa kodissa jää koristelut aika vähäisiksi. Laitan koristetonttuja kirjahyllyyn ja muita ihan pieniä härpäkkeitä.

11. Paras joululahjasi?
Tuo 6-vuotiaana saamani Luppakorva, tuttavallisemmin Luppis. Pupu auttoi pääsemään yli oman lemmikkikanin menetyksestä, käsittelemään kuolemaa  ylipäätään ja toi pienelle lapselle joulun taikaa. Luppakorvasta muodostui rakkain leluni, otin pupun mukaan jopa kauppareissuille :D

12. Tykkäätkö enemmän antaa vai saada lahjoja?
Tykkään antaa lahjoja, mutta koen siitä paineita ja olen niitä huono keksimään. Haluan antaa saajalleen tarpeellisen, merkityksellisen tai/ja mieluisan lahjan. En halua antaa mitään mitäänsanomatonta, mikä saa paketin avaajan vain hymähtämään ja päätyy kaapin perukoille pölyttymään. Tein viime vuonna päätöksen, että mieluummin olen antamatta mitään, jos oikeasti en millään keksi mitään lahjaa, minkä tiedän oikeasti ilostuttavan saajaa.

13. Suosikki jouluruokasi?
Pidän kaikista! Miinus kinkusta, koska en juurikaan syö punaista lihaa. Graavilohta lappaan lautaselle aika roimasti. Perunalaatikko on laatikoista paras, imellettynä tietenkin. :P Äitini näkee joka joulu hurjasti vaivaa ruoan eteen ja pöydästä löytyy vaikka mitä. Eniten aatossa odotan ruokaa, lahjoista en enää niinkään välitä.

14. Entä herkku?
Konvehdit on se juttu. Taatelikakkukin on herkullista.

15. Pidätkö glögistä?
Pidän todella paljon ja nautin glögini kylmänä.

16. Mitä teet yleensä joulupäivänä?
Makaan mahani vieressä ja rentoudun...Joulupäivänä mennään myös vierailemaan muiden sukulaisten luona.

17. Pukeudutko hienoksi jouluna?
En muista miten olen jouluisin pukeutunut, se on varmaan merkki siitä että tuskin kovin prameasti :D

18. Vietätkö sukujoulua?
Aatto menee vanhempien luona ja joulupäivänä vieraillaan isoäitien ja siskoni perheen luona.

19. Onko sinulla joulukalenteria?
Partion joulukalenteri kuuluu perinteisiin, sellainen on tänä vuonnakin. The joulukalenterin katseluputki täytyy ehdottomasti pitää, se seikka on saletti.

20. Lähetätkö joulukortteja?
En.

21. Mitä aiot leipoa jouluksi?
En ole suunnitellut vielä yhtään. Äitiä autan varmaankin ruoanlaitossa. Pähkinäkuivakakkua olen parina jouluna leiponut, se voisi maittaa.

22. Oletko jo aloittanut jouluvalmistelut?
En ole aloittanut ja joulunvietto on vähän auki. Mietin vielä kuumeisesti joululahjojakin.

23. Käytkö ennen joulua joulutapahtumissa?
Lapsena tuli käytyä kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, aikuisiällä sekin jäänyt.

24. Mitä toivot lahjaksi tänä vuonna?
Toivoisin uudelle kissakaverilleni lisää leluja.

Roald Dahl - Matilda

Viime kuussa tein upeita kirjalöytöjä roskiskatoksen paperikassista. Yksi niistä oli Roald Dahlin Matilda. Aiemmin olen Dahlilta lukenut Jalin ja suklaatehtaan ja lapsena olen nähnyt Danny DeViton elokuvasovituksen Matildasta. Juuri mitään en elokuvasta muistanut, kirja tuli siis mukavasti luettua uusin silmin. 

Matilda on pieni tyttö, joka osoittaa suurta lahjakkuutta matematiikassa ja ahmii klassikkokirjoja jo neljän ikäisenä. Lapsinero ei kuitenkaan saa huomiota. Vetyperoksidipäinen äiti ja huijari autokauppias isä pitävät tytärtään ilkimyksenä ja ihmettelevät miksei telkun tuijottaminen kelpaa älyllisesti stimuloivampaa tekemistä kaipaavalle Matildalle. Vanhemmat suhtautuvat tyttöön jopa vihamielisesti eivätkä osoita minkään sortin kiinnostusta. Matilda kiukustuu kylmästä kohtelustaan ja kostoksi keksii pieniä metkuja vanhempiensa pään menoksi, kuten hatun pikaliimaaminen isän päähän. Temput tuovat vanhempien käytökseen kuitenkin vain väliaikaista nöyrtymistä.

Koulun alkaessa Matildan älykkyys tulee heti ilmi luokanopettaja nti Honeylle, joka on aivan ihmeissään tytön nerokkuudesta. Kyvyistään huolimatta tyttö ei ole yhtään omahyväinen. Honey vaatii rehtorilta, että Matilda siirrettäisiin ylemmälle luokalle. Rehtori Trunchbull on kuitenkin painajainen. Entinen olympiatason moukarinheittäjä moukaroi kovakouraisesti koulunsa lapsia henkisesti kuin fyysisestikin ja pitää Matildaa vain kiusankappaleena muiden joukossa. Honey käy vielä keskustelemassa Matildan vanhempien kanssa tämän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, mutta opettajan ylistäminen menee kuin kuuroille korville. Luokanopettajan ollessa ainoa turvallinen aikuinen Matildan elämässä heidän välilleen kehkeytyy lämmin suhde, josta molemmat ammentavat paljon. Ja lopulta pahakin saa palkkansa...

Kirja vetosi paljon, varsinkin kun tässä kuussa on tullut luettua synkkiä kirjoja, dystopioita sun muita. Vaikka Matilda luokitellaankin lastenkirjaksi, se antaa aikuiselle lukijalle ehkä enemmän kuin lapselle. Kirjassa kuitenkin on mustaa huumoria ja pienimpiä saattavat pelottaa Trunchbullin kovakouraiset otteet. Toisaalta, onhan ne Grimmin veljesten sadutkin aika raakoja. 

Quentin Blaken kuvitus on kirjassa hauska lisä ja varsinkin pidin siitä miten Matildan vanhemmat on piirretty. Vanhemmat ottivat aivoon vielä enemmän kuin tuo lastenvihaaja rehtori. Vanhemmat eivät osoita mitään kiinnostusta tämän tekemisiä kohtaan tai huomioi lahjakkuutta, ärh. Kyse on kuitenkin omasta lapsesta! Molemmilta tuli myös seksistisiä kommentteja, isän mielestä tytöllä ei voi olla älliä päässä ja äiti kehuskeli nti Honeylle saavuttaneensa mukavan elämäntyylin ulkonäöllään, turhaan Matildan siis tarvitsee opiskella kun naisen tehtävä on olla nätti. Isoveli on lempilapsen asemassa,  isän autokaupan perijäksikin jo sovittu. Vanhemmat mussuttavat vain einesaterioita tölsön edessä ja Matilda viettää kaiket päivät yksin kirjojen maailmassa.

Nti Honeyn ja Matildan suhde sen sijaan lämmittää mieltä. Molemmat saavat toiselta jotakin. Matilda saa kauan kaipaamaansa kannustusta ja aikuisen huolenpitoa ja arka opettaja saa rohkeutta oppilaltaan. Suhteesta kehittyykin kirjan myötä paljon enemmän kuin vain opettaja-oppilas-suhde parivaljakon ystävystyessä. 

Teemat ovat herätteleviä. Varmasti Wormwoodien kaltaisia piittaamattomia vanhempia löytyy maailmasta paljonkin. Vaikka tarina onkin kerrottu humoristisesti ja liioitellusti, satumaisella otteella, se on aiheiltaan vakava. Matilda on surullisen yksinäinen ja vaikka on aivan huippu, saa kehujen ja kannustamisen sijasta mollausta ja vähättelyä, laiminlyöntiä. Dahl tiivistääkin jotakin tärkeää vanhemmuudesta jo kirjan ensimmäisillä sivuilla; iso osa vanhemmista katsoo lapsiaan enkelilinssien läpi, ajatellen että ''eihän meidän mussukka...'' ja näkevät lapsensa suurenmoisina, vaikka muiden silmissä lapset olisivat kiusankappaleita. Vähemmän näkee laiminlyöviä ja vähätteleviä vanhempia, mutta tälläinen suhtautuminen on herkälle lapselle tietenkin vaarallisempaa. Kuinka tärkeää se kannustaminen onkaan, ihan jokaiselle.

Aldous Huxley - Uljas, uusi maailma

''Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia: he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta. Äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan, eikä heillä ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita. Heidät on oloutettu sellaisiksi, että he tuskin voivat käyttäytyä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, on toki somaa. Jonka te menette ja heitätte huolettomasti ikkunasta vapauden nimessä, hra Villi. Vapauden! - Hän nauroi.''

Tartuin toiseen dystopia-klassikkoon Vuonna 1984 jälkeen. Aldous Huxleyn Uljas, uusi maailma vuodelta 1932 sijoittuu noin viidensadan vuoden päähän. Tulevaisuuteen, jossa ihmisen kohtalo on ennalta määrätty: Ihmiset syntyvät koeputkissa ja sikiöt altistetaan eri ominaisuuksille, jotka määräävät tulevan kastin ja tehtävän yhteiskunnassa.

Uljas, uusi maailma ei ole yhtä poliittinen kuin Orwellin tulevaisuus. Kulttuuri ja itsemääräysoikeus on tässäkin maailmassa poistettu, yhteiskunta on totalitaarinen ja ohjaajien johtama. Ja arvoja iskostetaan kansan päähän iskulauseloruilla, mutta Huxley kritisoi pikemminkin teollistumisen ja liukuhihnatuotannon vaikutusta maailmaan. Toisin kuin Oseanian Lontoossa, Huxleyn maailmassa seksi on yltäkylläistä ja kevytkenkäisyyttä pidetään hyveenä. Yhteen kumppaniin tyytyminen saa aikaan paheksuntaa ja supinaa. Perhe on kumottu ja naiset inhoavat ajatusta ''poikasten'' saannista, laboratorio-oloissa säädelty sikiöiden luominen on ainoa hyväksyttävä keino tuottaa uutta elämää.

Jumalan asemaan on noussut autotehtailija Ford. Hänen fordiutensa ja ''voi Ford''-huudahdukset jatkuvat pisin kirjaa. Tekniikka ja tieteen kehitys on muuttanut ihmistä siinä määrin, ettei käsite Jumalasta vain ole uskottavissa.

''Jos yksilö tuntea saa, niin yhteisö hoipertaa''

Tulevaisuuden Englanti on hyvin hallittu ja steriili. Ihmiset luulevat asuvansa utopiassa ja tyytymättömyys pysyy vain alitajunnassa. Tämä käy ilmi esimerkiksi  Helmholtzin synkästä runosta, jonka kirjoittamista mies itse ei oikein osaa perustella. Negatiiviset tunteet ja yksilöllisyyden kaipuu tukahdutetaan soma-nimisellä huumeella, jota ihmiset popsivatkin tuon tuosta. Kun kyseenalaistaminen tai pienikin mielipaha nostaa päätään, ihminen turruttaa itse itsensä onnellisuuden sumuun.  Etelä-Amerikassa asuu vielä tosin reservaatti, jossa asiat ovat toisin: Alkuasukkaat uskovat Jumalaan, arvostavat taidetta ja lukevat Shakespearea (herran tuotantoon viitataankin paljon, varsinkin loppupuoliskolla). Villi-niminen hahmo tempaistaan nykymaailman menoon ja hän kyseenalaistaa ''sivistyneiden'' elämäntavan. Villi joutuu tietenkin ongelmiin.

En ole yleensä kovin kirjan kansien perään, mutta tämän painoksen yksinkertainen symboliikka hienosti tiivistää koko kirjan jujun: Maailma koeputkessa. Tekniikan ja tieteen kehitys saa ihmisen pyrkimään täydellisyyteen. Mutta täydellisyys ja onnihan tarkoittaa joka ihmiselle eri asiaa? Villin hahmo hienosti pohtii kirjassa sitä seikkaa, ettei ihminen voi olla onnellinen, jos se pakkosyötetään ylemmältä taholta eikä kykene kyseenalaistamaan.

''Syleile mua, kulta, huumaan,
suutele uneen pohjattomaan;
sulje, pupu, syliis kuumaan.
Lempeä vertaan somaan.''

Kyllähän tämä herätti ajatuksia. Tiede ja tekniikka ovat mahdollistaneet koeputkilapset ja geenejä peukaloimalla olisi mahdollista valita lapsen sukupuoli ja lista muita ominaisuuksia. Nykyihminen haluaa olla täydellinen ja pyrkii korjaamaan täysin luonnollisetkin ''viat'' (esim. kosmeettiset), vaikkei niistä olisi mitään haittaa. Englantilaisten asenne Villiä kohtaan sai myös miettimään, että miten se sivistyneisyys oikein nykymaailmassa määritellään, mitä arvoja nykyihmisillä on. Uskonnon rooli on ainakin länsimaissa pienentynyt ja sitä perustellaan juuri tieteelliseltä kannalta: ei uskota siihen mitä ei pystytä näkemään. Elämä tuntuu välillä vaativan liukuhihnatehokkuutta, mutta nykyihmisellä on onneksi vielä vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä.

George Orwell - Vuonna 1984

Lukuopas-palvelu suositteli minulle Eläinten vallankumousta, mutta koska sitä ei kirjaston hyllyltä löytynyt, tartuin toiseen Orwellin tuotokseen. Ehkä jopa mielenkiintoisempaan. Vuonna 1984 on siinä mielessä hieno, että vaikka sen voikin selkeästi sijoittaa ilmestymisaikaan 1949, maailmansotien likapyykin pesuun, se on ajaton ja on osannut, surullista kyllä, ennustaa tulevaisuutta. Oseanian Lontoo on kuin nykypäivän Pohjois-Korea. Aikoinaan kirja on ollut pannassa Neuvostoliitossa.

''Hellittämättömällä vaistolla ihminen kituuttaa päivästä toiseen, viikosta viikkoon, pitkittäen tulevaisuudetonta nykyhetkeä niin kuin keuhkot vetävät aina henkeä niin kauan kuin ilmaa riittää.''

Päähenkilö Winston alkaa tarinan alussa kirjoittaa päiväkirjaa ja samalla pohtia menneitä. Muistojen todenperäisyydestä on vaikea sanoa, sillä vallitseva puolue aivopesee Oseanian kansalaiset unohtamaan niin henkilökohtaisen kuin yhteiskunnankin historian. Sanomalehtiä kirjoitetaan arkistoihin uusiksi vimmatusti, jotta kaikki täsmäisi puolueen alati muuttuvaa valetta. 85% kansasta, proletaanit, elävät kurjissa, kaalinhajuisissa oloissa. Koko ajan käydään sotaa, mutta kuka on vihollinen? Puoluetta ihannoidaan ja valheisiin uskotaan, jopa pienet lapset ilmiantavat omia vanhempiaan.

''Mekään emme enää tiedä käytännöllisesti katsoen mitään vallankumouksesta tai sitä edeltäneistä ajoista. Kaikki asiakirjat on tuhottu tai väärinkirjoitettu, jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Ja sama prosessi jatkuu päivästä toiseen, kaiken aikaa. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.''

Winston on toisinajattelija, muttei uskalla näyttää sitä. Puoluetta kritisoivat katoavat mystisesti, pelkkä vääränlainen ilmekin voidaan tulkita ajatusrikokseksi. Puolue pyrkii jopa luomaan uudiskielen, eräänlaisen lyhennelmän englannista, helpottamaan sosialistista aivopesua. Vain puolueen totuudella on väliä, sillä puolue on ikuinen. Toisin kuin ihminen.

''2 + 2 = ''

Totuus on totuus, vaikka olisikin ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa ja tietää. Vaikka kaikki muut maailmassa olisivat aivopestyjä uskomaan, että kaksi plus kaksi on viisi, totuus on neljä.

Toinen toisinajattelija, Julia, kiinnostuu Winstonista ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Seurustelu ja seksi on riskaabelia, sillä puolueen tarkoituksena on romuttaa perhesuhteet. Ainoa oikea rakkauden kohde on Isoveli, puolueen kasvot, jotka valvovat kansalaisia jättiteleruuduista. Se ei oikein selvinnyt, onko Isoveli todella Oseanian ylin poliittinen johtaja, vaiko pelkästään pelottelukasvot. Winston ja Julia alkavat yhdessä pohtia vastarintatoimintaan, Veljeskuntaan,  liittymistä. Onko sellaista ylipäätään olemassa?

Ponnistelut oman historian muistamiseen, totuudesta kiinnipitämiseen ja kapinointi tuovat Winstonin perimmäisen kysymyksen ääreen: Onnistuuko puolue pääsemään hänen sisimpäänsä?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä lukija pääsee tutustumaan tulevaisuuden yhteiskuntaan, puolueen politiikkaan ja sen seurauksiin ihmisten arjessa. Tutustutaan Winstonin pirstaleiseen, muistiaukkoiseen mieleen ja työhön Totuusministeriössä. Alku ehkä vähän takelteli ennen kuin pääsi kirjan maailmaan sisään ja ymmärsi yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin pidin alkupuoliskosta eniten.

Toinen osa keskittyy Winstonin ja Julian suhteeseen, kiinnostuksen heräämiseen ja salaisiin tapaamisiin. Tarkkaan ajoitetuista kohtaamisista keskellä korpea on jännittävä lukea, kun on se kiinnijäämisen pelko ja jännittää mukana näkeekö Isoveli. Mutta suhde on jotenkin köykäinen ja tuntuu olevan enemmän poliittista niskurointia kuin aitoa kiintymystä. En tästä mitään romanttista satua tosin odottanut, ei sen puoleen. Suhde kuitenkin kuvastaa yhteiskunnan toivottomuutta.

Koko Julian hahmo ärsytti. Hahmo on vain pinnallisesti kapinallinen. Ei ole kiinnostunut puolueen motiiveista tai oikeasta totuudesta; hällä väliä soditaanko Itäaasiaa vai Euraasiaa vastaan, koko ajan kun nyt kuitenkin soditaan.

Winstoniin puolestaan on helppo samaistua. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu olla vapaa ja totuuden jano. Millaista on elää, kun ei tiedä mitä omalle äidille ja vaimolle on tapahtunut? Kun ei voi luottaa mihinkään?

Kolmannessa osassa puolueen rangaistukset ja manipulaatiokeinot selkeytyvät Winstonin kärsimysten kautta. Vuosi 1984 näytetään historian tapahtumien tuloksena, kerrotaan miten ollaan menty vuosi vuodelta enemmän rotkoon. Orwell ruotii 1900-luvun maailmansotia ja vallan rakennetta, kritisoidaan totalitaarista johtamismallia. Kaikista kamalinta omasta mielestä sananvapauden riistämisen lisäksi on se, miten sotia käytetään aseena, jolla poliitikot pönkittävät omaa asemaa ja valtaa.

Kirjassa on omanlaisensa sanasto uudiskieli, entiskieli, ajatusrikos. Lukemani painoksen lopusta löytyy liite, jossa selitetään uudiskieltä. Maailman ainoa kieli, jossa sanasto vähenee! Olisin mieluummin lukenut uudiskielestä tarinan lomassa, liite tuntuu irralliselta ja tarpeettomalta. Teksti on helppolukuista ja Orwellin pointti selviää lukijalle, vaikkei maailmanhistoriaa kovin hyvin tuntisikaan. Luin teorian, että kirja kuvastaisi ennemmin kirjoitusaikana vallinnutta ilmapiiriä kuin tulevaisuuden ennustusta. Vuosiluku 1984 olisi teorian mukaan keksitty vaihtamalla numerojen paikkaa vuodesta 1948. Kirjan voi lukea historian kritiikkinä tai ihan puhtaasti spekulatiivisena kauhukuvana. Molemmilta kanteilta tulkittuna kirja herättää ajatuksia.

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

''Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.''

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka kokee syntyneensä väärän maan kansalaiseksi, kansallisuustransuksi. Lapsesta pitäen Mikko on ihaillut Olof Palmea, Abbaa, kuningasperhettä ja ylipäätään ruotsalaista sosiaalidemokratian lujaan kivijalkaan rakennettua täydellistä, suvaitsevaa ja avointa yhteiskuntaa. Kotiinsa hän on rakentanut ruotsalaisuudelle pyhitetyn alttarin. Mikään suomalainen ei ole lähimailla ylpeyden aihe, sinivalkoisuus puistattaa. Suomeen jää vain ''ritva-pommi'', jonka alta on parasta päästä pois. Täällä ollaan antisosiaalisia tuppisuita, kun taas länsinaapurissa osataan keskustella ja neuvotella, ollaan suvaitsevaisia ja hankitaan naapurin kanssa yhteinen ruohonleikkuri. Puhumattakaan ruotsalaisten saavutuksista yrityselämässä, kirjallisuudessa ja euroviisuissa.

Virtanen päättää muuttaa Ruotsiin ja aloittaa ruotsalaistumisen. Tämä johtaa henkien riistoon, mutta vaiva on sen arvoista. Hänestä tulee Mikael Anderson, periruotsalainen, tunteikas, mutta samalla miehekäs mies. Virtanen suunnittelee lapsuutensa ja koulutuksensa uudestaan, opettelee oikean murteen ja oikeaoppista, hallittua ruotsalaista käytöstä. Virtanen päätyy naimisiinkin, eikä totuuden peittely tietenkään onnistu loputtomiin.

Tartuin tähän Lukuopas-suosituksen ansiosta ja kirja olikin todella hyvä. Se on satiiria, kritiikkiä, pohdintaa ja juoneltaankin koukuttava Virtasen ajaessa itsensä pahemmin ja pahemmin nurkkaan.  Vadelmavenepakolainen on myös hillittömän hauska. Hulvattomimpia kohtia olivat ehkäpä maikkarin meteorologi Petri Takalan vainoamiset, kuinka julkeaa ruhollansa peittää Ruotsin kartta!

Päiväkirjamainen kuvaus sopii tarinaan. Teksti on nopealukuista ja viihdyttävää, mutta samalla rikasta ja mietityttävää. Kaikkia ruotsalaisia tekstipätkiä ei ole suomennettu, muttei itseäni haitannut. Kirja alkaa sanoista ''vanligt kranvatten kan orsaka cancer- Aftonbladet 6.5.2006.'', mitkä minun oli pakko googlettaa ja suomentaa. Tällä Nousiainen sanoo, ettei mihinkään hyväksi luultuun voi luottaa tai ettei kaikki ole niin hyvää mitä luullaan. Kraanavedestäkin kun voi tulla syöpä, Ruotsissakin on nykymurrosten johdosta syöpää, ongelmia, yhteiskunnassa.

Nousiainen kuvaa tarkkanäköisesti Suomen viha-rakkaussuhdetta Ruotsiin ja osaa laajasti selittää Ruotsin historiaa, kertoa tapakulttuurista ja sosiaalidemokraattisten poliitikoiden  vaikutuksesta yhteiskuntaan. Jälkimmäisen Virtanen vannoo olevan Ruotsin menestyksen salaisuus. Lopussa Virtanen kuitenkin tajuaa, ettei mikään voi olla täydellistä ja että hänkin on ihannoinut vain tietynlaista, keskiluokkaista ja stereostyyppista mielikuvaa. Ruotsi on murroksessa, eikä mikään maa ole kiiltokuvansa kaltainen. Ruotsistakin löytyy pahoinvointia.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola - Usko, toivo ja raskaus

Usko. toivo ja raskaus käsittelee vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, erityisesti ehkäisykiellon vaikutuksia. Teoksen kirjoittajista Ruoho on teologian maisteri ja Ilola on blogisti, 11 lasta ehkäisykiellon seurauksena kasvattanut. Kirjaan tulee sisäpiirin näkökulmaa Ilolan lisäksi kolmenkymmenen nimimerkin takaa, entisiltä ja nykyisiltä jäseniltä. Liikkeen ajatusmaailmaa taustoitetaan kertomalla ihan perusasioista uskonopeista ja pätkiä mm. SRK:n saarnaajien puheista. Lähteenä on käytetty myös psykologian tietokirjoja ja olikin mielenkiintoista tietää noita perusjuttuja kasvatuspsykologiastakin.

Seksi on kielletty kokonaan ennen avioliittoa, avioliitossa ehkäisy on kiellettyä. Tästä helposti seuraa se, että nuoret miehet ja naiset ryntäävät naimisiin turhankin aikaisin, odottaen innolla ensimmäisia kokemuksiaan. Eri kiellot on iskostettu lapsesta lähtien hengellisen kasvatuksen ja yhteisön kautta;  nuorille pareille on sanomattakin selvää, ettei ehkäisyn kaltaiseen syntiin aleta, osa pitää sitä murhana. Pelotellaan, ettei taivaspaikkaa tule ehkäiseville ja ''syntymättömät'' lapset odottavat tuonpuoleisessa, ikään kuin vaatien tilintekoa. Ryhmäkuri on vahvaa ja jäsenet ottavat ilmeisesti aika herkästikin puhutteluun epäiltäessä ehkäisyn käyttöä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa ihaillaan suuria perheitä ja raskaana olevien naisten vatsakumpuja. Jos perheen pienin on ''jo'' konttausiässä, muut yhteisön jäsenet supisevat, että missä viipyy seuraava? Onko ehkäisyä käytetty? Hurjan nopeaa syntyvyysväliä ihaillaan, vaikka todellisuudessa äitejä ei valmisteta todelliseen arkeen millään lailla. Kuva pullantuoksuisesta äidistä tarkoittaakin todellisuudessa masennusta, uupumusta, huonoja avioliittoja, lasten laiminlyöntiä kun kaikille ei vain yksinkertaisesti riitä aikaa ja hellyyttä. Useat nimimerkit kuvaavat vanhempiaan vähintäänkin tunnekylmiksi, osa on kokenut sanallista ja fyysistä väkivaltaa. Arkisen rumban helpottamiseksi katraan vanhemmista lapsista (varsinkin tytöistä) muodostuu usein ''pikkuäitejä'', jotka järkyttävän nuorina ottavat vastuuta pienemmistä sisaruksistaan ja kotitöistä vanhempien lähtiessä hermolomalle viikonlopuksi tai jopa kokonaiseksi viikoksi. Tätäkin vastuullisuutta nuorikoissa ihaillaan ajattelematta tuhoisia seurauksia nuoren mielenterveydelle.

Suurperheet pitävät usein yllä kulissia, vaikka miten kamala olo olisi todellisuudessa. Näennäisesti lämmin ja tiivis yhteisö ei juurikaan lohduta perheitä. Sanotaan: ''Jumala ei anna ihmiselle suurempaa taakkaa kuin tämä jaksaa kantaa.'' Vedotaan siihen, että Vanhassa Testamentissa on suuria perheitä. Vedotaan siihen, että ollaan lapsirakkaita. Eikö naisella tulisi olla määräämisoikeus kehostaan? Eikö tulisi ajatella lasten parasta? Moninkertaiset synnyttäjät kokevat ehkäisyn niin suurena syntinä, etteivät lääkärin määräykselläkään suostu sterilisaatioon tai ehkäisypillereihin. Äidit käyvät sisäistä taistoa omia tuntemuksiaan vastaan. Liikkeen tahto ja oma tahto ovat sekoittuneet niin pahasti, että osa nimimerkeistä käyttää kokemuksistaan sanaa aivopesu. 

Avartava, kattava ja raskas. On vaikeaa kuvitella miten näin tiukka ehkäisemättömyysoppi voi olla 2010-luvun Suomessa näinkin voimissaan. Varsinkin kun oppia ei ajatella eikä perustella millään tasolla järkevästi. Jumalan luomistyöhön ei saa sotkeentua, mutta kuitenkaan koeputkihedelmöitystä ei paheksuta. Kaikki ovat opin mukaan tasa-arvoisia, mutta vanhoillislestadiolaisuuden vaatima suuräitiys suorastaan pakottaa naisen neljän seinän sisälle. Osalle opiskelu tai työssäkäynti on yksinkertaisesti mahdottomuus, kun aikaa ei riitä edes lyhyeen hengähdystaukoon. Naisia useissa uskonpiireissä myös kehotetaan aina suostumaan kun mies haluaa seksiä. Sanotaan, että suuri pesue tarkoittaa lapsirakkautta, mutta pikemminkin se saa aikaan huostaanottoja ja terapian täyttämiä vuosia. 

Ennen kaikkea yhteisö kaipaa avoimuutta ja kyseenalaistamista: Mikä konkreettisesti toimii, onko tietyissä opeissa järkeä? Jäseniltäänkin, mutta ennen kaikkea valtaapitäviltä. Tulee huomioida pahoinvointi, olla empaattinen ja auttaa konkreettisemmin. Uskon asioissakin tulee kyseenalaistaa. Käyttää järkeä ja sydäntä, eikä vain sokeasti uskoa.

Liebster award vol2 - vastauksia

Kiitos http://mustettajapaperia.blogspot.fi/ Marialle Liebster awardista! Kaamokselle kangennutta mieltä lämmittää kovasti, että sain toisen tunnustuksen! Tällä kertaa en haastele ketään, mutta ilolla vastaan näihin hyviin kysymyksiin : )

1. Mikä on ensimmäinen lukemasi kirja?
Se oli joku Histamiini-kirja. En muista mikä sarjan kirjoista oli kyseessä, mutta muistan sen mahtavan tunteen kun sain kirjan luettua. Tuli ihan voittajafiilis, koska opin kunnolla lukemaan luokkakavereitani myöhemmin.

2. Keneen fiktiiviseen hahmoon olet ollut rakastunut?
En keneenkään, kai.

3. Mikä on sinulle tärkein seuraavista: juoni, hahmot vai kirjan kieli?
Tämä on paha. Mielestäni kielellä leikittely ei pelasta kirjaa, jos juoni tai hahmot eivät yhtään vetoa.

4. Oletko lukenut jonkin kirjan useammin kuin kolme kertaa? Minkä?
Maailmassa on niin, niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, että yleensä tartun mieluummin uuteen tuttavuuteen kuin palaisin vanhaan ystävään, vaikka teos olisikin ollut vaikuttava. J.D. Salingerin Sieppari Ruispellossa on poikkeus, kirja lukeutuu ihan ehdottomiin lemppareihin ja sen olen varmasti lukenut useasti. 

5. Miksi päätit aloittaa (kirja)bloggaamisen?
Kun luin Stephen Kingin Liseyn Tarinan, se teki niin suuren vaikutuksen, että harmittelin kun ei ollut ketään kenen kanssa vouhottaa siitä ( ystäväni eivät juurikaan harrasta lukemista). Internetin ihmeellisessä maailmassa on mukava vaihtaa ajatuksia, saa siis aina tulla kommentoimaan!

6. Oletko tavannut jonkun kirjailijan? Kenet?
Turun kirjamessujen röökipaikalla näin vuosia sitten Roman Schatzin. Olin lukenut hänen hauskan romaaninsa Rakasta Minut. En tiedä voiko laskea varsinaiseksi ''tapaamiseksi'', mutta tilanne on jäänyt mieleen. Siinä pieni Henni vaan tuijotteli, tosa se on! Eikä kehdannut mennä juttelemaan, tietenkään...Reijo Mäen bongasin kerran Salessa. 

7. Haluaisitko julkaista jonkin kaunokirjallisen tekstisi?
En uskalla itsekään avata yläasteaikaisia romaaniprojektejani...Tuolla jossain vintin kammioissa saavat pysyä pölyttymässä : D

8. Luetko mieluummin uutuuskirjoja vai klassikkoja?
Klassikoihin tartun helpommin. 

9. Mikä kirja on ehdottomasti yliarvostettu...
Albert Camusin Sivullinen. 

10...ja mikä aliarvostettu?
Alex Haleyn Juuret pitäisi nostaa mielestäni joka ikiselle must read-listaukselle. Ainakin on sellainen tunne, että sitä arvostetaan enemmän Amerikassa kuin täällä.

11. Kuinka perustelisit lukemisen tärkeyden lapselle tai nuorelle?
Tiivistettynä: Kaikki pitävät hyvistä tarinoista. Lukeminen on hyvien tarinoiden elämistä.

Alex Haley - Juuret

''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaan. Sukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''

Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu

Utuinen kuvanlaatu  kuvastaa kirjan utuista sisältöä
(eli bloggaajalla on wanha känny surkeella kameralla).

Tähän tartuin nimen vuoksi. Kaunis sielu, kaunis nimi kirjalle. Herätti heti kysymyksen: Millainen oikein on kaunis sielu?

 Kansien välissä on tarina nuoresta naisesta, jota ei sanoisi juonen kuvauksen perusteella kauniiksi sieluksi. Nimettömänä pysyvällä päähenkilöllä on suhde varattuun, perheelliseen  mieheen. Nainen häpeää himoaan, heidän tekemäänsä syntiä. Lisäksi hän tuntee vetoa samaa sukupuolta kohtaan. Nainen haluaa murhata miesystävänsä ja kamppailee tämän pakkomielteen lisäksi itseinhoa vastaan. 1927 alun perin kirjoitettu teos oli liian uskalias ''nuorten naisten liian suuren keskinäisen kiintymyksen'' vuoksi ja julkaistiin vasta 2001.

Kerrontatyyli on runollinen. Kirjassa on 144 sivua ja lukuja jopa 106. Kappaleet ovat ikään kuin pieniä kohtauksia, välähdyksiä elämästä: pakkomielteistä pohdintaa, unia ja hurmosta. Lukeminen vaatii heittäytymistä näihin hämäriin sielunmaisemiin ja halua ymmärtää päähenkilöä, vaikkei hän edes itse ymmärrä itseään.

''En käsitä tekojani, vaikka murhaankin tunsin saaneeni selityksen ja vaikka sillä kertaa ajattelinkin, että asia juuri niin on. Nyt tiedän, ettei se sittenkään ole niin. Se oli vain teoria, käytäntö oli aivan muuta. Käytännössä oli kostea taivas, kasteinen hauta, vaimo jolla oli ruudukas hame. Oli katuja, jolla kuljin. En mitään, mitään en ymmärrä. Kaikki menee sekaisin. Uskonko Jumalaan? Siihenkään ei minulla ole varmaa vastausta. En tiedä uskonko, minä olen vain mosaiikkia, sinisiä, harmaita, keltaisia neliöitä. Palikkapino. Surkea palikkapino.''

En pitänyt tästä kovin paljon, vaikkakin runoisa, unenomainen kerrontatyyli miellytti. Hämäläiseltä voisinkin lukea jatkossa hänen runojaan. Päähenkilö on täynnä katumusta, itseinhoa, surua. Mieli on kuin  hajonnut peili, jota yrittää turhaan kasata ehjäksi pikaliimalla.

Toistoa tässä ainakin on liikaa, Varsinkin alussa; murhatako vai ei. Ja sitten kun teko on tehty, tajutaan vasta (pitkästä jahkailusta huolimatta) että ai niin ne seuraukset. Mies haudassa, pieni taapero ilman isää ja tulee sittenkin sitä kuollutta miesystävää ikävä. Aviorikos, synti ei kuole miehen mukana.

Ovatko kaikki ihmiset synneistään huolimatta kauniita sieluja?

P.S: Millään en osaa päättää lopullista ulkomuotoa blogille.

Stephen King - Eksyneiden jumala

Yhdeksänvuotias Trisha lähtee äitinsä ja isoveljensä kanssa eräänä viikonloppuna patikoimaan metsään. Avioero on kiristänyt perhesuhteita ja isoveli Pete riitaantuu äitinsä kanssa. Veljeään lapsellisena pitävä Trisha kyllästyy kuuntelemaan sanaharkkaa ja poikkeaa polulta. Pieni hengähdystauko osoittautuu kohtalokkaaksi Trishan eksyessä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Ruoka loppuu, etsintäpartiot ovat kilometrejä hakoteillä, umpimetsässä ei näy ketään. Vaikka Trisha onkin sinnikäs ja neuvokas tyttö, alkaa epätoivo ottaa valtaa. Ainoana ilonpilkahduksena toimivat baseball-ottelut, joita Trisha pystyy kuuntelemaan korvalappustereoistaan. Hänen lempipelaajansa, Tom Gordon, alkaa keskustella ja kulkea hänen rinnallaan. Trisha tietää, että Gordon on vain pahassa tilanteessa keksitty mielikuvitusystävä. Mutta välillä tuntuu kuin joku vaanisi ja on vaikea erottaa mikä onkaan enää todellista...Onko metsässä jotakin joka vaanii häntä?

Luvut on jaettu baseball-pelin mukaisesti: Ennen ottelua, Ensimmäinen vuoropari, Venyttelytauko...Ja varsinkin loppua kohden Trisha alkaa ajatella henkiinjäämistaistelua baseball-pelinä, jossa pitää tsempata, jotta selviää voittajana loppuun.

Trishan keskustelut isänsä kanssa ovat avainasemassa selviytymisessä (ja ovat kenties osasyynä miksi mielikuvitus laukkaa).

''Minä uskon että on olemassa voima joka estää humalaisia nuoria-useimpia humalaisia nuoria-ajamasta kolaria kun he tulevat kotiin koulun päättäjäisistä tai ensimmäisestä isosta rokkikonsertistaan. Voima joka estää useimpia lentokoneita putoamasta jopa silloin kun niihin tulee vika. Ei kaikkia mutta useimpia. Jokin voima meillä täytyy puolellamme olla. Sen voi oikeastaan päätellä jopa siitä, ettei kukaan ole käyttänyt ydinasetta ihmisiä vastaan vuoden 1945 jälkeen. Ennen pitkää sellainenkin pommi tietenkin pamautetaan, mutta puoli vuosisataa... on pitkä aika.''

Trishaa eteenpäin kantava voima metsässä selviytymisessä on Tom Gordon, jota hän välillä kutsuu myös Tom Gordon-jumalaksi. Kirjan alkuperäisnimikin on The Girl Who Loved Tom Gordon. Jälkisanoissa King myöntää ottaneensa aika paljon vapauksia mitä tulee käytyihin otteluihin ja itse Gordoniin. Mutta yksi ele on todellisuudessakin tämän syöttäjän käyttämä: hän osoittaa sormella kohti taivasta pelin voiton varmistuttua. Ikään kuin kiitoksena korkeammille voimille.

''Trisha naputti lakkinsa lippaa ja osoitti sitten oikealla etusormellaan kattoon. Hymy joka kirkasti isän kasvot silmiin asti oli suloisinta ja mitä aidointa mitä Trisha oli koskaan nähnyt. Jos oli olemassa jokin polku niin se oli tässä. Trisha sulki silmänsä nähdessään isän ymmärtävän ja vaipui uneen. Peli ohi.''

Trisha on ihana peppipitkätossumainen hahmo, joka pahassa tilanteessa tekee parhaansa, eikä pelkää panna karhullekaan hanttiin. Ja lopussa näyttää isälleen olevansa samaa mieltä; jokin pelastava voima täytyy olla olemassa. King on omistanut kirjan omalle pojalleen Owenille, jolta baseball-tietämyskin on lähtöisin. Trisha ja itse asiassa koko tarina on samanlaisella lämmöllä tehty hahmo kuin Liseyn Tarinan (jonka King on omistanut vaimolleen Tabithalle) Lisey. King kuvaa Trishaa juurikin siten miten vanhemmat kuvaavat omia lapsiaan.

Selviytymiskamppailu on tässä suuremmassa osassa kuin se perinteikäs Kingin kauhu. Takakansi antoi ymmärtää teoksen olevan pelottavampi. Metsässä vaaniva uhka jää jotenkin hataraksi, eikä se kiinnostanut yhtä paljon kuin Trishan metsässä vaellus. Kolme huppupäätä olivat jännä elementti, niistä olisin mielelläni lukenut lisää.

Koskettavin kohta oli juurikin tuo lopetus, jonka siteerasin ylempänä. Trisha näyttää salaisella isän ja tyttären välisellä inside-eleellä, että muistaa mistä kerran keskustelivat, jokin voima häntä auttoi.

Jonas Hassen Khemiri - Ajatussulttaani

Teinipoika Halim on Ruotsissa syntynyt toisen polven maahanmuuttaja, jonka arkea seurataan kirjassa puolen vuoden ajan. Isä Otman omistaa sekatavarakaupan ja veli yrittää kovasti luoda näyttelijän uraa. Isä on erittäinkin sopeutunut uuteen kotimaahan, eikä realistisena luonteena  haaveile paluusta Marokkoon, toisin kuin nuorimmainen poikansa.

Halimia kismittää isänsä ''sveduilu'', se miten puhetyyli vaihtuu ja pehmenee ruotsalaisille puhuessa. Isä on omaksunut ''maassa maan tavalla''-ajattelun. Kotikielen opetuksen lopettaminen kiukuttaa myös, tämän Halim lapsellisesti kokee oikeuttavan esimerkiksi vessojen sotkemiseen.

''Tänään olen kuitenkin filosofoinut että on vielä kolmannenkinlainen mutistyyppi joka on täysin vapaa ja jota svedut vihaavat eniten: vallankumousmutis, ajatussulttaani. Sellainen joka näkee kaikkien valheiden läpi ja jota ei ikinä pysty huijaamaan. Suunnilleen niin kuin al-Kindi joka purki kaikki koodit ja kirjoitti tuhansia julman loistavia kirjoja astronomiasta ja filosofiasta sekä myöskin musiikista ja matematiikasta. Viime lukukaudella olin enimmäkseen hölmö, mutta tästedes vannon että aion ruveta ajatussulttaaniksi.

Kirjassa ei ole siloteltu mitään. Halimin maailmankuva on mustavalkoinen kuin männävuosien televisio. Mutikset ovat joko varkaita, vallankumouksellisia tai kunnon poikia, joista tulee isona hammaslääkäreitä. Svedut ovat nynnyjä, tosin joukossa hekin vaarallisia. Juutalaiset vain juoksevat rahan perässä ja pillittelevät joukkomurhista (joita Halimin mukaan turhaan on paisuteltu). Herkkien tunteiden julkituominen on tietysti homoilua. Tytöt ovat ensin kivoja ja pettymyksen tuotettuaan huoria.

Halimin ajattelutapa on samanaikaisesti raivostuttava ja huvittava. Jos hahmo olisi joku muu kuin ysiluokkalainen poika, joka filosofisten pohdintojen lomassa valittelee kouluruoasta ja pelkää jäävänsä kiinni runkkauksesta, ei tekstiä sulattaisi yhtä hyvin. Huumori antaa sijaa sanoa paljon, tekstin on tarkoituskin olla naurettavaa ja yleistämistä.

Päiväkirjamainen tyyli on realistinen. Halimille ei mitään maailmoja mullistavia juttuja tapahdu, varsinaista juonta ei ole. Eli äksönistä tykkäävälle lukijalle tämä ei sovi.

Halimista hahmona en oikein välittänyt, vaikka teki ihan osuvia havaintoja stereotypioista. Kiusankappale ajattelee olevansa suuri ajattelija ja haluaa olla vallankumouksellinen, mutta käyttäytyy juurikin vihaamiensa stereotypioiden mukaan. Esittää kovista, varastelee ja hankkiutuu hankaluuksiin. En ihan ymmärtänyt, että miksi. Jotakin teinipojan logiikkaa?

Lempparihahmokseni nousi Otman, Halimin isä. Hänellä on maanläheinen ote selittää kahden kulttuurin kanssa tasapainottelua ja lämmin, isällinen huoli pojastaan.

''Isä huokaisi mitä syvimpään.
 'Sinä se tässä et tajua, Halim.' '
'Tajua mitä?'
Isän huulten ja viiksien välissä oli kuivuneita viinitahroja:
'Niin...Poikani...Mitähän kieltä puhutaan...sanotaan nyt vaikka...Kreikassa? Mitä? Arvaa?'
'Lopeta.'
'Kuulinko että kreikkaa? Kymmenen pistettä. Entä...hmm...vaikka...Ranskassa? Mitä? Aika loppuu...nyt, mitä? Oikein! Kaksikymmentä pistettä. Ranskaa! Ja Ruotsissa puhutaan...nyt sinulla on mahdollisuus...10 000 kruunua jos vastaat oikein...' ''

Hauskaa oli myös se, miten Khemiri on kirjoittanut itsensä perheen naapuriksi. Mikään tärkeä hahmo hän tosin ei ole, sivumaininta lähinnä. Khemirissä ja Halimissa on paljon samaa: Khemirilläkin on  näyttelijäveli ja hän on ottanut Ruotsissa paljon kantaa maahanmuuttokeskusteluun, vaikka hänkin on ihan Ruotsissa syntynyt.

Liebster Award

Iik, ihka ensmänen haaste! Toivottavasti osaan tehdä tämän oikeaoppisesti, vasta opettelen tätä bloggerin käyttöä. Kiitos tästä kuuluu: unelmienaika.blogspot.fi kirjablogin Katriinalle! Oli hauska vastata kysymyksiisi.

Haasteen heitän seuraaville:

                                            http://sivusivultakirjablogi.blogspot.fi/

http://kaisareetta-t.blogspot.fi/

http://kingiakahviajaempatiaa.blogspot.fi/

http://uskontunnustajako.blogspot.fi/

http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/

Haasteessa menetellään näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kysymykset niille, joille haasteen heitän

1. Oletko lukenut kirjaa, jonka koet muuttaneen sinua (arvomaailmaasi esimerkiksi tai jollakin muulla tapaa)?
2.Mitä kirjoja mielestäsi  pitäisi ''pakkoluetuttaa'' peruskoulussa?
3.Saavatko uudet, suomalaiset kirjailijat mielestäsi tarpeeksi näkyvyyttä?
4.Kuka on mielestäsi kirjamaailman paras pahis?
5.Entä sankari?
6.Pidätkö omaelämäkerroista?
7.Luetko tietokirjoja?
8.Onko kirja aina parempi kuin siitä tehty sarja taikka elokuva? 
9.Oletko itse joskus haaveillut kirjailijan urasta?
10. Millaisia lapsuusmuistoja liittyy lukemiseen?
11. Oletko aloittanut jonkin kirjan monta kertaa ja aina jättänyt kesken?


Tässä omat vastaukseni

1.Pidätkö kauhukirjoista?
Lapsena luin enemmän mitä näin aikuisella iällä. Silloin R.L. Stinen Goosebumps-sarja oli erittäin kova juttu. Luin niitä aina ennen nukkumaan menoa, söin taateleita (nuo jouluiset herkut jostain syystä maistuivat) ja kuumottelin. Pikku Vampyyreja luin myös ja Noidan käsikirjaa, siinä oli kansikin pienelle Hennille aika kauhistuttava... :D 

Niin ja luin myös aina isoäidillä vieraillessa sellaista kirjaa kuin Tiedon tuolla puolen. Taisi olla joku lehden kaupanpäällinen. Siinä oli paljon karmivia, selittämättömiä juttuja historiasta. Kummituksia valokuvissa ja sen sorttisia. Kyllä sellaiset mystiset jutut kiehtoo. Rakkaus Stephen Kingiin on ja pysyy vuodesta toiseen!

2.Mikä on paras kauhukirja ja miksi?
Hmm. Varmaankin Stephen Kingin Carrie. Luin sen teini-ikäisenä ja pystyin samaistumaan päähenkilöön. 

3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?
Vampyyreissa ja noidissa on jotakin kiehtovaa, menneen maailman huminaa ja kansantarumaisuutta.

4. Mitä Halloween aiheisia kirjoja suosittelisit muille?
Apuva, en osaa suositella!

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Pimeällä yksin kotona, kynttilöiden tunnelmavalaistuksessa. Jos talo on vanha ja pitää ääniä niin vielä parempi. Pakkanen paukkuu nurkissa, lattiat ja saranat narisee...

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?
Goosebumpsit lapsena.

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?
Harvemmin. Helposti käy niin, että alan liikaa fiilistellä musiikkia liikaa ja keskitys herpaantuu pois tarinasta.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?
Enpä oikeastaan, ainakaan tietoisesti.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?
Mistä vain saa tehtyä kauhistuttavaa, jos kirjailijalla on vetovoimainen tyyli.

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?
En ole paljoa ehtinyt ajatella koko Halloweenia. Tänä vuonna voisi kokoontua yhteen parin kaverin kanssa, katsoa kauhuelokuvaklassikoita ja mässyttää herkkuja. Jotain Halloween-aiheista voisi olla hauska leipoa!

11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten?
Ehkä eniten tykkään kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa tai jotakin mietintää ihmisolennon syvimmästä olemuksesta. Jotakin sellaista, mikä pistää mietityttämään. Huumori on erittäin hyvä lisä, mustana tarjoiltuna varsinkin.

Toisen roska on toisen aarre

Kävin viemässä eilen roskia ja sieltäpä löytyi paperinen kassi, jossa luki että saa ottaa. Joskus mietin, että elämässä on joko kaikki sattumaa tai mikään ei ole sattumaa. Tulin ilmaisista romaaneista erittäin iloiseksi.

Olin nimittäin pari päivää pohdiskellut tuota Katja Ketun Kätilöä ja Stephen Kingin Musta torni-sarjan läpi kahlaamista. Roald Dahlin Matildan puolestaan olen nähnyt elokuvana lapsena. Lukulistasta on tullut ihan mukavan pituinen, kun sain ideoita tuosta Lukuopas-palvelustakin.

Mieltä  kyllä lämmittää tälläiset arjen pienet, hyvät teot!

Yann Martel - Piin elämä

''Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.''

Piin Elämä on tarina toivottomuudesta ja toivosta. Ennen kaikkea toivosta.

Tarina jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

Ensimmäisessä päähenkilö Piscine ''Pii'' Patel muistelee lapsuuttaan Intiassa. Hänen isänsä on eläintarhan johtaja. Eläinten kunnioittaminen tulee siis tutuksi pienestä pitäen. Hän ihailee rationaalista opettajaansa, mutta haluaisi olla samanaikaisesti kristitty, hindu ja muslimi, koska kokee voimaantuvansa kaikkien uskontojen opeista. Tämä aiheuttaa ihmetystä ja närää niin uskonopastajissa kuin vanhemmissakin. 1970-luvun Intian poliittisen tilanteen vuoksi perhe päättää muuttaa pois kotimaastaan.

''Samalla sivulla on toinenkin ryhmäkuva, jossa on etupäässä koululaisia. Hän naputtaa kuvaa.
' Tuossa on Richard Parker', hän sanoo. Olen ymmälläni. Katson tarkasti, yritän nähdä persoonallisuuden piirteiden takana. Tämäkin kuva on valitettavasti mustavalkoinen ja hiukan epätarkka. Parempina aikoina huolettomasti napattu kuva. Richard Parker katsoo poispäin. Ei edes huomaa olevansa kuvattavana.''

Toisessa osassa alkaa uskomaton selviytymistarina. Kanada saa odottaa, kun rahtilaiva uppoaa. Pii jää oman onnensa nojaan. Tyynivaltameri ja vähäiset selviytymistarpeet ovat jo yksi ongelma. Toinen ongelma on Richard Parker, bengalintiikeri, joka jakaa pelastusveneen pojan kanssa. Hintelä Pii onnistuu viettämään kuukausia keskellä armotonta valtamerta, verta janoavan tiikerin kanssa.

''Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin shakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla.''

Kolmannessa osassa päästään kuivalle maalle ja tarina ikään kuin puretaan.

Tulkitsin ensimmäisen osan uskonnollista miettelöistä ja toisesta siteerauksesta jo alussa, ettei tarinassa kaikki välttämättä ole sitä miltä vaikuttaa. Häkellyin. Tekijän esipuheessa Martel kiittää herra Patelia ja muita tarinassa esiintyviä hahmoja, mikä tässä tarinassa on totta ja mikä ei? Voiko luokkakuvassa mukamas olla tiikeri?

Tarina ei ole totta ja samalla ennen kaikkea on. Kaikissa uskonnoissahan pyöritellään samoja palloja, niitä vain kutsutaan eri nimillä. Onko väliä pukeeko toivonsa Ganeshaan tai Muhammediin? Tärkeintä on, että mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa ihmisellä on toivoa ja uskoa parempaan.

Pidin kirjasta paljon, tai oikeastaan rakastin. Vastoin ennakkoluulojani. En nimittäin ole uskonnollinen, enkä ole oikein välittänyt noista luonnon kuvauksistakaan. Mieluummin löisin itseäni haarukalla silmään kuin lukisin Lokki Joonatanin uudestaan. Mutta tätä rakastan.

Luontokuvaukset on nimittäin kirjoitettu elävästi. Melkein pystyin haistamaan ja maistamaan suolaisen, kirkkaansinisen Tyynenmeren ja näkemään lentokalat ja kilpikonnat. Martel on selvästi tehnyt taustatutkimusta myös eläinten käyttäytymisestä, Richard Parkerin käytös, reviirinmuodostukset sun muut oli kiinnostavasti ja asiantuntevan tuntuisesti kerrottu.

Toinen elävästi kerrottu asia on Piin epätoivoinen taistelu kuolemaa vastaan. Kilpikonnan veren juonti, hajoavat vaatteet, aurinkotislaimet, kylmä, kuuma, nääntyminen. Elin tuskassa mukana, samalla yrittäen tallettaa muistiin niksejä worst case scenarioiden varalle.

Uskon, että en unohda tätä kirjaa ikinä.