Liebster award vol2 - vastauksia

Kiitos http://mustettajapaperia.blogspot.fi/ Marialle Liebster awardista! Kaamokselle kangennutta mieltä lämmittää kovasti, että sain toisen tunnustuksen! Tällä kertaa en haastele ketään, mutta ilolla vastaan näihin hyviin kysymyksiin : )

1. Mikä on ensimmäinen lukemasi kirja?
Se oli joku Histamiini-kirja. En muista mikä sarjan kirjoista oli kyseessä, mutta muistan sen mahtavan tunteen kun sain kirjan luettua. Tuli ihan voittajafiilis, koska opin kunnolla lukemaan luokkakavereitani myöhemmin.

2. Keneen fiktiiviseen hahmoon olet ollut rakastunut?
En keneenkään, kai.

3. Mikä on sinulle tärkein seuraavista: juoni, hahmot vai kirjan kieli?
Tämä on paha. Mielestäni kielellä leikittely ei pelasta kirjaa, jos juoni tai hahmot eivät yhtään vetoa.

4. Oletko lukenut jonkin kirjan useammin kuin kolme kertaa? Minkä?
Maailmassa on niin, niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, että yleensä tartun mieluummin uuteen tuttavuuteen kuin palaisin vanhaan ystävään, vaikka teos olisikin ollut vaikuttava. J.D. Salingerin Sieppari Ruispellossa on poikkeus, kirja lukeutuu ihan ehdottomiin lemppareihin ja sen olen varmasti lukenut useasti. 

5. Miksi päätit aloittaa (kirja)bloggaamisen?
Kun luin Stephen Kingin Liseyn Tarinan, se teki niin suuren vaikutuksen, että harmittelin kun ei ollut ketään kenen kanssa vouhottaa siitä ( ystäväni eivät juurikaan harrasta lukemista). Internetin ihmeellisessä maailmassa on mukava vaihtaa ajatuksia, saa siis aina tulla kommentoimaan!

6. Oletko tavannut jonkun kirjailijan? Kenet?
Turun kirjamessujen röökipaikalla näin vuosia sitten Roman Schatzin. Olin lukenut hänen hauskan romaaninsa Rakasta Minut. En tiedä voiko laskea varsinaiseksi ''tapaamiseksi'', mutta tilanne on jäänyt mieleen. Siinä pieni Henni vaan tuijotteli, tosa se on! Eikä kehdannut mennä juttelemaan, tietenkään...Reijo Mäen bongasin kerran Salessa. 

7. Haluaisitko julkaista jonkin kaunokirjallisen tekstisi?
En uskalla itsekään avata yläasteaikaisia romaaniprojektejani...Tuolla jossain vintin kammioissa saavat pysyä pölyttymässä : D

8. Luetko mieluummin uutuuskirjoja vai klassikkoja?
Klassikoihin tartun helpommin. 

9. Mikä kirja on ehdottomasti yliarvostettu...
Albert Camusin Sivullinen. 

10...ja mikä aliarvostettu?
Alex Haleyn Juuret pitäisi nostaa mielestäni joka ikiselle must read-listaukselle. Ainakin on sellainen tunne, että sitä arvostetaan enemmän Amerikassa kuin täällä.

11. Kuinka perustelisit lukemisen tärkeyden lapselle tai nuorelle?
Tiivistettynä: Kaikki pitävät hyvistä tarinoista. Lukeminen on hyvien tarinoiden elämistä.

Alex Haley - Juuret

''Oliko hän vielä afrikkalainen, vai oliko hänestä tullut 'nekru', joksi muut itseään kutsuivat? Oliko hän edes mies? Hän oli samanikäinen kuin hänen isänsä silloin kun he olivat tavanneet viimeisen kerran, mutta hänellä ei ollut omia poikia, ei vaimoa, ei perhettä, ei kylää, ei kansaa, ei kotimaata; juuri mikään mennyt ei enää tuntunut hänestä todelliselta - eikä myöskään minkäänlainen tulevaisuus, jota hän saattoi kuvitella. Gambia tuntui aivan kuin unelta, jonka hän oli nähnyt kauan sitten. Vai oliko hän yhä unessa? Ja jos hän oli, heräisikö hän milloinkaan?

Yksi hetki vuonna 1750 ja 17-vuotiaan Juffure-kylän juuri miehuuskokeesta valmistuneen Kunta Kinten elämä romuttuu. Hänet kaapataan metsästä. Tuskallisen, kuukausia kestäneen laivamatkan jälkeen hämmentynyt ja kärsinyt Kunta huomaa joutuneensa toiselle mantereelle Virginiaan orjaksi. Ensimmäiseksi Kunta oppii sanan ''nekru''. Kunta ihmettelee muita hänentapaisiaan, jotka ovat kuitenkin vaaleampia, puhuvat valkoisten, toubobien, kieltä ja Kuntan silmissä näyttävät menettäneen itsekunnioituksensa ja kaipuunsa vapauteen.

Kunta saa uudeksi nimekseen ''Toby'' ja oppii, että on paras peittää afrikkalaisuutensa ja islaminuskonsa, jos haluaa välttää piiskaamisen. Ylpeä, muiden orjien toubobien tahtoon alistumista ihmettelevä Kunta yrittää paeta neljästi, mutta lopulta ymmärtää jalkateränsä ja toivonsa menetettyään olevansa vailla vaihtoehtoja: vieraalla mantereella, vailla kielitaitoa, jahdattuna, ilman mahdollisuutta ylittää merta takaisin kotiin.

Kunta kieltäytyy kuitenkaan unohtamasta afrikkalaisia juuriaan ja vuosien päästä opettaa tyttärelleen Kizzylle muutamia afrikkalaisia sanoja kuten ko, Kamby Bolongo sekä sen ettei isä ole todellakaan mikään Toby, vaan Kunta Kinte! 

Kunta on lapsena oppinut suullisen historian jakamisen polvelta seuraavalle olevan tärkeää. Griotit ovat tänäkin päivänä mandingojen arvostettuja tarinan kertojia, jotka osaavat kertoa historiaa vuosisatojen taakse uskomattomalla tarkkuudella.

Aikaa kuluu, mutta suulliset tarinat afrikkalaisesta suvun esi-isästä Kin-taysta säilyvät peräti seitsemänteen polveen, journalisti Alex Haleyyn. Haleylle selviää Kamby Bolongon tarkoittavan Gambianjokea ja tästä johtolangasta hän pääsee juurilleen, kertomaan oman sukunsa kohtaloiden  kautta Amerikan mustien historiaa kahdensadan vuoden ajalta. Kirja päättyy siihen miten Haley kertoo uskomattomasta sukututkimuksestaan, kaksitoista vuotta kestäneestä tiedonkeruustaan ja silmät avaavasta matkastaan iso-iso-iso( tulikohan tarpeeksi isoja?)isänsä kotikylään Gambiaan.

Suvun raastavien koettelemusten kautta aina Kunta Kintestä Haleyn omiin vanhempiin tarinassa käydään läpi mitä orjuus on todella ollut: vapauden riisto ja kohtelu kuin ei olisi ihminen ollenkaan. Sukupolvia yhdistävät ehdoton pakko alistumiseen ja toivo siitä, että jälkeläisten maailma olisi parempi paikka. Kohtaloiden  kautta sivutaan historiaa: mitä lakeja orjille on ollut, sisällissodan ja eri presidenttien merkitykset rotuerottelulle.

 Laivamatka on paljon kamalampi mitä olisin osannut kuvitella, mutta kuitenkin kaikista riipaisevimpia kohtia ovat perheen erottamiset. Omistajat kun saivat tahtoessaan myydä orjalapsen vanhemmiltaan pois.

Joka kerta perheenjäsenten joutuessa eroon toisistaan tarina jälkeen jääneiden osalta katkeaa. Kuntaa kuvataan tässä eniten, siksi oli surullista kun tarina hänen osaltaan äkkiarvaamatta päättyy ja loppuelämän vaiheet jäävät lukijalle pimentoon. Kuntan mukana elää niin kidutukset kuin kaipuun Afrikan perheen luo, pakonomaisen tarpeen pitää kiinni omasta kulttuuri-identiteetistään,  vähittäisen alistumisen ja sopeutumisen, ilon uudesta perheestä ja surun sen menetyksestä. Mutta niinhän se menee: Aika kuluu, muuttuu historiaksi ja tieto aiemmasta unohtuu sukupolvien vaihtuessa.

''Kunta selitti että 'Kizzy' tarkoitti mandinkan kielessä 'sinä istut aloillasi' tai 'sinä seisot paikallasi', mikä puolestaan merkitsi sitä, että toisin kuin Bellin edelliset vauvat tämä lapsi pysyisi aina hänen luonaan.''

Kun kuvittelin Kuntaa joka kirjassa jää katsomaan tielle laskeutuvaa pölyä vaunujen ajaessa hänen ainoaa Kizzyään pois ja ymmärtävän, ettei  tulisi enää ikinä näkemään kauan kaivattua, ainoaa lastaan, en pystynyt estämään kyynelkanavia. Ja Bell, jolta riistettiin jo kolmas lapsi...En muista hetkeen lukeneeni mitään yhtä surullista.

Kizzyn kohtalo tämän jälkeen jatkuu raakana. Teininä perheestään erotettu tyttö menettää rakastettunsa, myydään mitä kamalimmalle massa Lealle raiskattavaksi työjuhdaksi. Pihi isäntä kun ei halua laittaa pennosiaan orjiin, hän väkisin siittää ilmaiseksi uuden. Ennustustaidot osaava nainen kehottaa Kizzyä unohtamaan toivon siitä, että oma elämä koskaan paranisi.

Mandingojen heimosta oli mielenkiintoista lukea. Haley osaa kuvata tarkkaan ja uskottavasti miehuuskokeita, lakeja, metsästystä, koulutusta, perheen ja yhteisön kunnioitusta...Ylipäätään millaista arki on kyläyhteisössä.

Ainoana miinuksena muutoin kiehtovassa tarinassa on se, että sukupolvet etenevät hurjasti nopeammin lopussa. Sukupuu alkoi menemään sekaisin, kun Kizzyn lapsella Georgella olikin yks kaks jo kahdeksan lasta ja näillekin alkoi tulla lapsia. Piti pinnistellä muistia ja miettiä kuka nyt oli kenenkin jälkikasvua. Lukemassani painoksessa lukee "suomennos lyhennetty tekijän luvalla", väkisinkin tuntuu että juuri loppupuolelta on saksittu pois.

Kaiken kaikkiaan Pulitzerillakin palkittu Juuret on sitä mitä hyvältä lukuelämykseltä voi toivoa. Tämä on kuin henkiin puhallettua historiaa. Se, mihin ihminen pystyy samaistumaan tarinoiden kautta, on helpommin ymmärrettävissä kuin koulukirjoista faktojen lukeminen: ''Orjakauppa sitä, Abraham Lincoln tätä''.

Syksyllä luin Kathryn Stockettin teoksen Piiat, tuntuu että se tavallaan jatkaa Juurien tarinaa mustien historiasta. Se kun sijoittuu 60-luvulle rotuerottelun vielä ollessa voimissaan, suunnilleen siihen aikaan johon Juurien kertomus päättyy.

Haley on omistanut Juuret Yhdysvaltojen syntymäpäivälahjaksi (kirja on julkaistu 1976, jolloin Jenkeillä tuli 200 mittariin) ja lopussa toteaa toivovansa tämän sukukertomuksen lievittävän sitä, että ''historia on valtaosaltaan voittajien kirjoittamaa.''

Helvi Hämäläinen - Kaunis sielu

Utuinen kuvanlaatu  kuvastaa kirjan utuista sisältöä
(eli bloggaajalla on wanha känny surkeella kameralla).

Tähän tartuin nimen vuoksi. Kaunis sielu, kaunis nimi kirjalle. Herätti heti kysymyksen: Millainen oikein on kaunis sielu?

 Kansien välissä on tarina nuoresta naisesta, jota ei sanoisi juonen kuvauksen perusteella kauniiksi sieluksi. Nimettömänä pysyvällä päähenkilöllä on suhde varattuun, perheelliseen  mieheen. Nainen häpeää himoaan, heidän tekemäänsä syntiä. Lisäksi hän tuntee vetoa samaa sukupuolta kohtaan. Nainen haluaa murhata miesystävänsä ja kamppailee tämän pakkomielteen lisäksi itseinhoa vastaan. 1927 alun perin kirjoitettu teos oli liian uskalias ''nuorten naisten liian suuren keskinäisen kiintymyksen'' vuoksi ja julkaistiin vasta 2001.

Kerrontatyyli on runollinen. Kirjassa on 144 sivua ja lukuja jopa 106. Kappaleet ovat ikään kuin pieniä kohtauksia, välähdyksiä elämästä: pakkomielteistä pohdintaa, unia ja hurmosta. Lukeminen vaatii heittäytymistä näihin hämäriin sielunmaisemiin ja halua ymmärtää päähenkilöä, vaikkei hän edes itse ymmärrä itseään.

''En käsitä tekojani, vaikka murhaankin tunsin saaneeni selityksen ja vaikka sillä kertaa ajattelinkin, että asia juuri niin on. Nyt tiedän, ettei se sittenkään ole niin. Se oli vain teoria, käytäntö oli aivan muuta. Käytännössä oli kostea taivas, kasteinen hauta, vaimo jolla oli ruudukas hame. Oli katuja, jolla kuljin. En mitään, mitään en ymmärrä. Kaikki menee sekaisin. Uskonko Jumalaan? Siihenkään ei minulla ole varmaa vastausta. En tiedä uskonko, minä olen vain mosaiikkia, sinisiä, harmaita, keltaisia neliöitä. Palikkapino. Surkea palikkapino.''

En pitänyt tästä kovin paljon, vaikkakin runoisa, unenomainen kerrontatyyli miellytti. Hämäläiseltä voisinkin lukea jatkossa hänen runojaan. Päähenkilö on täynnä katumusta, itseinhoa, surua. Mieli on kuin  hajonnut peili, jota yrittää turhaan kasata ehjäksi pikaliimalla.

Toistoa tässä ainakin on liikaa, Varsinkin alussa; murhatako vai ei. Ja sitten kun teko on tehty, tajutaan vasta (pitkästä jahkailusta huolimatta) että ai niin ne seuraukset. Mies haudassa, pieni taapero ilman isää ja tulee sittenkin sitä kuollutta miesystävää ikävä. Aviorikos, synti ei kuole miehen mukana.

Ovatko kaikki ihmiset synneistään huolimatta kauniita sieluja?

P.S: Millään en osaa päättää lopullista ulkomuotoa blogille.

Stephen King - Eksyneiden jumala

Yhdeksänvuotias Trisha lähtee äitinsä ja isoveljensä kanssa eräänä viikonloppuna patikoimaan metsään. Avioero on kiristänyt perhesuhteita ja isoveli Pete riitaantuu äitinsä kanssa. Veljeään lapsellisena pitävä Trisha kyllästyy kuuntelemaan sanaharkkaa ja poikkeaa polulta. Pieni hengähdystauko osoittautuu kohtalokkaaksi Trishan eksyessä syvemmälle ja syvemmälle metsään.

Ruoka loppuu, etsintäpartiot ovat kilometrejä hakoteillä, umpimetsässä ei näy ketään. Vaikka Trisha onkin sinnikäs ja neuvokas tyttö, alkaa epätoivo ottaa valtaa. Ainoana ilonpilkahduksena toimivat baseball-ottelut, joita Trisha pystyy kuuntelemaan korvalappustereoistaan. Hänen lempipelaajansa, Tom Gordon, alkaa keskustella ja kulkea hänen rinnallaan. Trisha tietää, että Gordon on vain pahassa tilanteessa keksitty mielikuvitusystävä. Mutta välillä tuntuu kuin joku vaanisi ja on vaikea erottaa mikä onkaan enää todellista...Onko metsässä jotakin joka vaanii häntä?

Luvut on jaettu baseball-pelin mukaisesti: Ennen ottelua, Ensimmäinen vuoropari, Venyttelytauko...Ja varsinkin loppua kohden Trisha alkaa ajatella henkiinjäämistaistelua baseball-pelinä, jossa pitää tsempata, jotta selviää voittajana loppuun.

Trishan keskustelut isänsä kanssa ovat avainasemassa selviytymisessä (ja ovat kenties osasyynä miksi mielikuvitus laukkaa).

''Minä uskon että on olemassa voima joka estää humalaisia nuoria-useimpia humalaisia nuoria-ajamasta kolaria kun he tulevat kotiin koulun päättäjäisistä tai ensimmäisestä isosta rokkikonsertistaan. Voima joka estää useimpia lentokoneita putoamasta jopa silloin kun niihin tulee vika. Ei kaikkia mutta useimpia. Jokin voima meillä täytyy puolellamme olla. Sen voi oikeastaan päätellä jopa siitä, ettei kukaan ole käyttänyt ydinasetta ihmisiä vastaan vuoden 1945 jälkeen. Ennen pitkää sellainenkin pommi tietenkin pamautetaan, mutta puoli vuosisataa... on pitkä aika.''

Trishaa eteenpäin kantava voima metsässä selviytymisessä on Tom Gordon, jota hän välillä kutsuu myös Tom Gordon-jumalaksi. Kirjan alkuperäisnimikin on The Girl Who Loved Tom Gordon. Jälkisanoissa King myöntää ottaneensa aika paljon vapauksia mitä tulee käytyihin otteluihin ja itse Gordoniin. Mutta yksi ele on todellisuudessakin tämän syöttäjän käyttämä: hän osoittaa sormella kohti taivasta pelin voiton varmistuttua. Ikään kuin kiitoksena korkeammille voimille.

''Trisha naputti lakkinsa lippaa ja osoitti sitten oikealla etusormellaan kattoon. Hymy joka kirkasti isän kasvot silmiin asti oli suloisinta ja mitä aidointa mitä Trisha oli koskaan nähnyt. Jos oli olemassa jokin polku niin se oli tässä. Trisha sulki silmänsä nähdessään isän ymmärtävän ja vaipui uneen. Peli ohi.''

Trisha on ihana peppipitkätossumainen hahmo, joka pahassa tilanteessa tekee parhaansa, eikä pelkää panna karhullekaan hanttiin. Ja lopussa näyttää isälleen olevansa samaa mieltä; jokin pelastava voima täytyy olla olemassa. King on omistanut kirjan omalle pojalleen Owenille, jolta baseball-tietämyskin on lähtöisin. Trisha ja itse asiassa koko tarina on samanlaisella lämmöllä tehty hahmo kuin Liseyn Tarinan (jonka King on omistanut vaimolleen Tabithalle) Lisey. King kuvaa Trishaa juurikin siten miten vanhemmat kuvaavat omia lapsiaan.

Selviytymiskamppailu on tässä suuremmassa osassa kuin se perinteikäs Kingin kauhu. Takakansi antoi ymmärtää teoksen olevan pelottavampi. Metsässä vaaniva uhka jää jotenkin hataraksi, eikä se kiinnostanut yhtä paljon kuin Trishan metsässä vaellus. Kolme huppupäätä olivat jännä elementti, niistä olisin mielelläni lukenut lisää.

Koskettavin kohta oli juurikin tuo lopetus, jonka siteerasin ylempänä. Trisha näyttää salaisella isän ja tyttären välisellä inside-eleellä, että muistaa mistä kerran keskustelivat, jokin voima häntä auttoi.

Jonas Hassen Khemiri - Ajatussulttaani

Teinipoika Halim on Ruotsissa syntynyt toisen polven maahanmuuttaja, jonka arkea seurataan kirjassa puolen vuoden ajan. Isä Otman omistaa sekatavarakaupan ja veli yrittää kovasti luoda näyttelijän uraa. Isä on erittäinkin sopeutunut uuteen kotimaahan, eikä realistisena luonteena  haaveile paluusta Marokkoon, toisin kuin nuorimmainen poikansa.

Halimia kismittää isänsä ''sveduilu'', se miten puhetyyli vaihtuu ja pehmenee ruotsalaisille puhuessa. Isä on omaksunut ''maassa maan tavalla''-ajattelun. Kotikielen opetuksen lopettaminen kiukuttaa myös, tämän Halim lapsellisesti kokee oikeuttavan esimerkiksi vessojen sotkemiseen.

''Tänään olen kuitenkin filosofoinut että on vielä kolmannenkinlainen mutistyyppi joka on täysin vapaa ja jota svedut vihaavat eniten: vallankumousmutis, ajatussulttaani. Sellainen joka näkee kaikkien valheiden läpi ja jota ei ikinä pysty huijaamaan. Suunnilleen niin kuin al-Kindi joka purki kaikki koodit ja kirjoitti tuhansia julman loistavia kirjoja astronomiasta ja filosofiasta sekä myöskin musiikista ja matematiikasta. Viime lukukaudella olin enimmäkseen hölmö, mutta tästedes vannon että aion ruveta ajatussulttaaniksi.

Kirjassa ei ole siloteltu mitään. Halimin maailmankuva on mustavalkoinen kuin männävuosien televisio. Mutikset ovat joko varkaita, vallankumouksellisia tai kunnon poikia, joista tulee isona hammaslääkäreitä. Svedut ovat nynnyjä, tosin joukossa hekin vaarallisia. Juutalaiset vain juoksevat rahan perässä ja pillittelevät joukkomurhista (joita Halimin mukaan turhaan on paisuteltu). Herkkien tunteiden julkituominen on tietysti homoilua. Tytöt ovat ensin kivoja ja pettymyksen tuotettuaan huoria.

Halimin ajattelutapa on samanaikaisesti raivostuttava ja huvittava. Jos hahmo olisi joku muu kuin ysiluokkalainen poika, joka filosofisten pohdintojen lomassa valittelee kouluruoasta ja pelkää jäävänsä kiinni runkkauksesta, ei tekstiä sulattaisi yhtä hyvin. Huumori antaa sijaa sanoa paljon, tekstin on tarkoituskin olla naurettavaa ja yleistämistä.

Päiväkirjamainen tyyli on realistinen. Halimille ei mitään maailmoja mullistavia juttuja tapahdu, varsinaista juonta ei ole. Eli äksönistä tykkäävälle lukijalle tämä ei sovi.

Halimista hahmona en oikein välittänyt, vaikka teki ihan osuvia havaintoja stereotypioista. Kiusankappale ajattelee olevansa suuri ajattelija ja haluaa olla vallankumouksellinen, mutta käyttäytyy juurikin vihaamiensa stereotypioiden mukaan. Esittää kovista, varastelee ja hankkiutuu hankaluuksiin. En ihan ymmärtänyt, että miksi. Jotakin teinipojan logiikkaa?

Lempparihahmokseni nousi Otman, Halimin isä. Hänellä on maanläheinen ote selittää kahden kulttuurin kanssa tasapainottelua ja lämmin, isällinen huoli pojastaan.

''Isä huokaisi mitä syvimpään.
 'Sinä se tässä et tajua, Halim.' '
'Tajua mitä?'
Isän huulten ja viiksien välissä oli kuivuneita viinitahroja:
'Niin...Poikani...Mitähän kieltä puhutaan...sanotaan nyt vaikka...Kreikassa? Mitä? Arvaa?'
'Lopeta.'
'Kuulinko että kreikkaa? Kymmenen pistettä. Entä...hmm...vaikka...Ranskassa? Mitä? Aika loppuu...nyt, mitä? Oikein! Kaksikymmentä pistettä. Ranskaa! Ja Ruotsissa puhutaan...nyt sinulla on mahdollisuus...10 000 kruunua jos vastaat oikein...' ''

Hauskaa oli myös se, miten Khemiri on kirjoittanut itsensä perheen naapuriksi. Mikään tärkeä hahmo hän tosin ei ole, sivumaininta lähinnä. Khemirissä ja Halimissa on paljon samaa: Khemirilläkin on  näyttelijäveli ja hän on ottanut Ruotsissa paljon kantaa maahanmuuttokeskusteluun, vaikka hänkin on ihan Ruotsissa syntynyt.