torstai 21. huhtikuuta 2016

Waris Dirie & Cathleen Miller - Aavikon kukka



Luin Aavikon kukan ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten. Teos teki vaikutuksen ja Waris Dirien huima elämäntarina on aina aika ajoin palannut mieleeni. Tarina on kerrottu riisutusti ja helppolukuisesti. Se kerrotaan Wariksen muistikuvien perusteella ja tyyli tuntuu haastattelumaiselta monologilta. Se ei kuitenkaan ole ainakaan itselleni helppo kirja, sillä uudella lukukerrallakin se herätti ajatuksia ja tunteita. En koe olevani erityisen naiivi naisten sortamisesta ja epäoikeuksista, mutta kirja todella avasi silmiäni. Naisten silpominen on kuvottavaa ja kirjan tehtävä on ennen kaikkea levittää tietoutta siitä. Sen Dirie on katsonut olevan hänen elämäntehtävänsä ja tarkoituksensa. Kirja auttaa myös ymmärtämään kulttuurien törmäystä; miten vaikeaa uuden elämän rakentaminen täysin vieraassa maailmassa on.

Kuka on Waris Dirie?

Kirja alkaa kohtaamisesta leijonan kanssa. Pieni kotoaan paennut tyttö kauhistuu, että no niin. Tässä on pakomatkan ja elämän loppu. Waris on aamun aikaisina tunteina, muun perheen nukkuessa aloittanut juoksumatkan halki aavikon. Hänen isänsä aikeena on ollut myydä tyttärensä avioliittoon kuusikymppiselle, kävelykepin varassa ontuvalle ukolle. Kapinallinen 13-vuotias haluaa kuitenkin itselleen toisenlaisen tulevaisuuden.

Tyttö selviää isänsä ajojahdista ja kuorma-autokuskin raiskausyrityksestä Somalian pääkaupunki Mogadishuun. Hän elää vuoroin kaikkien sukulaistensa nurkissa. Hänen isosiskonsakin on karannut perheensä luota, mutta sympatiaa heruu minimaalisesti. Onhan Waris lisännyt äitinsä suurta työtaakkaa lähtiessään. Mutta takaisin palaaminen ei ole vaihtoehto nuorelle kapinalliselle.

14-vuotiaana Waris lähtee kohti tuntematonta. Hänen tätinsä mies toimii Lontoossa Somalian suurlähettiläänä ja etsii kotiapulaista. Tässä on tilaisuus. Tyttö lähtee siivoamaan ja laittamaan ruokaa perheen hulppeaan kotiin. Hän saa pientä palkkaa, muttei ensimmäisinä vuosinaan opi juuri mitään Englannin kielestä tai kulttuureista, sillä häntä ei kovin usein päästetä talon ulkopuolelle ja tv:tä hänen ei anneta katsella. Neljän vuoden päästä täti perheineen joutuu palaamaan Somaliaan, mutta Waris päättää jäädä. Hän on uusien ongelmien edessä: Mistä saada töitä, kun ei ymmärrä paikallista kieltä eikä kulttuuria eikä osaa lukea? Mistä löytää asunto? Miten piilottaa se fakta, että on laittomasti maassa, kun palaaminen ei missään nimessä ole vaihtoehto?

Tyttö pääsee alkuun löytäessään töitä McDonaldsilta, mutta varsinainen ura aukeaa muotivalokuvaajan ansiosta. Hän on vaikuttunut somalitytön kauneudesta jo pari vuotta aiemmin. Tyttö saa kasvonsa isoihin muotijulkaisuihin, näytösten lavoille ja mainoskamppanjoihin. Se pyörittää häntä ympäri maailmaa ja tekee kuuluisaksi, mutta se ei ole syy minkä hän kokee olevan takana siinä että jumala pelasti hänet leijonan kidasta. Länsimaalaistuessaan hänelle paljastuu karu totuus hänelle tehdystä vääryydestä: Kaikkia maailman naisia ei olekaan ympärileikattu. Waris käyttää saamaansa julkisuutta ja vaatii toimittajaa kirjoittamaan kauniiseen kiiltokuvamuotilehteen Marie Claireen aavikolta-huippumalliksi-tarinan sijasta haastattelun naisten ympärileikkauksesta. Huippumalli saa aikaan keskustelua länsimaalaisille shokeeraavasta aiheesta ja jatkaa työtään YK:n hyvän tahdon lähettiläänä.

Kirjan viesti

''Tavoitteenani on auttaa Afrikan naisia. Tahdon nähdä että heistä tulee vahvempia eikä heikompia, sillä ympärileikkaus heikentää naista sekä fyysisesti että henkisesti. Koska naiset ovat Afrikan selkäranka ja tekevät suurimman osan työstä, kuvittelen mielelläni, miten paljon he saisivat aikaan, ellei heitä olisi lapsina silvottu niin että he joutuvat toimimaan koko elämänsä vammaisina.''

Ollessaan noin 5-vuotias Warisille suoritettiin naisen ympärileikkaus. Mustalaisnaiselle maksettiin suuri summa rahaa ja tyttö vietiin aamulla aikaisin syrjempään muusta perheestä, jotta he eivät kuulisi hänen huutojaan. Nainen otti tylsän ja verisen partaterän, sylkäisi siihen ja poisti kaiken ulkoisista sukuelimistä. Tytölle nousi korkea kuume ja perheen naiset kehottivat olemaan virtsaamatta. Miten voi edes kuvitella kipua, joka tulee kun sahataan pois kehon herkin alue? Saatika pelko, jonka pieni lapsi kokee?

Waris jätetään yksin aavikolle toipumaan operaatiosta jalat sidottuina, jotteivat tikit aukeisi. Kun hän palaa takaisin perheensä luo, isä kysyy ensimmäiseksi miltä tuntuu. Tällä hän tarkoittaa perinteen tuomaa asemaa, joka mukamas toimii aikuistumisriittinä, poistaa pikkutytön ''saastaisuuden'' ja avaa naimakaupat. Myöhemmin Waris palaa hirveyksien tapahtumapaikalle. Puuttuvat palaset ovat hävinneet kiveltä, jonne mustalaisnainen ne jätti, luultavasti päätyneet korpin tai muun petoeläimen suihin.

Naisten elämän mittaisista kärsimyksistä somalimiehillä ei ole hajuakaan. Silpominen aiheuttaa valtavat kuukautiskivut, synnytyskivut, infektioriskit ja niinkin yksinkertainen homma kuin virtsaaminen kestää vartin. Naisen tuntoherkin kohta on poistettu, joten seksi ei ole perinteisellä tapaa nautinnollista. Koska usein instrumentit ovat likaiset, hepatiitit ja HIV saattavat kulkeutua uhriin.

Nykyisin termiä naisten sukupuolielinten silpominen pidetään kuvaavampana, sillä operaatio aiheuttaa uhrille niin suurta fyysistä kuin henkistä kipua läpi elämän, ettei sitä voi mitenkään verrata miehille suoritettavaan ympärileikkaukseen. Suomessa rikosnimike silpomiselle on törkeä pahoinpitely. Somaliassa operaatio on suoritettu monessa polvessa vuosisatojen ajan ja tekoa perustellaan uskonnolla, vaikkei Koraanissa tekoon kehoiteta. Kirjan mukaan maailmassa on silvottu 130 miljoonaa tyttöä ja naista.

Kyseessä on miesten vaatima oikeus naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen katsotaan poistavan naisen yliseksuaalisuuden ja saastaisuuden. Ulkoisista sukuelimistä jätetään jäljelle tulitikun kokoinen reikä (sen verran että kuukautisveri ja virtsa pääsevät juuri ja juuri ulos), jotta naisen koskemattomuus on häitä ja avioliittoa varten sinetöity. Naisen synnytettyä laajentunut ''reikä'' usein ommellaan uudestaan kiinni. Nainen ei ole mitään, jos ei pääse naimisiin. Kaikesta jaetusta kärsimyksestä huolimatta naiset tukevat toimenpidettä, sillä se on tae paremmasta tulevaisuudesta. Ilman silpomista kukaan mies ei huoli lasta vaimoksi. Dirie vertaa operaatiota siihen miten länsimaissa vanhemmat maksavat, jotta lapsi pääsee parempaan kouluun.

Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua. 

Se oli päällimäinen ajatukseni viisi vuotta sitten ja sama ajatus tuli nytkin. Tyttö karkaa aavikolta jalat verillä ilman kenkiä ja päätyy huippumalliksi. Se on aika käsittämätöntä. Waris tulee kulttuurista, jossa ei tunneta kelloa, kalenteria, syntymätodistuksia, maailmankarttaa, vessanpönttöä tai juurikaan mitään länsimaalaista ja päätyy vaatimattomasta paimentolaiselämästä yhtäkylläiseen maailmaan.

Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua, mutta ihminen itsessään ei. 

Huolimatta varsin rikkaasta elämästä ja ammatista, jossa myydään vuoroin mitäkin tavaraa, Waris pysyy ennen kaikkea somalialaisena. Hän pysyy ahkerana, kapinallisena, impulsiivisena, kekseliäänä, rohkeana. Koska hän on viettänyt lapsuutensa paimentolaisena, hän sopeutuu hyvin mallimaailman jatkuvaan reissaamiseen vähin tavaroin. Perhe on aavikolla elänyt päivän rytmin mukaan, oma varjo on kertonut milloin pimeys lähestyy, joten hän ei kuitenkaan opi länsimaalaiseen tyyliin, jossa vahtaamme kalenteria ja kelloa sännäten paikasta toiseen. Perhe on kunnioittanut luontoa ja eläimiä, sillä niiden varassa he ovat eläneet. Koko perhe on työskennellyt ankarasti yhteisen hyvän eteen ja pieni Wariskin on tottunut kävelemään kilometrikaupalla, päiviä ilman kenkiä etsien vettä. Tällaisen jälkeen länsimaalainen tapa valitella päänsärkyä tuntuu mitättömältä. Oman perheen auttaminen on kunnia ja velvollisuus, josta ei valiteta, sillä yhteinen hyvä on kaikkien hyvä aavikolla.

Waris kertoo kirjassa paljon hyvää ja kaunista Somaliasta ja muistelee lapsuuttaan lämpimästi. Kirjan parhaimpia kohtia onkin se kun hän palasi 15 vuoden tauon jälkeen etsimään äitiään ja ymmärsi kuinka paljon ikävöi aavikon elämää. Maa on sekasortoinen, hallituksen raunio, jonne palaaminen olisi kuitenkin vaarallista.

Suosittelen kirjaa, jos haluat lukea nopea- ja helppolukuisen kirjan, joka herättää ajatuksia. Varsinkin jos olet kiinnostunut naisten oikeuksista ja naisten sukupuolielinten silpomisesta. Se sopii myös, jos haluat lukea poikkeuksellisen tuhkimotarinan.

Kirjasta on tehty elokuvasovitus Aavikon kukka vuonna 2009. Elokuvankin päätarkoitus on nostaa tietoisuutta naisten silpomisesta Waris Dirien elämäntarinan kautta ja se onnistui koskettamaan, vaikkei lempparien joukkoon kuulukaan. Kirjan jälkeen elokuva tuntui ohuelta tiivistelmältä. Erityisesti ovat jääneet mieleen henkeäsalpaavat aavikkomaisemat.

Trailerin voi tsekata tämän linkin takaa

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Aki Ollikainen - Musta satu

 

''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''

Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan  se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.

Kertoja on nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.

Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.

Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?

 Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus  periytyvät polvelta toiselle.

Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.

Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua  rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.

Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.

Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D

Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:

Helsingin sanomien kirjoitus

sekä

Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen



lauantai 16. huhtikuuta 2016

Miika Nousiainen - Metsäjätti




Ihastuin Vadelmavenepakolaiseen viime vuonna, joten pakkohan se oli lukea Miika Nousiaisen kolmas teos Metsäjätti! Enkä joutunut pettymään. Nousiaisen tyyli miellyttää: Hänen tekstinsä on tarkkanäköistä, empaattista, kriittistä ja hulvattoman hauskaa.

Metsäjätti kertoo kahdesta miehestä. He ovat molemmat pikkukylä Törmälän poikia, lapsuuden parhaita kavereita. Jannella on ajoitus elämässä pielessä ensimmäisen lapsen syntyessä maailmaan hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Lukiota hän yrittää käydä, muttei kannustusta tule miltään suunnalta. Hän perii vanhempiensa pessimistisen asenteen ja päätyy paikalliseen vaneritehtaaseen töihin haudaten unelmat kirjoitustyöstä. ''Parempi olla yrittämättä, sitten ei ainakaan pety'' on miehen motto. Unelmaksi jää se, ettei oma parikymppinen poika seuraisi isänsä jalanjälkiä. Vaan niinpä käy. Poika alkaa hengailla Wanhassa mestarissa siinä missä paikalliset konkarit eikä työntekokaan oikein kiinnosta.

Pasi puolestaan menestyy elämässä. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan ekonomiksi. Koulusta löytyy myös elämänrakkaus, koulun kaunein tyttö Emilia. Yhteydenpito kotikylään jää vähäiseksi, sillä Pasi ei halua kohdata luurankoja kaapissa. Se tulee kuitenkin eteen, sillä Metsäjätissä pikkupomona työskentelevä Pasi saa tehtäväkseen mennä kotikyläänsä alustelemaan huonoja uutisia, yt-neuvotteluja. Pasi välttelee leveilemästä tuttujen keskellä mersullaan ja puvullaan, mutta kaikkein vaikeimmaksi koituu suoraselkäisenä pysyminen irtisanomisuutisten tuojana ja yhteistyön tekeminen jääräpäisten kunnallisten vaikuttajien kanssa.

Nousiainen onnistuu empaattisesti heittäytymään molempien miehien saappaisiin. Janne on mies, jolle koko maailma aukenisi jos hän vain uskoisi itseensä. Hän elää duunarin arkea ja unelmoi arkisista asioista, kuten omistusasunnosta. Elämä on potkinut päähän ja kukaan ei ole kannustanut, onhan se kuluttavaa ihmiselle. Pasi on menestynyt, muttei se tee hänen osastaan helpompaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaansa hän häpeää menestystään ja kotikylälle palatessaan yrittää parhaansa mukaan välttää luomasta kuvaa, että olisi ylimielinen tai parempi kuin vaneritehtaalaiset. Hän on Metsäjätissä vaikeassa raossa: Hän on pikkupomo, joka tienaa kyllä hyvin, muttei tee päätöksiä. Hän ne kuitenkin joutuu kertomaan ja ottamaan paskamyrskyn niskaansa.

Maailma muuttuu ja ihmiset ovat jääräpäisiä. Metsäjätin Törmälän tehdas olisi voinut pysyä pystyssä, mutta paikalliset päättäjät eivät taipuneet vanhoista ajatuksistaan. Ikään kuin vain vastarannan kiiskinä olemisen ilosta he olivat junaraide-ehdotusta vastaan, joka olisi irtisanomisten sijaan tuonut työpaikkoja ja työllisyyttä muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Ei se unelmien lupaus ole, mutta taloustilanteessa aika huippu lupaus kuitenkin. Muutoksessa ei pysytä perässä, mutta sieltä se ujuttautuu kaikkien arkeen. Tehostaminen näkyy kaikessa: Pikkukaupan supliikki myyntimies luovuttaa isojen kauppaketjujen pystyttäessä markettinsa. Paikallisen pubin tilalle tulee ketjujuottola Wanha mestari. Marketti on saatu, mutta ruokatrendien  uusimmat tuulahdukset, kuten pinjansiemenet, eivät löydä tietään ''lihapulla ja peruna-kansan'' hyllyvalikoimaan.

Nousiainen ei osoita kirjan hahmoista syyllisiä. Edes Pasin ylempi käskyttäjä Turo ei ole syyllinen, vaikka mulkvisti onkin. Globalisoituminen ja kilpailukyvyn maksimointi ajavat ahtaalle. Vaikka tulos olisikin kova, kuten kirjassa Metsäjätillä, se ei riitä. Markkinat ovat vain muuttuneet sellaisiksi, ettei fyysiselle paperilapulle ole samalla lailla tilausta mitä ennen kaiken sähköistyessä. Halvempaa työvoimaa saa Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Sillä on toisenlainen hintansa, mutta välittääkö yritysmaailma? Kaikki sumuuntuu maailman globalisoituessa. Yritykset myydään ulkomaille, titteleistä väännetään englanninkielisiä höpölöpöväkerrelmiä ja ylin pomo on mysteeri tavalliselle työntekijälle. Tehostuksessa jalkoihin jää se kuka tekee itse työn, lopputilin saava.

Lopussa kuva ei kuitenkaan ole aivan toivoton: Janne aloittaa freelancer-kirjoittajana työskentelyn ja miehen mietteitä on päätynyt lehteen asti. Pasi huomaa olevansa liian pehmeä kovaan yritysmaailmaan ja hyväksyy vastasyntyneen lapsensa kehitysvammaisuuden. Kuolleen isänsäkin kanssa hän tekee sovun. Pasista tulee moderni isä, joka hoivaa lasta äidin luodessa uraa ja on enemmän kuin tyytyväinen valintaansa. Metsäjätin tilalle nousee uusi yritys ja puolet potkut saaneista työllistyy uuteen yritykseen. Ei täydellinen lopputulos irtisanotuille, mutta hyvä kuitenkin. Ja Paikallispubin listalle ilmestyy mozzarellapanini!


Richard Adams - Ruohometsän kansa



''Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmien ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Paatsama, kuka ties järkevin ja uskollisin. Liutti, joka etsi katseellaan Pähkinää ja tuli sen viereen odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa. Pähkinä käänsi katseensa kolosta, lännen pilvet repesivät ja niiden lomasta välähti äkkiä vetinen haileankultainen valo.''

Villikanien yhdyskunta elää Englannin maaseudulla rauhaisaa kevättä, kunnes Viikka-niminen kani, jolla on toinen näkö, saa epämääräisiä ennenäkyjä. Ne kertovat jotakin kamalaa olevan tapahtumaisillaan, kylän on muutettava pois mahdollisimman pian. Paikalle onkin noussut kyltti, joka kertoo tulevasta rakennustyömaasta. Kanit eivät ihmisten kirjoitusta ymmärrä, mutta Viikka saa vakuuteltua muutamia kaneja näkyjensä vahvuudesta. Jotta koko kylä saataisiin liikkeelle on ylikaniini, heidän johtajansa, vakuutettava. Thearah ei pidä uhkaavia näkyjä varteenotettavina, siispä vain kourallinen kaneja jättää kotinsa. Ne tempautuvat mutkikkaalle, pitkälle matkalle etsiessään sopivaa paikkaa johon kotiutua. Vastoinkäymisiä tulee hengähdyttävän paljon kanien ollessa jatkuvasti vihollisten ympäröiminä. Elilejä ovat kissojen, kettujen, koirien ja ihmisten lisäksi myös muiden yhdyskuntien kanit, joita vastaan käydyt taistelut yltyvät verisiksi.

Adams on Ruhometsän kansaa varten tehnyt tutkimusta villikanien käyttäytymisestä ja mainitsee erityisesti R.M. Lockleyn tietoteoksen The private life of the rabbit. Päällisin puolin kirjan jänöt käyttäytyvät eläimellisen realistisesti. Ne järsivät ruohoa, papanoivat, juoksevat kettua pakoon ja ajoittain vohkivat kasvimaalta herkkuja. Mutta sielunelämältään niistä on kirjassa tehty mystisiä otuksia, kulttuuriltaan ihmismäisiäkin. Joka yhdyskunnassa on tarkka hierarkia: löytyy johtaja ylikaniini ja tämän neuvosto owsla sekä ''rivikaniineja'', niitä tavallisia sivustaseuraajia. Eri yhteisöt myös poikkeavat toisistaan. Pähkinän johtama joukko todistaa mm. Efrafan kenraali Ratamon johtaman sotaisan diktatuurin, jossa kanialamaiset ovat ylikansoitetun kylänsä vankeja. Vastakohtana he kohtaavat myös kanikylän, jonka asukit elävät kuin sumussa ihmisen varjossa ja ovat luovuttaneet välinpitämättömyydelle kultaisessa häkissään.

Kaneilla on myös oma kielensä, lapiini. Vierasperäisiä sanoja putkahtelee pisin kirjaa, tärkeimmät oppii tuntemaan tarinan edetessä ja kanien rutiinien toistuessa. Hlessi on koditon kulkurikaniini, flay ruoho, Frith aurinko, hraka papana jne. Kirjan loppusivuilta löytyy listaus kanikielen tärkeimmistä sanoista. Villikanit pystyvät myös ymmärtämään muita eläimiä eräänlaisen yleiskielen kautta. Jokainen laji puhuu sitä omalla tunnusomaisella murteellaan; hiirten puheessa suhahtelee z, lokit kraakuvat ä-kirjainten tilalle e:n.

El-arairah on jänis, jonka nimi nousee esiin kanien tarinoidessa menneistä ajoista. El-arairah on jänisten Väinämöinen, palvottu mytologinen sankari, jonka saavutukset siirtyvät suullisesti sukupolvelta seuraavalle. Sankarijänis selviää oveluudellaan mistä vain ja joka tarinassa on tietysti opetus, joka sivuaa Pähkinän klaanin koettelemuksia. El-arairahin uskotaan myös pystyvän kulkemaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Eräässä tarinassa kohdataan Inlén musta kaniini, joka on kuin itse pahuus. Myös Ratamo siirtyy legendoihin lapsien pelottomeksi tämän todellisen kohtalon jäädessä mysteeriksi.

Kaikilla yhdyskunnilla on samat uskomukset, voisi sanoa ihan uskonto. Ne palvovat Frithiä eli aurinkoa. Frith tulee esiin sanonnoissa siinä missä ihminen puhuu jumaluudesta tai jumalan voimasta. Kaniinitkin uskovat toiseen todellisuuteen, toiseen maahan johon matkataan nukkuessa ja kuoleman jälkeen. Jänisten suhtautuminen asiaan on filosofisen pohtiva ja menee samalla lailla ymmärryskyvyn yli mitä ihmisilläkin. Eräs kaniini toteaakin, että riittää kun tietää, että ruumis jää tähän maailmaan. Tarinan lopetus on uskomattoman kaunis El-arairahin hakiessa erään kaniinin lepäämään tuonpuoleiseen ja vartioimaan yhteisön jälkikasvua.

Kirja vie upealle seikkailulle kaniinien kanssa. Niiden kanssa kun on matkannut yli jokien, myrskyjen ja taistelujen, alkaa samaistua niiden kolokotien ja ystävien menetykseen. Tavallaan hahmot alkoivat tuntua ihmismäisiltä, tavallaan eivät. Adamskin kuitenkin tuo niiden villiyden esiin: Kuten lemmikki angorapuput eivät oikein sopeudu luontoon, ei villikaniinikaan sopeudu lemmikiksi. Ne ovat villejä otuksia, joilla on omanlaisensa käytös. Ne eivät lisäänny romanttisesti, ne tutustuvat vieraisiin kaniineihin haistelemalla eivätkä ne muutenkaan käyttäydy ihmismäisesti. Samalla ne kuitenkin omaavat ihmismäisiäkin piirteitä: Ne ovat kekseliäitä ja sinnikkäitä, tuntevat kipua ja masennusta ja todella välittävät kanssakaneistaan. Adams ei myöskään käytä persoonallistavaa sanaa hän kuvatessa kaniineja vaan eläimellistävää se, joten en sanoisi että eläimiä olisi liiaksi inhimillistetty. Hyvä näin, sillä pidän liiallista eläinten inhimillistämistä vaarallisena. Lapsillekin tulisi jo pienestä pitäen opettaa ihmisen ja eläimen sekä eläimen ja pehmoeläimen ero. Toisista puhuessaan kanit puolestaan sanovat hän, puhuvathan ne kuitenkin ystävistään. Olisi kylmää jos ne toisistaan sanoisivat se, joten pidin tätä ratkaisua onnistuneena.

 Kirjaa on luokiteltu sekä lastenkirjaksi että aikuisten fantasiaksi. Vaikka kirjan syntyjuuret ovat Adamsin lapsilleen kertomissa tarinoissa, en itse luokittelisi tätä lastensaduksi, vaikka se olisikin helppoa; onhan tarinassa puhuvia jäniksiä. Pikemminkin se on aikuisten satu. Jokaisen kappaleen alussa on sitaatti, joka peilaa kirjan tapahtumia. Englantilainen ja amerikkalainen kirjallisuus ovat näissä hyvin edustettuina, mutta lainauksia on otettu myös Raamatusta. Näkisin, että esim. sotaa, kostoa ja ystävyytttä kuvaavat sitaatit menevät lapsilta ohi.

''Eläimet eivät käyttäydy kuten ihmiset. Jos heidän on tapeltava, he tappelevat, jos heidän on tapettavat, he tappavat. Mutta he eivät ryhdy miettimään koko älynsä voimalla miten pilaisivat muiden elämän ja tekisivät heille pahaa. Heissä on säädyllisyyttä ja eläimyyttä.'' 

Pidän romaaneista, joissa käsitellään luontoa ja luonnonsuojelua. Adams puhuu luonnon ja eläinten puolesta tasapainoitellen raadollisuutta ja fantasiakuvausta, joten missään kohtaa hänen esiin nostamansa seikat eivät tunnu saarnaavilta. Hän pikemminkin kertoo miten asia ovat. Luonnossa petojen jakaessa tilan pätevät darwinismin lait. Vahvat hyökkäävät heikkojen kimppuun, nopeat syövät hitaat. Tämähän on eläimille luonnollista. Mutta ihmisellä on itsekkyys ja voiton maksimoinnin halu, joka mielestämme oikeuttaa eläinten ja luonnon sortamisen. Ne ajat jolloin ihminen on ottanut vain sen mitä oikeasti tarvitsee ja hyödyntänyt sen parhaansa mukaan, ovat kaukana historiassa. Se on surullista. Se, ettemme arvosta kaikkein arvokkainta ympärillämme tulee kyllä sinkoutumaan silmillemme.

Löysin kirjasta myös toivon pilkahduksen. Pelästyin kun tarinan loppupuoliskolla haavoittunut Pähkinä päätyy maatilan Lucy-tytön kouriin, sillä tähän mennessä ihmiset eivät ole tehneet mitään hyvää. Tytön isän mielestä mokoma elukka pitäisi päästää päiviltään. Lucy on kuitenkin toista mieltä ja äitiään hoitavan lääkärin konsultaatiolla ja avustuksella he vapauttavat isältä salaa kanin takaisin luontoon. Sydämeni suli Adamsin tuodessa lohduttomalta tuntuvan kuvan jälkeen esiin sen seikan, että ihminen pystyy uskomattoman itsekkyyden ja pahuuden lisäksi halutessaan hyviin tekoihin.

Vaikutuin kirjasta sydänjuuria myöten. Kaunis luonnon kuvaus, villikanien käyttäytymisestä oppiminen ja niiden luonnolliseen käytökseen yhdistetty rikas sielunelämä mytologioineen tekivät vaikutuksen. Tämä on aivan omanlaistaan fantasiakirjallisuutta. Luonnon ja ihmisen suhde sai pohtivalle mielelle. Aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin kirjan ilmestymisaikana 1972, siltikään siitä ei puhuta mediassa tarpeeksi! 

Pakko mainita siitäkin, että kirjan nimen käännös on mielestäni erityisen onnistunut. Alkuperäisen Watership Downin suomenkielinen vastine Ruohometsän kansa tiivistää osuvasti kirjan idean. Ruohometsä kuvastaa totta kai villikanien elinympäristöä. Kansalla viitataan ihmisjoukkoon, mikä kuvaa kanien osittaiseen inhimillistämiseen kirjan tarinassa. Joka kansalla kun on omat uskomuksensa, historiansa ja kulttuurinsa. Suomentajan oma tulkinta voi olla tunnetusti riskaabelia. Tässä kohdin pidän suomenkielistä nimeä jopa onnistuneempana, kauniimpana ja kuvailevampana kuin alkuperäistä. Hyvä, Kersti Juva!

Kirjan pohjalta on tehty 1978 aikuisille suunnattu animaatio. Puhuvia kaniineja siinä kun on, lapsien traumatisoituminen on taattu. Viimeksi pääsiäisenä elokuva nostatti haloon Amerikassa, aikuiset kun olivat antaneet lapsien katsoa aluksi viattomana alkavaa söpöä kanitarinaa ja järkyttyneet sen yht'äkkiä muuttuessa veriseksi. Vastuu on tietysti tv-kanavalla: miksi näyttää lapsille sopimatonta materiaalia päiväsaikaan, entä missä ikärajasuositukset? Kirjan pohjalta on tehty myös animaatiosarja vuonna 1999, joka on käsittääkseni lapsille sopivampi. Muistan 90-luvulla katselleeni jotakin animaatiota, jossa jänöt loikkivat kasvimaalla vohkien porkkanoita ja salaattia, mutta en ole varma onko kyseessä ollut jompi kumpi Ruohometsän kansan sovituksista, sen verran hämäriä muistikuvani ovat. Voi olla, että sekoitan Kaukametsän pakolaisiin?

Richard Adams on kirjailijana itselleni vieras, mutta aion ehdottomasti tutustua muihinkin hänen teoksiinsa. Niissä ilmeisesti liikutaan pitkälti samoissa aihepiireissä. Eniten kiinnostaa Shardik - Berklan herra, sillä Musta torni-sarjassakin on Shardik-niminen jättikarhu (!) En sarjaa lukiessa tiennyt mihin teokseen viitattiin. Huomasin yhteyden viime kirjastoreissulla tutkiessani hyllyltä Adamsin teoksia. Olisi siis jännä siinäkin mielessä lukea, että näkisi mistä King on ottanut inspiraatiota rönsyilevään maailmaansa. Shardikia ei googlehaun tuloksen perusteella ole hirveästi ainakaan suomalaisissa kirjablogeissa luettu ja siitä löytyy muutenkin vähemmän tietoa kuin Ruohometsän kansasta. Juonikuvauksen perusteella liikutaan samojen luontoaiheiden piirissä ja synkkyyttä ja kritiikkiä löytyy tästäkin tarinasta.

Vaikutuitko sinä Ruohometsän kansasta?
Oletko traumatisoitunut animaatiosovituksista?
Onko kukaan lukenut Shardikia tai muita Adamsin teoksia?













torstai 14. huhtikuuta 2016

Stephen King - Doloreksen tunnustus


''Ja sekin voi joskus olla hieno asia jos pahalle miehelle sattuu paha tapaturma.''

Dolores Claiborne kutsutaan poliisiasemalle kertomaan multimiljonääri Vera Donovanin kuolemasta. Dolores on syytetyn pallilla, sillä hän on ollut esimiehensä kuollessa paikalla ja naisen maine saarelaisten keskuudessa on huono. Dolores aloittaa pitkän monologin, mutta hän tunnustaakin Veran murhan sijasta erään toisen, jo vuosien takaisen murhan ja samalla avaa elämänsä kärsimyksiä ja valintoja. Dolores on kaunis naisen nimi ja tarkoittaa espanjaksi kärsimystä, kipua ja suruja. Näitä naisella on elämässä totisesti ollut.

Dolores aloittaa kertomalla hänen ja esimiehensä kummallisesta suhteesta. Viimeisinä elinvuosinaan Vera on eristäytynyt maailmasta halvaantumisen ja höperöitymisen vuoksi. Äksy nainen pelkää kuollakseen pölykoiria ja käy taistelua kotiapulaisensa kanssa vaippojen vaihdosta. (Kotiapulaisten, sairaanhoitajien ja lähihoitajien työ; miten aliarvostettua!)

Veran ja Doloreksen suhde on mutkikkaan mielenkiintoinen. Kotiapulaisia alati irtisanova Vera on tiukka täti. Kolme virhettä ja lennät ulos. Pyykit on ripustettava just eikä melkein hänen haluamallaan tavalla. Dolores pystyy kuitenkin avautumaan rankalla hetkellä juurikin Veralle ja naisissa on paljon yhtäläisyyksiä, joista osa selviää vasta viime metreillä. Molemmat ovat pakon edessä joutuneet olemaan vahvoja ja pakon edessä kestämään elämän tuomat heikot hetket, kuten lapsista vieraantumisen. Heidän välillään tuntuu myös olevan telepaattinen yhteys.

Seuraavaksi aletaan avata Doloreksen perhe-elämää. Avioliitto on hänen elämänsä pahin virhe. Joe on väkivaltainen, mutta vahvatahtoinen Dolores saa miehensä ruotuun. Mies käyttää hyväksi tytär Selenan todistamaa väkivaltaista kohtausta. Selenan pelko kääntyykin äitiin ja tämä alkaa pelätä Doloresta. Mies alkaa hyväksikäyttää teini-ikäistä tytärtä häikäilemättömästi. Tämän paljastuessa Dolorekselle hän suunnittelee pakoa lasten kanssa säästöjen avulla. Pankissa vierailu paljastaa miehen nyysineen Doloreksen tienaamat rahat lasten opiskelusäästötileiltä omiin nimiinsä.

''Minä toimin tavallaan itsepuolustukseksi koska se kävi minua sillä lailla kurkusta kiinni. Se oli tärkeintä se. Itsepuolustahan se tietenkin jollain tapaa olikin vaikkei lain silmissä. Minä tiedän sen koska koska minä olin paikalla mutta laki ei ollut. Loppujen lopuksi minä puolustin itseäni ja lapsiani.''

Dolores alkaa suunnitella miehensä murhaa. Se lopettaisi heidän kaikkien painajaisensa. Lapset vihaavat ja pelkäävät isäänsä, nuorin pojista valitettavasti ihailee viinaa nauttivaa, rasistista isäänsä, jonka mielestä opiskelu on turhaa ja Doloreksen yli kymmenen tuntiset työpäivät oikein hänen itsensä tehdessä töitä löysin rantein silloin tällöin.

 Murhapäiväksi valikoituu päivä, jolloin aurinko pimentyy ja saarelaisten huomio on muualla. Dolores suunnittelee kaiken tarkasti ja onnistuu poliisikuulusteluissa pitämään hermonsa aisoissa, häntä ei saada todistettua syylliseksi. Vuosien ajan saarelaiset kuitenkin epäilevät Doloresta veriteosta ja Veran murhakuulusteluissa nainen viimein tunnustaa tekonsa jokaista yksityiskohtaa ja painajaista myöten.

Tarina on jännittävä. Lukija tietää alusta alkaen Doloreksen onnistuvan aikeissaan, mutta sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan? Joe St. George on läpeensä kuvottava mies ja vaikkei murha tietenkään koskaan ole oikein, toivoin Doloreksen onnistumisen puolesta. Koin, että hänellä ei ollut muita varteenotettavia keinoja vaikeassa tilanteessa.

Kirja on feministinen vahvojen naishahmojen ja teemojen kautta. Kirjassa on paljon samaa yliluonnollisemman (ja huonomman) Naisen raivon kanssa. Tasa-arvon epäkohdat pistävät vihaksi. 60-luvulla pankki on antanut hulttio-Joen nostaa rahat yhteiseltä tililtä omiin nimiinsä ilmoittamatta Dolorekselle. Jos nainen olisi saman tehnyt, olisi pankki varmasti soittanut tarkistamaan mieheltä luvan...Joen kuolema korjaa epäkohdat perheessä, kaikki menestyvät elämässä varjon väistyessä tieltä pois. Selenan suhde äitiin viilenee tämän selvästi tietäessä sisimmässään totuuden isänsä murhasta, mutta miten olisikaan käynyt jos Dolores olisi ollut alentuva ja jättänyt asiat sikseen?

''Tule, Doloooooresssss!''

Toisin kuin muissa lukemissani Kingeissä, tässä tarina vuodatetaan yhtenä pötkönä. Poliisikuulustelu on kirjassa pelkkää Doloreksen tunnustusta, jota ei ole jaettu kappaleisiin. Kerrontatyyli on mielestäni tarinaan sopiva ja pidin kirjasta, siirappista loppua lukuun ottamatta. Ennen kaikkea kirja on jännittävä. Kingille ominainen yliluonnollisuus jää hienovaraiseksi ja se onko Doloreksella ja Veralla telepaattinen yhteys keskenään jäi itselleni kysymysmerkiksi. Kauhua kirjaan tulee murhan hetkellä, kaikki kun ei tietenkään suju täydellisesti vaikka haluttu lopputulos saadaankin. Murhakohtaus oli erityisen karmiva, enkä ihmettelisi vaikka kaivo ja siellä kituva, raivokas mies tunkeutuisivat uniini.