sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Sue Townsend - Kenkää Kuningattarelle

 ''Hän oli joskus sattumoisin nähnyt television kakkoskanavalta dokumenttiohjelman kaupunkien kurjuudesta, kuullut vastenmielisten köyhien puhuvan katkonaisin lausein kammottavasta elämästään, mutta hän oli pitänyt ohjelmia sosiologisina kuriositeetteina, sijoittanut ne samaan sarjaan Amazonin intiaanien ympärileikkausseremonioiden kanssa, niin kauas ettei niistä oikeastaan tarvinnut välittää.''

Kuningatar Elisabeth, Charles ja kumppanit ovat pulassa kun uusi pääministeri laittaa politiikkaa uusiksi ja muuttaa Englannista tasavallan. Poppoo joutuu muuttamaan Buckinghamin palatsista kaupungin vuokrataloihin tavallisen rahvaan joukkoon ja tutustumaan sosiaaliavustuksilla elämiseen. Ennenkuulumatonta ja pöyristyttävää on  päivystyksessä tuntikausia jonottaminen ja eri byrokratiasäännösten pyörittely. Entä mistä vessapaperia ostetaan? Miten ruokaa laitetaan?

Townsendin hahmot ovat liiotteilulinssin ja satiirin läpi kuvattuja: Lähiön hahmot on kuvattu sivistymättömiksi, mutta hyväsydämisiksi junteiksi, jotka auttavat aina mielellään naapuria pulassa. Kuningasperhe taas on täysin pallo hukassa tavallisen arjen kanssa ja joutuu kärsimään aiemmasta välinpitämättömyydestään kansaa kohtaan.

Englannin luetuin romaani vuodelta 1992 tuo mieleen nykylaman keskustelut ja tyytymättömyyden hallitukseen. Jokunen aika sitten sosiaalisessa mediassa levisi kamppanja, jossa Suomen poliitikot haastettiin elämään kuukauden ajan työttömyyskorvauksilla. Tyytymättömyys ''Helsingin herroihin'' on maasta ja ajasta riippumaton universaali närkästyksen aihe ja tässä kirjassa se on kuvattu hauskasti. Toki englantilaiset, jolle kuningasperhe ja on erityisen tuttu, saavat tästä sitäkin makeammat naurut.

P.S: Kirjailijan huomautus: ''Kenkää kuningattarelle on silkka sepite. Nimet, henkilöhahmot, paikat ja tapahtumat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käytetty täysin sepitteellisesti.''  Satiiri tulee alleviivata. Iha vaa et kukaa ei vedä hernet nenuun.









lauantai 11. huhtikuuta 2015

Inger Frimansson - Kissa joka ei kuollut

Beth ja Ulf ovat tavallinen ruotsalaispariskunta, joka viettää kesälomaa mökin rauhassa. Aluksi he eivät ole tietoisia siitä, että heitä seurataan. Sitten he huomaavat tavaroitaan kadonneen ja tietävät perstuntumalla jonkin olevan vialla. Heitä tarkkailee lähistöllä asuva mies.

Tässä kohtaa tulee yllätyskäänne. Stalkkaajamies päätyykin itse uhriksi, kun Beth itsepuolustuksena kumauttaa miestä kirveellä päähän. Pariskunta joutuu ongelmien äärelle: Olisiko puolustautuminen poliisin mielestä liian voimakasta? Ihmisiä varmasti jatkuvasti katoaa ja jää kadoksiin...Pariskunta hautaa ruumiin tonttinsa rajalle ja ensimmäiset sydämen hypähdykset tulevat, kun Bethin sisko miehensä kanssa pamahtaa paikalle etuajassa.

Beth menettää yöunensa ja työnteko tuntuu raskaalta. Ulfilta, rasittavalta tuppisuulta, ei tukea heru. Pariskunta on jo valmiiksi kärsinyt kovia: He ovat kokeneet kaksoistyttöjen keskenmenon, Bethin äiti on pahasti dementoitunut ja Beth tuntuu olevan mustasukkainen Ulfin hyvästä suhteesta entiseen vaimoon Ylvaan ja kenties kateellinen siitä, että he ovat yhdessä saaneet lapsen.

Stalkkaajamiehestä ei kerrota paljoakaan, edes nimeä ei paljasteta ja kysymykseksi jääkin: Oliko hänellä tarkoituksenaan hyökätä pariskunnan kimppuun ja oliko Bethin teko siis oikeutettu? Beth velloo syyllisyyden kärsimyksessään ja se saa myötäelämään hänen tuskaansa voimakkaasti.

Kirja oli jännittävää luettavaa alusta asti, mutta päähenkilöiden päätökset kuolleesta miehestä jäivät ärsyttämään. Siitäkin huolimatta, että Beth on sympaattinen hahmo ja kärsii kovalla hinnalla. Lopussa suoritettu reissu Afrikkaan tuntui jotenkin kirjaan sopimattomalta. Viimeistään tässä kohtaa toki selviää ettei Beth pääse tekoaan ja syyllisyyttään pakoon kaukomaillakaan, mutta leireily masai-heimon luona ja gigolon luona visiteeraus tuntuivat siltikin turhalta ekstramausteelta.

Kissa kirjassa mainitaan useampaan otteeseen, mutta ei oikein auennut mikä symboliikka on takana. Kuvastaako tämä Bethiä, kerta hän tässä henkiin jäi?

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Aapeli - Pikku Pietarin piha

Eletään Suomen sisällissodan jälkeistä aikaa pienessä korttelipihapiirissä, jonka tapahtumia seuraa tarkkaavainen Pietari Jormalainen. Pietarin tarkka ikä ei tule romaanissa missään vaiheessa ilmi, mutta arvioisin hänen olevan 8-9-vuotias. Tarinassa seurataan yhden kesän tapahtumia. Pietarin äiti on juuri kuollut tuperkkeliin (tuberkuloosi?). Pojan suruaika ja kaipuu ei muutoin näy kuin mielikuvituksellisissa kohtauksissa, joissa Pietari käy kyselemässä äitiään Jumalalta. Tästä syystä nämä kohtaukset ovat kirjan koskettavimpia:

''-Mihinkä sinä panit minun äitini, kun minä olin kipeänä silloin kun se haudattiin?
-Se on tuolla salin puolella. Se on vielä vähän heikkona sen kuolemisen jälkeen, sanoi Jumala Taivaassa.
-Olisiako te hyvä ja päästäisiä...päästätkö käymään siellä? kysyi Pietari.
-Ei me päästetä. Meillä on sellaiset säännöt, että ei päästetä kengät jalassa. Mutta minä saatan kertoa terveisiä, sanoi Jumala Taivaassa.''

Jormalaisten talouteen muuttaa pian Karoliina, josta tulee Pietarin äitipuoli. Rempseästä Karoliinasta tulee Pietarille uusi äitihahmo, vaikka hän heti alkuunsa sanoo ymmärtävänsä, ettei pysty korvaamaan menetettyä äitiä. Hän parhaansa mukaan koittaa tehdä Pietarin iloiseksi, ostamalla tälle leluja tuliaisiksi ja hienot housut. Kirjan lopussa selviää, että Karoliinan äiti on hirttänyt itsensä tämän ollessa lapsi. Karoliina luultavasti osaa samaistua Pietariin ja siksi ottaa äitipuolen roolin ylleen hyvin.

Muutoin Karoliina jää vähän mysteeriksi. Lopussa selviää myös sellainen seikka, että hänen lapsuudenkotinsa on juurikin Jormalaisten talo. Miksi hän on halunnut palata,  ja miksi hän lopussa lähtee? Nostalgioimaan? Yhden kesän aikana Pietari menettää oikean äitinsä sekä tärkeäksi muodostuneen Karoliinan. Pietari jää kaipaamaan äitipuoltaankin. Käydessään taas juttelemassa Jumalan kanssa Pietari ymmärtää Karoliinan ''vain ottaneen ja lähteneen.''

Kirjassa kuvataan hyvin myös sisällissodan jälkeiset tunnot, valkoisten ja punaisten erottelu, leimaaminen ja paheksunta:
''Harakka ei ontunut, mutta siitä oli tullut punikki ja punikki se oli vieläkin, vaikka olisi luullut jotain oppineen. Niin että ei tämä suinkaan mitään, kun Harakka taas intti, ettei Jumalaa ole olemassa. Kaikkihan sen tiesivät, pihan pennutkin. Harakka parka oli niin väärässä kuin olla saattaa.''

Kirjasta tulee hyvin ilmi, miten lapset ymmärtävät asioista paljon enemmäin kuin aikuiset uskovatkaan. Ja osaavat kuvailla asiat rehellisesti ja suoraan. Ja käsittelevät tragediat omilla sulattelutavoillaan. Tämän Aapeli osaa kertoa hellyyttävästi ja humoristisesti. Osittain luin kirjan melkeinpä puolinukuksissa. En malttanut lopettaa, vaikka olin astumaisillani Nukku Matin matkaan. Kirjassa tuntuu olevan paljonkin asioita rivien välissä ja siksi tulen varmasti palaamaan tämän teoksen ääreen.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

F. Scott Fitzgerald - Kultahattu


Vuodelta 1925 oleva Kultahattu kertoo tarinan mystisestä, upporikkaasta Jay Gatsbysta, joka asuu loistokkaassa ökyhuvilassa lahden rannalla. Gatsby pitää pröystäileviä kekkereitä lukaalissaan, mutta juurikaan kukaan ei tunnu tietävän mistä hän on tullut ja miten kerännyt mahtavan omaisuutensa, kuka hän oikein on.

Naapurissa asuu tarinan kertoja, osakekauppias Nick Carraway. Kauempana lahden toisella puolen asuu pariskunta Tom ja Daisy Buchanan. Tomin Nick tuntee yliopistoajoiltaan, Daisy on hänen pikkuserkkunsa. Buchananit lukeutuvat samaan upporikkaiden kastiin kuin Gatsby, Nick on alemmasta luokasta ja ulkopuolisena heidän elämäntyylistään tarkkailee muita hahmoja. Nickille selviää, että hänen pikkuserkullaan on vuosia sitten ollut suhde köyhään Gatsbyyn ja mies on koko ajan halunnut naisen takaisin itselleen...

Olen nähnyt vuodelta 1974 peräisin olevan Kultahattu-elokuvan ja juoni palautui mieleen kirjaa lukiessa. Elokuva on myös erinomaisen hyvä, mutta ei pääse yhtä hyvin käsiksi tunnelmaan ja teemoihin kuin kirja. Jo alussa kuvattaessa Tomin salasuhdetta huoltoaseman vaimoon käy selväksi mikä ajaa teoksen hahmoja eteenpäin. Myrtle itkee avioliittoaan mieheen, joka on naimisiinkin mennyt vuokrapuvussa ja joka ei ansaitsisi edes nuolla hänen kenkiään. Daisy oli ennen nykyistä liittoaan täysin rakastunut Gatsbyyn, mutta rikkaan perheen kasvattina ei voinut huolia köyhää miestä. Gatsby puolestaan on hankkinut varallisuutensa sitkeällä määrätietoisuudellaan kuten lopussa paljastuu.

Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että ehkei Gatsby varsinaisesti halua takaisin itse Daisyä, vaan kokea uudestaan merkittävän ajanjakson elämästään  ja kenties ensirakastumisen tunteen? Hän on ehkäpä ennemmin rakastunut rakastumisen tunteeseen ja muistoon siitä. Nykyhetkessä upporikas Gatsby on valtavasta omaisuudestaan huolimatta elänyt elämänsä parhaat hetket rutiköyhänä. Ja kun hän viimein saa hankittua itselleen sen, mikä aikaisemmin jäi puuttumaan täydelliseksi kuvitellun onnen tieltä, on ajan muututtua ja kohtalon puututtua peliin liian myöhäistä.

Siltikin ihminen yrittää kurottaa takaisin jo mennyttä aikaa, Fitzgerald käyttää tästä ihmisen kaipuusta hienoa vertauskuvaa:
''Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.''







tiistai 7. huhtikuuta 2015

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

''Sangen usein on maallinen synti pinnalta katsottuna kuin makea hedelmä, mutta se on turmiota...''

    Teoksessa seurataan pienen kylänpahasen elämää sodanjälkeisessä Lapissa. Päähenkilö on nuori Martta Mäkelä, jonka seksuaalisuus alkaa herätä - pahoin seurauksin. Muita tärkeitä hahmoja ovat isä-Juhani, äijä (Martan isoisä), äiti Alli sekä Martan ainoa ystävä Elina. Mäkelän perheeseen otetaan myös kasvattipojaksi nuori Hannes, kun tämän oma äiti kuolee synnytykseen.

     Martta menettää neitsyytensä hetken huumassa, peuhaa useampien miehien kanssa ja tuntuu olevan himon hallitsema. Toinen hurmos, joka kirjassa esiintyy on uskonnollinen hurmos.

      Kyläläiset ovat samanaikaisesti kiihkouskovaisia sekä seksuaalisesti erittäin aktiivisia. Uskonnollisissa seuroissa saarnaaja puhuu syyllistävästi ja ankarasti ihmisten syntisyydestä ja kuitenkin itse hairahtuu asemaansa hyväksi käyttäen Elinaan. Saarna saa kyläläiset sekavaan hurmostilaan, jossa he puhuvat sekavia jumalan rakastamisesta ja anteeksiannosta. Ja päätyvät joukkosekstailemaan. Kirjan pohdintana on se, miten mikään ihmiselle täysin luonnollinen asia, voi olla niin synnillistä kuin uskonto väittää?

       Dialogia oli mukava lukea sen murretäytteisyyden vuoksi ja se sai vuoropuhelun tuntumaan aidolta. Muutoin suorasukaista tekstiä kaunistavat Mukan suloiset runot. Kirjan kaksi osaakin on nimetty runnollisesti: 1.Sinua kaipaa sydämeni ja 2.On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni. Ah!

       Mukka on ollut tämän kirjoittaessaan vasta poikanen. Kirja julkaistiin hänen ollessaan 19-vuotias. Kuvitella, että niin nuorena on kyennyt tuottamaan näin soljuvan tarinan, kauniita runoja ja käsittelemään näinkin suuria teemoja. Uskonto, seksi, kuolema. Muistan yläasteikäisenä nähneeni jossakin kuvan Mukan karvaisesta naamasta. Muistikuvissani tuo mies on vanha. Tänään tutkiskelin Mukasta tietoa ja sain selville, että hän kuoli vain 28-vuotiaana. Hän ehti kuitenkin lyhyen kirjailijauransa aikana tuottamaan yhdeksän teosta.