Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Kuin surmaisi satakielen on 8-vuotiaan Scoutin ja pienen alabamalaisen Maycombin kylän tarina. Keskeisessä osassa on oikeudenkäynti, jossa mustaa miestä syytetään raiskauksesta. Scoutin isä Atticus on syytetyn asianajaja, joten nuori tyttö pääsee veljensä kanssa seuraamaan tapahtumien kulkua läheltä.

Olen jo pitkään halunnut lukea tämän, sillä se on klassikko ja olen elokuvasovituksen joskus nähnyt. En muistanut juonesta juuri mitään, paitsi sen että oikeudenkäynti oli isossa osassa. Sivumäärällisesti kirjassa ei paljoa vietetty tuomarin edessä, mutta itse koin ainakin että oikeudenkäynti oli jonkinlainen ydin kirjassa. Sen tiesi tekevän tuloaan ja sitä alkoi kuumeisesti odottaa. Oikeudenkäynti ja siitä seuranneet tapahtumat kuohuttivat tunteitani enemmän mitä odotin. Kirja sijoittuu 1930-luvulle, jolloin mustien amerikkalaisten oli turha odottaa reilua oikeudenkäyntiä. Kuin surmaisi satakielen oikeudenkäynti on epäreilu ja uskomattoman tuntuinen. Järkyttävä jopa kun ottaa huomioon kirjan ajankuvan ja miljöön. Todisteet ja todistajien uskottavuus ohitetaan täysin.

Voisi ajatella, että ovatpa asiat olleet huonosti 30-luvulla. No kyllä, mutta oikeusjärjestelmä on vajaassa sadassa vuodessa kehittynyt hiljaa. Se on edelleen ilmeisen epäoikeudenmukainen Amerikassa. Netflixistä löytyy pari hyvää dokumenttisarjaa, jotka tuovat esiin lepsut rikostutkintametodit, auktoriteettien suojelun ja mentaliteetin tuomitaan-nyt-vain-joku. Esim. Making a Murderer ja The Keepers kertovat siitä, miten oikeuden tavoittelu on lähes mahdottoman tuntuista. On pelottavaa miten heppoisin perustein ihmisiä tuomitaan maassa, jossa on yhä kuolemanrangaistus käytössä.

Kirjan hahmot ovat sympaattisia ja tuovat raskaiden aiheiden keskelle huumoria ja lämpöä, varsinkin päähenkilö. Scout on 8-vuotias rämäpää poikatyttö, joka opettelee mm. sitä, ettei koulussa saa riidellä nyrkein. Ja miten ihmeessä isoveli on yht'äkkiä muuttunut ''misteriksi'', jota nolottaa leikkiä siskonsa kanssa? Lapsia yritetään suojella raiskaustapauksen yksityiskohdilta ja sen oikeudenkäynniltä, mutta varsinkin Scout näkee ja kuulee enemmän mitä isä ymmärtää. Sekä Jem että Scout alkavat nähdä maailman eri silmin.

Ja Atticus! Varmaankin paras isähahmo johon kirjoissa olen tutustunut. Se tosin tuntui epäluonnolliselta, että Scoutkin kutsuu omaa isäänsä Atticukseksi. Omaan suuhuni ei sopisi puhutella vanhempiani etunimeltä.

Kuin surmaisi satakielen on hieno kirja. Olen huomannut pitäväni romaaneista, joissa on lapsikertoja. Maailman järjettömyys näkyy pienten linssien läpi kirkkaammin. Uskon, että ihmisellä on syntyessään aika hyvä sisäinen oikean ja väärän taju. Rasismin opettaa ympäristö ja paineet pitää hieno kulissi tulevat nekin yhteisöstä. Luin kirjan hitaasti pienissä pätkissä ja tekisi melkein mieli lukea se uudestaan. Tuntuu, että tästä saisi vielä toisellakin lukukerralla irti paljon. Iso teema kirjassa on moraaliasioiden lisäksi Scouttin kehitystarina ja erilainen tyttöys, jota isän tiukka sisko yrittää hioa huvittavan tuloksin. Lainasin myös Harper Leen Kaikki taivaan linnut, jossa Scout on aikuinen. Aikamoinen kirjamaailman yllätys ja löytö, että Scoutin tarina jatkuu ja että lukijat näkevät näin rakastetun hahmon vuosikymmenten jälkeen aikuisena!

To Kill a Mockingbird, 1960

Kirppiksellä käynnin taikaa

Kävin muutama viikko sitten kirpparilla etsimässä aivan muita asioita kuin kirjoja. Usein sitä mitä etsii ei löydy, vaan huomaakin penkovansa jotakin odottamatonta. Se on kirppiksillä käynnin kirous että taika. Tällä kertaa löysin kolme kirjaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja.

Aiemmin luettu:
Donald Spoto - Lumous-Audrey Hepburnin elämä
Pidän elämäkertojen lukemisesta, mutta sitä on tullut harrastettua vuosi vuodelta vähemmän. Harvemmin myöskään luen samoja kirjoja uudestaan. Haluan käydä ihanan filmitähden vaiheet kuitenkin vielä läpi, sillä muistan kirjasta parhaiten sota-ajan pienen Audreyn. Suunnitelmissa olisi sitten lukemisen jälkeen katsoa joku hänen elokuvistaan, sillä elokuvia ei vain voi olla katsomatta uusin silmin tietäessään niiden taustoja. Oma lempparini on Loma Roomassa.

Joskus joku suositellut: 
Khaled Hoseini - Tuhat loistavaa aurinkoa
Kirja käsittelee takakannen perusteella vaikeita aiheita Afganistanin lähihistoriasta. Se kertoo kahdesta naisesta, jotka päätyvät saman miehen vaimoksi. Tältä kirjalta odotan hyvää tarinaa ja sitä, että viisastuisin taas piirun verran maailman suhteen. On mielenkiintoista myös nähdä mieskirjailijan näkökulma naisena olemisesta Afganistanissa. Olen enemmän törmännyt naiskirjailijoihin jotka käsittelevät naisten asemaa muslimimaissa.

Olen nähnyt elokuvansovituksen:
Patrick Süskind - Parfyymi
Muistan elokuvasta iljettävän likaisena kuvatun 1700-luvun Pariisin. Kalansisuskalujen ja muiden löyhkien vastapainona sitten olivat parfyymiliikkeen lasipurnukat, joista tuli pakkomielle päähenkilölle. Täydellisen tuoksun luominen vaatii herran uskoman mukaan ruumiita. Lopetuksesta en muista muuta kuin suuret orgiat jossakin ulkomaastossa (?). Ei myöskään muistikuvaa siitä mikä tarinan sanoma oli.


Viimeisten viikkojen ajan olen hitaasti nautiskellut Harper Leen Kuin surmaisi satakieltä. Siinä sivussa olen kahlannut oman hyllyn muumeja läpi, nyt viimeisenä vuorossa Muumipappa ja meri. Näistä siis tulossa postaukset lähiaikoina. :)

  

Jumalat juhlivat öisin und Garpin maailma

Lätkäisen kaksi kärpästä yhdellä tiiviillä iskulla ja kerron kahdesta romaanista, jotka tekivät bloggaustauolla vaikutuksen. Muitakin hyviä oli ja saatan tehdä myöhemmin niistäkin koontia, mutta näistä kahdesta halusin päästä ensimmäiseksi hehkuttamaan.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin
Kirja hyppää sieltä, täältä ja tuolta esiin. Tämä tuntuu olevan monien lempparilistalla ja sen on sanottu olevan 90-luvun nuorten Sieppari Ruispellossa. Siepparia kirja ei sisällöltään muistuta millään lailla, mutta Jumalat juhlivat öisin on tehnyt ja tekee suuren vaikutuksen. Tarina tempaisee mukaansa heti. Oma tarkoitukseni oli aloittaa kevyesti yhdellä luvulla, mutta päädyinkin ahmimaan kirjan heti puoleenväliin (Oli aivan pakko saada vastauksia yöunienkin uhalla) ja seuraavana päivänä loput. Tätä tarinaa janoaa lisää ja lisää, vaikka murhaajat ja murhattu paljastetaan heti kahden sivun prologissa. Kukaan hahmoista ei oikeastaan ole samaistuttava tai mukavakaan, ei edes kertoja Richard. Tarttin kerronnassa vain on jotakin taikaa joka imaisee mukaansa...Dekkareissa mietitään yleensä kuka?, mutta tässä tapauksessa lukija miettii miksi? Sitten miten? Ja mitä sitten? Syyllisyys painaa jokaista hahmoa eri tavalla ja sen seuraaminen oli kirjan loppupuolella jännittävintä. Ja tietenki se, että jäävätkö murhaajat kiinni. Itse juonen lisäksi kirjan tunnelma ja kauniit kuvaukset tekivät vaikutuksen. Collegemaailma, muinaiskreikan opiskelijaryhmän tiiviin omituiset piirit. Syksyn hitaat viikonloput kartanomökillä, yksinäinen talvi jäätävässä pakkasessa.

The Secret History, 1992
Se vielä on sanottava, että  Jumalat juhlivat öisin on jykevämpi ja herättää enemmän kiinnostusta kuin suora suomennos Secret historystä. Kääntäjällä on ollut hieno oivallus.

John Irving - Garpin maailma
Irvingin kirjat sekoittavat tragediaa ja komediaa tavalla johon en ole törmännyt muualla. Ja miten kaikessa absurdissa voi olla kuitenkin niin paljon sielua riipaisevaa ja samaistumispintaa...Jos et ole lukenut Irvingiä aiemmin, paras tutustumiskirja lienee Oman elämänsä sankari. Luin senkin kesällä. Se on hmm, vähemmän rönsyilevä ja suoraviivaisempi mutta silti ihanan irving. Annoin molemmille viisi tähteä Goodreadsissä, mutta Garpin maailma oli itselleni piirun verran parempi. Pidän kahelimmasta menosta. (Kaikki isäni hotellit on Garpin maailman veli, Oman elämänsä sankari sisarpuoli tai ehkä serkku) Sen plussan viiden päälle toi muun muassa Jenny Fields, Garpin feministiäiti joka on aivan mahtava hahmo! Ainoa miinus kirjassa oli se, että olisin henk. koht. halunnut lukea Jennystä vielä lisää. Vanhemmuus on kirjassa vahva teema ja sen tuoma suojelutahto ja pelot. Yhtä paljon se käsittelee mun mielestäni myös luovuutta ja kunnianhimoa, Garpin kehitystä kirjailijan ammatissa. Siinä sivussa käsitellään myös avioliittoa, seksiä ja feminismiä.

The world according to Garp, 1978
Se vielä on sanottava, että kirjan alkupuhetta ei kannata lukea, sillä siinä on juonipaljastuksia.

Ovatkos nämä kirjat kolahtaneet muilla? :)

Irvingiä luen varmasti lisää jo siitäkin syystä, että Leski vuoden verran odottaa hyllyssä. Tarttin suhteen en ole varma. Pieni ystävä on kuuleman mukaan tylsä, Tikli taas Pulitzerilla palkittu, mutta helkutin pitkä.

Hei hei, mitä kuuluu?

Ohi kiitävi aika ja unhottuvi blogi,
Välikuolemisen se koki.
Ma luin, vaan en kertonut mitä.
Kuten näet,
En runokirjoja
Ainakaan.

Reilu puoli vuotta on vierähtänyt ja blogihommat ovat jääneet. Lukeminen hidastui ja taisin asettaa paineita itselleni tästä koko hommasta. Siitäkin huolimatta, että täällä olen kuuluttanut hauskuuden säilyttämisen tärkeydestä. Kirjoittaminen on puuhaa, jossa uppoudun sellaiseen flow'hun että aika tuntuu kuluvan tuplanopeudella. Nautin siitä todella, mutta mollaan itseäni siitä, etten ole parempi. Vanhoja postauksia lukiessa puna nousee poskiin ja mietin olenko todella kirjoittanut tämän mukamasfiksun kirja-analyysin, joka näyttää pikemminkin sieniä popsineen 11-vuotiaan tekstiltä.

Olen myös kasvanut ajattelumalliin, että jos haluaa mestariksi jossakin, se on aloitettava vähintään 4-vuotiaana. Pianonsoitto, shakkinerous jne. ''Hän lauloi ennen kuin oppi puhumaan'' tai ''Hän tanssi ennen kuin oppi kävelemään'' on sellaisia fraaseja joita kuulee usein. Itsehän olen kateellinen luonne ja synkistelen, että emmää sitten yritäkään kun en kerta taaperona aloittanut. #kateellinen #synkistelijä

Mitä vanhemmaksi tulen, alan ymmärtää kuinka typerä olen ollut. Ihmiset oppivat koko ajan uutta ja kehittävät itseään ja ympäröivää maailmaa. Viisikymppisillä voi aivan hyvin olla kolme, neljä ammattipätevyyttä. Aika kypsentää, mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Ja ennen kaikkea: Ihminen oppii sen mitä kohtaan tuntee intohimoa. En ehkä ala maailman parhaaksi ballerinaksi tai shakkimestariksi (tai kirjoittajaksi) tällä iällä puhtaalta pöydältä, mutta miksei ihminen voisi tehdä sitä mistä pitää? Kehittymisen tunne on nautinto, vaikkei lopputulos olisikaan se huippuosaaja.

Tämä on teksti on ex tempore, ehkä näitä joita myöhemmin luen häpeissäni. Lukiossa sain esseistäni aina  kritiikkiä siitä, etten osannut pysyä punaisessa langassa kiinni. Mutta niin. Blogi!

Palaanko vielä?
En tiedä. Liityin kuukausi takaperin Goodreadsiin ja aloin pohtia onko se mulle sopivampi paikka. Goodreads vie ainakin vähemmän aikaa kuin blogin pitäminen. Toisaalta taas olen tykästynyt kirjablogien seuraamiseen ja seuraajien kommentteihin, nautin myös valokuvaajaleikeistäni. Viime aikoina olen lukenut myös niin loistavia kirjoja, että olen hyppinyt seinille kun tekisi mieli jonnekin kunnolla päästä vuodattamaan ja hehkuttamaan ylitsevuotavaa intoa ja eräästä hullusta lukuprojektista johon tarttunen ensi vuonna (Jos uskallan. #vieraskielinentiiliskivi.) Luulen, että jos palaan tulen hidastamaan tahtia enkä ainakaan ota mitään niin-ja-niin-monta-kirjaa-kuukaudessa-tavoitteita, joita huomasin salakavalasti langettavan päälleni. 

Näihin tunnelmiin, hyvää yötä ja alkavaa syyskuuta!

P.S: Ma yhden runokirjan luin,
      Se Antti Holman Kauheimmat runot ol.



 

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla

''Ehkä me emme täysin toivu ensirakkauksistamme. Ehkä me nuoruuden ylenpalttisuudessamme jakelemme kiintymystämme lähestulkoon sattumanvaraisesti siinä harhaluulossa että meillä tulee aina olemaan vielä enemmän annettavaa.''

Jonathan on hyvän perheen poika, joka tutustuu koulussa hurmaavaan hulttioon Bobbyyn, joka saa jo nuorena elämältä kovia potkuja. Kaksikosta tulee Jonathanin äidin kauhuksi erottamaton parivaljakko. Pojat ovat sekä ystäviä että rakastavaisia. Myöhemmin Jonathan muuttaa New Yorkiin ja muuttaa eläväisen Claren kanssa yhteen. He alkavat suunnitella lapsen hankkimista, vaikkeivat romanttisessa mielessä ole rakastuneita toisiinsa. Kuvio täydentyy, kun Bobby muuttaa kämppisten luo. Heistä hitsautuu kolmikko, joka päättää kasvattaa lapsen yhdessä.

Itselleni Koti maailman laidalla kertoo tarinan onnea etsivistä ihmisistä, kenties kokonaisesta sukupolvesta, joka alkaa katsoa itseensä maailman sijaan. Hahmot, varsinkin pääkolmikko elää kovin tavallista, mutta samalla normista ja säännöistä poikkeavaa elämää. En itse voisi kuvitellakaan eläväni kolmen ihmisen suhteessa, mutta Cunningham osaa kuvata jokaisen persoonan paikan kuviossa niin hyvin, että tuomitseminen ei käväisekään mielessä. Ratkaisu tuntuu luonnolliselta; jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa, palat loksahtavat paikoilleen.

Vaikka maailma muuttuu ja tuntuu välillä lähenevän loppuaan ( alkuperäisnimi A Home at the End of the World), ihmiset kaipaavat aina turvaa ja tukiyksikköä, perhettä. Perheen merkitys on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan kuluessa. Sidosaineena ei ole enää aina välttämättä biologia, vaan ihmiset saavat vapaammin määrittää perheensä, eikä se ole aina pysyvä yksikkö, vaan turvasatama voi muuttua elämän kuluessa. Tämä tuli kirjassa hyvin esille varsinkin Bobbyn elämässä. Bobbylla on kirjassa suoranainen nälkä saada tukiverkosto. Oma perhe hajoaa ja menetykset varjostavat perässä. Jo teininä Jonathanin perheestä tulee kakkoskoti, jossa poika alkaa viettää enimmän aikansa. Bobby näkee Jonathanin äidin Alicen aivan eri silmin kuin Jonathan, ihailevasti ja kunnioittaen. Jonathan ottaa perheensä itsestäänselvyytenä. Jonathanin muuttaessa New Yorkiin Bobby muuttaa kokonaan kakkoskotiinsa moneksi vuodeksi. Kun tämä tukiverkko sitten poistuu ulottuvista, Bobby lähtee Jonathanin perään ja Bobbylle muodostuu jälleen uusi perhe.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon. Se on elämää, ihmeellisiä, eläväisiä ihmissotkuja, vähempään tyytymistä mutta paremman toivomista, jos ei muuten niin salaa kuten Alice joka suunnitteli avioeroa vain hiljaa päässään. Miten onnellisuus määritellään ja mistä tietää olevansa onnellinen, elävänsä sitä elämänsä parasta aikaa? Itse ajattelen, että sen luultavimmin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin vanhana kiikkustuolissa, sillä parhaita asioita osaa yleensä arvostaa jälkikäteen. Kyl ennen vaan oli se ja se paremmin! Se minkä ainakin on oppinut viime vuosina on se, että jokainen rakentaa elämänsä itse ja luo omat tavoitteensa. Ei ole mitään mitä pitäisi saavuttaa vaikka kolmekymppiseksi mennessä vain siksi että kulttuurissa on raamatullisia jäänteitä ja muita oletuksia, jotka ovat enemmistön normi. Kirja kulki jo aiemmin miettimieni asioiden kanssa samoja polkuja ja vahvisti niitä, siksi se varmaan kolahti niin lujaa.

A Home at the End of the World, 1990