lauantai 15. lokakuuta 2016

Toni Morrison - Koti



Moneyn sisarukset Frank ja Cee etsivät molemmat paikkaansa lähdettyään lapsuudenkodistaan Georgian Lotuksesta. Frank päätyy Vietnamin sodasta palattuaan hieman tuuliajolle ja Cee huonoon avioliittoon ja myöhemmin erittäin huonoon työpaikkaaan. Vietnamin jälkeen Amerikkaan takaisin tuleminen ei tunnu Frankille kotiinpaluulta, eikä Ceellekään asuinrakennus ole sama kuin koti sanan syvimmässä merkityksessä. Lopulta sisarukset kuitenkin löytävät paikkansa juuri sieltä mistä halusivat pois.

 Kuten Luoja lasta auttakoon, Kotikin on pieni, mutta painava kirja. Se on hyvä ajankuvaus 50-luvusta, ajasta juuri ennen kuin mustat alkoivat saada enemmän oikeuksia Amerikassa.

Omasta mielestäni kirjassa parasta on sisarussuhteen ja kasvun kuvaaminen. Cee on ollut isoveljensä suojelema aina, mutta Frankin pelastettua siskonsa hirviölääkärin luota, Cee haluaa päästä irti, ottaa surun omakseen ja hyväksyä sen elinikäiseksi kumppanikseen. Mitä muutakaan voi tehdä kuullessaan, ettei voi saada lapsia? Niin suuri suru on hyväksyttävä omaksi varjokseen. Frank puolestaan myöntää lukijalle kaunistelemansa Vietnamin muiston todellisen laidan. Teon, jonka hän on kenties kieltänyt itseltäänkin.

Sisaruussuhteen ja kodin lisäksi kirja näyttää sodasta palaamisen vaikeuden. Miten vaikeaa se on varsinkin mustalle miehelle. Kelpaat kyllä sotimaan isänmaasi puolesta, mutta et ole omassa maassasi täysi, arvostettu kansalainen. Cee saa osansa rasismista rotupuhtauteen uskovalta lääkäriltä.

Koti oli hyvä lukukokemus, vaikkei se suosikkieni joukkoon nousekaan. Morrison on loistava tarinankertoja, joka osaa luoda vähäeleisesti nimen omaan vaikuttavan ja liikuttavan tarinan. Hänen teoksiaan tulen varmasti lukemaan jatkossa lisää.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Erlend Loe - Supernaiivi



''Minulla ei ole mitään suunnitelmia. Tunne siitä, että lähes kaikki on merkityksetöntä, on yhä tallella. Se tunne ei ole erityisen inspiroiva. Olen hidastanut tahtia huomattavasti. Aivan nollaan. Luulen, että minun pitäisi aloittaa ihan alusta. Miten alusta aloitetaan?''

Tykästyin Erlend Loen Doppleriin viime vuonna. Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni norjalaiskirjailijasta lukiossa kymmenisen vuotta sitten, olisikohan joku pitänyt kirjaesitelmän. Silloin kyseessä oli Supernaiivi. Tiesin tarinan kertovan nuoresta miehestä, joka kohtaa kriisin. Ja heittelee palloa seinään.

Nimetön päähenkilö menettää motivaationsa ja uskonsa elämään. Tämä 25-vuotias ei ole kuitenkaan itsetuhoinen tai lannistunut, vaikkakin hieman apaattinen. Hän alkaa ratkoa ongelmiaan. Hän keskeyttää opintonsa, tutustuu naapurin poikaan, lähestyy mukavaa tyttöä ja alkaa kirjoittaa yksinkertaisia listoja. Asiota, joista pitää, joista ei. Eläimiä, joita on nähnyt. Nähdäkseen lähemmäs hän vielä lähtee vierailulle veljensä luo New Yorkiin.

Elämässä on paljon kysymyksiä, pieniä ja suuria. Miksi aika kuluu nopeammin Empire state buildingin ylimmässä kerroksessa? Miksi maailmankaikkeus laajenee? Miten idiooteillakin on tyttöystävä?

Samaistun. Olen samanikäinen kuin kirjan päähenkilö ja kriiseillyt samat asiat. Missään ei tunnu olevan mitään järkeä oikeastaan vieläkään, mutta parhaiten pärjää kun ei mieti astronomiaa tai paskiaisihmisten epäreilun hyvää menestystä elämässä. Liika vatvominen ei saa aikaan muuta kuin päänsäryn, pahimmillaan kriisin tai masennuksen. Juju on siinä, että välittää asioista, joihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla vuorikiipeilyä ja jokapäiväistä brunssia ravintolassa (vaikka facebookia selailemalla voikin epärealistisesti näyttää siltä, että sellaista kaikkien muiden elämä on). Loppupeleissä kaikkien elämä on pohjimmiltaan aika samanlaista. Ihmettelyä ja selviytymistä arjesta. Tämän päähenkilökin ymmärtää lopuksi.

Jostakin syystä luulin kirjaa uudemmaksi mitä se on. Kuvittelin Supernaiivin olevan jostakin 2000-luvun alkupuoliskolta, mutta Loe onkin kirjoittanut sen jo 1996. Ilahduin kirjan ajanjaksosta. Alanis Morissettestä ja niistä Kinder-munan krääsistä, joita olen lapsena keräillyt. Nostalgiaa, nostalgiaa. Ja faksi! Faksaileekohan kukaan enää?



tiistai 11. lokakuuta 2016

Katja Kallio - Elokuvamuisti



''Lähes kaikki mikä näyttää mustavalkoisessa elokuvassa elegantilta on tosielämässä ällöttävää. Krapula, vuoteessa tupakoiminen, soopeliturkikset, sarkasmi elämäntapana.''

Katja Kallion Elokuvamuisti on todellisen elokuvafanin, sanoisin leffafriikin, (käytän termiä kaikella rakkaudella) ison Rakkauden vuodatusta elokuvasta. Kallio muistelee kolumneissa elämänsä elokuvia, elokuvan katselun kummallisuuksia ja sitä miten ne vaikuttavat ihmisen elämään.

Ennakkokäsitykset, mielentila, ikä ym olosuhteet saattavat saada huonommastakin elokuvasta hyvän ja sille saattaa muovautua tärkeä paikka elämän filmografiaan. Lempielokuvateatterin remontin jälkeen elokuvakokemus ei enää ole hohdokas, eikä dvd:ltä katsominen sama kuin tv:stä. Elokuva voi olla lohdutus, joka sanoo kaiken olevan hyvin. Niihin voi muodostua klonkkumainenkin suhde. Haluat kääntää selkäsi, piilottaa uuden aarteesi ja kuiskia itseksesi: ''My precious.'' Ja vaikka Woody Allenia rakastaisikin, ei välttämättä haluaisi olla haukkana Woodyn parvekkeella.

Lost in Translationissa Kalliota jää kalvamaan, kun katsojan ei anneta kuulla mitä Bill Murray kuiskaa Scarlett Johanssonin korvaan. En pidä elokuvaa niin ihmeellisenä mitä Kallio, mutta jokainen koskaan elokuvasta liikuttunut ymmärtää kuohunnan. Kun elokuvasta tulee jotakin suurempaa kuin elokuva, sen haluaa tuntea ja tietää läpikohtaisin, se menee luihin ja sisimmän syövereihin. Vaikka sanojen jälkiseuraamukset näytetään, haluat tietää mitkä ne sanat ovat.

Vaikken kaikkia Kallion mainitsemia elokuvia ole nähnyt, en tylsistynyt Kallion kuvatessa niitä. Kolumnit ovat sopivan mittaisia, hauskoja ja innostunut teksti tartuttaa tunnetta lukijaankin. Sitä alkaa miettiä omia suosikkielokuvia, guilty pleasureita ja leffan katsomistapoja. Tekee mieli kaivaa hyllystä hyvä elokuva, vierailla vanhan ystävän luona. Ja haluaisinpa kirjan innoittamana katsoa millainen pätkä se Kohtalokas syrjähyppy, joka Kallion mukaan on aliarvostettu, olikaan.

Olisin lukenut lisääkin kirjailijan ajatuksia aiheesta ja aivan varmasti niitä riittäisi. Elokuvien joukossa Kallio puhuu myös Angels in Americasta, Sopranosista ja Kauniiden ja rohkeiden Brookesta. En innostunut näistä aiheista niin paljon. Ei niinkään tekstien laadun vuoksi, vaan siksi että odotin kannen perusteella lukevani ajatuksia ja hullua lumoutumista elokuvista, en tv-sarjoista.



lauantai 8. lokakuuta 2016

Takashi Hiraide - Kissavieras (+100.postaus. Jee!)



Takashi Hiraiden Kissavierasta on luettu ja kehuttu kirjablogeissa paljon. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran viime keväänä, mutta sain kirjan käsiini vasta syksyllä, kun löysin sen kirpputorilta. Hintaa oli vaivaiset 1,50e, joten en voinut olla viemättä pikkukirjasta kotiin.

Kolmikymppinen kirjailijapariskunta asuu pienessä vuokratalossa jossakin Tokion lähistöllä. Elämää kuormittavat iälle aika tyypilliset ongelmat: toimittajan työn epäsäännöllisyys, asuntomarkkinoiden ongelmat ja läheisen ystävän menetys.

Sitten naapuriin tulee kissa. Se on pieni Chibi, valkoinen nuori kissa harmaiden täplien koristuksilla. Chibi vierailee useasti päivässä pariskunnan luonna leikkien puutarhassa ja ottaen torkkuja vaatekaapissa. Chibin kaulapannan kilinää, ilmoitusta vierailijan saapumisesta, aletaan odottaa innolla. Vaimo alkaa kirjoittaa kissan vierailuista kirjallisia merkintöjä ja pari puhuu sen vierailuista ''kotiinpaluina''. Molemmat kuitenkin tietävät naapurin perheen olevan Chibin todellisia omistajia.

Eniten Kissavieraassa ihastuttaa ihmisen ja kissan kohtaaminen. Se, miten minkä tahansa eläimen tai luonnon kohtaaminen vähäeleisesti rikastuttaa arkea. Tähän voi samaistua jokainen eläinten ystävä. Elämään tulee lemmikin myötä lisää tarkasteltavaa ja rakastettavaa, hassuttelua ja iloa.

Pariskunnan vähäeleinen tarina tuntuu jotenkin todelliselta, aidolta. Mietinkin, että kertooko Hiraide tässä omasta elämästään? Siksikö päähenkilöiden nimiä ei kerrota ja miehen kuollutta ystävääkin nimitetään Y:ksi?

Arkisuuden ja todentuntuisuuden lisäksi tarina on runomaisen kaunis. Pariskunnan puutarha kuulostaa ihanan seesteiseltä paratiisilta sudenkorentoineen ja luumupuineen. Japanilaista arkkitehtuuria kuvataan myös hyvin, pariskunnan pienen talon pystyi lukiessa kuvittelemaan eteensä. Yksityiskohtien ymmärtämistä auttoivat suomentajan huomautukset japanilaisesta kulttuurista kirjan lopussa.



Tämä on myös, kuten otsikkokin kertoo, Mustelumon 100.postaus. Jee! En ole keksinyt uusia näkökulmia tai ajatuksia lukemisesta taikka bloggailusta, mutta päätin kolminumeroisen kunniaksi tutkia arkistoja. Tässä tulloopi:

Blogin tähän astisen historian suosituimmat postaukset TOP 5:

1. Blogger recognition award
Tässä kerron mitä olen reilussa vuodessa oppinut bloggaamisesta.

2.Onnea 1-vuotias Mustelumo!
Ensimmäinen vuosi tuli täyteen keväällä. En syönyt kakkua synttärien kunniaksi (aina on hyvä päivä kakulle, wienerille, viinille...), mutta mietin blogin menneisyyttä ja tulevaisuutta.

3.Anu Laitila & Silja Koivisto - Kirja joka muutti elämäni
Postaukseni kirjasta on nafti, mutta tähän suosittelen tutustumaan ehdottomasti jos kärsit lukujumista. Etkä tarvitse välttämättä sitäkään syyksi. Lukukokemusten voima on uskomaton ja aina kiinnostava. Kirjalla toden totta voi olla elämän muuttava voima, sen todistavat kirjaan haastatellut.

4. Stephen King - Eksyneiden Jumala 
Olen lukenut parin vuoden aikana paljon Kingiä. Jos metsään haluat mennä nyt...Niin eksyt. Ole varuillasi.

Edgar Allan Poe - Pelon ja kuoleman kertomuksia
Nelossijan jakavat yllättäen kaksi kauhukirjallisuuden mestaria, aika yllättävää. Poen kirjassa tosin yllätti nimen omaan miehen tarinoiden monipuolisuus; ei pelkkää pelottelua.

5. Richard Adams - Ruohometsän kansa
Epäilemättä yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksistani. Suosittelen kaikille eläinkertomusten ja fantasian ystäville.

Vaikka olenkin saanut kirjaston lainani nyt kuriin ja lukutoiveissani on monen monta ihanan oloista tarinaa, yritän lunastaa pitkään mielessäni olleen lupauksen: Lue oman hyllyn kirjoja. Kirjasto saa siis odottaa ja vuoron saavat omat pölyttymässä olleet aarteet. Tai no, se ovatko ne aarteita selviää lukemalla. Niistä lisää myöhemmin. Nyt menen keittämään teetä. Saatan haaveilla omasta, japanilaisesta puutarhasta. Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille!






torstai 6. lokakuuta 2016

Stephen King - Tukikohta


''Myös Freddy Krueger näytti kuolevan lopussa, mutta sitä oli vaikea sanoa varmasti, ja koska kyseisen elokuvan nimen perässä oli roomalainen numero ja koska se näytti menestyvän hyvin, Larry uskoi että mies jolla oli partateräveitset sormenpäissään palaisi tietämättä että jatkuva ääni hänen takanaan kertoi kaiken sen lopusta: ei tulisi enää jatko-osia ja hyvin lyhyen ajan päästä ei olisi lainkaan elokuviakaan.
  Joku mies yski Larryn takana olevalla penkkirivillä.''

Yhdysvaltojen armeijan tukikohdasta pääsee irti kuolettava superflunssa. Taudista kehkeytyy maailmanlaajuinen pandemia, johon ei ole parannusta. Eri puolilla Yhdysvaltoja noin prosentti ''Kapteeni Trippsille'' immuuneja jää henkiin. Tarinassa seurataan tämän kourallisen selviytymistä ja heidän polkujensa kohtaamista. Hahmot päätyvät mystisten uniensa johdattamina eräänlaisen henkisen johtajansa, Äiti Abagailin luokse Boulderiin. Äiti on itse hyvyys, viisas 108-vuotias musta mummo, joka leipoo vieläkin pikkuleipänsä itse. Unissa on myös vihollisjoukon johtaja. Monien nimien kylmä, tumma mies, jolla ei ole käsissään elämänviivoja. Demoninen pahuus tavallisen ulkokuorensa alla. Hän on muistakin Kingin teoksista tuttu Randall Flagg, joka toimii väkivaltaisena diktaattorina Boulderista länteen, Las Vegasissa.

Lopun jälkeisessä maailmassa jäljelle jäänyt joukko joutuu rakentamaan yhteiskunnan alusta. Miten poistetaan umpisuoli ilman lääkäriä? Miten rangaistaan ilman poliisia ja oikeuslaitosta? Kuka on oikeutettu tekemään yhteisön päätökset? Sen lisäksi on tärkeää kohdata Flagg.

1344-sivuinen Tukikohta on massiivinen. Sillä on painoa fysiikan lisäksi sisällöllään. Tarina alkaa realistisella kuvauksella siitä miten maailma loppuisi, jos se kävisi sikainfluenssamaisen katastrofin toimesta. Armeija yrittää huterasti salata mokansa, sananvapautta rajoitetaan ja tavallinen kansa, ihmiskunta, köhii ja kuolee. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin muuten flunssassa, toi omanlaista tunnelmaa lukemiseen. Hehe.

Kuukaudessa jäljellä ovat vain päähenkilöt, jotka törmäävät toisiinsa matkalla Boulderiin. Yliluonnolliset elementit tulevat vasta ensimmäisen kirjan loppupuoliskolla tärkeämmiksi palasiksi tarinaa, josta muodostui yllättäen aika klassinen kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa on paljon raamatullisia viittauksia. Flagg ristiinnaulitsee väärintoimijat ja Äiti Abagail on viisas pyhimyksen kaltainen olento, boulderilaiset hänen opetuslapsiaan.

Hahmot ovat mahtava joukko. Oli mielenkiintoista seurata keiden tiet kohtaavat. Superflunssa luo uuden alun hahmoille. Radiohitin saanut rällästelijä Larry saa tilaisuuden jättää rentut tapansa, näyttää ennen kaikkea itselleen olevansa hyvä ihminen. Larry nouseekin Boulderin neuvoston päättävään ydinjoukkoon. Koulukiusattu finninaamainen pullero Harold yrittää luoda uuden imagon itselleen uudessa ympäristössä, mutta päätyy haikailemaan läntisen vihollisen joukkoihin. Toinen kahden vaiheilla palloileva on opettaja Nadine, joka on ottanut ottopojakseen puolivilliintyneen Leon. Nadine haluaisi pysyä hyvisten joukossa, mutta kutsu Flaggin luo on kova, hänet on luvattu pahiksen morsiameksi...

Hahmojen seura vaihtuu tiheään, joten muisti joutui nimitulvassa koville. Hahmoluettelo olisi ollut kirjaan hyvä lisä. Mieleenpainuvia hahmoja on kuitenkin useita. Jälkeenjäänyt härkämäinen Tom, joka tavuttaa joka sanan K-U-U, on suloinen ja merkittävämmässä asemassa mitä ymmärtää. Tomin löytänyt kuuromykkä Nick on älykäs ja miellyttävä, kovia kokenut hahmo. Uudessa yhteisössä Nickin kyvyt pääsevät viimein käyttöön, eikä häntä enää kohdella vammojensa takia vajaaälyisenä. Nick ymmärtää Tomia kokemansa syrjinnän vuoksi ja miesten ystävyys on sydämet sulattavaa. Sosiologi Glennillä on pisteliäät mielipiteensä uuden maailman muodostamisesta. Ja on vielä totta kai hänen koiransa Kojak! Pahisten puolelta Roskismies alias Roska on kummallinen, motivaatioista vapaa pyromaani. Psyko, joka on lapsesta asti ollut paha ja traumatisoitunut ilmeisesti korjaamattomaksi. Pidin hahmoa yhtä pahana mätänä kuin Flaggiakin.

Paikoitellen pidin suomennosta vähän kökkönä. Trashcan man, Roskismies/Roska, esiintyi sivulla epäjohdonmukaisesti myös Trashinä. Kirjoitusvirheitä oli taajaan ja jotkut sanavalinnat omituisia. Takakantta on turha lukea. Tällaisen korniuden pitäisi olla lailla kielletty. Eikä se edes kerro kirjasta mitään.

Alkujaan King on kirjoittanut 1978 The Standista ''vain'' 800-sivuisen. Myöhemmin kirjailija halusi julkaista alkuperäisen lyhentämättömän version tarinasta. Alkuperäistä lyhyempää versiota ei ole suomeksi julkaistu. Sivumäärään nähden pidin tarinaa napakkana. Vaikka hahmoja on paljon (ja galleria iloisesti välillä sekoittui päässäni), tarina muuttuu ja kerronta vaihtelee, punainen lanka on Kingillä tiukasti otteessaan aivan viimeisiä sivuja myöten. Hahmojen kohtalot yllättivät. Paha saa osansa hyvästä ja hyvä pahasta. Uusia käänteitä tuli ja käänteeseen vielä uusi käänne. Jännitys tiheni loppua kohden aivan sietämättömäksi: Miten tässä oikein käy? 

Lopussa King kysyy olennaisen kysymyksen: Tuleeko ihminen ikinä oppimaan virheistään? Ihmisellä on perustarve ryhmiintymiselle ja järjestäytymiselle, mikä on hyötyjen lisäksi kaiken pahan alku. Maailmankuva on Tukikohdassa samanlainen pyörä kuin Kingin Musta Torni-sarjassa. Ympyrä avautuu, ympyrä sulkeutuu.