Katja Kallio - Elokuvamuisti

''Lähes kaikki mikä näyttää mustavalkoisessa elokuvassa elegantilta on tosielämässä ällöttävää. Krapula, vuoteessa tupakoiminen, soopeliturkikset, sarkasmi elämäntapana.''

Katja Kallion Elokuvamuisti on todellisen elokuvafanin, sanoisin leffafriikin, (käytän termiä kaikella rakkaudella) ison Rakkauden vuodatusta elokuvasta. Kallio muistelee kolumneissa elämänsä elokuvia, elokuvan katselun kummallisuuksia ja sitä miten ne vaikuttavat ihmisen elämään.

Ennakkokäsitykset, mielentila, ikä ym olosuhteet saattavat saada huonommastakin elokuvasta hyvän ja sille saattaa muovautua tärkeä paikka elämän filmografiaan. Lempielokuvateatterin remontin jälkeen elokuvakokemus ei enää ole hohdokas, eikä dvd:ltä katsominen sama kuin tv:stä. Elokuva voi olla lohdutus, joka sanoo kaiken olevan hyvin. Niihin voi muodostua klonkkumainenkin suhde. Haluat kääntää selkäsi, piilottaa uuden aarteesi ja kuiskia itseksesi: ''My precious.'' Ja vaikka Woody Allenia rakastaisikin, ei välttämättä haluaisi olla haukkana Woodyn parvekkeella.

Lost in Translationissa Kalliota jää kalvamaan, kun katsojan ei anneta kuulla mitä Bill Murray kuiskaa Scarlett Johanssonin korvaan. En pidä elokuvaa niin ihmeellisenä mitä Kallio, mutta jokainen koskaan elokuvasta liikuttunut ymmärtää kuohunnan. Kun elokuvasta tulee jotakin suurempaa kuin elokuva, sen haluaa tuntea ja tietää läpikohtaisin, se menee luihin ja sisimmän syövereihin. Vaikka sanojen jälkiseuraamukset näytetään, haluat tietää mitkä ne sanat ovat.

Vaikken kaikkia Kallion mainitsemia elokuvia ole nähnyt, en tylsistynyt Kallion kuvatessa niitä. Kolumnit ovat sopivan mittaisia, hauskoja ja innostunut teksti tartuttaa tunnetta lukijaankin. Sitä alkaa miettiä omia suosikkielokuvia, guilty pleasureita ja leffan katsomistapoja. Tekee mieli kaivaa hyllystä hyvä elokuva, vierailla vanhan ystävän luona. Ja haluaisinpa kirjan innoittamana katsoa millainen pätkä se Kohtalokas syrjähyppy, joka Kallion mukaan on aliarvostettu, olikaan.

Olisin lukenut lisääkin kirjailijan ajatuksia aiheesta ja aivan varmasti niitä riittäisi. Elokuvien joukossa Kallio puhuu myös Angels in Americasta, Sopranosista ja Kauniiden ja rohkeiden Brookesta. En innostunut näistä aiheista niin paljon. Ei niinkään tekstien laadun vuoksi, vaan siksi että odotin kannen perusteella lukevani ajatuksia ja hullua lumoutumista elokuvista, en tv-sarjoista.

Takashi Hiraide - Kissavieras (+100.postaus. Jee!)

Takashi Hiraiden Kissavierasta on luettu ja kehuttu kirjablogeissa paljon. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran viime keväänä, mutta sain kirjan käsiini vasta syksyllä, kun löysin sen kirpputorilta. Hintaa oli vaivaiset 1,50e, joten en voinut olla viemättä pikkukirjasta kotiin.

Kolmikymppinen kirjailijapariskunta asuu pienessä vuokratalossa jossakin Tokion lähistöllä. Elämää kuormittavat iälle aika tyypilliset ongelmat: toimittajan työn epäsäännöllisyys, asuntomarkkinoiden ongelmat ja läheisen ystävän menetys.

Sitten naapuriin tulee kissa. Se on pieni Chibi, valkoinen nuori kissa harmaiden täplien koristuksilla. Chibi vierailee useasti päivässä pariskunnan luonna leikkien puutarhassa ja ottaen torkkuja vaatekaapissa. Chibin kaulapannan kilinää, ilmoitusta vierailijan saapumisesta, aletaan odottaa innolla. Vaimo alkaa kirjoittaa kissan vierailuista kirjallisia merkintöjä ja pari puhuu sen vierailuista ''kotiinpaluina''. Molemmat kuitenkin tietävät naapurin perheen olevan Chibin todellisia omistajia.

Eniten Kissavieraassa ihastuttaa ihmisen ja kissan kohtaaminen. Se, miten minkä tahansa eläimen tai luonnon kohtaaminen vähäeleisesti rikastuttaa arkea. Tähän voi samaistua jokainen eläinten ystävä. Elämään tulee lemmikin myötä lisää tarkasteltavaa ja rakastettavaa, hassuttelua ja iloa.

Pariskunnan vähäeleinen tarina tuntuu jotenkin todelliselta, aidolta. Mietinkin, että kertooko Hiraide tässä omasta elämästään? Siksikö päähenkilöiden nimiä ei kerrota ja miehen kuollutta ystävääkin nimitetään Y:ksi?

Arkisuuden ja todentuntuisuuden lisäksi tarina on runomaisen kaunis. Pariskunnan puutarha kuulostaa ihanan seesteiseltä paratiisilta sudenkorentoineen ja luumupuineen. Japanilaista arkkitehtuuria kuvataan myös hyvin, pariskunnan pienen talon pystyi lukiessa kuvittelemaan eteensä. Yksityiskohtien ymmärtämistä auttoivat suomentajan huomautukset japanilaisesta kulttuurista kirjan lopussa.

Tämä on myös, kuten otsikkokin kertoo, Mustelumon 100.postaus. Jee! En ole keksinyt uusia näkökulmia tai ajatuksia lukemisesta taikka bloggailusta, mutta päätin kolminumeroisen kunniaksi tutkia arkistoja. Tässä tulloopi:

Blogin tähän astisen historian suosituimmat postaukset TOP 5:

1. Blogger recognition award
Tässä kerron mitä olen reilussa vuodessa oppinut bloggaamisesta.

2.Onnea 1-vuotias Mustelumo!
Ensimmäinen vuosi tuli täyteen keväällä. En syönyt kakkua synttärien kunniaksi (aina on hyvä päivä kakulle, wienerille, viinille...), mutta mietin blogin menneisyyttä ja tulevaisuutta.

3.Anu Laitila & Silja Koivisto - Kirja joka muutti elämäni
Postaukseni kirjasta on nafti, mutta tähän suosittelen tutustumaan ehdottomasti jos kärsit lukujumista. Etkä tarvitse välttämättä sitäkään syyksi. Lukukokemusten voima on uskomaton ja aina kiinnostava. Kirjalla toden totta voi olla elämän muuttava voima, sen todistavat kirjaan haastatellut.

4. Stephen King - Eksyneiden Jumala 
Olen lukenut parin vuoden aikana paljon Kingiä. Jos metsään haluat mennä nyt...Niin eksyt. Ole varuillasi.

Edgar Allan Poe - Pelon ja kuoleman kertomuksia
Nelossijan jakavat yllättäen kaksi kauhukirjallisuuden mestaria, aika yllättävää. Poen kirjassa tosin yllätti nimen omaan miehen tarinoiden monipuolisuus; ei pelkkää pelottelua.

5. Richard Adams - Ruohometsän kansa
Epäilemättä yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksistani. Suosittelen kaikille eläinkertomusten ja fantasian ystäville.

Vaikka olenkin saanut kirjaston lainani nyt kuriin ja lukutoiveissani on monen monta ihanan oloista tarinaa, yritän lunastaa pitkään mielessäni olleen lupauksen: Lue oman hyllyn kirjoja. Kirjasto saa siis odottaa ja vuoron saavat omat pölyttymässä olleet aarteet. Tai no, se ovatko ne aarteita selviää lukemalla. Niistä lisää myöhemmin. Nyt menen keittämään teetä. Saatan haaveilla omasta, japanilaisesta puutarhasta. Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille!

Stephen King - Tukikohta

''Myös Freddy Krueger näytti kuolevan lopussa, mutta sitä oli vaikea sanoa varmasti, ja koska kyseisen elokuvan nimen perässä oli roomalainen numero ja koska se näytti menestyvän hyvin, Larry uskoi että mies jolla oli partateräveitset sormenpäissään palaisi tietämättä että jatkuva ääni hänen takanaan kertoi kaiken sen lopusta: ei tulisi enää jatko-osia ja hyvin lyhyen ajan päästä ei olisi lainkaan elokuviakaan.
  Joku mies yski Larryn takana olevalla penkkirivillä.''

Yhdysvaltojen armeijan tukikohdasta pääsee irti kuolettava superflunssa. Taudista kehkeytyy maailmanlaajuinen pandemia, johon ei ole parannusta. Eri puolilla Yhdysvaltoja noin prosentti ''Kapteeni Trippsille'' immuuneja jää henkiin. Tarinassa seurataan tämän kourallisen selviytymistä ja heidän polkujensa kohtaamista. Hahmot päätyvät mystisten uniensa johdattamina eräänlaisen henkisen johtajansa, Äiti Abagailin luokse Boulderiin. Äiti on itse hyvyys, viisas 108-vuotias musta mummo, joka leipoo vieläkin pikkuleipänsä itse. Unissa on myös vihollisjoukon johtaja. Monien nimien kylmä, tumma mies, jolla ei ole käsissään elämänviivoja. Demoninen pahuus tavallisen ulkokuorensa alla. Hän on muistakin Kingin teoksista tuttu Randall Flagg, joka toimii väkivaltaisena diktaattorina Boulderista länteen, Las Vegasissa.

Lopun jälkeisessä maailmassa jäljelle jäänyt joukko joutuu rakentamaan yhteiskunnan alusta. Miten poistetaan umpisuoli ilman lääkäriä? Miten rangaistaan ilman poliisia ja oikeuslaitosta? Kuka on oikeutettu tekemään yhteisön päätökset? Sen lisäksi on tärkeää kohdata Flagg.

1344-sivuinen Tukikohta on massiivinen. Sillä on painoa fysiikan lisäksi sisällöllään. Tarina alkaa realistisella kuvauksella siitä miten maailma loppuisi, jos se kävisi sikainfluenssamaisen katastrofin toimesta. Armeija yrittää huterasti salata mokansa, sananvapautta rajoitetaan ja tavallinen kansa, ihmiskunta, köhii ja kuolee. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin muuten flunssassa, toi omanlaista tunnelmaa lukemiseen. Hehe.

Kuukaudessa jäljellä ovat vain päähenkilöt, jotka törmäävät toisiinsa matkalla Boulderiin. Yliluonnolliset elementit tulevat vasta ensimmäisen kirjan loppupuoliskolla tärkeämmiksi palasiksi tarinaa, josta muodostui yllättäen aika klassinen kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa on paljon raamatullisia viittauksia. Flagg ristiinnaulitsee väärintoimijat ja Äiti Abagail on viisas pyhimyksen kaltainen olento, boulderilaiset hänen opetuslapsiaan.

Hahmot ovat mahtava joukko. Oli mielenkiintoista seurata keiden tiet kohtaavat. Superflunssa luo uuden alun hahmoille. Radiohitin saanut rällästelijä Larry saa tilaisuuden jättää rentut tapansa, näyttää ennen kaikkea itselleen olevansa hyvä ihminen. Larry nouseekin Boulderin neuvoston päättävään ydinjoukkoon. Koulukiusattu finninaamainen pullero Harold yrittää luoda uuden imagon itselleen uudessa ympäristössä, mutta päätyy haikailemaan läntisen vihollisen joukkoihin. Toinen kahden vaiheilla palloileva on opettaja Nadine, joka on ottanut ottopojakseen puolivilliintyneen Leon. Nadine haluaisi pysyä hyvisten joukossa, mutta kutsu Flaggin luo on kova, hänet on luvattu pahiksen morsiameksi...

Hahmojen seura vaihtuu tiheään, joten muisti joutui nimitulvassa koville. Hahmoluettelo olisi ollut kirjaan hyvä lisä. Mieleenpainuvia hahmoja on kuitenkin useita. Jälkeenjäänyt härkämäinen Tom, joka tavuttaa joka sanan K-U-U, on suloinen ja merkittävämmässä asemassa mitä ymmärtää. Tomin löytänyt kuuromykkä Nick on älykäs ja miellyttävä, kovia kokenut hahmo. Uudessa yhteisössä Nickin kyvyt pääsevät viimein käyttöön, eikä häntä enää kohdella vammojensa takia vajaaälyisenä. Nick ymmärtää Tomia kokemansa syrjinnän vuoksi ja miesten ystävyys on sydämet sulattavaa. Sosiologi Glennillä on pisteliäät mielipiteensä uuden maailman muodostamisesta. Ja on vielä totta kai hänen koiransa Kojak! Pahisten puolelta Roskismies alias Roska on kummallinen, motivaatioista vapaa pyromaani. Psyko, joka on lapsesta asti ollut paha ja traumatisoitunut ilmeisesti korjaamattomaksi. Pidin hahmoa yhtä pahana mätänä kuin Flaggiakin.

Paikoitellen pidin suomennosta vähän kökkönä. Trashcan man, Roskismies/Roska, esiintyi sivulla epäjohdonmukaisesti myös Trashinä. Kirjoitusvirheitä oli taajaan ja jotkut sanavalinnat omituisia. Takakantta on turha lukea. Tällaisen korniuden pitäisi olla lailla kielletty. Eikä se edes kerro kirjasta mitään.

Alkujaan King on kirjoittanut 1978 The Standista ''vain'' 800-sivuisen. Myöhemmin kirjailija halusi julkaista alkuperäisen lyhentämättömän version tarinasta. Alkuperäistä lyhyempää versiota ei ole suomeksi julkaistu. Sivumäärään nähden pidin tarinaa napakkana. Vaikka hahmoja on paljon (ja galleria iloisesti välillä sekoittui päässäni), tarina muuttuu ja kerronta vaihtelee, punainen lanka on Kingillä tiukasti otteessaan aivan viimeisiä sivuja myöten. Hahmojen kohtalot yllättivät. Paha saa osansa hyvästä ja hyvä pahasta. Uusia käänteitä tuli ja käänteeseen vielä uusi käänne. Jännitys tiheni loppua kohden aivan sietämättömäksi: Miten tässä oikein käy? 

Lopussa King kysyy olennaisen kysymyksen: Tuleeko ihminen ikinä oppimaan virheistään? Ihmisellä on perustarve ryhmiintymiselle ja järjestäytymiselle, mikä on hyötyjen lisäksi kaiken pahan alku. Maailmankuva on Tukikohdassa samanlainen pyörä kuin Kingin Musta Torni-sarjassa. Ympyrä avautuu, ympyrä sulkeutuu.

Aldous Huxley - Saari

Uljas, uusi maailma on kiistatta yksi tunnetuimmista dystopiaklassikoista. Kirja on jopa onnistunut ennustamaan tulevaisuutta - koeputkilapsia kun meillä nykyisin ihan oikeasti on. Vuosi ennen kuolemaansa Huxley teki täyskäännöksen ja kirjoitti omasta utopiastaan, dystopian vastakohdasta. Ihanteellisesta yhteiskunnasta. En ole utopiakirjoja lukenut, mutta dystopiohin olen rakastunut. Uteliaisuus heräsi tämän teoksen nähdessäni väkisinkin. Miten dystopiallaan tulevaa ennustanut Huxley rakentaisi täydellisen maailman?

''Olemme molemmat saman 1900-luvun vitsauksen uhreja. Se ei ole musta surma, vaan harmaa elämä.''

Saaren päähenkilö Will Farnaby haaksirikkoutuu kaakkois-aasialaisen Palan saarivaltioon. Maina linnut lentelevät helteessä huudellen: ''Huomio!''. Papukaijojen sukulaisia? En tiedä. Mutta niiden koulutetulla sirkuttelulla on merkitys palalaisille. Huomion kiinnittäminen nykyisyyteen on omaleimaisen saaren filosofian ydin. Elämä on ainutkertainen kokemus, jonka ei pidä antaa lipua ohitse. Huomion kiinnittäminen on mm. menneisyyden vatvomisen sijaan tähän päivään, hetkeen keskittymistä, vallalla olevien oppien ja suuren maailman arvojen kyseenalaistamista, asioiden tutkailua eri aspekteilta. (Huomiota parannetaan myös huumetta, moksalääkettä käyttämällä.) Kirjassa on paljon buddhalaisia ajatuksia ja palalaisten kuvaillaan olevan ideologialtaan tantrisia agnostikkoja mahajanalaisin maustein. Kristinuskoa Huxley sen sijaan kritisoi kovin sanoin.

Pala on vapaa, boheemi yhteisö. Lapsi voi riitantuessaan mennä muutamaksi päiväksi toiseen perheeseen rauhoittumaan, näin toimii saaren Keskinäinen adoptiokerho KAK. Keinohedelmöitystä käytetään paljon, vaikkei lapsen saamisessa olisi minkään luontoisia ongelmia. Sitä käytetään ikään kuin rikastuttamaan perheen geenejä tuoden uusia ominaisuuksia, olivat ne sitten fyysisiä ominaisuuksia tai jotakin tiettyä lahjakkuutta. Saaren perhesuunnittelussa ehdoton plussa on ilmainen ehkäisy! Palalaiset ovat ymmärtäneet, että maapallon liikakansoitus on vakava ongelma. Ja he jopa tekevät asialle jotain.

Koulutus ottaa huomioon eri aspektit kokonaisvaltaisesti. Lasta opetetaan yksilöllisesti tämän luonteelle sopien, huomioiden lahjakkuudet ja luonteenpiirteet. Lapselta ei myöskään piiloteta perinteisesti vaikeina koettuja asioita. Palalainen lapsi näkee sekä syntymän että kuoleman. Kirjassa pieni Mary sanoo, että pelkää kuoleman sijaan synnytystä, koska kuolema lopettaa kivun ja kärsimyksen, kun taas synnytys ei. Miten totta se onkaan. Mitä pelättävää kuolemassa oikeastaan on?

Luin Saarta pieninä annoksina. Kirjassa on paljon suuria ajatuksia, pitkiä keskusteluja ja vähän juonta. Ja paljon viitteitä, joista kaikki eivät mielestäni olleet tarpeellisia. Palan yhteiskunta on kyllä mielenkiintoinen, mutta olisin halunnut että Huxley olisi lomittanut ajatustensa sekaan enemmän juonta, sillä välillä kirja tuntui ennemminkin oppikirjalta kuin romaanilta.

Kirja kuvaa ennen kaikkea Palan yhteiskunnan rakennetta ja sen ideologiaa. Päähenkilö Willin kasvu ihmisenä tulee siinä sivussa. Hän kohtaa menneisyytensä taakat ja vapautuu tutustuessaan palalaisiin oppeihin. Ja hyvä niin, sillä Willistä paljastui aika hämy mies. Kovin ilkeä ollut ex-vaimolleen. Mitään suurta juonellisesti ei tapahdu. Ei juuri pientäkään. Will herää rannalta ja loukkaa jalkansa. Loppuosan hän kiertelee juttelemassa enemmän ja vähemmän henkeviä paikallisten kanssa.

Henkeäsalpaavia käänteitä tuli vasta aivan viime metreillä. Hetkinen, nyt tapahtuu. ''Huomio!'' Tarina jäi kesken ainakin itselleni. Olisin halunnut tietää, miten saarelle sitten lopulta kävi. Ja mietin, mitä Huxley lopetuksellaan yritti sanoa. Onko nyt kenties jo liian myöhäistä tavoitella utopiaa? Utopiaa sananakin käytetään nykyisin pitkälti sarkastisissa merkityksissä vitsinä.

Richard Adams - Ruttokoirat

''Nämä koe-eläimet ovat pelkkiä tuntemiskykyisiä objekteja, ne ovat hyödyllisiä siksi että ne kykenevät reagoimaan, joskus pelkästään juuri siksi että ne kykenevät tuntemaan kipua ja kauhua. Ja niitä käytetään niin kuin ne olisivat sähkölamppuja tai saappaita. Siinä missä ennen vanhaan orjuutettiin niin ihmisiä kuin eläimiäkin orjuutetaan nyt vain eläimiä. Niillä ei ole mitään oikeuksia eikä mitään valinnan mahdollisuutta.''

Numerot 731 ja 815, Nipsu ja Räyhkä, ovat koe-eläimiä Lawson Parkin koe-eläinten tutkimuslaitoksella. Kettuterrieri Nipsulle on tehty aivoleikkaus, kun taas sekarotuiselle Räyhkälle suoritetaan hukutuskokeita. Valkotakkeja pelkäävä koirakaksikko onnistuu eräänä yönä pakenemaan vankilastaan. Lawson Parkin tutkijat yrittävät aluksi lakaista maton alle koirien karkaamisen, mutta kun koirat hyökkäävät paikallispaimenten lampaiden kimppuun, asiaa ei voida salata. Lopullisen hullunmyllyn räväyttää sensaatiohakuinen toimittaja kertoessaan koirien olleen mahdollisesti kosketuksissa kuolettavalle paiserutolle altistettuihin rottiin. Media, paikalliset kyläläiset, parlamentti ja armeija alkavat jahdata koiria. Aivoleikkauksen seurauksena järkeään menettävä Nipsu ja kyyninen Räyhkä pakenevat ja yrittävät villiintyä uuden kettuystävänsä Repon opastuksella. Laboratorion vihreitä kaulapantoja kantavat koirat tietävät kuitenkin, etteivät pysty pakenemaan loputtomiin.

 Ruttokoirissa kuvataan useita eläinkokeita, kuten apinan sosiaalinen eristäminen, kaniinien altistaminen hiuslakalle ja koirien hukuttaminen. Alkupuheessa Adams kertoo jokaisen tarinassa mainittavan kokeen olevan todellinen, jossakin päin maailmaa jollekin eläimelle suoritettu. Kokeista lukeminen on rajua. Tarinaa kerrotaan vuoroin ihmisnäkökulmasta, vuoroin Nipsun ja Räyhkän kautta. Tuloksia hakevien tutkijoiden välinpitämättömyyden sanat saavat vihaiseksi ja eläinten ohitettu kärsimys surulliseksi. Eläimiä kidutetaan tieteen ja edistyksen nimissä, mutta miten tämä oikeutetaan? Voidaanko uuden hiuslakan turvallisuus ihmisen silmille välttämättä testata altistamalla kaniinit sille? Voiko viattoman eläimen kidutusta oikeuttaa millään?

Nipsu ei ole menettänyt uskoaan ihmisiin. Se on elänyt onnellista elämää rakastavan vanhapoika Alanin kanssa ennen joutumistaan koe-eläimeksi ja pakomatkalla uskaltautuukin ottamaan kontaktia ihmisiin. Nipsu on veikeän optimistinen ja sen historiaa valotetaan enemmän. Räyhkimisestään nimen saanut Räyhkä on juro ja vihamielinen ihmisiä kohtaan. Räyhkän taustoja ei kerrottu mielestäni tarkemmin, joten saattaa olla, että se on syntynyt Lawson Parkissa. Vihamielisyys ihmistä kohtaan ei siis ole ihme, jos ainoa kokemus ihmisestä ovat tutkijat, jotka pakottavat sen vesitankkiin. Sitä on käytetty kokeissa jo pitkään, kun taas Nipsu on uudempi tulokas laitoksessa.

Pidin koko Lawson Parkin henkilökuntaa sadistisina paskiaisina, kunnes tutkijoista Powell alkoi muuttua. Powell alkaa tuntea eläimiä kohtaan myötätuntoa, itkeä ja tämän vuoksi irtisanotaan. Viimeisen kerran lähtiessään laitokselta Powell varastaa eristetyksissä kärsivän apinan. Kotona Powell juttelee parantumattomaan sairauteen kuolevan tyttönsä kanssa koe-eläimistä ja motivaatiot tutkijaksi ryhtymiselle avautuvat. Powell halusi epätoivoisesti edistää tiedettä, löytää uusia hoitokeinoja. Mutta lopulta hän näki kärsivissä eläimissä saman kärsimyksen kuin omassa kuolemaa tekevässä lapsessaan.

Toinen henkisesti kasvava hahmo kirjassa on roskatoimittaja Digby Driver, joka kiinnostui koirista vain saadakseen skandaalin roihahtamaan, mutta lopussa löytää hyvän sydämensä liikuttuessaan koirista. Inhokkihahmoni on Nipsun entisen omistajan sisko, joka myi salaa koiran koe-eläimeksi ja rahoilla osti itselleen uuden turkin. Myydä toisen lemmikki kidutettavaksi ja ostaa rahoilla kuolleen eläimen karvat muotiasuteeksi. Uskomattoman välinpitämätöntä ja kuvottavaa! Eläimiä kohtaan nuivempaa ämmää saa etsiä...Nipsu osuvasti luuleekin naisen nimen olevan Annie Mossity (animosity = vihamielisyys).

Halusin lukea tämän kirjan, koska Adamsin Ruohometsän kansa oli kevään kirjarakkauteni. Ruttokoirissa onkin paljon verrattavaa kanitarinaan. Molemmissa päähenkilöinä ovat eläimet ja tarina kerrotaan eläimen näkökulmasta. Luonnonsuojelu sekä eläimen ja ihmisen suhde ovat molemmissa pääteemoja. Adams kuvaa molemmissa lohduttoman karusti ihmisen tuhoja, mutta molemmissa kirjoissa tuo esiin senkin, että ihmisellä on mahdollisuus myös hyväntekoon. Ruttokoirissa ei ole samalla lailla fantasian elementtejä, sillä koirilla ei ole omaa kieltä tai mytologiaa, vaikka ne laulaa luikauttavatkin välillä tuntemuksiaan runojen muodossa. Ruttokoirat on realistisempi ja alleviivavammin kantaaottava eläinten puolesta. Myös se, että tässä kirjassa pääosassa ovat lemmikit villieläinten sijaan, tekee oman osansa. Koiramaisuudet tuntee lähemmin kuin villit kaniinit, niihin samaistuu väkisinkin väkevämmin.

Kielessä sen sijaan on puutteita. Ruohometsän kansan käännös oli loistava, joten yllätyin kun huomasin tässä olevan sama suomentaja takana. En muista milloin olisin viimeksi lukenut romaania, jossa on näin paljon kirjoitusvirheitä. Osa ilmauksista on vanhahtavia tai kökköjä, kuten vuoropuhelussa jatkuvasti esiintyvä ''sano''. Kappalejakokin temppuili omituisesti pariin otteeseen.

Pidin Ruttokoirista jopa enemmän kuin Ruohometsän kansasta. Halusin jatkaa sivu sivulta, toivoen parasta ja peläten pahinta Nipsulle ja Räyhkälle. Lopun alkaessa lähestyä olin varma, että tarina päättyisi koirien kuolemaan. Niin vahvasti kirjassa painoi eläinten kohtaama vääryys, ihmisen julmuus ja paon toivottomuus. Sitten tuli yllättävä kurvi selvitessä, että Nipsun entinen omistaja olikin elossa ja saanut selville siskonsa juonitelleen lemmikin koeläimeksi. Armeijan ja median ajojahti päättyy luonnonsuojelualueelle, jossa Nipsu kohtaa uudelleen omistajansa veneilijöiden pelastettua koirat merestä. Räyhkä sulaa veneilijöiden hellästä kohtelusta. Nipsun omistaja päättää adoptoida myös Räyhkän, tarina saa siis satumaisen onnellisen päätöksen. Räyhkä ja Nipsu saavat uuden alun ja uskovat olevansa nyt ''Koirien saarella'', eräänlaisessa koirien taivaassa. Paikassa, jossa on vain koiria ja hyviä ihmisiä.

Kirjasta on tehty animaatio Plague Dogs vuonna 1982. Katsoin youtubesta trailerin sekä alkukohtauksen. Filmatisointi vaikuttaa näiden perusteella yhtä kaunistelemattomalta kuin kirjakin.