keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Flashback 2015 - Vuoden viistoista valiot






Joulukuu on pian ohi ja sen myötä koko hela vuosi. Aloitin bloggaamisen keväällä ja olen kyllä pitänyt uudesta harrastuksesta! (Vaikka postaustahti on vaihdellut.) Viimeisin kuukausi on mennyt lähinnä ollessa ja sohvalla löllöilessä, yrittäen selvitä arjesta ja juhlasta. Eräs kotimainen tiiliskivi on loppusuoralla ja siitä pyrin päivittelemään tammikuun alkupuolella. Uutuuksiin en tänä vuonna ole tarttunut, jonotuslista on kirjastossa ylipitkä ja uutuuksien omaksi hankinta ei sovi opiskelijan kukkarolle.

Nyt ajattelin vetää naamaan viimeiset Pandan konvehdit ja muistella viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Let's get down to business.



Brett Easton Ellis - Amerikan psyko




Amerikan Psykon olin vuosia sitten jo kertaalleen aloittanut ja puolivälin tienoilla jättänyt kesken. Olen elokuvasovituksen suuri fani, joten lokakuussa halusin antaa kirjalle uuden tilaisuuden. Ja yllättäen pidinkin tästä erittäin paljon. Kirja on aivan erityylinen kuin mikään aiemmin lukemani. Tarinassa kuvataan Patrick Batemanin elämää, joka on sekoitus pörssijupin mahtailua ja leveää elämäntyyliä sekoittuneena sairaihin sarjamurhaajafantasioihin. Seksi- ja väkivaltakohtaukset yltyvät ajoittain kuvottaviksi, joten en lähtisi suosittelemaan herkemmille lukijoille.Välillä Bateman innostuu leikkimään kriitikkoa ja antaa sivutolkulla arviointeja suosikkiartistiensa albumeista. Kirja on satiiria 80-luvusta ja mielestäni myös siitä miten kuluttaminen ja kaiken viihteellistäminen turruttaa ihmistä.






F.Scott Fitzgerald - Kultahattu


Carey Mulligan on uudemman elokuvasovituksen Daisy
Kultahattu kertoo traagisen rakkaustarinan parista, joka ei nuoruusvuosina saanut toisiaan, mutta myöhemmin päätyy vuosien päästä asumaan saman lahden ympärille. Jay Gatsby on äkkirikastunut  maineikkaita juhlia järjestävä  mystinen mies, jonka nuoruuden rakkaus Daisy on hylännyt tämän vielä ollessa köyhä poika. Daisy on jo päätynyt naimisiin, mutta Gatsby ei ole pystynyt vuosien saatossa unohtamaan elämänsä rakkautta ja toivoisikin rikkauksien tuovan vanhan rakkauden takaisin luokseen. Tässä tarinassa vetoavat ajankuva, svengaava 20-luku ja teemat. Kaipuu menetettyyn aikaan ja tunteeseen. Aikaa ei voi viedä taaksepäin, vaikka miten kovasti ihminen haluaisi ja yrittäisi. Vain muisto jää.

''Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.''


Alex Haley- Juuret



Juuret on eeppinen kertomus yhden orjasuvun alistamisesta ja alistumisesta kahden vuosisadan ajalta. Haley on omistanut kirjan Yhdysvaltojen 200-vuotissyntymäpäivälahjaksi ja lopussa toivoo kirjan lievittävän sitä surullista tosiasiaa, että historia tuppaa olemaan voittajien kirjoittamaa. Kirjaa ja siitä tehtyä minisarjaa pidetäänkin Amerikassa todella historian käsitystä ja asenteita muuttaneina. 

Tarina alkaa 1700-luvulla Gambiasta kaapatusta Kunta Kintestä ja päätyy kirjan kirjoittaneeseen journalisti Alex Haleyyn, joka alkoi tehdä sukututkimusta omista juuristaan suvussa säilyneiden suullisten kertomusten perusteella.  Pulitzerin napannut teos on saanut kritiikkiä siitä onko se todella täysin todenperäinen. Haley on sanonut teoksen olevan factionia, eli fiktion ja tunnettujen faktojen sekoitusta. En itse välitä siitä mihin kategoriaan kirjan laittaa, sillä se on aivan uskomaton, riipaiseva ja koskettava kertomus. Se kuvaa rankkojen ihmiskohtaloiden kautta sitä mitä orjuuttaminen on todella ollut.

Stephen King - Liseyn tarina


Tästä kirjasta koko bloggaaminen alkoi. Lumokuu vei mennessään ja se toimi myös inspiraationa blogin nimelle. Toinen tänä vuonna kolahtaneista kuninkaan teoksista oli Kuvun alla, mutta pohdinnan jälkeen päädyin kuitenkin tähän pehmeämpään tarinaan. Liseyn tarina kertoo Lisey ja Scott Landonista. Scott on jo menehtynyt suosittu kirjailija, joka on jättänyt vaimonsa hämmennyksiin pitkän avioliiton jälkeen. Scott on jättänyt jälkeensä lumpi-jahdin ja mystisen Lumokuun, joka on tämän insipiraation, mutta myös kipeiden muistojen ja painajaisten paikka. Kirjassa Lisey yrittää selvittää mitä Scott haluaa hänelle itsestään kertoa, hyppien kahden maailman lisäksi myöskin pitkän avioliiton muistoissa. Masentunut sisko Amanda ja psykopaattifani, joka on vainunut kirjailijan viimeisen käsikirjoituksen, vaikeuttavat kuvioita. Kirja on ihanan pehmeä kertomus eräästä avioliitosta, sen huipuista ja laskuista. Siitä miten ihminen ei katoa, vaikka kuolee.

Yann Martell - Piin elämä


Piin elämä kertoo intialaisesta Piistä ja bengalintiikeri Richard Parkerista, jotka kuukausien ajan jakavat pelastusveneen keskellä valtamerta rahtilaivan uppoamisen seurauksena. Kirja on faabelimainen, todellista tarinan kerrontaa. Vaikka sivukaupalla tapahtumapaikka on rajattu mereen ja pieneen veneeseen, en tylsistynyt. Martell osaa tehdä merestä maagisen, kiehtovan paikan ja Piin selviytymiskamppailusta samaistuttavan. Lopetus löi aivan ällikällä siitäkin huolimatta että osasin odottaa vielä jotakin ''selvitystä''. Vaikken pidä itseäni uskonnollisena ihmisenä, kirja sai itkemään. Kirja ei ole minkäänlaista ''jeesustelua'', pikemminkin pohdintaa uskonnoista ja uskossa olemisesta.

maanantai 7. joulukuuta 2015

The Joulupostaus




En kummemmin ole aloittanut jouluhulinointia, mutta oli niin mukava lukea http://sivusivultakirjablogi.blogspot.fi/  -blogin Jennin joulukysymyksiä ja -vastauksia, että päätin napata avoimesta haasteesta kopin.

1. Kertoisitko jonkin joulumuiston?
Tämä on juurtunut mieleen: Olin 6-vuotias, kun lemmikkikani Lili löytyi kuolleena jouluaaton aamuna. Olin tietysti haikein mielin kun tälläistä tapahtui omalle lemmikille ja vielä jouluna! Illalla paketista löytyi kuitenkin iloinen yllätys, pehmoinen pupu. Kuva-albumista löytyy kuva, jossa hymyilen tuore Luppakorva kainalossa kuin Naantalin aurinko. Tunsin pienenä lapsena  tapahtumassa jonkinlaista joulun taikaa; surusta ja menetyksestä iloon.

2. Millaisia jouluperinteitä sinulla on?
Vanhempien luokse ollaan menty yleensä vähintään aatoksi ja joulupäiväksi. Aamulla syödään riisipuuroa ja aamupäivällä valmistellaan jouluruokia. Sitten saunotaan ja syödään. Ruokailu voi helposti viedä parikin tuntia. Syöminkien jälkeen avataan lahjat ja illalla katsotaan porukalla jotakin tölsöstä juoden punaviiniä ja nauttien konvehteja ja juustoja.

3. Tärkein joulukirja?
Varmaankin Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu.

4. Tärkein jouluelokuva?
Ihmeellinen on elämä! Tarina on koskettava, ajaton ja mielestäni ihan aiheestakin klassikko.

5. Teetkö suursiivouksen ennen joulua?
Aika hyvin olen kämppäni siivonnut. Tänä vuonna ehkä iisimmin kun on ollut aika väsyttävät viimeiset pari kuukautta.

6. Mikä saa aikaan joulufiiliksen?
Olen paha herkkusuu ja rakastan kaikkia jouluruokia, joten ruoka. Toinen on musiikki. Usein olen virittäytynyt tunnelmaan kuuntelemalla Raskasta joulua-levyä, jossa suomalaiset hevikarjut tulkitsevat jouluklassikoita.

7. Rakkaimmat joululaulut?
Suurin suosikeista on ehdottomasti Varpunen jouluaamuna. Lisäksi Sylvian joululauluTulkoon joulu, Heinillä härkien kaukalon ja John Lennonin Happy Xmas lukeutuvat lemppareihin. Maa on niin kaunis on myös hieno ja kohta ''Miespolvet vaipuvat unholaan'' on painunut mieleen, tuo lause saa nieleskemään liikutusta. On olemassa paljonkin kauniita joululauluja!

8. Kotimaiset vai ulkomaiset joululaulut?
Suomalaiset koskettavat enemmän. Ulkomaisista Frank Sinatran Let it snow on kiva rallatus. Have yourself a merry little Christmas on myös hieno.

9.Suosikki joulukoristeesi?
Omasta kämpästä ei löydy pahemmin joulukoristeita. Vanhempien kotona on vuodesta toiseen samat, perinteikkäät joulukoristeet. Ne ovat kaikki yhtä lailla suosikkeja, vievät mukavasti lapsuuden jouluihin.

10. Millaista koristelua suosit?
Omassa kodissa jää koristelut aika vähäisiksi. Laitan koristetonttuja kirjahyllyyn ja muita ihan pieniä härpäkkeitä.

11. Paras joululahjasi?
Tuo 6-vuotiaana saamani Luppakorva, tuttavallisemmin Luppis. Pupu auttoi pääsemään yli oman lemmikkikanin menetyksestä, käsittelemään kuolemaa  ylipäätään ja toi pienelle lapselle joulun taikaa. Luppakorvasta muodostui rakkain leluni, otin pupun mukaan jopa kauppareissuille :D

12. Tykkäätkö enemmän antaa vai saada lahjoja?
Tykkään antaa lahjoja, mutta koen siitä paineita ja olen niitä huono keksimään. Haluan antaa saajalleen tarpeellisen, merkityksellisen tai/ja mieluisan lahjan. En halua antaa mitään mitäänsanomatonta, mikä saa paketin avaajan vain hymähtämään ja päätyy kaapin perukoille pölyttymään. Tein viime vuonna päätöksen, että mieluummin olen antamatta mitään, jos oikeasti en millään keksi mitään lahjaa, minkä tiedän oikeasti ilostuttavan saajaa.

13. Suosikki jouluruokasi?
Pidän kaikista! Miinus kinkusta, koska en juurikaan syö punaista lihaa. Graavilohta lappaan lautaselle aika roimasti. Perunalaatikko on laatikoista paras, imellettynä tietenkin. :P Äitini näkee joka joulu hurjasti vaivaa ruoan eteen ja pöydästä löytyy vaikka mitä. Eniten aatossa odotan ruokaa, lahjoista en enää niinkään välitä.

14. Entä herkku?
Konvehdit on se juttu. Taatelikakkukin on herkullista.

15. Pidätkö glögistä?
Pidän todella paljon ja nautin glögini kylmänä.

16. Mitä teet yleensä joulupäivänä?
Makaan mahani vieressä ja rentoudun...Joulupäivänä mennään myös vierailemaan muiden sukulaisten luona.

17. Pukeudutko hienoksi jouluna?
En muista miten olen jouluisin pukeutunut, se on varmaan merkki siitä että tuskin kovin prameasti :D

18. Vietätkö sukujoulua?
Aatto menee vanhempien luona ja joulupäivänä vieraillaan isoäitien ja siskoni perheen luona.

19. Onko sinulla joulukalenteria?
Partion joulukalenteri kuuluu perinteisiin, sellainen on tänä vuonnakin. The joulukalenterin katseluputki täytyy ehdottomasti pitää, se seikka on saletti.

20. Lähetätkö joulukortteja?
En.

21. Mitä aiot leipoa jouluksi?
En ole suunnitellut vielä yhtään. Äitiä autan varmaankin ruoanlaitossa. Pähkinäkuivakakkua olen parina jouluna leiponut, se voisi maittaa.

22. Oletko jo aloittanut jouluvalmistelut?
En ole aloittanut ja joulunvietto on vähän auki. Mietin vielä kuumeisesti joululahjojakin.

23. Käytkö ennen joulua joulutapahtumissa?
Lapsena tuli käytyä kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, aikuisiällä sekin jäänyt.

24. Mitä toivot lahjaksi tänä vuonna?
Toivoisin uudelle kissakaverilleni lisää leluja.







lauantai 21. marraskuuta 2015

Roald Dahl - Matilda

Viime kuussa tein upeita kirjalöytöjä roskiskatoksen paperikassista. Yksi niistä oli Roald Dahlin Matilda. Aiemmin olen Dahlilta lukenut Jalin ja suklaatehtaan ja lapsena olen nähnyt Danny DeViton elokuvasovituksen Matildasta. Juuri mitään en elokuvasta muistanut, kirja tuli siis mukavasti luettua uusin silmin. 



Matilda on pieni tyttö, joka osoittaa suurta lahjakkuutta matematiikassa ja ahmii klassikkokirjoja jo neljän ikäisenä. Lapsinero ei kuitenkaan saa huomiota. Vetyperoksidipäinen äiti ja huijari autokauppias isä pitävät tytärtään ilkimyksenä ja ihmettelevät miksei telkun tuijottaminen kelpaa älyllisesti stimuloivampaa tekemistä kaipaavalle Matildalle. Vanhemmat suhtautuvat tyttöön jopa vihamielisesti eivätkä osoita minkään sortin kiinnostusta. Matilda kiukustuu kylmästä kohtelustaan ja kostoksi keksii pieniä metkuja vanhempiensa pään menoksi, kuten hatun pikaliimaaminen isän päähän. Temput tuovat vanhempien käytökseen kuitenkin vain väliaikaista nöyrtymistä.

Koulun alkaessa Matildan älykkyys tulee heti ilmi luokanopettaja nti Honeylle, joka on aivan ihmeissään tytön nerokkuudesta. Kyvyistään huolimatta tyttö ei ole yhtään omahyväinen. Honey vaatii rehtorilta, että Matilda siirrettäisiin ylemmälle luokalle. Rehtori Trunchbull on kuitenkin painajainen. Entinen olympiatason moukarinheittäjä moukaroi kovakouraisesti koulunsa lapsia henkisesti kuin fyysisestikin ja pitää Matildaa vain kiusankappaleena muiden joukossa. Honey käy vielä keskustelemassa Matildan vanhempien kanssa tämän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, mutta opettajan ylistäminen menee kuin kuuroille korville. Luokanopettajan ollessa ainoa turvallinen aikuinen Matildan elämässä heidän välilleen kehkeytyy lämmin suhde, josta molemmat ammentavat paljon. Ja lopulta pahakin saa palkkansa...
Kirja vetosi paljon, varsinkin kun tässä kuussa on tullut luettua synkkiä kirjoja, dystopioita sun muita. Vaikka Matilda luokitellaankin lastenkirjaksi, se antaa aikuiselle lukijalle ehkä enemmän kuin lapselle. Kirjassa kuitenkin on mustaa huumoria ja pienimpiä saattavat pelottaa Trunchbullin kovakouraiset otteet. Toisaalta, onhan ne Grimmin veljesten sadutkin aika raakoja. 

Quentin Blaken kuvitus on kirjassa hauska lisä ja varsinkin pidin siitä miten Matildan vanhemmat on piirretty. Vanhemmat ottivat aivoon vielä enemmän kuin tuo lastenvihaaja rehtori. Vanhemmat eivät osoita mitään kiinnostusta tämän tekemisiä kohtaan tai huomioi lahjakkuutta, ärh. Kyse on kuitenkin omasta lapsesta! Molemmilta tuli myös seksistisiä kommentteja, isän mielestä tytöllä ei voi olla älliä päässä ja äiti kehuskeli nti Honeylle saavuttaneensa mukavan elämäntyylin ulkonäöllään, turhaan Matildan siis tarvitsee opiskella kun naisen tehtävä on olla nätti. Isoveli on lempilapsen asemassa,  isän autokaupan perijäksikin jo sovittu. Vanhemmat mussuttavat vain einesaterioita tölsön edessä ja Matilda viettää kaiket päivät yksin kirjojen maailmassa.
Nti Honeyn ja Matildan suhde sen sijaan lämmittää mieltä. Molemmat saavat toiselta jotakin. Matilda saa kauan kaipaamaansa kannustusta ja aikuisen huolenpitoa ja arka opettaja saa rohkeutta oppilaltaan. Suhteesta kehittyykin kirjan myötä paljon enemmän kuin vain opettaja-oppilas-suhde parivaljakon ystävystyessä. 
Teemat ovat herätteleviä. Varmasti Wormwoodien kaltaisia piittaamattomia vanhempia löytyy maailmasta paljonkin. Vaikka tarina onkin kerrottu humoristisesti ja liioitellusti, satumaisella otteella, se on aiheiltaan vakava. Matilda on surullisen yksinäinen ja vaikka on aivan huippu, saa kehujen ja kannustamisen sijasta mollausta ja vähättelyä, laiminlyöntiä. Dahl tiivistääkin jotakin tärkeää vanhemmuudesta jo kirjan ensimmäisillä sivuilla; iso osa vanhemmista katsoo lapsiaan enkelilinssien läpi, ajatellen että ''eihän meidän mussukka...'' ja näkevät lapsensa suurenmoisina, vaikka muiden silmissä lapset olisivat kiusankappaleita. Vähemmän näkee laiminlyöviä ja vähätteleviä vanhempia, mutta tälläinen suhtautuminen on herkälle lapselle tietenkin vaarallisempaa. Kuinka tärkeää se kannustaminen onkaan, ihan jokaiselle.














torstai 19. marraskuuta 2015

Aldous Huxley - Uljas, uusi maailma




''Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia: he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta. Äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan, eikä heillä ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita. Heidät on oloutettu sellaisiksi, että he tuskin voivat käyttäytyä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, on toki somaa. Jonka te menette ja heitätte huolettomasti ikkunasta vapauden nimessä, hra Villi. Vapauden! - Hän nauroi.''

Tartuin toiseen dystopia-klassikkoon Vuonna 1984 jälkeen. Aldous Huxleyn Uljas, uusi maailma vuodelta 1932 sijoittuu noin viidensadan vuoden päähän. Tulevaisuuteen, jossa ihmisen kohtalo on ennalta määrätty: Ihmiset syntyvät koeputkissa ja sikiöt altistetaan eri ominaisuuksille, jotka määräävät tulevan kastin ja tehtävän yhteiskunnassa.

Uljas, uusi maailma ei ole yhtä poliittinen kuin Orwellin tulevaisuus. Kulttuuri ja itsemääräysoikeus on tässäkin maailmassa poistettu, yhteiskunta on totalitaarinen ja ohjaajien johtama. Ja arvoja iskostetaan kansan päähän iskulauseloruilla, mutta Huxley kritisoi pikemminkin teollistumisen ja liukuhihnatuotannon vaikutusta maailmaan. Toisin kuin Oseanian Lontoossa, Huxleyn maailmassa seksi on yltäkylläistä ja kevytkenkäisyyttä pidetään hyveenä. Yhteen kumppaniin tyytyminen saa aikaan paheksuntaa ja supinaa. Perhe on kumottu ja naiset inhoavat ajatusta ''poikasten'' saannista, laboratorio-oloissa säädelty sikiöiden luominen on ainoa hyväksyttävä keino tuottaa uutta elämää.

Jumalan asemaan on noussut autotehtailija Ford. Hänen fordiutensa ja ''voi Ford''-huudahdukset jatkuvat pisin kirjaa. Tekniikka ja tieteen kehitys on muuttanut ihmistä siinä määrin, ettei käsite Jumalasta vain ole uskottavissa.

''Jos yksilö tuntea saa, niin yhteisö hoipertaa''

Tulevaisuuden Englanti on hyvin hallittu ja steriili. Ihmiset luulevat asuvansa utopiassa ja tyytymättömyys pysyy vain alitajunnassa. Tämä käy ilmi esimerkiksi  Helmholtzin synkästä runosta, jonka kirjoittamista mies itse ei oikein osaa perustella. Negatiiviset tunteet ja yksilöllisyyden kaipuu tukahdutetaan soma-nimisellä huumeella, jota ihmiset popsivatkin tuon tuosta. Kun kyseenalaistaminen tai pienikin mielipaha nostaa päätään, ihminen turruttaa itse itsensä onnellisuuden sumuun.  Etelä-Amerikassa asuu vielä tosin reservaatti, jossa asiat ovat toisin: Alkuasukkaat uskovat Jumalaan, arvostavat taidetta ja lukevat Shakespearea (herran tuotantoon viitataankin paljon, varsinkin loppupuoliskolla). Villi-niminen hahmo tempaistaan nykymaailman menoon ja hän kyseenalaistaa ''sivistyneiden'' elämäntavan. Villi joutuu tietenkin ongelmiin.

En ole yleensä kovin kirjan kansien perään, mutta tämän painoksen yksinkertainen symboliikka hienosti tiivistää koko kirjan jujun: Maailma koeputkessa. Tekniikan ja tieteen kehitys saa ihmisen pyrkimään täydellisyyteen. Mutta täydellisyys ja onnihan tarkoittaa joka ihmiselle eri asiaa? Villin hahmo hienosti pohtii kirjassa sitä seikkaa, ettei ihminen voi olla onnellinen, jos se pakkosyötetään ylemmältä taholta eikä kykene kyseenalaistamaan.

''Syleile mua, kulta, huumaan,
suutele uneen pohjattomaan;
sulje, pupu, syliis kuumaan.
Lempeä vertaan somaan.''


Kyllähän tämä herätti ajatuksia. Tiede ja tekniikka ovat mahdollistaneet koeputkilapset ja geenejä peukaloimalla olisi mahdollista valita lapsen sukupuoli ja lista muita ominaisuuksia. Nykyihminen haluaa olla täydellinen ja pyrkii korjaamaan täysin luonnollisetkin ''viat'' (esim. kosmeettiset), vaikkei niistä olisi mitään haittaa. Englantilaisten asenne Villiä kohtaan sai myös miettimään, että miten se sivistyneisyys oikein nykymaailmassa määritellään, mitä arvoja nykyihmisillä on. Uskonnon rooli on ainakin länsimaissa pienentynyt ja sitä perustellaan juuri tieteelliseltä kannalta: ei uskota siihen mitä ei pystytä näkemään. Elämä tuntuu välillä vaativan liukuhihnatehokkuutta, mutta nykyihmisellä on onneksi vielä vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

George Orwell - Vuonna 1984




Lukuopas-palvelu suositteli minulle Eläinten vallankumousta, mutta koska sitä ei kirjaston hyllyltä löytynyt, tartuin toiseen Orwellin tuotokseen. Ehkä jopa mielenkiintoisempaan. Vuonna 1984 on siinä mielessä hieno, että vaikka sen voikin selkeästi sijoittaa ilmestymisaikaan 1949, maailmansotien likapyykin pesuun, se on ajaton ja on osannut, surullista kyllä, ennustaa tulevaisuutta. Oseanian Lontoo on kuin nykypäivän Pohjois-Korea. Aikoinaan kirja on ollut pannassa Neuvostoliitossa.

''Hellittämättömällä vaistolla ihminen kituuttaa päivästä toiseen, viikosta viikkoon, pitkittäen tulevaisuudetonta nykyhetkeä niin kuin keuhkot vetävät aina henkeä niin kauan kuin ilmaa riittää.''

Päähenkilö Winston alkaa tarinan alussa kirjoittaa päiväkirjaa ja samalla pohtia menneitä. Muistojen todenperäisyydestä on vaikea sanoa, sillä vallitseva puolue aivopesee Oseanian kansalaiset unohtamaan niin henkilökohtaisen kuin yhteiskunnankin historian. Sanomalehtiä kirjoitetaan arkistoihin uusiksi vimmatusti, jotta kaikki täsmäisi puolueen alati muuttuvaa valetta. 85% kansasta, proletaanit, elävät kurjissa, kaalinhajuisissa oloissa. Koko ajan käydään sotaa, mutta kuka on vihollinen? Puoluetta ihannoidaan ja valheisiin uskotaan, jopa pienet lapset ilmiantavat omia vanhempiaan.

''Mekään emme enää tiedä käytännöllisesti katsoen mitään vallankumouksesta tai sitä edeltäneistä ajoista. Kaikki asiakirjat on tuhottu tai väärinkirjoitettu, jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Ja sama prosessi jatkuu päivästä toiseen, kaiken aikaa. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.''

Winston on toisinajattelija, muttei uskalla näyttää sitä. Puoluetta kritisoivat katoavat mystisesti, pelkkä vääränlainen ilmekin voidaan tulkita ajatusrikokseksi. Puolue pyrkii jopa luomaan uudiskielen, eräänlaisen lyhennelmän englannista, helpottamaan sosialistista aivopesua. Vain puolueen totuudella on väliä, sillä puolue on ikuinen. Toisin kuin ihminen.

''2 + 2 = ''

Totuus on totuus, vaikka olisikin ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa ja tietää. Vaikka kaikki muut maailmassa olisivat aivopestyjä uskomaan, että kaksi plus kaksi on viisi, totuus on neljä.

Toinen toisinajattelija, Julia, kiinnostuu Winstonista ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Seurustelu ja seksi on riskaabelia, sillä puolueen tarkoituksena on romuttaa perhesuhteet. Ainoa oikea rakkauden kohde on Isoveli, puolueen kasvot, jotka valvovat kansalaisia jättiteleruuduista. Se ei oikein selvinnyt, onko Isoveli todella Oseanian ylin poliittinen johtaja, vaiko pelkästään pelottelukasvot. Winston ja Julia alkavat yhdessä pohtia vastarintatoimintaan, Veljeskuntaan,  liittymistä. Onko sellaista ylipäätään olemassa?

Ponnistelut oman historian muistamiseen, totuudesta kiinnipitämiseen ja kapinointi tuovat Winstonin perimmäisen kysymyksen ääreen: Onnistuuko puolue pääsemään hänen sisimpäänsä?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä lukija pääsee tutustumaan tulevaisuuden yhteiskuntaan, puolueen politiikkaan ja sen seurauksiin ihmisten arjessa. Tutustutaan Winstonin pirstaleiseen, muistiaukkoiseen mieleen ja työhön Totuusministeriössä. Alku ehkä vähän takelteli ennen kuin pääsi kirjan maailmaan sisään ja ymmärsi yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin pidin alkupuoliskosta eniten.

Toinen osa keskittyy Winstonin ja Julian suhteeseen, kiinnostuksen heräämiseen ja salaisiin tapaamisiin. Tarkkaan ajoitetuista kohtaamisista keskellä korpea on jännittävä lukea, kun on se kiinnijäämisen pelko ja jännittää mukana näkeekö Isoveli. Mutta suhde on jotenkin köykäinen ja tuntuu olevan enemmän poliittista niskurointia kuin aitoa kiintymystä. En tästä mitään romanttista satua tosin odottanut, ei sen puoleen. Suhde kuitenkin kuvastaa yhteiskunnan toivottomuutta.

Koko Julian hahmo ärsytti. Hahmo on vain pinnallisesti kapinallinen. Ei ole kiinnostunut puolueen motiiveista tai oikeasta totuudesta; hällä väliä soditaanko Itäaasiaa vai Euraasiaa vastaan, koko ajan kun nyt kuitenkin soditaan.

Winstoniin puolestaan on helppo samaistua. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu olla vapaa ja totuuden jano. Millaista on elää, kun ei tiedä mitä omalle äidille ja vaimolle on tapahtunut? Kun ei voi luottaa mihinkään?

Kolmannessa osassa puolueen rangaistukset ja manipulaatiokeinot selkeytyvät Winstonin kärsimysten kautta. Vuosi 1984 näytetään historian tapahtumien tuloksena, kerrotaan miten ollaan menty vuosi vuodelta enemmän rotkoon. Orwell ruotii 1900-luvun maailmansotia ja vallan rakennetta, kritisoidaan totalitaarista johtamismallia. Kaikista kamalinta omasta mielestä sananvapauden riistämisen lisäksi on se, miten sotia käytetään aseena, jolla poliitikot pönkittävät omaa asemaa ja valtaa.

Kirjassa on omanlaisensa sanasto uudiskieli, entiskieli, ajatusrikos. Lukemani painoksen lopusta löytyy liite, jossa selitetään uudiskieltä. Maailman ainoa kieli, jossa sanasto vähenee! Olisin mieluummin lukenut uudiskielestä tarinan lomassa, liite tuntuu irralliselta ja tarpeettomalta. Teksti on helppolukuista ja Orwellin pointti selviää lukijalle, vaikkei maailmanhistoriaa kovin hyvin tuntisikaan. Luin teorian, että kirja kuvastaisi ennemmin kirjoitusaikana vallinnutta ilmapiiriä kuin tulevaisuuden ennustusta. Vuosiluku 1984 olisi teorian mukaan keksitty vaihtamalla numerojen paikkaa vuodesta 1948. Kirjan voi lukea historian kritiikkinä tai ihan puhtaasti spekulatiivisena kauhukuvana. Molemmilta kanteilta tulkittuna kirja herättää ajatuksia.