lauantai 21. marraskuuta 2015

Roald Dahl - Matilda

Viime kuussa tein upeita kirjalöytöjä roskiskatoksen paperikassista. Yksi niistä oli Roald Dahlin Matilda. Aiemmin olen Dahlilta lukenut Jalin ja suklaatehtaan ja lapsena olen nähnyt Danny DeViton elokuvasovituksen Matildasta. Juuri mitään en elokuvasta muistanut, kirja tuli siis mukavasti luettua uusin silmin. 



Matilda on pieni tyttö, joka osoittaa suurta lahjakkuutta matematiikassa ja ahmii klassikkokirjoja jo neljän ikäisenä. Lapsinero ei kuitenkaan saa huomiota. Vetyperoksidipäinen äiti ja huijari autokauppias isä pitävät tytärtään ilkimyksenä ja ihmettelevät miksei telkun tuijottaminen kelpaa älyllisesti stimuloivampaa tekemistä kaipaavalle Matildalle. Vanhemmat suhtautuvat tyttöön jopa vihamielisesti eivätkä osoita minkään sortin kiinnostusta. Matilda kiukustuu kylmästä kohtelustaan ja kostoksi keksii pieniä metkuja vanhempiensa pään menoksi, kuten hatun pikaliimaaminen isän päähän. Temput tuovat vanhempien käytökseen kuitenkin vain väliaikaista nöyrtymistä.

Koulun alkaessa Matildan älykkyys tulee heti ilmi luokanopettaja nti Honeylle, joka on aivan ihmeissään tytön nerokkuudesta. Kyvyistään huolimatta tyttö ei ole yhtään omahyväinen. Honey vaatii rehtorilta, että Matilda siirrettäisiin ylemmälle luokalle. Rehtori Trunchbull on kuitenkin painajainen. Entinen olympiatason moukarinheittäjä moukaroi kovakouraisesti koulunsa lapsia henkisesti kuin fyysisestikin ja pitää Matildaa vain kiusankappaleena muiden joukossa. Honey käy vielä keskustelemassa Matildan vanhempien kanssa tämän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, mutta opettajan ylistäminen menee kuin kuuroille korville. Luokanopettajan ollessa ainoa turvallinen aikuinen Matildan elämässä heidän välilleen kehkeytyy lämmin suhde, josta molemmat ammentavat paljon. Ja lopulta pahakin saa palkkansa...
Kirja vetosi paljon, varsinkin kun tässä kuussa on tullut luettua synkkiä kirjoja, dystopioita sun muita. Vaikka Matilda luokitellaankin lastenkirjaksi, se antaa aikuiselle lukijalle ehkä enemmän kuin lapselle. Kirjassa kuitenkin on mustaa huumoria ja pienimpiä saattavat pelottaa Trunchbullin kovakouraiset otteet. Toisaalta, onhan ne Grimmin veljesten sadutkin aika raakoja. 

Quentin Blaken kuvitus on kirjassa hauska lisä ja varsinkin pidin siitä miten Matildan vanhemmat on piirretty. Vanhemmat ottivat aivoon vielä enemmän kuin tuo lastenvihaaja rehtori. Vanhemmat eivät osoita mitään kiinnostusta tämän tekemisiä kohtaan tai huomioi lahjakkuutta, ärh. Kyse on kuitenkin omasta lapsesta! Molemmilta tuli myös seksistisiä kommentteja, isän mielestä tytöllä ei voi olla älliä päässä ja äiti kehuskeli nti Honeylle saavuttaneensa mukavan elämäntyylin ulkonäöllään, turhaan Matildan siis tarvitsee opiskella kun naisen tehtävä on olla nätti. Isoveli on lempilapsen asemassa,  isän autokaupan perijäksikin jo sovittu. Vanhemmat mussuttavat vain einesaterioita tölsön edessä ja Matilda viettää kaiket päivät yksin kirjojen maailmassa.
Nti Honeyn ja Matildan suhde sen sijaan lämmittää mieltä. Molemmat saavat toiselta jotakin. Matilda saa kauan kaipaamaansa kannustusta ja aikuisen huolenpitoa ja arka opettaja saa rohkeutta oppilaltaan. Suhteesta kehittyykin kirjan myötä paljon enemmän kuin vain opettaja-oppilas-suhde parivaljakon ystävystyessä. 
Teemat ovat herätteleviä. Varmasti Wormwoodien kaltaisia piittaamattomia vanhempia löytyy maailmasta paljonkin. Vaikka tarina onkin kerrottu humoristisesti ja liioitellusti, satumaisella otteella, se on aiheiltaan vakava. Matilda on surullisen yksinäinen ja vaikka on aivan huippu, saa kehujen ja kannustamisen sijasta mollausta ja vähättelyä, laiminlyöntiä. Dahl tiivistääkin jotakin tärkeää vanhemmuudesta jo kirjan ensimmäisillä sivuilla; iso osa vanhemmista katsoo lapsiaan enkelilinssien läpi, ajatellen että ''eihän meidän mussukka...'' ja näkevät lapsensa suurenmoisina, vaikka muiden silmissä lapset olisivat kiusankappaleita. Vähemmän näkee laiminlyöviä ja vähätteleviä vanhempia, mutta tälläinen suhtautuminen on herkälle lapselle tietenkin vaarallisempaa. Kuinka tärkeää se kannustaminen onkaan, ihan jokaiselle.














torstai 19. marraskuuta 2015

Aldous Huxley - Uljas, uusi maailma




''Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia: he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta. Äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan, eikä heillä ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita. Heidät on oloutettu sellaisiksi, että he tuskin voivat käyttäytyä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, on toki somaa. Jonka te menette ja heitätte huolettomasti ikkunasta vapauden nimessä, hra Villi. Vapauden! - Hän nauroi.''

Tartuin toiseen dystopia-klassikkoon Vuonna 1984 jälkeen. Aldous Huxleyn Uljas, uusi maailma vuodelta 1932 sijoittuu noin viidensadan vuoden päähän. Tulevaisuuteen, jossa ihmisen kohtalo on ennalta määrätty: Ihmiset syntyvät koeputkissa ja sikiöt altistetaan eri ominaisuuksille, jotka määräävät tulevan kastin ja tehtävän yhteiskunnassa.

Uljas, uusi maailma ei ole yhtä poliittinen kuin Orwellin tulevaisuus. Kulttuuri ja itsemääräysoikeus on tässäkin maailmassa poistettu, yhteiskunta on totalitaarinen ja ohjaajien johtama. Ja arvoja iskostetaan kansan päähän iskulauseloruilla, mutta Huxley kritisoi pikemminkin teollistumisen ja liukuhihnatuotannon vaikutusta maailmaan. Toisin kuin Oseanian Lontoossa, Huxleyn maailmassa seksi on yltäkylläistä ja kevytkenkäisyyttä pidetään hyveenä. Yhteen kumppaniin tyytyminen saa aikaan paheksuntaa ja supinaa. Perhe on kumottu ja naiset inhoavat ajatusta ''poikasten'' saannista, laboratorio-oloissa säädelty sikiöiden luominen on ainoa hyväksyttävä keino tuottaa uutta elämää.

Jumalan asemaan on noussut autotehtailija Ford. Hänen fordiutensa ja ''voi Ford''-huudahdukset jatkuvat pisin kirjaa. Tekniikka ja tieteen kehitys on muuttanut ihmistä siinä määrin, ettei käsite Jumalasta vain ole uskottavissa.

''Jos yksilö tuntea saa, niin yhteisö hoipertaa''

Tulevaisuuden Englanti on hyvin hallittu ja steriili. Ihmiset luulevat asuvansa utopiassa ja tyytymättömyys pysyy vain alitajunnassa. Tämä käy ilmi esimerkiksi  Helmholtzin synkästä runosta, jonka kirjoittamista mies itse ei oikein osaa perustella. Negatiiviset tunteet ja yksilöllisyyden kaipuu tukahdutetaan soma-nimisellä huumeella, jota ihmiset popsivatkin tuon tuosta. Kun kyseenalaistaminen tai pienikin mielipaha nostaa päätään, ihminen turruttaa itse itsensä onnellisuuden sumuun.  Etelä-Amerikassa asuu vielä tosin reservaatti, jossa asiat ovat toisin: Alkuasukkaat uskovat Jumalaan, arvostavat taidetta ja lukevat Shakespearea (herran tuotantoon viitataankin paljon, varsinkin loppupuoliskolla). Villi-niminen hahmo tempaistaan nykymaailman menoon ja hän kyseenalaistaa ''sivistyneiden'' elämäntavan. Villi joutuu tietenkin ongelmiin.

En ole yleensä kovin kirjan kansien perään, mutta tämän painoksen yksinkertainen symboliikka hienosti tiivistää koko kirjan jujun: Maailma koeputkessa. Tekniikan ja tieteen kehitys saa ihmisen pyrkimään täydellisyyteen. Mutta täydellisyys ja onnihan tarkoittaa joka ihmiselle eri asiaa? Villin hahmo hienosti pohtii kirjassa sitä seikkaa, ettei ihminen voi olla onnellinen, jos se pakkosyötetään ylemmältä taholta eikä kykene kyseenalaistamaan.

''Syleile mua, kulta, huumaan,
suutele uneen pohjattomaan;
sulje, pupu, syliis kuumaan.
Lempeä vertaan somaan.''


Kyllähän tämä herätti ajatuksia. Tiede ja tekniikka ovat mahdollistaneet koeputkilapset ja geenejä peukaloimalla olisi mahdollista valita lapsen sukupuoli ja lista muita ominaisuuksia. Nykyihminen haluaa olla täydellinen ja pyrkii korjaamaan täysin luonnollisetkin ''viat'' (esim. kosmeettiset), vaikkei niistä olisi mitään haittaa. Englantilaisten asenne Villiä kohtaan sai myös miettimään, että miten se sivistyneisyys oikein nykymaailmassa määritellään, mitä arvoja nykyihmisillä on. Uskonnon rooli on ainakin länsimaissa pienentynyt ja sitä perustellaan juuri tieteelliseltä kannalta: ei uskota siihen mitä ei pystytä näkemään. Elämä tuntuu välillä vaativan liukuhihnatehokkuutta, mutta nykyihmisellä on onneksi vielä vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

George Orwell - Vuonna 1984




Lukuopas-palvelu suositteli minulle Eläinten vallankumousta, mutta koska sitä ei kirjaston hyllyltä löytynyt, tartuin toiseen Orwellin tuotokseen. Ehkä jopa mielenkiintoisempaan. Vuonna 1984 on siinä mielessä hieno, että vaikka sen voikin selkeästi sijoittaa ilmestymisaikaan 1949, maailmansotien likapyykin pesuun, se on ajaton ja on osannut, surullista kyllä, ennustaa tulevaisuutta. Oseanian Lontoo on kuin nykypäivän Pohjois-Korea. Aikoinaan kirja on ollut pannassa Neuvostoliitossa.

''Hellittämättömällä vaistolla ihminen kituuttaa päivästä toiseen, viikosta viikkoon, pitkittäen tulevaisuudetonta nykyhetkeä niin kuin keuhkot vetävät aina henkeä niin kauan kuin ilmaa riittää.''

Päähenkilö Winston alkaa tarinan alussa kirjoittaa päiväkirjaa ja samalla pohtia menneitä. Muistojen todenperäisyydestä on vaikea sanoa, sillä vallitseva puolue aivopesee Oseanian kansalaiset unohtamaan niin henkilökohtaisen kuin yhteiskunnankin historian. Sanomalehtiä kirjoitetaan arkistoihin uusiksi vimmatusti, jotta kaikki täsmäisi puolueen alati muuttuvaa valetta. 85% kansasta, proletaanit, elävät kurjissa, kaalinhajuisissa oloissa. Koko ajan käydään sotaa, mutta kuka on vihollinen? Puoluetta ihannoidaan ja valheisiin uskotaan, jopa pienet lapset ilmiantavat omia vanhempiaan.

''Mekään emme enää tiedä käytännöllisesti katsoen mitään vallankumouksesta tai sitä edeltäneistä ajoista. Kaikki asiakirjat on tuhottu tai väärinkirjoitettu, jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Ja sama prosessi jatkuu päivästä toiseen, kaiken aikaa. Historia on pysähtynyt. Ei ole muuta kuin loputon nykyhetki, jossa puolue on aina oikeassa.''

Winston on toisinajattelija, muttei uskalla näyttää sitä. Puoluetta kritisoivat katoavat mystisesti, pelkkä vääränlainen ilmekin voidaan tulkita ajatusrikokseksi. Puolue pyrkii jopa luomaan uudiskielen, eräänlaisen lyhennelmän englannista, helpottamaan sosialistista aivopesua. Vain puolueen totuudella on väliä, sillä puolue on ikuinen. Toisin kuin ihminen.

''2 + 2 = ''

Totuus on totuus, vaikka olisikin ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa ja tietää. Vaikka kaikki muut maailmassa olisivat aivopestyjä uskomaan, että kaksi plus kaksi on viisi, totuus on neljä.

Toinen toisinajattelija, Julia, kiinnostuu Winstonista ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Seurustelu ja seksi on riskaabelia, sillä puolueen tarkoituksena on romuttaa perhesuhteet. Ainoa oikea rakkauden kohde on Isoveli, puolueen kasvot, jotka valvovat kansalaisia jättiteleruuduista. Se ei oikein selvinnyt, onko Isoveli todella Oseanian ylin poliittinen johtaja, vaiko pelkästään pelottelukasvot. Winston ja Julia alkavat yhdessä pohtia vastarintatoimintaan, Veljeskuntaan,  liittymistä. Onko sellaista ylipäätään olemassa?

Ponnistelut oman historian muistamiseen, totuudesta kiinnipitämiseen ja kapinointi tuovat Winstonin perimmäisen kysymyksen ääreen: Onnistuuko puolue pääsemään hänen sisimpäänsä?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä lukija pääsee tutustumaan tulevaisuuden yhteiskuntaan, puolueen politiikkaan ja sen seurauksiin ihmisten arjessa. Tutustutaan Winstonin pirstaleiseen, muistiaukkoiseen mieleen ja työhön Totuusministeriössä. Alku ehkä vähän takelteli ennen kuin pääsi kirjan maailmaan sisään ja ymmärsi yhteiskuntaa. Lopulta kuitenkin pidin alkupuoliskosta eniten.

Toinen osa keskittyy Winstonin ja Julian suhteeseen, kiinnostuksen heräämiseen ja salaisiin tapaamisiin. Tarkkaan ajoitetuista kohtaamisista keskellä korpea on jännittävä lukea, kun on se kiinnijäämisen pelko ja jännittää mukana näkeekö Isoveli. Mutta suhde on jotenkin köykäinen ja tuntuu olevan enemmän poliittista niskurointia kuin aitoa kiintymystä. En tästä mitään romanttista satua tosin odottanut, ei sen puoleen. Suhde kuitenkin kuvastaa yhteiskunnan toivottomuutta.

Koko Julian hahmo ärsytti. Hahmo on vain pinnallisesti kapinallinen. Ei ole kiinnostunut puolueen motiiveista tai oikeasta totuudesta; hällä väliä soditaanko Itäaasiaa vai Euraasiaa vastaan, koko ajan kun nyt kuitenkin soditaan.

Winstoniin puolestaan on helppo samaistua. Ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu olla vapaa ja totuuden jano. Millaista on elää, kun ei tiedä mitä omalle äidille ja vaimolle on tapahtunut? Kun ei voi luottaa mihinkään?

Kolmannessa osassa puolueen rangaistukset ja manipulaatiokeinot selkeytyvät Winstonin kärsimysten kautta. Vuosi 1984 näytetään historian tapahtumien tuloksena, kerrotaan miten ollaan menty vuosi vuodelta enemmän rotkoon. Orwell ruotii 1900-luvun maailmansotia ja vallan rakennetta, kritisoidaan totalitaarista johtamismallia. Kaikista kamalinta omasta mielestä sananvapauden riistämisen lisäksi on se, miten sotia käytetään aseena, jolla poliitikot pönkittävät omaa asemaa ja valtaa.

Kirjassa on omanlaisensa sanasto uudiskieli, entiskieli, ajatusrikos. Lukemani painoksen lopusta löytyy liite, jossa selitetään uudiskieltä. Maailman ainoa kieli, jossa sanasto vähenee! Olisin mieluummin lukenut uudiskielestä tarinan lomassa, liite tuntuu irralliselta ja tarpeettomalta. Teksti on helppolukuista ja Orwellin pointti selviää lukijalle, vaikkei maailmanhistoriaa kovin hyvin tuntisikaan. Luin teorian, että kirja kuvastaisi ennemmin kirjoitusaikana vallinnutta ilmapiiriä kuin tulevaisuuden ennustusta. Vuosiluku 1984 olisi teorian mukaan keksitty vaihtamalla numerojen paikkaa vuodesta 1948. Kirjan voi lukea historian kritiikkinä tai ihan puhtaasti spekulatiivisena kauhukuvana. Molemmilta kanteilta tulkittuna kirja herättää ajatuksia.








torstai 5. marraskuuta 2015

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen


''Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.''

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka kokee syntyneensä väärän maan kansalaiseksi, kansallisuustransuksi. Lapsesta pitäen Mikko on ihaillut Olof Palmea, Abbaa, kuningasperhettä ja ylipäätään ruotsalaista sosiaalidemokratian lujaan kivijalkaan rakennettua täydellistä, suvaitsevaa ja avointa yhteiskuntaa. Kotiinsa hän on rakentanut ruotsalaisuudelle pyhitetyn alttarin. Mikään suomalainen ei ole lähimailla ylpeyden aihe, sinivalkoisuus puistattaa. Suomeen jää vain ''ritva-pommi'', jonka alta on parasta päästä pois. Täällä ollaan antisosiaalisia tuppisuita, kun taas länsinaapurissa osataan keskustella ja neuvotella, ollaan suvaitsevaisia ja hankitaan naapurin kanssa yhteinen ruohonleikkuri. Puhumattakaan ruotsalaisten saavutuksista yrityselämässä, kirjallisuudessa ja euroviisuissa.

Virtanen päättää muuttaa Ruotsiin ja aloittaa ruotsalaistumisen. Tämä johtaa henkien riistoon, mutta vaiva on sen arvoista. Hänestä tulee Mikael Anderson, periruotsalainen, tunteikas, mutta samalla miehekäs mies. Virtanen suunnittelee lapsuutensa ja koulutuksensa uudestaan, opettelee oikean murteen ja oikeaoppista, hallittua ruotsalaista käytöstä. Virtanen päätyy naimisiinkin, eikä totuuden peittely tietenkään onnistu loputtomiin.

Tartuin tähän Lukuopas-suosituksen ansiosta ja kirja olikin todella hyvä. Se on satiiria, kritiikkiä, pohdintaa ja juoneltaankin koukuttava Virtasen ajaessa itsensä pahemmin ja pahemmin nurkkaan.  Vadelmavenepakolainen on myös hillittömän hauska. Hulvattomimpia kohtia olivat ehkäpä maikkarin meteorologi Petri Takalan vainoamiset, kuinka julkeaa ruhollansa peittää Ruotsin kartta!

Päiväkirjamainen kuvaus sopii tarinaan. Teksti on nopealukuista ja viihdyttävää, mutta samalla rikasta ja mietityttävää. Kaikkia ruotsalaisia tekstipätkiä ei ole suomennettu, muttei itseäni haitannut. Kirja alkaa sanoista ''vanligt kranvatten kan orsaka cancer- Aftonbladet 6.5.2006.'', mitkä minun oli pakko googlettaa ja suomentaa. Tällä Nousiainen sanoo, ettei mihinkään hyväksi luultuun voi luottaa tai ettei kaikki ole niin hyvää mitä luullaan. Kraanavedestäkin kun voi tulla syöpä, Ruotsissakin on nykymurrosten johdosta syöpää, ongelmia, yhteiskunnassa.

Nousiainen kuvaa tarkkanäköisesti Suomen viha-rakkaussuhdetta Ruotsiin ja osaa laajasti selittää Ruotsin historiaa, kertoa tapakulttuurista ja sosiaalidemokraattisten poliitikoiden  vaikutuksesta yhteiskuntaan. Jälkimmäisen Virtanen vannoo olevan Ruotsin menestyksen salaisuus. Lopussa Virtanen kuitenkin tajuaa, ettei mikään voi olla täydellistä ja että hänkin on ihannoinut vain tietynlaista, keskiluokkaista ja stereostyyppista mielikuvaa. Ruotsi on murroksessa, eikä mikään maa ole kiiltokuvansa kaltainen. Ruotsistakin löytyy pahoinvointia.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Aila Ruoho & Vuokko Ilola - Usko, toivo ja raskaus






Usko. toivo ja raskaus käsittelee vanhoillislestadiolaista perhe-elämää, erityisesti ehkäisykiellon vaikutuksia. Teoksen kirjoittajista Ruoho on teologian maisteri ja Ilola on blogisti, 11 lasta ehkäisykiellon seurauksena kasvattanut. Kirjaan tulee sisäpiirin näkökulmaa Ilolan lisäksi kolmenkymmenen nimimerkin takaa, entisiltä ja nykyisiltä jäseniltä. Liikkeen ajatusmaailmaa taustoitetaan kertomalla ihan perusasioista uskonopeista ja pätkiä mm. SRK:n saarnaajien puheista. Lähteenä on käytetty myös psykologian tietokirjoja ja olikin mielenkiintoista tietää noita perusjuttuja kasvatuspsykologiastakin.

Seksi on kielletty kokonaan ennen avioliittoa, avioliitossa ehkäisy on kiellettyä. Tästä helposti seuraa se, että nuoret miehet ja naiset ryntäävät naimisiin turhankin aikaisin, odottaen innolla ensimmäisia kokemuksiaan. Eri kiellot on iskostettu lapsesta lähtien hengellisen kasvatuksen ja yhteisön kautta;  nuorille pareille on sanomattakin selvää, ettei ehkäisyn kaltaiseen syntiin aleta, osa pitää sitä murhana. Pelotellaan, ettei taivaspaikkaa tule ehkäiseville ja ''syntymättömät'' lapset odottavat tuonpuoleisessa, ikään kuin vaatien tilintekoa. Ryhmäkuri on vahvaa ja jäsenet ottavat ilmeisesti aika herkästikin puhutteluun epäiltäessä ehkäisyn käyttöä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa ihaillaan suuria perheitä ja raskaana olevien naisten vatsakumpuja. Jos perheen pienin on ''jo'' konttausiässä, muut yhteisön jäsenet supisevat, että missä viipyy seuraava? Onko ehkäisyä käytetty? Hurjan nopeaa syntyvyysväliä ihaillaan, vaikka todellisuudessa äitejä ei valmisteta todelliseen arkeen millään lailla. Kuva pullantuoksuisesta äidistä tarkoittaakin todellisuudessa masennusta, uupumusta, huonoja avioliittoja, lasten laiminlyöntiä kun kaikille ei vain yksinkertaisesti riitä aikaa ja hellyyttä. Useat nimimerkit kuvaavat vanhempiaan vähintäänkin tunnekylmiksi, osa on kokenut sanallista ja fyysistä väkivaltaa. Arkisen rumban helpottamiseksi katraan vanhemmista lapsista (varsinkin tytöistä) muodostuu usein ''pikkuäitejä'', jotka järkyttävän nuorina ottavat vastuuta pienemmistä sisaruksistaan ja kotitöistä vanhempien lähtiessä hermolomalle viikonlopuksi tai jopa kokonaiseksi viikoksi. Tätäkin vastuullisuutta nuorikoissa ihaillaan ajattelematta tuhoisia seurauksia nuoren mielenterveydelle.

Suurperheet pitävät usein yllä kulissia, vaikka miten kamala olo olisi todellisuudessa. Näennäisesti lämmin ja tiivis yhteisö ei juurikaan lohduta perheitä. Sanotaan: ''Jumala ei anna ihmiselle suurempaa taakkaa kuin tämä jaksaa kantaa.'' Vedotaan siihen, että Vanhassa Testamentissa on suuria perheitä. Vedotaan siihen, että ollaan lapsirakkaita. Eikö naisella tulisi olla määräämisoikeus kehostaan? Eikö tulisi ajatella lasten parasta? Moninkertaiset synnyttäjät kokevat ehkäisyn niin suurena syntinä, etteivät lääkärin määräykselläkään suostu sterilisaatioon tai ehkäisypillereihin. Äidit käyvät sisäistä taistoa omia tuntemuksiaan vastaan. Liikkeen tahto ja oma tahto ovat sekoittuneet niin pahasti, että osa nimimerkeistä käyttää kokemuksistaan sanaa aivopesu. 

Avartava, kattava ja raskas. On vaikeaa kuvitella miten näin tiukka ehkäisemättömyysoppi voi olla 2010-luvun Suomessa näinkin voimissaan. Varsinkin kun oppia ei ajatella eikä perustella millään tasolla järkevästi. Jumalan luomistyöhön ei saa sotkeentua, mutta kuitenkaan koeputkihedelmöitystä ei paheksuta. Kaikki ovat opin mukaan tasa-arvoisia, mutta vanhoillislestadiolaisuuden vaatima suuräitiys suorastaan pakottaa naisen neljän seinän sisälle. Osalle opiskelu tai työssäkäynti on yksinkertaisesti mahdottomuus, kun aikaa ei riitä edes lyhyeen hengähdystaukoon. Naisia useissa uskonpiireissä myös kehotetaan aina suostumaan kun mies haluaa seksiä. Sanotaan, että suuri pesue tarkoittaa lapsirakkautta, mutta pikemminkin se saa aikaan huostaanottoja ja terapian täyttämiä vuosia. 

Ennen kaikkea yhteisö kaipaa avoimuutta ja kyseenalaistamista: Mikä konkreettisesti toimii, onko tietyissä opeissa järkeä? Jäseniltäänkin, mutta ennen kaikkea valtaapitäviltä. Tulee huomioida pahoinvointi, olla empaattinen ja auttaa konkreettisemmin. Uskon asioissakin tulee kyseenalaistaa. Käyttää järkeä ja sydäntä, eikä vain sokeasti uskoa.