Agatha Christie - Kellot

Agatha Christien dekkarien lukemiseen liittyy kultaisia muistoja. Juurikin nämä piirretyt kansikuvat saavat nostalgiaa nostamaan päätään, sillä näitä painoksia oli nuoruuden lähikirjastossa eniten. Christie oli ensimmäisiä aikuisten kirjailijoita, jonka teoksista innostuin varhaisteininä. Usein kävelin silloisessa kirjastossa ensimmäiseksi suoraan Christien hyllyille. En ole vanhemmallakaan iällä murhamamman tarinoiden lisäksi lukenut juurikaan dekkareita. Olen hitaasti lämpeävää sorttia enkä välttämättä edes halua haastajaa! Christien kirjojen lukemisessa on aina tuttu ja turvallinen kaava: Arvuuttelen ja yllätyn aina. Vaikka onnistuisinkin päättelemään murhaajan, tekotapa, motiivi tai taustoittava tarina yllättää. Hahmot ovat yleensä aika simppeleitä karikatyyrejä, mutta en välitä! Tiedän mihin hyllylle suuntaan, kun haluan klassisia murhamysteereitä. Suosikkejani Christien kirjoista ovat ainakin Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa), Mabellen kahdet kasvot ja Idän pikajunan arvoitus. Viime vuonna meni Christie-haaste tyystin ohi, tänä vuonna aionkin siis lukea häntä viime vuodenkin edestä. Luettavaa onneksi riittää, sillä rouva on ollut tuottelias ja itsellä on enemmän lukematta kuin luettuna. Kirjahyllyssä lukemista odottaa myös Jared Caden kirjoittama elämäkerta Agatha Christie katoaa.

Mites Kellot sitten? 

Sokean naisen asunnosta löytyy kuollut mies jota kukaan ei tunnista. Aiemmin samana päivänä paikalle on soitettu nuori pikakirjoittaja, joka ei tunne sokeaa naista eikä murhattua. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänet nimenomaan olisi haluttu näkemään ruumis. Murhaaja on tuonut asuntoon myös neljä kelloa, jotka näyttävät aikaa 16.13. Yhdessä kelloista on pikakirjoittajan nimi. Murhatun henkilöllisyyden selvittäminen osoittautuu hankalaksi eikä poliisi pääse merkillisestä tapauksesta jyvälle alkuunkaan. Onneksi on Hercule Poirot, joka toteaa selvittävänsä jutun vaikka nojatuolistaan.

Kellot oli pettymys. Murhatutkimus junnaa paikallaan turhan kauan. Sivujuoneksi lisätty vaikoilijoiden tutkimus on kankea ja mielikuvitukseton, jonka arvaa numerosekoiluksi heti alussa. Jännä, ettei itse vakoilija hiffannut sitä. Oli myös aika selvää, että Sheilan orpous liittyy joko murhattuun mieheen tai sivujuoneen, niin paljon asiaa korostettiin ja vatvottiin.

Näyttelijätär Merlina Rivalin arvaa heti valheelliseksi todistajaksi. En tiedä onko se ollut tarkoituskin, mutta koko hahmo tuntuu turhalta sivutäytteeltä.

Naapurit ovat salamyhkäisiä ja heidän kuulustelujaan oli mieluisinta lukea. Varsinkin se klassinen karikatyyri hullu kissanainen, jonka mussukoita ilkeät riiviöpojat kiusasivat!  Lopussa ilmestyvä Geraldine on herttainen pikkufiksu tyttö. Mutta kuka 10-vuotias, edes tylsistynyt, viettää luppoaikaa vahtaamalla naapurien tekemisiä siinä määrin, että pitää kirjaa naapuruston liikkeistä ja kirjoittaa ylös mm. tarkan kellonajan pesula-auton havainnosta?! Juurikin fiksu tyttö varmaan keksisi jotakin kehittävämpää, ei-niin-ulla-taalasmaa-tyyppistä tekemistä.

Poirot ei persettään juuri sohvalta nosta. Se tapahtuu vasta lopussa kun uteliaisuus tarpeeksi virkoaa. Juttu kun on niin monimutkainen, että sen on todellisuudessa oltava yksinkertainen (tylsä, harmaat aivosolut munan muotoisen pään sisällä todellisuudessa viestittivät). Hän innostuu kumminkin analysoimaan dekkarikirjailijoiden tyyliä ja teoksia kolmen sivun verran. Tämä keskustelu tuntui irralliselta, mutta se liimattiin osaksi loppuratkaisua, joka sekin oli kovin irrallinen ja tylsä. Alussa oli aineksia vaikka mihin, mutta kaikki nuolet viittasivatkin tyhjään.

Tämä on suurin pettymys Christien kirjoista tähän mennessä ja valitettavasti se osui kohdalle juuri kun odotin pitkän tauon jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen. Muistan aikaisemmin pettyyneni Salaisiin rukiinjyviin, mutta yleensä vähän huonompikin Christien dekkari on kuitenkin suht hyvä. Roger Ackroydin murha on vielä lukematta, se on äänestetty parhaaksi rikoskirjaksi vuonna 2013. Ehkäpä se seuraavaksi.

Anna-Leena Härkönen - Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi hyppäsi parvekkeelta eräänä joulukuisena aamupäivänä. Ystävät, poikaystävä ja perhe olivat tienneet Killin pitkään jatkuneesta keskivaikeasta masennuksesta, mutta uskoneet naisen olleen tervehtymässä. Härkönen kuulee siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemminkin ja hakeutuneen itse hoitoon. Pääsy suljetulle osastolle kuitenkin evättiin, koska Killi ei ollut ''tarpeeksi'' sairas, hänhän pystyi kävelemään itse ja oli itsetuhoisuudesta huolimatta toimintakykyinen ja järjissään kun oli kerta itse pystynyt hakemaan apua.

Loppuunkäsitelty on raa'an avoin kertomus Härkösen surusta. Hän kertoo suodattamatta kokonaisen vuoden tunneskaalan. Tapahtumat ovat todellisia ja henkilöt esiintyvät oikeilla nimillään. Käytännön asiat pitää hoitaa kuten asunnon tyhjennys, tilin sulkeminen ja täytyy pitää huolta että siskon kirjoittama tietokirja näkee päivänvalon. Musertavinta on poismenon lopullisuus, itse päätös ja omassa elämässä eteenpäin jatkaminen. Olisiko teon voinut estää? Oliko merkkejä tulevasta, mutta ne tuli ohitettua? Oliko kirjoitusprosessi ja Turkin kurjuuden, maailman pahuuden, näkeminen imenyt viimeisetkin elämänhalun rippeet?

Härkönen kritisoi mielenterveyshoidon toimimattomuuden lisäksi suomalaisten ja yhteiskunnan asennetta suruun. Surutyö jo sananakin viittaa työhön, tehtävään, joka on suoritettava mahdollisimman nopeasti ja palauduttava takaisin tehokkaaksi. Härkönen kuulee aviomieheltäänkin olevansa vaikeasti lohdutettava tapaus, suru on musertavaa ja hallitsevaa. Suru muuttaa ajan myötä kenties muotoaan, muttei kaipaus taida lähteä koskaan pois.

Luin kirjan yhteen putkeen ja se oli rankkaa. Aihe itsessään, mutta myös Härkösen avoin tyyli. On hienoa, että hän on avoin, sillä masennus ja itsemurhat ovat yleisyydestä huolimatta jotenkin hyssytelty ja tabu aihe Suomessa. Tuttavien kesken ilmiselvintä keskustelunaihetta kierrellään ja ystävät katoavat ympäriltä kun eteen on tullut vaikea paikka. 

''Aion puolustaa sinua raivokkaasti, jos joku sanoo tekoasi tyhmäksi tai itsekkääksi, sanoo sanankin sinua vastaan. Muistan, kuinka täytyin rakkaudesta heti kun olin kuullut sinun kuolleen. Kuinka rakkaus alkoi suorastaan tulvia sisälleni. Minä rakastan sinua. Preesensissä. Rakastan valtavasti. Ikuisesti. Aina. Mutta me emme enää tapaa. Me emme tule vanhenemaan yhdessä. Sinä petit porukan. Meitä piti olla neljä sisarusta, jotka pitivät yhtä elämän loppuun asti. Ja senhän sinä tietysti teitkin, pidit meidän kanssamme yhtä sinun elämäsi loppuun asti. Miten ylipäätään määritellän kokonainen elämä?''

Häpeän stigma tulisi ehdottomasti pyyhkiä pois. Toiset syyllistävät siskoa itsekkääksi tai syntiseksi valinnastaan, Härkönen näkee että olon on täytynyt olla niin paha ettei voi puhua alkuunkaan valinnasta, vaan pakosta. Juuret ajattelussa lienevät kristinuskossa, sillä itsemurhan tekijä on tuomittu syntiseksi ja Helvettiin. Vaikka Härkönen käy läpi vuoden monenlaisia tunteita, vihaakin siskoaan kohtaan, hänet valtasi ensimmäiseksi rakkaus ja puolustushalu siskoaan kohtaan, mikä oli lämmittävää. Härkönen itsekin masennuksesta toipuneena varmasti osasi ymmärtää siskonsa tilannetta.

Toinen häiritsevä asia on vähättelevä termistö. Toki asioilla on nimi oltava, mutta ''keskivaikea'' masennus? Onko keskivaikea todellakin kuvaava sana sairaudelle, kun juurikin keskivaikeasti masentuneet ovat niitä, joilla on suurin riski itsetuhoisuuteen? (Tämä oli muuten uusi juttu jonka opin kirjasta.) Samoin kuin raiskauskin voi olla laissamme törkeä tai ''vain'' raiskaus. Eikö raiskaus ole aina törkeä? 

Ennaltaehkäisyä tulisi parantaa ja panostaa masennuksen hoitoon myös rahallisesti. On raivostuttavaa, etteivät apua pyytävät pääse tarvitsemaansa hoitoon! Tietysti jos potilaspaikat vaikka suljetulle ovat täynnä, on mahdotonta tyhjästä nyhjäistä, mutta jotain helvetti vie olisi tehtävä. Ei ihmistä voi vain kotiin lähettää ja toivoa parasta. Minkälaisen kuvan tämä antaa apua tarvitseville? Mene kotiin ja tapa itsesi niin etpä ole yhteiskunnan maksettavana? 

Ymmärrystä ja empatiaa tarvitaan. Masennus on sairaus, eikä vain alakuloisuutta tai huonotuulisuutta, josta tuosta vain piristytään kuin taikaiskusta. Masennukseen tarvitaan osaavaa hoitoa siinä missä muihinkin sairauksiin. Sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Ihmisen maailmankuva ja omakuva voi olla musertava hymyilevien kasvojen takana. Hoitotyössäkin on vakavia puutteita, tämän osoittavat mm. Turun Kupittaan sairaalasta tulleet uutiset. Masennuksesta pitäisi tulla läpinäkyvämpi aihe yhteiskunnassa, ehkä se edesauttaisi sairauden hoitoa ja ymmärrystä.

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Juonesta

Taiteilija Basil Hallward maalaa muotokuvaa nuoresta Dorian Graysta. Yhteinen ystävä lordi Henry tapaa nuoren Dorianin ja vaikuttuu mestarillisesta taulusta ja kauniista pojasta. Henryn elämänfilosofia nostaa kauneuden ja nautinnon tavoittelemisen ylimmälle jalustalle. Kuvankaunis Dorian Gray on turmeltuneelle Henrylle muovailuvahaa, josta hän haluaa muovata omien ihanteidensa ja uskomustensa ruumiillistuman. Vasta 17-vuotiaalle Dorianille Henrystä tulee elämänfilosofian opettaja ja idoli. Dorian toivoo, että itsensä sijaan hänen ikääntymisensä ja elämän rasitteet näkyisivät muotokuvassa. Toive käy toteen. Dorian säilyy vuodesta toiseen siloposkisena nuorukaisena, kun taas muotokuva vanhenee ja rumenee miehen syntien lisääntyessä.

Dorianista tulee seurapiirien keikari, joka nautiskelee oopiumia ja joutuu supinan kohteeksi. Hän piilottaa muotokuvansa lukkojen taakse, peläten sen paljastavan maailmalle hänen rikoksensa ja todelliset kasvonsa. Toisinaan hän käy katsomassa taulua, aluksi nauttien siitä miten taulun kasvot maksavat hänen synneistään. Mutta Dorian ei pääse pakoon sisintään. Ajan myötä taulu synkistyy yhä hurjemmaksi ja muotokuvan käsiin värittyy verta.

Hahmoista

Dorian Gray on kirjan alkaessa vasta 17-vuotias sinisilmäinen veistos, joka ei vielä ole löytänyt omaa elämänkatsomustaan ennen Lordi Henryn tapaamista. Vasta Henryn kauneuden ja nuoruuden obsessointi saa Dorianin esittämään kohtalokkaan toiveensa. On ärsyttävää miten aivopestävissä poika on!  Vuosien kuluessa Dorianista tulee entistäkin julkeampi ja säälittömämpi ja ihmiset kärsivät epäsuorasti ja suoraan hänen teoistaan. Usein oma näkemys maailmasta on nuorena vahvimmillaan ja vasta vanhempana alkaa näkyä niitä harmaan sävyjä. Niin käy Dorianillekin, joka vasta liian myöhään kyseenalaistaa aiemmat totuutensa.

 Lordi Henryn koin tarinan mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Hän on turmeltunut aatteidensa ja Basillin mukaan, mutta hänen syntilistaansa ei avata sen kummemmin. Kauneuden, nuoruuden ja nautintojen arvostaminen ei sinäänsä ole väärin, mutta Henry saa manipuloitua Dorianin välinpitämättömäksi esim. Sybilin tapauksessa. Henryn ja Dorianin kohtaamisissa on eroottista latausta, joten pohdinkin, että oliko Henry mustasukkainen nuoren näyttelijättären ja Dorianin kihlauksesta? Kirjassa sanotaan Grayn myyneen sielunsa paholaiselle ja tulkitsin Henryn olevan paholaisen ruumiillistuma. Mies on hurmaava ja osaa argumentoida kauneuden ja nautintojen ylistyksensä niin, että alkaa itsekin uskoa hänen elämänfilosofiaansa. Kaiken takana on kuitenkin kylmä mies ja säälittää, että Dorian niin sokeasti uskoi mieheen.

Basil Hallward  on melkeinpä Henryn vastakohta. Hän pelkää Henryn turmelevan nuoren vaikutuksille alttiin pojan. Moraalittoman Henryn silmissä Basil on tylsimys ja Doriankin pitää mallina poseerausta pitkästyttävänä ja uskoo Basilin välittävän enemmän taiteestaan kuin ystävistään. Kolmikon kiehtovissa väittelyissäkin Hallward jää avuttomasti Henryn jalkoihin ja hän ei enää vietä yhtä paljon aikaa maalattavansa kanssa taulun valmistuttua. Basil yrittää loppupuolella saada Doriania tekemään parannuksen, mutta liian myöhään.

Mietteitä

Tarina on kiehtovasti kerrottu. Kirja alkaa filosofisilla pohdinnoilla elämänarvoista. Tunnelma on leppoisan kujeileva Basilin, Dorianin ja Henryn kesken yläluokkalaisten miesten käydessä spekulatiivisia keskusteluitaan. Tätä kolmikon jutustelua on hurmaavaa lukea, se haastaa lukijan pohtimaan omia näkemyksiään kauneudesta ja nautintojen hakemisesta. Yllätyin muuten siitä miten monet Wilden kuuluisat aforismit ovat peräisin tästä kirjasta! 

Pohdintaa on kaikista eniten kirjan alussa, ja vasta näyttelijätär Sybilin tullessa kuvioihin juoni saa pyörät alleen. Sybil on ensimmäinen koetinkivi Dorianin omalletunnolle. Loppua kohden kirjasta muodostuu kunnon trilleri syntien ja niiden peittelyn hulluuntuessa. Tarina synkistyy kauhun elementtejäkin tuoden. Alkupuolen ateljeet ja puutarhat vaihtuvat öisiin sivukujiin ja oopiumluoliin. Vierailut talon kylmällä ullakolla ja peiton taakse piilotettu muotokuva karmivat, eniten kuitenkin itse Dorian.

Wilde innostuu myös kritisoimaan 1890-luvun Englantia. Asioiden järkeistäminen ja tieteellistyminen on arvostettu liiankin korkealle ja englantilainen taide on mitätöntä. Seurapiirit saavat kaikista herkullisimman osansa kritiikistä. Ylimystö näyttäytyy tyhjäpäiväisinä prameilijoina ja juoruilijoina, jotka Henryn vanavedessä ylistävät Dorianin siloposkisuutta, eihän noin nätti poika voi olla turmeltunut! Wilden havainnoit ovat varmasti tarkkanäköisiä, onhan hän itsekin ollut varsin epäsovinnainen keikari ja lopulta hylkiö Lontoon seurapiireissä.

Dorian Grayn muotokuva on täydellisyyttä hipova. Siinä on koukuttava juoni, puhuttelevat hahmot ja teemat. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että sen haluaisi heti lukea uudestaan ja tässä tapauksessa kävi niin. Tuntuu, että kirjalla on niin paljon sanottavaa, ettei kaikkea saa suodatettua kerralla. Häiritsemään jäi lähinnä vain Sibylin hahmo, miten kukaan (edes 16-vuotias) voi olla noin naiivi ja mitään kyseenalaistamaton?

Lopun metsästyskohdassa oli jotakin taianomaisen pysäyttävää. Pyssyn tähtäimessä on jänis, jonka kauneudesta Dorian vaikuttuu ja haluaa pelastaa sen. Mutta sitten eteen ilmestyykin Doriania etsinyt mies. Maailmankaikkeuden voimat toivat miehen ammuttavaksi juuri tuolla pelastamisen halun hetkellä, kolkuttelemaan Dorianin omaatuntoa.

Kauneus ja nautinnollisuuden hakeminen eivät ole sinäänsä syntejä, mutta ehkä ihmisen tulisi ensisijaisesti hakea kauneutta muualta kuin itsestään? Kuten Dorianillakin, liika itserakkaus ja -korostus johtavat turmioon. Sisin on loppupeleissä se tärkein, sillä sitä kukaan ei pääse pakoon.

Ryan Gattis - Vihan kadut

Vihan kadut kertoo tosielämässäkin tapahtuneesta mellakasta. 29.4.1992 - 3.5.1992 Los Angelesin kaduille rynni sekasorto oikeuden vapautettua poliisit Rodney Kingin pahoinpitelysyytteistä. Los Angelesin jengit käyttävät tilannetta hyväkseen, rodusta ja jengistä riippumatta. Kun sekasorto hiipii kadulle, on oivallinen tilaisuus kaataa bensaa liekkeihin. Pahuus ja pahoinvointi yhdistettynä lähes viikon kestävään mellakkaan päästävät helvetin irti. Kilpailevat jengit maksavat verisiä kalavelkojaan, ryöstelevät kauppoja ja sytyttävät tulipaloja. Valta vaihtuu. 7900 hengen poliisivoimat eivät veny kaikkialle, jengiläisiä nimittäin on 102 000. Lopulta tilanne äityy niin pahaksi, että hätiin kutsutaan kansalliskaarti ja merijalkaväki. Kuuden päivän aikana sytytettiin 11 113 tulipaloa, pidätettiin 10 904, loukkaaneita ja kuolleita oli paljon ja vahinkojen arvo nousi yli miljardin.

Tapahtumien raamit perustuvat siis faktoihin. Hahmot ovat kuvitteellisia, mutta voisivat aivan hyvin olla tosielämän homeboyseja ja gangstoja. Gattis on haastatellut romaania varten aktiivisia losangelesilaisia jengiläisiä kahden ja puolen vuoden ajan ja myöntänyt olleensa tapaamisissa peloissaan.

Tarina alkaa siitä, kun jengiin kuulumaton Ernesto murhataan brutaalisti jengikostoksi mellakoinnin ensimmäisenä päivänä. Ernesto kertoo lukijalle unelmistaan ja toiveistaan. Ne ovat arkisia ja toteutettavia. Hän on nuhjuisessa ravintolassa töissä ja perheellä on jengitaustaa, mutta hän on pysytellyt kuvioista ulkopuolella. Ernesto haaveilee töistä japanilaisravintolassa ja kuvailee nauttimaansa sushia sillä rakkaudella kuin runoilija kuvailee taidetta. Hän on valmis aloittamaan pohjalta oppiakseen kaiken japanilaisesta ruoanlaitosta, koska on aidosti kiinnostunut ja intohimoinen. Mutta sitten seuraa silmitöntä kidutusta ja murha. Ihmiselle, joka oli ulkopuolella jengien veriveloista ja valmis taistelemaan itselleen paremman elämän.

Erneston nuorempi sisar kostaa veljensä epäreilun kohtalon ja päivä kerrallaan avataan mellakan tapahtumia. Gattis päästää ääneen kuusitoista hahmoa, joiden yhteydet toisiinsa eivät tunnu ollenkaan väkisin liimatuilta, toisin kuin aika usein tällaisissa mosaiikkisissa tarinoissa. Hahmojen muistaminenkaan ei ollut vaikeaa, sillä nimet esiintyvät monien eri näkökulmien puheenvuoroissa. Hahmon tekemiset ja luonteen tiesi useimmiten ennen kuin itse tyyppi pääsi kertomaan oman näkökulmansa.

Suurin osa hahmoista on latinojengiläisiä ja tekstissä vilisee espanjaa ja jengitermistöä. (Lopusta löytyy gangstaespanja-suomi-sanasto.) Myös jengien ulkopuoliset saavat puheenvuoronsa. Mm. Sairaanhoitaja, palomies, koditon ja korealaiskauppiappiaan poika pääsevät kertomaan oman kohtauksensa mellakkapäivissä. Näiden puheenvuorojen aikana mieletön sekasorto konkretisoituu. Miten avuttomia poliisivoimissa tai sairaalassa voidaankaan olla kriisin aikana ja miten ihmisistä tulee eläimiä kun tilanne on otollinen. Kaaoksen seasta löytyy onneksi myös pilkahduksia ihmisen hyvyydestäkin.

Väkivalta lyö kirjassa päin pläsiä alusta alkaen. Jengien väkivalta on todellisuudessakin raakaa ja jopa kymmenvuotiaat penskat kovistelevat nimensä jengin riveihin. Gattis ei kuitenkaan valitse puolta, pikemminkin kertoo karun todellisuuden kaduilta, tällaistakin on Amerikassa. Gattis tuo esiin myös sen, että mellakointi on vain oire jostakin suuremmasta. Jengiin kuuluminen on pikkulapsille siisti juttu, jolla osoittaa olevansa kova jäbä. Jengiläisyys usein periytyy ylemmästä polvesta ja irtipäästäminen on vaikeaa, sillä jengi on sekä symbolista että oikeaakin sukulaisuutta. Jäsenten välinen side on tiukka ja painostus riveihin kovaa.

Osa hahmoista tajuaa jengiläisyyden mielettömyyden ja lähtee lipettiin, osa ei onnistu pääsemään piireistä ulos vaikka haluaisikin. Osa palloillee valintojensa kanssa. Eräs hahmo on päässyt vaikutuspiiristä, muttei saa pyyhittyä menneisyyttä itsestään vaikka elämä onkin sujunut varsin hyvin lähdön jälkeen.

Los Angeles on kirjan seitsemästoista hahmo. Koditon vaeltaja James kuvailee kaupunkia runollisesti. Kaupungilla on oma sielunsa ja luontonsa, joka ei välttämättä ole niin kaunis. Samantyyppisiä ajatuksia on myös molotovinkoktaileja paiskovalla narkkari Creeperillä. Parempi tuikata parantumaton Los Angeles maan tasalle ja rakentaa tilalle kokonaan uusi kaupunki.

Helsingin sanomissa kirja on noteerattu yhdeksi viime syksyn parhaista käännösromaaneista ja sarja HBO:lle on tuloillaan. En ihmettele pöhinää kirjan ympärillä. Odotukseni eivät välttämättä olleet hirveän korkealla, varsinkaan kun lainapinossa odottaa vaikka mitä mielenkiintoista. Kansikin voisi olla mielikuvituksellisempi. Laitoin Vihan kadut lukupinoon päällimäiseksi lähinnä uutuuskirjan lyhyen laina-ajan vuoksi. Yllätyksekseni luinkin kirjan varsin nopeasti ja sen tapahtumat jäivät pyörimään päähän. Kostaminen voi tuntua oikeutetulta ja tuoda hetkeksi oikeuden tunnun, mutta väkivalta ei ole ikinä oikeutettua. Kun tilaisuus on, kärsineet ihmiset haluavat omat lakinsa kaduille, silmä silmästä, kaverin huumeet ja parempaa tavaraa ja sapuskaa. Mutta miten pahoinvointi saataisiin kitkettyä pois? Se on vaikea kysymys vastattavaksi.

Kysymyksiä kirjoista tag

Bongasin Unelmien aika-blogista kivoja kysymyksiä, jotka alunperin on suomentanut Ikuinen lukutoukka-blogin Niina pöö. Toivottavasti muutkin tarttuvat tähän tagiin ja vastailevat kysymyksiin. :)

1. Mikä on sinun suosikki kirjasi?
J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Luin kirjan ensimmäisen kerran teininä. Holden Caulfield on haahuillut mukanani monet vuodet. Toinen suosikki on Waris Dirien ja Cathleen Millerin teos Aavikon kukka, joka opetti minusta myötätuntoisemman. Dirien elämäntarina on uskomaton ja inspiroiva.

2. Kuka on lempikirjailijasi?
Stephen King on yksi luottokirjailijoistani. Rakastan myös Agatha Christien mysteereitä. Niitä en ole hetkeen lukenut, mutta sormia syyhyttää kovasti. Eräs Poirotin murhatutkimus odotteleekin kirjapinossa avaamista. 

3. Mitä genreä tykkäät lukea?
Luen sekalaisesti vähän kaikkea. Pidän siitä kun kirja ravistelee tai koskettaa.

4. Mikä on sinun lempi kirjasarjasi?
Todella vähän olen sarjoja lueskellut. Stephen Kingin Musta torni-sarja teki vaikutuksen. Huomasin varsinkin sen, että tuhansien sivujen jälkeen hahmoista tuli aivan eri tavalla tuttuja ja rakkaita mitä yksittäisissä romaaneissa.

5. Mitä kirjoja vihaat lukea koulussa?
Matemaattisten aineiden oppikirjat saivat aikaan turhautumista, kiukkua ja kyyneliäkin pari kertaa.

Luettuja ja lukemattomia lainoja.

6. Mikä on ensimmäinen kirja jonka luit koulussa?
Ei muistikuvaa...

7. Kirjakaupat vai kirjastot?
Kirjastot! On upeaa, että Suomessa ihmisillä on mahdollisuus sivistää itseään, lukea lehtiä, lainata elokuvia, dokumentteja ja kirjallisuutta. Niilläkin, joilla ei muutoin olisi varaa. Kirjastoa on kiittäminen siitä, että luen. 

8. Montako kirjaa omistat?
Kolmisenkymmentä.

9. Luetko ennen kuin menet sänkyyn?
Välillä, mutta useimmiten selaan nettiä tai katson tölsöä ennen pään tyynyyn painamista.

10. Mikä on sinun lempi asentosi lukiessasi?
Selälläni. Lapsena luin mahallani ja seurauksena kärsin niskakivuista. Terveydenhoitaja käski vaihtaa asentoa. :D

11. Minkä kirjan luit viimeksi?
Ryan Gattisin Vihan kadut, joka yllätti positiivisesti. Suosittelen! Tarkempaa arviota ja mietintää luvassa myöhemmin tällä viikolla. 

12. Mitä lainausta et koskaan unohda ja miksi?
Mökkireissulla J.R.R. Tolkienin Hobitin epäonneksi koitui vesiämpäri. Plumps, kirja tipahti lillumaan. Sivut jäivät kupruisiksi. Palautin kirjan häpeillen enkä muistaakseni edes kehdannut mainita kirjastonhoitajalle turmelluksesta. Olin lapsena vähän ujo ja pidin kirjastonhoitajaa muutenkin jostakin syystä pelottavana. :D

13. Tieteiskirjallisuus vai fantasia?
Tieteiskirjallisuus.

14. Mitä kirjaa kadut?
Harvoin tulee katumusta, sillä jätän kirjan herkästi kesken jos en koe vetoa siihen. Koulusta on negatiivisesti jäänyt mieleen Lokki Joonatan. Liian korkealentoista symboliikkaa ala-asteikäiselle...

15. Kuinka iso kirjahyllysi on?
Sopivasti lihava. 

16. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?
Ennen luin ehkä 1-10. Blogiaikana keskiarvo on noussut.

17. Mitä kirjaa pystyt lukemaan satoja kertoja etkä koskaan kyllästy?
Kai satojen kertojen jälkeen alkaa kyllästyttää mikä vain... :D

18. Tykkäätkö lukea ulkona?
Luin viime kesänä puistossa keittokirjaa ja muistan sen tuntuneen virkistävältä. Pitäisi lukea ulkosalla enemmänkin.

19. Mikä on isoin asia jonka olet oppinut kirjoista?
Olen astunut aivan toisenlaisiin maailmoihin ja sitä kautta oppinut myös ymmärtämään erilaisia ihmisiä, eri elämäntilanteita ja kulttuureja. Historiasta on tullut myös opittua jotakin.

20. Mikä oli viime vuonna paras kirja jonka luit?
Alex Haleyn Juuret oli se väkevin kokemus. Hopeaa saa Yann Martellin Piin elämä. Luin viime vuonna muutenkin paljon kirjoja, jotka nousivat kaikkien aikojen suosikkien joukkoon. Lempparien joukkoon nousi mm. myös Kultahattu.

Andy Weir - Yksin Marsissa

''Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää. Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossain vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.'''

Ylläoleva sitaatti tiivistää Yksin Marsissa kauhuskenaarion. Mark Watney on astronautti, joka on hiekkamyrskyn seurauksena jäänyt jälkeen muusta miehistöstä. Hänet on kuolleeksi luultuna jätetty Marsiin. Neuvokas Mark onnistuu kasvitieteilijän taitojensa ansiosta kasvattamaan itselleen perunaa ja selviytymään tukalista ongelmista. Lopulta viestintä Maahankin onnistuu ja koko maailma alkaa seurata selviytymistaistelua, josta vastoinkäymisiä ei todellakaan puutu.

Vuoroin seurataan Markin lokimerkintöjä Marsista, vuoroin NASA:n henkilöstön ponnisteluja Markin pelastamiseksi. Myöhemmin kuvioihin lisätään Hermes-miehistö, joka luonnollisestikin tuntee syyllisyyttä astronauttinsa jättämisestä. Markin päiväkirjamaiset lokimerkinnät tuntuvat aidoilta. Ne ovat täynnä pelkoa, tylsistymistä ja sarkastista huumoria. Kirjassa on paljon tieteellistä tekstiä avaruudesta, kemian ja fysiikan laeista sekä NASA:sta järjestönä ja sen toimintametodeista. Tieteelliset, yksityiskohtaiset väkerrelmät onnistuivat välillä menemään reippahasti yli hilseen ja laskivat kirjan viehätystä itselleni, mutta voisin kuvitella tällaisten yksityiskohtien ja hypoteesien kiehtovan varsinkin miehiä. Weirin taustatutkimus ja innostus aiheeseen paistavat tekstistä.

Nyt jo eläköitynyt kanadalainen astronautti Chris Hadfield on vaikuttunut romaanista ja sanonut näin (Takakannesta):
'' Todella harvinainen yhdistelmä hyvää, omaperäistä tarinaa, kiinnostavan todentuntuisia henkilöhahmoja ja kiehtovaa teknistä tarkkuutta. MacGyver kohtaa Salaperäisen saaren.''

Olen pitänyt astronautteja mystisinä olentoina. Kirjassa selviää, että tavallisia ihmisiähän hekin ovat. Astronautit ovat toki hyvin älykkäitä, mutta eivät kaikkitietäviä. Avaruudestakaan. Astronauteilla voi myös olla surkea tv-sarjamaku. Hermes-miehistön jäsenillä on kaikilla omat erityisosaamisensa, Mark on insinööri ja kasvitieteilijä. Hänellä on keskivertoa parempi tietämys kemiasta ja fysiikasta, mutta näille asioille Hermeksellä on ekspertti erikseen. Mark on kuitenkin kekseliäs, tosiaankin aikamoinen avaruuden MacGyver.

Pidän jo kirjan perusideaa jännittävänä. Yksin Marsissa, kuulostaa aika kolkolta ja toivottomalta kauhukuvalta. Kirja on selviytymistarina, joka lajityypillisesti kertoo siitä, miten luja ihmisen tahto selviytyä voi olla. Ja miten siitä kumpuaakin kekseliäisyyttä!

Marsia on pidetty planeettana, jossa asuminen tieteen kehittyessä voisi ehkä olla mahdollista. Avaruusmatkailusta on povattu rikkaiden tulevaisuuden harrastusta. Itseäni avaruus pelottaa. Paikka, joka on ääretön. Äärettömyyttä on mahdoton käsittää; mikä meidän planeetallamme tai elämässämme on ääretöntä? Ei mikään. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Ja onhan meidän oma planeettamme niin täynnä ihmettä ja kummaa, että yhdelle ihmisiälle riittää katseltavaa. Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka tutkivat avaruutta.

Mark pohtii kirjassa myös sitä miten useimmilla ihmisillä on sisäänrakennettu, melkein pakottava tarve auttaa hädässä olevia. Siksi on olemassa mm. verenluovutusta ja kriisiavustusta. Siksi Marsiin jääneeseen astronauttiin panostetaan sadoilla miljoonilla dollareilla. Siksi koko maailma rukoilee hänen puolestaan. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan. Se on lohduttava ja aika kauniskin fakta.

Peter David, Robin Furth, Jae Lee, Richard Isanove - Musta torni: Revolverimiehen alku

Revolverimiehen alku perustuu Stephen Kingin Musta torni-kirjasarjaan, joka on sekoitelma scifiä, fantasiaa ja westerniä. Toisin kuin kirjasarja, sarjakuva aloittaa tarinan kronologisesti kertoen revolverimies Rolandin ja hänen ka-tetinsa matkasta Hambryn juonittelevaan kylään. Sarjakuvan tapahtumat pohjautuvat pääosin kirjasarjan neljännen teoksen Velhon tapahtumiin.

En ole paljoa lukenut sarjakuvia vanhemmalla iällä. Koin Revolverimiehen alun jäävän liian ohueksi verrattaessa kirjan tarinaan. En samaistunut samalla tavalla tarinaan ja hahmoihin. Varsinkin Rolandin ensirakkaus Susan jää yksiuloitteiseksi hahmoksi, jonka kärsimyksistä kerrotaan paljon vähemmän kuin kirjassa. Velho on kuitenkin 800-sivuinen tiiliskivi ja sarjakuvakirja suhteellisen ohut tiivistelmä sen juonesta.

Piirostyyli on kuitenkin upea ja luo hienosti kirjassakin löytyvän lännenmaan tunnelman saluunoineen ja valtataisteluineen. Sarjakuva onkin paljon miehekkäämpi kuin ensirakkautta teemanaan käyttävä Velho.

Jouni Hokkanen - Pohjois-Korea - Siperiasta Itään

Jouni Hokkanen on teologian maisteri ja median monihöylä joka on yli viidentoista vuoden ajan seurannut Pohjois-Koreaa tiiviisti ja vieraillut maan pääkaupungissa Pjongjangissa. Pohjois-Korea - Siperiasta itään tiivistää miehen tutkimustyön sekä omakohtaiset kokemukset. Kirja on sarkastinen matkaopas, joka tutustuttaa maan johtajakultin ja historian lisäksi matkaa suunnittelevaa (tai vain uteliasta) pääkaupungin ravintoloihin, hotelleihin ja nähtävyyksiin. Parhaista kohteista löytyy tiivistelmä kirjan keskeltä.

Matkailuvinkit ovat rajoittuneet Pjongjangiin, sillä turisteille ei maasta muuta näytetä kuin huonosti rakennettu kulissi, joka yrittää luoda illuusiota menestyksekkäästä ja rikkaasta valtiosta. Valtion rahat virtaavat kulissikaupungin ylläpitoon, armeijaan sekä johdon äveriäisiin luksustuotteisiin. Maaseudulla kansan arki on taantunut lähes keskiajalle. Tiet rakennetaan lapioin ja maataloustyöt hoituvat sirpillä. Elinkeino on niin taantunut, että varsinkin talvella nälänhätä on kova. Valtio kertoo olevansa työläisen paratiisi aliravittujen osuuden ollessa 32%. Ainakin 300 000 on karannut Kiinaan.

Kimchi on molempien Koreoiden kansallisherkku ja vallan
nannaa. Kirjan lopusta löytyy ohje. Koiranliha on vähemmän
houkutteleva kansalliskeittiön erikoisuus.

Valtio on kommunistinen ja totalitäärinen, mutta nurinkurisuudessaan aivan eri luokkaa kuin takavuosien mahtava Neuvostoliitto. Virallinen aate valtiossa on juche, jota Hokkanen luonnehtii ennemminkin uskonnoksi. Pohjois-Korean edesmennyt ikuinen johtaja Kim Il Sung on jumala jonka syntytarina itsessään on myytti. Aivopestyt korealaiset vaeltavat synnyinkodille siinä missä kristityt Beetlehemiin. Johtajan kuva on joka rakennuksessa ja kansalaiset pystyvät kuin käskystä uppoamaan hysteeriseen hurmositkuun johtajan mahtavuudesta liikuttuessaan.

Joukkotuhoaseiden hallussapito huhujen mukaan sukulaisiaankin tapattaneella, maailman nuorimmalla johtajalla Kim Jong Unilla tekee Pohjois-Koreasta vaarallisen. Ohjusteknologiaansa maa myy eteenpäin mm. Iranille ja Syyrialle ja koko homma rahoitetaan huumekaupalla. Arvioiden mukaan kolmannes Japanissa myytävästä amfetamiinista on peräisin Pohjois-Koreasta. Raportteja ja havaintoja maan huumekaupasta on tehty myös kauempana, mm. Saksassa ja Ruotsissa asti. 20 maata onkin karkoittanut pohjoiskorealaisia diplomaatteja, yleensä rikkeenä on ollut huumeiden salakuljettamisen yritys.

Piirretyt ovat lännessäkin väkivaltaisia, mutta
sentään politikoinnista vapaita. Aivopesu
on hyvä aloittaa aikaisin!

Kirjasta voisi poimia vaikka mitä länsimaalaiselle karmivaa. Yhteiskunta on absurdi niin kansan arjen tasolla kuin ylemmällä tasolla tarkasteltaessa johdon mielivaltaisuutta ja surullista piittaamattomuutta kansan hädästä. On uskomatonta miten yhteiskunta ja valtio voivat pysyä pystyssä talouden ollessa ilmiselvästi kuralla. Hokkanen ennustaa kuitenkin, ettei muutosta ole vielä lähivuosina luvassa. Pohjoisella Korealla ei ole kokemusta demokratiasta, joten sellaisen rakentaminen olisi vaikeaa. Etelä-Koreassa vallitsee enemmistön hiljainen mielipide, varsinkin nuoremmassa polvessa, joka ei kannata Koreoiden yhdistymistä kalliiden kustannusten tähden. Mahtinaapurit Venäjä ja Kiina hyötyvät maasta, joka on tuesta riippuvainen eikä taloudellisesti kehitä itsestään kilpalijaa. Kiminmaan 23 asukkaasta arviolta 19 miljoonaa uskoo juche-aatteeseen. Kansa uskoo rotunsa puhtauteen ja pitää eteläisiä naapureita likaisina kun sekoittavat vertaan ulkomaalaisiin. Parempi pysyä siis eristyksissä ja yrittää elää normaalia arkea. Länsimaalaisten on ydinaseilla uhkailun vuoksi mahdotonta puuttua maan sisäisiin asioihin.

Musta pörssi voi olla se mikä koituu viimeiseksi naulaksi arkkuun. Moni tekee elantonsa kielletyn tavaran kauppaamisella, kotietsinnöistä huolimatta. Pohjoiskorealaiset näkevät muun maailman menoa eteläkorealaisista tv-sarjoista, nuoret imitoivat länsimaalaistunutta tyyliä ja kuuntelevat eteläkorealaista musiikkia. 67% Kiinaan loikanneista myönsi pohjoisessa asuessaan salakuunnelleensa Etelä-Korean radiolähetyksiä. Propaganda Etelä-Korean kateudesta ja takapajuisuudesta tulee väkisinkin ilmi valheeksi lännen salamatkustaessa maahan usb-tikkujen ja elintarvikkeiden muodossa.

Kirja on leppoisaa luettavaa. Hokkanen kirjoittaa aiheen vaatimalla sarkastisuudella, Kiminmaasta ei voi kirjoittaa kovin vakavasti. Maa, jossa elintarvikkeiden saanti on kiinni siitä miten paljon ulostetta lapioit. Maa, jossa johtaja on jo 7-vuotiaana ohjannut elokuvien kuvaamista. Maa, jossa matkaoppaat puolustavat maansa mahtavaa aatetta samalla kerjäten ulkomaalaisia kirjoja ja tupakkaa. Propaganda on surullisen naurettavaa. Kärsivä kansa on pelkästään surullista.

Matkakuume Pohjois-Koreaan ei noussut, mutta tuskin se on Hokkasella ollut tarkoituksena. Nautin  katsauksesta maan tapoihin ja kulttuuriin sekä lukuisiin mielettömyyksiin ja suosittelen kirjaa ehdottomasti maasta ja diktatuureista kiinnostuneille. Mitähän muuten mahtaisi tapahtua, jos turismi maahan lisääntyisi? Se toisi kenties enemmän medianäkyvyyttä ja rahaa diktaattorin taskuun. En haluaisi tukea jälkimmäistä enkä usko, että ensimmäisellä olisi vaikutusta olojen paranemiseen, sillä länsimaalaisille vaikuttajille valtio on kuin tikittävä pommi, jolle ei oikein voida tehdä mitään. Muutosten tulisi lähteä valtion sisältä ja kuten ylempänä kirjoitin, media ja musta pörssi saattavat aloittaa hitaan muutoksen kansan riveissä.

Tuomo Jäntti - Talven hallava hevonen

''Näin pakkasen pureman maiseman. Pimeä tie jota kuu valaisi, lumen peittämät korkeat puut ja niiden katveessa talvisen taakkansa alla nitisevä riihi. Joku liikkui siellä, tiesin että minä itse, enkä ainoana, jotain pahaa tapahtui. Yritin katsoa muualle, mutta pää ei kääntynyt. Linnut alkoivat kaikki varoittaa samalla hetkellä, joka pensaasta ne sirkkuivat kuin napista olisi painettu. Joku nauroi tai hirnui. Liekit rätisivät.''



Tuomo Jäntin esikoinen Talven hallava hevonen on todellakin lukukokemus. Se on kryptinen, surrealistinen, jännittävä ja maaginen. Lukiessa on eksyksissä sokkeloisessa labyrintissa, vuoroin juosten kovaa ja vuoroin hengähtäen. Mutta koko ajan riivaa tiedonjano ja kokonaisuuden hidas aukeavuus. Labyrintissa tuntuu olevan exit, mutta itse en päässyt ulos. Jäntti ei alleviivaa mitään, Monet asiat lukijan pitää itse päätellä tai arvailla. Kuitenkin pidin tästä tyylistä, sillä huomasin olevani koko ajan tarkkaavainen, puntaroiden eri merkityksiä ja mahdollisuuksia.

Tarina alkaa, kun Roni saa soiton päiväkodista. Tytär Silja on aiheuttanut ihmetystä siirtämällä tavaroita niihin koskematta ja soittamalla piirtämäänsä pianoa. Myöhemmin Roni itse todistaa tyttärensä ilmaleijuntaa. Tunnistamaton mies nähdään päiväkodissa ja  kotipihan tuntumassakin liikkuu hiippailija. Uhka on epämääräinen, mutta ahdistava. Lukijana ei tiedä mitä pelkää, mutta silti pelkää ja vainoharhailee Ronin kanssa.

Seuraavaksi kelataan vuoteen 2001, jolloin Roni on vielä nuoren miehen alku. Hänen äitinsä on salaa tapaillut Puutikkaan kylän ainoaa maahanmuuttajaa, brasilialaista Jacoa. Jaco katoaa kuin tuhka tuuleen.

Tarinassa hypätään Ronin isään Petriin ja aina vain kauemmas vuosikymmenien taa, näkökulmaa mukaan tuo myös muutama suvun ulkopuolinen hahmo. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä murhaan. Ronin isänisä Johannes on kännipäissään, ilmeisesti mustasukkaisuuskohtauksissaan, tappanut vaimonsa Matildan ja juurikin tämä tapahtuma tuntuu riivaavan sukua. Rangaistaanko jälkipolvia isiensä teoista?

Nimiä alkaa nousta esiin takaumissa ja tarina koostuu välähdyksistä, irtonaisista kohtauksista. Sukulaissuhteet menevät sekaisin. Kuka oli kenenkin isä, entä kuka kenen veli tai vaimo? Viidessä sukupolvessa poppoota riittää!

Aivan viime sivuilla päästään alkuun, murhattuun Matildaan, joka opiskelija-asuntolasta siirtää itsensä vuosien taa pakkasyöhön, syntymäyöhönsä. Tuonakin yönä on tapahtunut kamalia ja Matilda päättää poistaa kirouksen perheen yltä luomalla uutta elämää Pentin kanssa. Tuona yönä paikalla on myös hallava hevonen.

Jostain syystä jäi tunne, että avain ainakin muutamaan kysymykseen voisi löytyä Armaksen näkökulmasta, sillä Armashan on paikalla myös tarinan alkujuurilla, Matildan syntymäyönä. Olisi myös vänkää yrittää lukea tarina kronologisesti eli lopusta alkuun. Päähän jäi vilisemään iso kasa kysymyksiä ja teorioita. Tässä muutama:

-Entäpä jos Matildan murhaaja olikin Pentti? Vankilapaon aikana Johannes kertoo välillä sekoittavansa muistikuvia ja tekemisiään. Hän oletettavasti teki teon mustasukkaisuudesta saadessaan kuulla lapsen mahdollisesti olevan Pentin. Pentilläkin olisi ollut syytä mustasukkaisuuteen, sillä olihan hänen rakastamansa nainen valinnut toisen miehen ja kantoi nyt hänen lastaan. Viimeisillä sivuilla vieläpä puhutaan, että Armas on kirottu ja Matilda näki saman kirouksen varjon Pentin yllä. Murhan jälkeen Pentti päätyy naimisiin Matildan pikkusiskon Hannen kanssa (aika irvokasta). Hanne sanoo Pentistä: ''Olin jo kauan sitten nähnyt sen silmistä, että jos tarve vaati, se kykeni satuttamaan niitäkin joista välitti.''

-Kuka vainosi Ronia ja Siljaa? Mielessä kävi olisiko kyseessä voinut olla Jaco (Jacon Roni kyllä luultavasti olisi tunnistanut...) tai Jacon jälkikasvu?

-Mitä Jacolle tapahtui?

-Mistä Siljan ja muiden lasten yliluonnolliset kyvyt kumpusivat?

-Mihin pimeisiin hommiin Pentti oli sekaantunut Hannen kanssa naimisissa ollessaan?

-Entä hallava hevonen? Jo kirjan alussa Siljalla on häiritsevästi meluava leluponi. Onko hallava hevonen muuttanut muotoaan vuosikymmenten kuluessa? Onko se kenties joka sukupolvessa eri henkilö..? Hevonen jää mystiseksi, tunteeksi ja tunnelmaksi kuten kirjan kansikin; höyryävä hengitys pakkasyössä.

Laurie Frankel - Ikuisesti yhdessä

''Viis loistavasta nettitreffailusta. Sam oli yrittämättään, oikeastaan aivan vahingossa onnistunut keksimään ikuisen elämän. Kuolemattomuuden. Ei jo kuolleille itselleen, mutta hehän eivät siitä välittäneet, koska kerran olivat jo kuolleita. Mutta eloonjääneet saivat pitää kuolleet läheiset itsellään ikuisesti. Sehän oli sama asia kuin kuolemattomuus. Sam oli voitonriemuinen. Internetdeittailu saattoi mennä mönkään, mutta kuolleet pysyisivät aina kuolleina. Sam saattoi herättää heidät henkiin niin pitkäksi aikaa, kun joku hänelle palvelusta maksoi.

'Deittailu on vain väliaikaista', Meredith sanoi. 'Kuolema on ikuista'''

Kirjan suomennettu nimi Ikuisesti yhdessä (Englanniksi alunperin Goodbye for now) on harhaanjohtava. Ainakin itselleni nimestä tulee ennemmin mieleen puhdas rakkaustarina, mitä tarina oikeastaan ei ole. Kirja kertoo ennen kaikkea kuolemasta, surusta ja surutyöstä. 

Sam Elling on kolmekymppinen, seattlelainen sinkkumies, joka tietokoneohjelmoijana kehittää kaksi mullistavaa sovellusta. Sam on töissä nettideittifirmassa ja luo firmalleen sovelluksen, joka ei valitsekaan mahdollisia kumppanikokelaita ihmisten luomien profiiliesittelyjen kautta, vaan käyttämällä ihmisen sähköisiä tekemisiä pohjana määrittelemään käyttäjän todellisen persoonan ja tarpeet. Se mitä teemme kertoo millaisia oikeasti olemme, enemmän kuin se mitä väitämme olevamme. Nykypäivänähän ihminen jättää itsestään ison sähköisen jäljen. On sähköposti, facebook, twitter, videopuhelut, blogit...

Sam toimii koekaniinina keksinnölleen. Se toimii täydellisesti. Hän tapaa sovelluksen kautta Meredithin, joka sattumalta on töissä saman firman markkinointipuolella. He äkkirakastuvat. Sam lähtee Lontooseen työasioiden merkeissä, mutta palatessaan Meredith on surun murtama. Hänen läheinen ja rakas isoäitinsä Livvie on kuollut yllättäen. Sam yrittää toimia tukena uudelle tyttöystävälleen ja suuri suru lähentääkin heitä.

Seuraavaksi Sam keksii uuden sovelluksen. Sovelluksen, jonka hyviä ja huonoja puolia tarina tarkastelee vuoden ajan. Mitä jos olisi mahdollista hyödyntää sähköistä tietomäärää luodakseen viestien vaihtoa elävien ja kuolleiden välillä? Livvie on viettänyt osan vuodesta Floridassa, joten hän on kommunikoinut lapsenlapsensa kanssa paljon sähköpostitse. Meredith aloittaa sähköpostittelun ja kirjeet ovat aivan tismalleen kuin elävän isoäidin lähettämiä. ''Feikki-Livvie'' kirjoittaa bridgen pelailusta ystäviensä kanssa, kysyy milloin Meredith tulee käymään Floridassa ja utelee uudesta poikaystävästä. 

Meredith on kommunikoinut isoäitinsä kanssa myös videopuheluin. Sam saa haasteen: Olisiko mahdollista videopuheluiden materiaalia käyttämällä tuoda isoäiti jälleen ruudulle, aidon näköisenä? Tietojenkäsittelytiede toimii. Livvie keskustelee lapsenlapsensa kanssa reaaliajassa eläväisenä, ilmehtien ja reagoiden omaan livviemäiseen tapaansa. Meredith saa isoäitinsä takaisin. Tai siis tietokoneen, ykkösten ja nollien luoman, projisoinnin. 

Pariskunta ei jätä mullistavia löydöksiä vain omaan tietoonsa, vaan pystyttää firman. Tarkoituksena on helpottaa surutyötä, kuoleman lopullisuuden aiheuttamaa shokkia ja tuoda lohtua. Sovellus saa nimekseen Paluuposti, kolmanneksi omistajaksi tulee Meredithin omaperäinen Dash-serkku ja toimitilaksi sisustetaan Styks-salonki. Läheisensä menettäneet tulevat salonkiin videokeskustelemaan pois nukkuneiden rakkaittensa kanssa.  Osalle tilaisuus on puhdistaa ilmaa vainajan kanssa, osalle pakkomielle, osalle viimeisten hyvästien jättö. Mutta mitä tehdä kun kuolleesta paljastuukin epämiellyttäviä asioita, joista läheiset ovat olleet pimennossa? Kuolleen ihmisen ja tekniikan luoman projisoinnin raja hämärtyy kaikilta, lopulta myös Samilta itseltään. Ovatko elävä ja aito sama vai eri asia?

Helvetti pääsee irti kun media saa vihiä firmasta, joka rahastaa asiakkaita kuolleiden kanssa keskustelusta. Paluuposti tuomitaan jumalattomana ja kuolemalla rahastavana huijauksena. Käyttäjistä alkaa tulla epätoivoisempia. Kuolemansairaiden taaperoiden vanhemmat yrittävät väkisin luoda sähköistä muistijälkeä, jotta kuoleman jälkeen pystyisivät videokeskustelemaan kuolevan lapsen projisoinnin kanssa. Auttaako palvelu surutyössä vai saako se vain rypemään loputtomassa lohduttomuudessa?

Läheisen kuolema on jokaiselle erilainen ja tämä tulee kirjasta hienosti ilmi Meredithin ja Samin menetyksissä. Sam on menettänyt äitinsä ollessaan lapsi ja kuva äidistä perustuu hänen isänsä tarinoihin, joita hän kertoo pojalleen ripotellen vuosien varrella. Sam on tottunut suruun, joka leijuu ympärillä koko ajan, vaikkakaan ei musertavana. Meredithille puolestaan isoäidin menetys on musertava yllätys ja suru pohjaton. Styks-salongin asiakkaatkin reagoivat eri tavoin. Leski karjuu häntä itsestäänselvyytenä pitämälleen miehelle, äitinsä menettänyt poika esittää hänen kuolemastaan säveltämiään kappaleita liikuttuneelle äitiprojisoinnille.

Kirja ei ole läpeensä synkkä, vaikka ihmisiä kuolee paljon. Kirja alkaa rakkauden ensihuuman tunnelmissa, tunnetusti paljon kikatusta ja hassujen lempinimien keksimistä. Huumoria loppupuoliskolle tuo juustojen kyhäilijä Dash, joka osaa usein tiivistetysti ja hauskasti, mutta kuitenkin loukkaamatta ilmaista asiat. Varsinkin mustamaalaaville toimittajanpirulaisille.

En usko siihen, että ihminen saataisiin projisoitua aitona. Ulkonäöllisesti kyllä. Mutta pääseekö sähköisten palvelujen käyttöjälki kiinni ihmisen sisimmän saloihin? Ei varmasti. Paluupostista on mielenkiintoista, mutta karmivaa lukea. En todellakaan haluaisi, että jäisin reaaliajassa elämään pikseleinä ja sanomiseni pohjautuisivat siihen mitä olen facebookissa chätännyt tai miltä sivuilla olen hakenut ruokareseptejä. Kaikista surullisinta olisi jos läheiset pitäisivät palvelun luomaa pikselikaksoisolentoa edes jollain tasolla aitona ja surutyössä auttavana. Joudummekohan me tulevaisuudessa kirjoittamaan testamentteihin: ''Ei, en halua, että minut projisoidaan kuoleman jälkeen.'' ? Mitä ihmiseen tulee, aito on sama kuin elävä. 

Onnea 1-vuotias Mustelumo!

Aloitin bloggaamisen viime keväänä ja tismalleen tänäpä tulee vuosi täytehen. Vuosi on mennyt nopeasti, huh. Mustelumo ehti viettää ensimmäisenä vuotenaan kuukausien päivitystaukoakin, mutta olen kyllä tyytyväinen että palasin uudelleen harrastuksen pariin.

Bloggaamisen kautta halusin ennen kaikkea herättää eloa vanhaan harrastukseeni lukemiseen ja olen nauttinut elvytystyöstä kovin. Toinen syy blogin aloittamiselle oli se, ettei ystävistäni kovin moni harrasta lukemista. Halusin paikan, jossa purkaa luettua ja kuulla muiden mielipiteitä.
Aiemmin olin seurannut lähinnä ruoka-, muoti- ja lifestyleblogeja. Seuraan niitä edelleen, mutta oman bloggailun kautta päämielenkiinto on siirtynyt kirja-aiheisiin blogeihin.

Ensimmäinen postaukseni koski Stephen Kingin romaania Liseyn tarina. Tarinassa esiintyvä mystinen paikka Lumokuu toimi inspiraationa blogin nimelle. Lumouduin sanasta lumo ja muistaakseni yritin jopa syöttää Lumokuu-nimeä bloggeriin, mutta taisi olla varattu.

Parasta bloggaamisessa on omien mielikuvien avartuminen. Pidän siitä, miten laajasti eri kanteilta tarinoita voi tulkita. Muiden mielipiteiden ja taustatietojen kuuleminen avaa omaa käsitystä luetusta tuoden siihen lukemattomien teiden risteyksiä, joista avautuu aivan uusia näkymiä maisemaan.

Olen saanut myös ihanan ison kasan lukuvinkkejä muilta bloggaajilta. Mainiosta Lukuopas-palvelustakin luin ensi kerran blogeista. Omassa kirjastossa ei palvelua ole, joten ilman tätä harrastusta en välttämättä olisi kuullut siitä ollenkaan. Haasteitakin on hauska lukea ja vastailla niihin, niissä tulee mukavia tiivistelmiä houkuttelevista kirjoista. Esiin on tullut myös kivoja tekstejä lukumieltymysten ja -tapojen eroavaisuuksista.

Blogi on vasta taapero. Toivon jatkossa kehittyväni kirjoittamisessa, mutta en aio vetää otsaa turhan ryppyyn. En aio ottaa syväanalysoivan kriitikon viittaa harteilleni, vaan kirjoittaa tuntemusten ja fiilisten mukaan kirjakohtaisesti. Joskus kirja on viihdyttävä hyppy pois arjen oravanpyörästä, joka ei välttämättä syntyjä syviä veistele. Toinen teos saattaa herättää huomiota maailman epäkohtiin tai ihmisenä olemisen ongelmiin. Luen sekä että. Mutta jos en pidä kirjasta, luultavasti se jää kesken. Juurikin siksi, etten ole kriitikko ja haluan että harrastus pysyy hauskana.

Aion jatkaa suht samalla linjalla mitä aiemminkin. Luen sitä mikä milloinkin sopii fiilikseen. Kingin Musta torni oli tarkoitus lukea hitaasti muiden kirjojen lomassa, mutta veto tarinaan oli niin kova että koko sarja upposi muutamassa viikossa. Tämä viimeistään osoitti, että turha sitä on suunnitella lukemista sen kummemmin.

Eikös yhtään uusia tuulia?  Blogin ulkoasu on asia, joka saa raapimaan päätä. Alkutaipaleella saatoin vaihtaa taustakuvaa ja säädellä sivupalkin leveyksiä useasti viikossa. Ehkä en enää laiskuudessani jaksa pakkomielteisesti stressata asiaa samalla tarmolla? Haluan, että ulkoasu on ennen kaikkea selkeä. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin epäselvä, pieni fontti. Tällä hetkellä oma blogi on kuitenkin turhan riisuttu ja esittelytekstikin puuttuu. Asia muuttuu sitten kun idealampussa välähtää.

Ulkoasun kohentamisen lisäksi aion lukea enemmän kotimaisia teoksia, sillä olen aina lukenut enemmän käännöskirjoja. Tällä hetkellä lainapinossa on kaksi suomalaista: Jouni Hokkasen Pohjois-Korea - Siperiasta itään sekä Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.

Kiitos Mustelumon lukijoille. On aina ilahduttavaa kirjautua bloggeriin ja huomata kommentti odottamassa. Aina saa tulla sanomaan mielipiteensä päivityksestä, oli se uusi taikka vanha, olit samaa tai et, oli sinulla bloggerissa profiili tai ei. Pyrin aina vastaamaan kommentteihin.

Aurinkoista alkavaa kevättä kaikille! :)

Alice Walker - Häivähdys purppuraa

14-vuotias Celie aloittaa kirjeiden kirjoittamisen Jumalalle. Isänsä raiskauksien seurauksena nuori tyttö synnyttää kaksi lasta, jotka adoptiossa erotetaan äidistään. Rumaksi ja tyhmäksi haukuttu naisen alku naitetaan miehelle jonka etunimeä Celie ei liiton alkutaipaleella tahdo muistaa. Hänelle aviomies on nimittäin isäntä.

Pahinta Celien elämässä on kuitenkin se, että avioliiton kautta hän joutuu vuosikymmeniksi eroon rakkaasta pikkusiskostaan Nettiestä. Siskosten elämistä muotoutuu varsin erilaisia. Celie kasvaa naiseksi Amerikan etelässä 1900-luvun alkupuoliskolla, aikana jolloin rotuerottelu on voimissaan. Nettie sivistyy, päätyy lähetystyöhön Afrikkaan olinko-heimon kylään ja hetkeksi myös Englantiin. Rasismi ja epätasa-arvo ovat voimissaan myös meren takana, vaikka näyttäytyvät eri muodossa.

Aluksi tuotti vaikeuksia päästä murrosikäisen päiväkirjamaiseen kerrontaan kiinni. Celien kirjeet on kirjoitettu puhekielellä ja aluksi tekstit ovat lyhyitä ja karkeita, asiat kerrotaan kaunistelematta. Celien ja Nettien aikuistuessa vuosikymmenten saatossa tyyli kuitenkin muuttuu. Lähetystyötä tekevä ja itseään sivistänyt Nettie kirjoittaa siskolleen pitkiä kirjeitä, jotka rikkovat tyyliä eivätkä tunnu kirjeiltä ollenkaan. Celie oppii siskoltaan paljon maailmasta, mm. sen, että Amerikan mustatkin ovat alun perin kotoisin Afrikasta. Celiekin muuttuu vanhemmiten filosofisemmaksi ja kirjoittaa pidempiä mietintöjä elämästään.

Tarinassa on paljon teemoja. Mielikuvissani olen aina liittänyt kirjan kertomukseksi rasismista. Yllätyin siitä, että suurimmaksi teemaksi tarinassa nousevat naisten oikeudet ja sukupuoliroolien tutkailu. Häivähdys purppuraa on ennen kaikkea tarina kolhitusta naisesta, joka vuosien saatossa oppii arvostamaan itseään.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Celie ehtii tutustua uskomattomiin naisiin, joilta kaikilta hän oppii elämästä ja naiseudesta. Yksi naisista on Sofia, joka esimerkillään opettaa että miehen ja naisen perinteiset roolit eivät sovi kaikkien ylle. Sofia omaa ominaisuuksia, joita perinteisesti edelleenkin liitetään miehiin. Hän on fyysisesti iso ja vahva, itsevarma ja paha suustaan. Aviomies Harpo taas on fyysisesti vaimoaan heikompi ja epävarma avioliittonsa roolien nurinkurisuudesta. Harpo yrittää huonoin tuloksin saada vaimonsa tahtoa omaan taskuunsa. Miesnegatiivinen kirja ei kuitenkaan ole, sillä loppua kohden karskit miehet kasvavat ihmisinä ja oppivat arvostamaan naisia ja naisellisia harrastuksia, kuten ompelua.

''Mitä, väitäkkö että Jumala on turhamainen? minä kysyin.
En, se sano. Ei turhamainen, se vaan tahtoo olla jakamassa kaikkea hyvää. Minä luulen että Jumalaa ottaa päähän jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla ekkä huomaa.
Mitä se tekee kun sitä ottaa päähän? minä kysyin.
Se keksii jotain muuta. Ihmiset luulee että Jumalaa kiinnostaa vaan se miten me miellytetään sitä. Mutta hölmökin voi nähdä että se yrittää kaiken aikaa miellyttää meitä takasin.''

Shugilta Celie oppii ehkä elämänsä tärkeimmät opit. Shug opettaa Celietä näkemään itsensä rakastettavana, eheyttää rikottua seksuaalisuutta ja kannustaa pohtimaan jumaluutta. Onko Jumala kaapuun pukeutunut valkoinen partanaama vai jotain muuta? Jumaluuden ja uskontoaiheiden kääntely uudessa valossa avaa elämästä aivan erinäköisen kokemuksen. Enkeli Shug ei kuitenkaan ole, vaan villistä elämästä nauttiva, paheksuttu blues-laulaja. Hän ei aina pysy Celien rinnalla ja suhde on muutenkin konstikas, onhan Shug myös Celien aviomiehen Albertin rakastajatar.

Rasismia ja rotuerottelua käsitellään enemmän loppupuolella, esim. Sofian piikatöissään hoitaman, nyt jo aikuistuneen, lapsen kautta. Suhde ei ole eheä, vaikka jotkut valkoiset hiljalleen alkavat arvostaa mustien piikojen kasvatustyötä. Lapsethan ovat vanhempiensa sijasta mustien kotiapulaisten kasvattamia. Suurempaa perspektiä naisten asemaan, rotuerotteluun ja koko kolonialismiin tuovat Nettien kirjeet meren takaa Afrikasta. Valkoinen hallinta vähät välittää mantereen alkuperäisistä heimoista, kylä raivataan matalaksi jotta saadaan uusi tie rakennetuksi. Naisten eheys rikotaan ympärileikkauksella. Mutta afrikkalaisilla on ylpeys ja tuntemus omasta arvosta, jonka osa amerikkalaisista mustista on menettänyt.

Rotuerottelu on mieletön historian häpeäpilkku ja aiheena mielenkiintoinen. Lämminhenkisyydessään kirja palauttaa mieleen Kathryn Stockettin Piiat, joka sekin sisältää ison joukon vahvoja naishahmoja ja esittelee mustien elämää Yhdysvaltojen etelässä. Samoja teemoja käsitellään myös Alex Haleyn orjasuvusta kertovassa romaanissa Juuret, jonka olen kehunut blogissa puhki. Haluan ehdottomasti lukea samoista aihepiireistä vielä lisää tarinoita.

Steven Spielberg on ohjannut romaanista vuonna 1985 samannimisen elokuvasovituksen. Se olisi jännä tsekata vielä tähän perään. Rooleissa nähdään mm. Whoopi Goldberg Celienä ja Oprah Winfrey Sofiana (Kyllä, Oprah on  kunnostautunut myös näyttelijänä!). Elokuva sai aikanaan yksitoista oscar-ehdokkuutta voittamatta kuitenkaan yhtään.