lauantai 16. huhtikuuta 2016

Richard Adams - Ruohometsän kansa



''Pähkinä katseli ulkona tovereiden kokoontumista tummenevan iltapäivän valossa sateen tunkiessa silmien ja hännän alle. Siinä ne olivat. Tarkkaavainen ja älykäs Vatukka joka katseli ojaa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylitti sen. Isopää joka iloitsi toiminnan mahdollisuudesta. Tasainen ja luotettava Hopea. Voikukka, loistava jutunkertoja, joka oli lähdöstä niin innoissaan että juoksi niitylle muiden edelle ja jäi sitten odottamaan. Paatsama, kuka ties järkevin ja uskollisin. Liutti, joka etsi katseellaan Pähkinää ja tuli sen viereen odottamaan. Tammenterho, Maitiainen ja Tädyke, kunnon rivikanit, joita ei saanut ajaa liian ahtaalle. Viimeisenä tuli Viikka masentuneena ja vastenmielisesti kuin pääsky pakkasessa. Pähkinä käänsi katseensa kolosta, lännen pilvet repesivät ja niiden lomasta välähti äkkiä vetinen haileankultainen valo.''

Villikanien yhdyskunta elää Englannin maaseudulla rauhaisaa kevättä, kunnes Viikka-niminen kani, jolla on toinen näkö, saa epämääräisiä ennenäkyjä. Ne kertovat jotakin kamalaa olevan tapahtumaisillaan, kylän on muutettava pois mahdollisimman pian. Paikalle onkin noussut kyltti, joka kertoo tulevasta rakennustyömaasta. Kanit eivät ihmisten kirjoitusta ymmärrä, mutta Viikka saa vakuuteltua muutamia kaneja näkyjensä vahvuudesta. Jotta koko kylä saataisiin liikkeelle on ylikaniini, heidän johtajansa, vakuutettava. Thearah ei pidä uhkaavia näkyjä varteenotettavina, siispä vain kourallinen kaneja jättää kotinsa. Ne tempautuvat mutkikkaalle, pitkälle matkalle etsiessään sopivaa paikkaa johon kotiutua. Vastoinkäymisiä tulee hengähdyttävän paljon kanien ollessa jatkuvasti vihollisten ympäröiminä. Elilejä ovat kissojen, kettujen, koirien ja ihmisten lisäksi myös muiden yhdyskuntien kanit, joita vastaan käydyt taistelut yltyvät verisiksi.

Adams on Ruhometsän kansaa varten tehnyt tutkimusta villikanien käyttäytymisestä ja mainitsee erityisesti R.M. Lockleyn tietoteoksen The private life of the rabbit. Päällisin puolin kirjan jänöt käyttäytyvät eläimellisen realistisesti. Ne järsivät ruohoa, papanoivat, juoksevat kettua pakoon ja ajoittain vohkivat kasvimaalta herkkuja. Mutta sielunelämältään niistä on kirjassa tehty mystisiä otuksia, kulttuuriltaan ihmismäisiäkin. Joka yhdyskunnassa on tarkka hierarkia: löytyy johtaja ylikaniini ja tämän neuvosto owsla sekä ''rivikaniineja'', niitä tavallisia sivustaseuraajia. Eri yhteisöt myös poikkeavat toisistaan. Pähkinän johtama joukko todistaa mm. Efrafan kenraali Ratamon johtaman sotaisan diktatuurin, jossa kanialamaiset ovat ylikansoitetun kylänsä vankeja. Vastakohtana he kohtaavat myös kanikylän, jonka asukit elävät kuin sumussa ihmisen varjossa ja ovat luovuttaneet välinpitämättömyydelle kultaisessa häkissään.

Kaneilla on myös oma kielensä, lapiini. Vierasperäisiä sanoja putkahtelee pisin kirjaa, tärkeimmät oppii tuntemaan tarinan edetessä ja kanien rutiinien toistuessa. Hlessi on koditon kulkurikaniini, flay ruoho, Frith aurinko, hraka papana jne. Kirjan loppusivuilta löytyy listaus kanikielen tärkeimmistä sanoista. Villikanit pystyvät myös ymmärtämään muita eläimiä eräänlaisen yleiskielen kautta. Jokainen laji puhuu sitä omalla tunnusomaisella murteellaan; hiirten puheessa suhahtelee z, lokit kraakuvat ä-kirjainten tilalle e:n.

El-arairah on jänis, jonka nimi nousee esiin kanien tarinoidessa menneistä ajoista. El-arairah on jänisten Väinämöinen, palvottu mytologinen sankari, jonka saavutukset siirtyvät suullisesti sukupolvelta seuraavalle. Sankarijänis selviää oveluudellaan mistä vain ja joka tarinassa on tietysti opetus, joka sivuaa Pähkinän klaanin koettelemuksia. El-arairahin uskotaan myös pystyvän kulkemaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Eräässä tarinassa kohdataan Inlén musta kaniini, joka on kuin itse pahuus. Myös Ratamo siirtyy legendoihin lapsien pelottomeksi tämän todellisen kohtalon jäädessä mysteeriksi.

Kaikilla yhdyskunnilla on samat uskomukset, voisi sanoa ihan uskonto. Ne palvovat Frithiä eli aurinkoa. Frith tulee esiin sanonnoissa siinä missä ihminen puhuu jumaluudesta tai jumalan voimasta. Kaniinitkin uskovat toiseen todellisuuteen, toiseen maahan johon matkataan nukkuessa ja kuoleman jälkeen. Jänisten suhtautuminen asiaan on filosofisen pohtiva ja menee samalla lailla ymmärryskyvyn yli mitä ihmisilläkin. Eräs kaniini toteaakin, että riittää kun tietää, että ruumis jää tähän maailmaan. Tarinan lopetus on uskomattoman kaunis El-arairahin hakiessa erään kaniinin lepäämään tuonpuoleiseen ja vartioimaan yhteisön jälkikasvua.

Kirja vie upealle seikkailulle kaniinien kanssa. Niiden kanssa kun on matkannut yli jokien, myrskyjen ja taistelujen, alkaa samaistua niiden kolokotien ja ystävien menetykseen. Tavallaan hahmot alkoivat tuntua ihmismäisiltä, tavallaan eivät. Adamskin kuitenkin tuo niiden villiyden esiin: Kuten lemmikki angorapuput eivät oikein sopeudu luontoon, ei villikaniinikaan sopeudu lemmikiksi. Ne ovat villejä otuksia, joilla on omanlaisensa käytös. Ne eivät lisäänny romanttisesti, ne tutustuvat vieraisiin kaniineihin haistelemalla eivätkä ne muutenkaan käyttäydy ihmismäisesti. Samalla ne kuitenkin omaavat ihmismäisiäkin piirteitä: Ne ovat kekseliäitä ja sinnikkäitä, tuntevat kipua ja masennusta ja todella välittävät kanssakaneistaan. Adams ei myöskään käytä persoonallistavaa sanaa hän kuvatessa kaniineja vaan eläimellistävää se, joten en sanoisi että eläimiä olisi liiaksi inhimillistetty. Hyvä näin, sillä pidän liiallista eläinten inhimillistämistä vaarallisena. Lapsillekin tulisi jo pienestä pitäen opettaa ihmisen ja eläimen sekä eläimen ja pehmoeläimen ero. Toisista puhuessaan kanit puolestaan sanovat hän, puhuvathan ne kuitenkin ystävistään. Olisi kylmää jos ne toisistaan sanoisivat se, joten pidin tätä ratkaisua onnistuneena.

 Kirjaa on luokiteltu sekä lastenkirjaksi että aikuisten fantasiaksi. Vaikka kirjan syntyjuuret ovat Adamsin lapsilleen kertomissa tarinoissa, en itse luokittelisi tätä lastensaduksi, vaikka se olisikin helppoa; onhan tarinassa puhuvia jäniksiä. Pikemminkin se on aikuisten satu. Jokaisen kappaleen alussa on sitaatti, joka peilaa kirjan tapahtumia. Englantilainen ja amerikkalainen kirjallisuus ovat näissä hyvin edustettuina, mutta lainauksia on otettu myös Raamatusta. Näkisin, että esim. sotaa, kostoa ja ystävyytttä kuvaavat sitaatit menevät lapsilta ohi.

''Eläimet eivät käyttäydy kuten ihmiset. Jos heidän on tapeltava, he tappelevat, jos heidän on tapettavat, he tappavat. Mutta he eivät ryhdy miettimään koko älynsä voimalla miten pilaisivat muiden elämän ja tekisivät heille pahaa. Heissä on säädyllisyyttä ja eläimyyttä.'' 

Pidän romaaneista, joissa käsitellään luontoa ja luonnonsuojelua. Adams puhuu luonnon ja eläinten puolesta tasapainoitellen raadollisuutta ja fantasiakuvausta, joten missään kohtaa hänen esiin nostamansa seikat eivät tunnu saarnaavilta. Hän pikemminkin kertoo miten asia ovat. Luonnossa petojen jakaessa tilan pätevät darwinismin lait. Vahvat hyökkäävät heikkojen kimppuun, nopeat syövät hitaat. Tämähän on eläimille luonnollista. Mutta ihmisellä on itsekkyys ja voiton maksimoinnin halu, joka mielestämme oikeuttaa eläinten ja luonnon sortamisen. Ne ajat jolloin ihminen on ottanut vain sen mitä oikeasti tarvitsee ja hyödyntänyt sen parhaansa mukaan, ovat kaukana historiassa. Se on surullista. Se, ettemme arvosta kaikkein arvokkainta ympärillämme tulee kyllä sinkoutumaan silmillemme.

Löysin kirjasta myös toivon pilkahduksen. Pelästyin kun tarinan loppupuoliskolla haavoittunut Pähkinä päätyy maatilan Lucy-tytön kouriin, sillä tähän mennessä ihmiset eivät ole tehneet mitään hyvää. Tytön isän mielestä mokoma elukka pitäisi päästää päiviltään. Lucy on kuitenkin toista mieltä ja äitiään hoitavan lääkärin konsultaatiolla ja avustuksella he vapauttavat isältä salaa kanin takaisin luontoon. Sydämeni suli Adamsin tuodessa lohduttomalta tuntuvan kuvan jälkeen esiin sen seikan, että ihminen pystyy uskomattoman itsekkyyden ja pahuuden lisäksi halutessaan hyviin tekoihin.

Vaikutuin kirjasta sydänjuuria myöten. Kaunis luonnon kuvaus, villikanien käyttäytymisestä oppiminen ja niiden luonnolliseen käytökseen yhdistetty rikas sielunelämä mytologioineen tekivät vaikutuksen. Tämä on aivan omanlaistaan fantasiakirjallisuutta. Luonnon ja ihmisen suhde sai pohtivalle mielelle. Aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin kirjan ilmestymisaikana 1972, siltikään siitä ei puhuta mediassa tarpeeksi! 

Pakko mainita siitäkin, että kirjan nimen käännös on mielestäni erityisen onnistunut. Alkuperäisen Watership Downin suomenkielinen vastine Ruohometsän kansa tiivistää osuvasti kirjan idean. Ruohometsä kuvastaa totta kai villikanien elinympäristöä. Kansalla viitataan ihmisjoukkoon, mikä kuvaa kanien osittaiseen inhimillistämiseen kirjan tarinassa. Joka kansalla kun on omat uskomuksensa, historiansa ja kulttuurinsa. Suomentajan oma tulkinta voi olla tunnetusti riskaabelia. Tässä kohdin pidän suomenkielistä nimeä jopa onnistuneempana, kauniimpana ja kuvailevampana kuin alkuperäistä. Hyvä, Kersti Juva!

Kirjan pohjalta on tehty 1978 aikuisille suunnattu animaatio. Puhuvia kaniineja siinä kun on, lapsien traumatisoituminen on taattu. Viimeksi pääsiäisenä elokuva nostatti haloon Amerikassa, aikuiset kun olivat antaneet lapsien katsoa aluksi viattomana alkavaa söpöä kanitarinaa ja järkyttyneet sen yht'äkkiä muuttuessa veriseksi. Vastuu on tietysti tv-kanavalla: miksi näyttää lapsille sopimatonta materiaalia päiväsaikaan, entä missä ikärajasuositukset? Kirjan pohjalta on tehty myös animaatiosarja vuonna 1999, joka on käsittääkseni lapsille sopivampi. Muistan 90-luvulla katselleeni jotakin animaatiota, jossa jänöt loikkivat kasvimaalla vohkien porkkanoita ja salaattia, mutta en ole varma onko kyseessä ollut jompi kumpi Ruohometsän kansan sovituksista, sen verran hämäriä muistikuvani ovat. Voi olla, että sekoitan Kaukametsän pakolaisiin?

Richard Adams on kirjailijana itselleni vieras, mutta aion ehdottomasti tutustua muihinkin hänen teoksiinsa. Niissä ilmeisesti liikutaan pitkälti samoissa aihepiireissä. Eniten kiinnostaa Shardik - Berklan herra, sillä Musta torni-sarjassakin on Shardik-niminen jättikarhu (!) En sarjaa lukiessa tiennyt mihin teokseen viitattiin. Huomasin yhteyden viime kirjastoreissulla tutkiessani hyllyltä Adamsin teoksia. Olisi siis jännä siinäkin mielessä lukea, että näkisi mistä King on ottanut inspiraatiota rönsyilevään maailmaansa. Shardikia ei googlehaun tuloksen perusteella ole hirveästi ainakaan suomalaisissa kirjablogeissa luettu ja siitä löytyy muutenkin vähemmän tietoa kuin Ruohometsän kansasta. Juonikuvauksen perusteella liikutaan samojen luontoaiheiden piirissä ja synkkyyttä ja kritiikkiä löytyy tästäkin tarinasta.

Vaikutuitko sinä Ruohometsän kansasta?
Oletko traumatisoitunut animaatiosovituksista?
Onko kukaan lukenut Shardikia tai muita Adamsin teoksia?













7 kommenttia:

  1. Luin Ruohometsän kansan silloin kauan sitten, kun se ilmestyi suomeksi, ja ihastuin, totta kai. Olen lukenut kirjan myöhemmin toisen kerran. Animaatioita en ole koskaan ajatellutkaan katsoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ihastuin ja tämä nousi ehdottomasti suosikkien joukkoon. :) Animaatio kiinnostaisi itseäni.

      Poista
  2. Äitini tais aikoinaan lukea tuon mulle iltalukemiseksi, siihen aikaan kun olin vielä liian pieni sitä yksin lukemaan. Kirjassa kun on tosi pelottaviakin kohtia. Ruohometsän kansa on kyllä yksi mun lempikirjoista, ja myöhemmin teininä yritin lukea muitakin Adamsin kirjoja. Ruttokoirat ja Shardik jäi kesken, Ruttokoirat ehkä siksi, että muistan sen olleen teemoiltaan tosi ahdistavakin. Shardik on sitten taas toisella tavalla vaikeaa tekstiä. Nyt ihan oikeesti aikuisena olen kyllä aikonut lukea nämä kummatkin kesken jääneet loppuun asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa on aivan varmasti lapsille pelottavia kohtauksia ja voisi kuvitella, että varsinkin lajitoverien keskinäinen verinen taistelu voi hämmentää pienempiä. Oikea ratkaisu siis, että äiti luki! Vanhemmalle lukijalle kirjan tarinan monet tasot aukeavat varmasti uudella tavalla.

      Luin äsken tuon Ruttokoirien juonikuvauksen. Huh, vaikuttaa kyllä kanitarinaakin raaemmalta...Siitäkin on näköjään tehty aikuisten animaatioleffa, youtubesta löysin trailerin. :)

      Poista
    2. Ruohometsän Kansa-animaation katsoin tässä joitakin vuosia sitten, luultavasti ensi kertaa. Ei ainakaan ollut muistikuvia, että olisin nähnyt sen aikaisemmin. Mukana on paljon nimekkäitä brittinäyttelijöitä, mm. John Hurt. Elokuvassa kuullaan myös tavattoman hieno Art Garfunkelin biisi "Bright Eyes". Piirrosjälki ei ehkä tässä animaatiossa ole kaikkein jouhevinta, mutta kyllä se kannattaa katsoa silti.

      Aika jännä miten näitä aikuisten piirroselokuvia on aikoinaan tehty aika paljonkin. Felidae-Kuka murhasi kissan? on myös muuttunut animaatioelokuvaksi. Kirja ainakin oli sen verran rankkaa tekstiä, että en ole ihan varma haluanko edes nähdä kyseistä piirrettyä.

      Poista
  3. Ruohometsän Kansa on kyllä tosi hyvä kirja ja leffa :3 olen katsonut myös sen lasten sarjan siitä, mutta siinä ärsyttää se, kun Vatukka on muutettu naaraaksi. kyllä mä ainakin näyttäisin Leikatun version Hopeanuolesta ja Ruohometsän Kansa-elokuvan lapsilleni, sitten kun olisivat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään ettei se maailma ole ruusuilla tanssimista. tosi hyvä arvostelu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Muutaman jakson nyt lastensarjaa katsoneena sanoisin, että se on onnistunut versio kirjasta, juurikin lapsiyleisöä ajatellen. Ihmettelin itsekin tyttöjänistä ja sen pointtia, kun tarinassahan kuitenkin tulee myöhemmin naaraita.

      Poista